Part 2

— Vai et. Olethan sinä ottanut tunteja lausunnassa ja kyllä esiintynyt lausujana...

— Niin, mutta se on sentään toista.

— Kyllä sinä osaisit! Tule pois jo mukaani, kun huomenna lähden kotiin!

Iida lämpeni hänen sanoistaan. Hänestä tuntui siltä, että miksei hän lähtisi! Hän näki jo hengessä nuo laajat talviset maisemat ja nuo ahavoituneet talonpoikaiset kasvot, joita ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Kotiseutu alkoi kutsua ja viitata. Rakas se sentään hänelle on, enemmän kuin hän tietääkään. Saada puhua sen kansalle!

— Kiitos, kiitos, sanoi hän hymyillen. — En minä nyt vielä. Ajattelen ensin asiaa ja onhan hyvin mahdollista, että tulen.

He erosivat vanhoina ystävinä.

Mutta Iida sai nyt paljon ajattelemista. Hän epäili mitä tehdä. Ehkä sittenkin joku vieras ja esitelmänpitoon tottunut henkilö sopisi paremmin... Ja hän ryhtyi puhuttelemaan tuttaviaan ja kehoittamaan heitä lähtemään, mutta jokaisella oli oma kotipitäjänsä ja muut tehtävänsä.

Jota enemmän hän asiasta puhui ja sitä ajatteli, sitä enemmän eläytyi hän entisiin aikoihin, jotka olivat kuluneet maalla, syntykodissa. Hän oli siellä ollut yksin, tuntenut maaksi maatuvansa, hänen elämänsä oli ollut ilotonta ja hän oli tuhlannut koko voimansa siihen, että saisi äidin myymään Kalliolan ja muuttamaan Helsinkiin. Hän oli itkenyt, rukoillut, tuskastellut, soimannut... Nyt hänelle äkkiä selveni, että olisi voinut olla toisin: hän olisi voinut olla onnellinen ja tehdä muita onnelliseksi! Häneltä oli puuttunut seuraelämää ja vaikutusalaa, sillä naapureina oli ollut pelkkiä torppareja. Siinä oli onnettomuus, ettei hän ollut ymmärtänyt seurustella heidän kanssaan. Hän oli nähnyt nälkää täysien jyvälaarien ääressä!

Eikä sitä silloin ymmärtänyt kukaan muukaan pitäjässä. "Herrasväet" puuhasivat haarallaan, talonpojat omallaan. Herrasväen keskustelukielenä oli ruotsi — ei suinkaan aina siksi että he olisivat olleet niin ankaria ruotsinmielisiä. Päinvastoin saattoivat he tunnustautua suomalaiseen puolueeseen, mutta puhekielenä oli ruotsi. Se oli vanha tapa — eiväthän he palvelijainkaan silmissä olisi olleet "herrasväkeä", jos olisivat puhuneet samaa kieltä kuin rengit ja piiat. Usein eivät he osanneet suomea kuin senverran, että osasivat tehdä ymmärretyiksi käskyt ja määräykset. Ja olihan koko joukko perheitä, pitäjän varsinainen "hienosto", joka oli rutiruotsinmielistä ja piti kunnianaan olla sitä. Kansa oli ammoisista ajoista tottunut siihen. Se oli sen mielestä kuin olla piti.

Kesällä ja jouluna, kun oli koolla nuorisoa, pitivät herrasväet lystiä, panivat toimeen huviretkiä, iltamia, kansanjuhlia — ainahan tarvittiin varoja köyhille kansakoululapsille ja pakanalähetykselle. Tosin tulot useimmissa tapauksissa supistuivat sangen vähiin, mutta hauska oli harjoitella näytelmäkappaleita. Tavallisesti oli toinen kappale ruotsalainen — pääasia oli tietysti, että hienosto sai esiintyä — ja toinen suomalainen. Näytännön jälkeen tehtiin sitten huviretki johonkin talonpoikaistaloon, jossa oli suuri sali ja tanssittiin aamuun asti. Nimittäin nuoret tanssivat, tädit istuivat pitkin salin seiniä ja herrat viereisessä huoneessa totilasiensa ääressä. Rengit katselivat ikkunoista ja piiat ovista, minkä askareiltaan ehtivät.

Joskus panivat pitäjän kauppiaat, lukkari ja muut "puoliherrasväet" toimeen iltamia tanssineen, mutta niistä puhui hienosto suurella ylenkatseella ja jos joku heidän seurapiiristään läksi sinne tanssimaan, niin teki hän itsensä syypääksi tahdittomuuteen, joka vasta pitkien aikojen perästä annettiin anteeksi ja jota ei koskaan unohdettu.

Vapunpäivänä pappilassa ja ompeluseuroissa, jotka työskentelivät pakanalähetyksen hyväksi, oli läsnä talonpoikaisemäntiäkin. Pappilan rouva kyllä koetti välittää seurustelua kummassakin leirissä jutellen milloin suomea, milloin ruotsia, mutta kun muut herrasväet itsepintaisesti puhuivat ruotsia, jota eivät emännät ymmärtäneet, niin jäivät he pian johonkin nurkkaan ja kartanonrouvat unohtivat heidät kokonaan. Seuraavalla kerralla jäi joku emännistä pois, seuraavalla taas joku ja pian oli ompeluseurassa vain herrasnaisia, jotka eivät tarpeeksi osanneet moittia noita rikkaita emäntiä heidän välinpitämättömyydestään ja mahdottomuudestaan. "Me olemme ottaneet heidät mukaamme ja olleet heille kaikin puolin ystävällisiä. Mutta he ovat niin tyrtyneet, että on mahdotonta saada heitä innostumaan mihinkään. Mitä heille voi? Olkoot poissa."

Kuinka toisin olisi voinut olla! He eivät olisi jääneet pois, jos he olisivat tunteneet, että herrasnaiset heitä tahtoivat joukkoonsa, että he välittivät heidän asioistaan ja mielellään puhelivat heidän kanssaan. Mutta he tunsivat vaistomaisesti, että heidät armosta, näön vuoksi otettiin mukaan, ettei heitä täällä kaivattu... Olisipa ollut sivistyneitten elämässä sisältöä, olisipa heidän elämänsä ollut sellaista, että rahvaan olisi täytynyt sitä kunnioittaa, niin ehkä olisivat talonpojat panneet lapsensa kouluun ja ennen pitkää olisi pitäjä näyttänyt aivan toiselta. Mutta nyt suorastaan pelkäsivät talonpojat kouluja ja taistelivat kourin kynsin kaikkea vastaan, mikä heidän lapsistaan olisi tehnyt "herroja". Sillä herrasväet olivat kaikkina aikoina eläneet kielimuurinsa ja "hienoutensa" takana kuin linnoituksessa, ajatelleet vaatteitaan ja huvituksiaan ja antaneet kansalle useimmiten mitä pelottavimman kuvan sivistyksestä.

Sivistyksestä! Mitä yhteistä heillä itse asiassa oli sivistyksen kanssa? Ei muuta kuin kuori — herran vaatteet ja rikkaan nautinnonhimo. Sydämensivistyksestä ei puhettakaan, enempää kuin tiedoistakaan. Mitä olisivat he oikeastaan voineet kansalle antaa, jos olisivat tahtoneetkin? Herrasluokan varjopuolet eikä mitään, joka ruumiillisessa työssä uupuneen ihmisen elämään olisi tuottanut valoa ja tyydytystä.

Herrat tavallisesti saapuivat kotiin pidoista juovuksissa. Rengit saivat taluttaa heidät sisään. Metsästysretkillään yöpyivät haltijat syrjätorppiin ja joivat siellä yökaudet. Torpantytön tai piian vietteleminen ei ollut ensinkään tavatonta. Tuomarit ja heidän apulaisensa läksivät käräjätupaan suoraan pelipöydän ja lasin äärestä, vietettyään siinä yönsä. Miten monesti he tulivatkaan langettaneiksi tuomioita rikoksista, joihin he itse sekä salaa että maailman tieten olivat tehneet itsensä syypäiksi. Ja tällaisia haltijoita tuli kansan kunnioittaa ja totella ja tällaisten tuomarien huulilta oppia lain pyhyyttä!

Iida joutuu näitä ajatellessaan epätoivoon. Miksei hän ennen ole tullut mitään huomanneeksi, hän joka tämän kaiken on tietänyt vuosikausia, hän joka muinoin eli pitäjänsä herrasluokan elämää ottaen osaa kaikkiin sen turhuuksiin. Elämä siellä tuntui tyhjältä ja ikävältä, mutta että velvollisuuden laiminlyönti oli rikos muita kuin omaa itseä kohtaan, s.o. kansaa kohtaan, sitä ei hän koskaan ollut tullut ajatelleeksi!

Olihan siellä maaseudulla sentään paljon hyviäkin ihmisiä, säätyläistenkin joukossa! He soivat itse asiassa talonpojille ja alustalaisille kaikkea hyvää. Toivathan yläluokan naiset kyökkiinsä kerjäläislapsen ja kestitsivät sitä, olivathan herrasväet talkoojuhlissa tuvassa tanssimassa alustalaistensa kanssa ja antoihan kartanon herra kaikenlaisia käytännöllisiä neuvoja torpparilleen...

Mutta torppari, joka oli pukeutunut kirkkovaatteisiinsa lähteäkseen kartanoon, sai tavallisesti seisoa eteisen ovensuussa puhutellessaan patruunaa ja jos patruuna oli hyvällä tuulella, niin käski hän alustalaisensa "kyökin puolelle" saamaan kahvia. Piika sitä hänelle sitten kaatoi, kaatoi kuppeihin, jotka vielä olivat edellisen torpparin jäljeltä kahvinkarvaisina sekä alta että päältä. Se ei itse asiassa miestä häirinnyt, sillä tavallisesti ei hänen oma emäntänsäkään liiallisella pesemisellä tahtonut kahvikuppejaan kuluttaa. Hänestä se oli niinkuin olla piti.

Hän oli kyllä siihen tottunut, mutta kartanossa olisi sitä tottumusta pitänyt horjuttaa. Mies olisi kotona kertonut, kuinka kartanossa oli, ja vaimo olisi ehkä alkanut seurata esimerkkiä.

Toverillinen seurustelu, jolloin alustalainen olisi tuntenut tasa-arvonsa ihmisenä isäntäväkensä rinnalla, ei pitäjässä tullut kysymykseenkään. Se oli aina herrasväen puolelta alentumista.

Jos patruuna olisi vienyt sunnuntaivaatteisiin puetun torpparinsa työhuoneeseensa ja he siellä olisivat jutelleet kuten ainakin ihmiset, jotka ovat riippuvaiset toisistaan... He olisivat siellä juoneet kahvia yhdessä... Jos herrasnaiset olisivat seurustelleet talonpoikaisnaisten kanssa antaen heille sitä mikä heissä oli hyvää ja oppien heiltä heidän kokemuksiaan — kuinka toisin olisi nyt ollut Suomessa! Rikkaampia oltaisiin molemminpuolisesti, vähempi olisi se juopa, joka nyt keskellä ulkonaista vaaraa hajoittaa Suomen kansan!

Miksei ennen ole tätä huomattu?

Siksi että on nukuttu. Ei ole rikottu niin paljon pahuudesta kuin ajattelemattomuudesta ja saamattomuudesta. Tehdyt synnit ovat enimmäkseen laiminlyönnin syntejä.

Iida on seisahduttanut kulkunsa kadulla ja jäänyt tuijottamaan eteensä. Hän ei pääse siitä, että suomalaiset itse tavallaan ovat kutsuneet maahan pimeyden vallat, että hänkin osaltaan laiminlyönneillään on vaikuttanut siihen, että Suomea nyt näin koetellaan.

— Mutta nyt meidän täytyy nousta! ääntää hän itsekseen, kääntyy ympäri ja alkaa kiireesti astua kotiin päin, ikäänkuin päätöksen toimeenpano nyt juuri olisi kysymyksessä.

— Iida, lausuu hän hetkisen kuluttua hiljaa ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen olentonsa olisi jakautunut kahtia ja toinen antaisi käskyjä toiselle: — Iida, sinä lähdet nyt maalle ja tunnustat siellä kaikki. Se ei ole hauskaa eikä helppoa, mutta jollei meillä ole rohkeutta katsoa totuutta silmiin ja tunnustaa rikoksiamme, niin emme ikinä saata parantua. Ja nyt, jos koskaan, on aika Suomen kansan vapautua paheista, puhdistua, pyytää anteeksi, antaa anteeksi ja nousta eheänä kansana oikeutta palvelemaan!

Tämä kaikki selviää hänelle lahjomattomana totuutena, käskynä, jota täytyy totella. Hän lähtee, se on yhtä selvä asia kuin että hän menee soittotunnilleen. Ja koko sen illan suunnittelee hän jo, miten hän esitelmänsä järjestää.

Mutta aamulla näyttävät hänen puuhansa hänestä sulalta hullutukselta. Hän on liioitellut. Ei se elämä siellä kotipitäjässä nyt niin hirmuista ollut ja eihän sellainen ole maaseudulla yleistä. Suomessa ovat asiat paremmalla kannalla kuin monessa muussa maassa. Juopa säätyluokkien välillä on ollut maailman alusta ja tulee olemaan maailman loppuun asti. Ei sellaisiin käy kajoaminen. Hän on hullu, kun itseään näin kiduttaa — eihän hän kuitenkaan pysty maailmaa parantamaan.

Hän on aamulla niin järkevä, mutta illalla ja yöllä palaavat taas mielikuvat. Hengessä näkee hän kaukaiset seudut, joita ei hänen jalkansa ole vuosikausiin astellut, hän näkee ihmiset ja puhuu heille.

— Rakkaani, sanoo hän, — ei ole se kristitty, joka sunnuntaisin käy kirkossa, viikolla vihaten ja vastaan taistelematta eläen synnissä. Ei ole se sivistynyt, joka on pukenut ylleen sivistyksen ulkokuoren ja jättänyt sydämeensä raakuuden. Ei ole papille kyllä, että hän saarnaa, kastaa, vihkii avioliittoon ja hautaa, ei opettajalle kyllä, että hän opettaa viisi tuntia päivässä. Paljon enemmän heiltä vaaditaan. Olkoon tästälähin jokaisen suomalaisen elämä saarnaa, rehellistä taistelua pahaa vastaan. Isäntä olkoon alustalaisilleen, palveIijoilleen, perheelleen isä, jota kunnioitetaan ja rakastetaan, emäntä olkoon äiti, joka lempeällä vakavuudella ohjaa, sovittaa, neuvoo. Paljon olemme me herrasväet rikkoneet, huonosti olemme me sivistystä edustaneet, mutta vielä on aikaa nousta...

Hän herää omiin sanoihinsa. Otsa ja kädet ovat hiessä, sydän sykkii kiivaasti. Hän iloitsee siitä, että tämä olikin vain unta ja päättää, ettei siitä ikinä tule todellisuutta.

Mutta hän ei saa rauhaa. Käskijä hänen rinnassaan ei vaikene, ennen kuin kotipitäjän kirkkoon on lähetetty kuulutus ja määrätty päivä, jolloin hän lähtee matkaan.

IV

On pimeä ilta, sataa ja tuulee. Juna on täpösen täynnä koululaisia, jotka lähtevät pääsiäislomalle. Alussa käy vaunussa kihinä ja hyörinä kuin muurahaispesässä, mutta vähitellen hiljenevät äänet, päät vaipuvat seiniä ja olkapäitä vasten ja ennen pitkää ei kuulu muuta kuin nukkuvien hengitys ja jyry ja veturin puhkina.

Iida istuu vaununnurkassa, silmät kiinni, pää nojautuneena ikkunan pieleen. Mutta ei hän nuku. Hän kyselee itseltään kymmenennettä kertaa, ovatko todella esitelmät, runot ja muut välttämättömät kapineet matkassa, sillä mikä hänen eteensä tulisikaan, jos olisivat unohtuneet... Onko Alma saanut hänen kirjeensä, onko kuulutus sunnuntaiksi ennättänyt kirkkoon?... Hetkeksi voittaa väsymys, hän on jo vaipumaisillaan horroksiin, mutta herää siitä, että on seisovinansa puhujalavalla ja lausumassa:

"Tää kansa Herran kansa on, On kansa kalliolla"...

Puoliyön aikana tullaan lähtöasemalle. Rouva Hellman on pitänyt lupauksensa ja lähettänyt hevosen vastaan. Ajomies on tuttu ja saattaessaan neitiä kestikievariin yöksi kertoo hän viimeiset kuulumiset kotoa.

Seuraavana aamuna varhain lähdetään matkaan.

Taivas on pilvessä ja kun pari kilometriä on ajettu, alkaa tulla vedensekaista lunta suurina siekaleina. Tie upottaa, reki kulkee enimmäkseen toisella syrjällään, tuon tuostakin vajotakseen syviin raiteisiin ja sitten taas töyssähtäkseen niistä ylös. Metsässä on vielä korkeita kinoksia. Puitten oksat vaikenevat vaikenemistaan, sillä niille langettuaan ei lumi sula, vaikka se vetenä virtaa alas sekä Iidan kasvoja että rengin niskaa ja vaikka se reenpeitteelle tultuaan muuttuu vesihelmiksi. Pensastoihin muodostuu kokonaisia lumipesiä ja telegraafilangat ovat kuin pumpulihahtuvien peitossa.

Ensimmäisen peninkulman aikana juttelevat he ahkerasti, mutta sitten he vaikenevat. Iida nauttii hiljaisesta kulusta metsän läpi, josta ei kuulu hiiskahdustakaan. Siitä on monta vuotta kun hän tätä tietä kulki, mutta merkillisimmät mäet, kartanot ja käänteet muistaa hän selvästi. Hän eläytyy eläytymistään menneisyyteen, kokemukset viime vuosikymmeneltä katoavat, hän astelee latua, jota asteli kymmenen vuotta sitten. Hän elää haikean tunteen vallassa, se viihdyttää, se tuottaa lepoa.

Mutta ei se ole viisasta kääntää päätään ja liikahtaa reessä, kun taivaan täydeltä sataa lumiräntää, sillä se tekee turkinkauluksen läpi väyliä niskaan ja ennen pitkää valuu kylmä virta alas selkää.

Suloista on päästä kestikievariin kuivaamaan vaatteitaan ja syömään. Pieni kaupunki näyttää aivan muuttumattomalta ja kestikievarissa on kaikki entisellään. Kadut ovat kellertävän lumisohjon peitossa ja pilvistä lankeaa yhä suuria siekaleita taukoamatta.

Aikansa kuluksi päättää Iida telefonoida Helsinkiin... Hän tapaa kestikievarisalissa joukon herrojen tapaan puettuja miehiä, jotka istuvat olutlasien ääressä, puhellen korkealla äänellä, nauraa räkättäen ja tuon tuostakin sylkäisten. Iida kuulee, puhellessaan sentraaliin, että he puhuttelevat häntä, ja kun hän astuu heidän ohitsensa, niin ojentaa muuan kättään hänen perässään.

Äskeinen tunne, jonka herätti yksinäinen metsä ja lumisade, on kuin pyyhkäisemällä poissa. Hänen tekee mielensä astua noiden miesten eteen ja koko nykyhetken tapahtumien nimessä kysyä heiltä, kuinka he saattavat istua tuossa. Eivätkö he tiedä mitään, vai...? Hänen mielensä joutuu kuohuksiin, taas tuntuu siltä, että suomalaiset itse kutsuvat maahan pimeyden vallat... Hän tahtoisi suoraa päätä lähteä pois täältä, eteenpäin, jottei tarvitsisi kuulla noiden miesten naurua. Mutta täytyyhän hevosen saada levätä.

Onkohan elämäkin tässä kaupungissa muuttumatonna? Vieläköhän täällä juodaan niinkuin ennen? Eiköhän herroilla vieläkään ole muita harrastuksia? Kun maalaiset tänne tulivat, niin joivat he täällä rahansa ja jos kelpo nuorukainen tänne muutti, niin tuli hänestä renttu... Jos täällä kaikki on ollut entisellään, niin eikö tämäkään aika mitään vaikuta?

Rekeen astuessaan kuulee Iida yhä salista raakoja ääniä ja naurua. Ne seuraavat häntä pitkän aikaa, vaikka kaupunki on jo jäänyt hänen taakseen ja hämärä ja metsä vain ovat hänen ympärillään. Päästäkseen ajatuksistaan alkaa hän jutella Antin kanssa. Se on hyväluontoinen, perin rehellinen mies, mutta hiukan typerä. Valtiolliset asiat näkyy hän ymmärtävän sekavanlaisesti, sen hän vain tietää että vaikka kirveeseen tarttuu ja vaikka sotaan lähtee, jos tästä ruvetaan ahdistelemaan... Hän kohtelee hevosta kuin vanhaa toveria, jonka kanssa on monet matkat yhdessä tehty ja monet kovat koettu. Hän ei sitä lyö eikä riuhdo ohjaksista, vaan kävelee rinnalla ylämaat, tarkastelee valjaita ja juottelee kaivoilla maantielaidassa, jotka hevonenkin näkyy tuntevan ennestään.

On jo ilta. Tie vie läpi seutujen, jotka ovat miltei asumattomia. Molemmin puolin kasvaa vankkaa tukkipuuta. Iida muistaa aikaisemmilta lapsuudenajoiltaan asti kuulleensa puhuttavan, että näillä kankailla tapahtui murhia ja liikkui rosvoja. Hän käsittää, että pahantekijän mahtaa olla hyvä paeta tänne jylhään luontoon, käsittää myös sen, että noiden mökkiläisten, jotka asuvat täällä peninkulmien päässä muiden ihmisten ilmoilta, täytyy elää sovussa rosvojen kanssa, jos mielivät henkensä säilyttää... Hän katselee metsään, valkeaan, syvään hongikkoon. Ei tuule, mutta latvoissa käy kohina, tyyni, intohimoton ääni, kuin laulu Tuonelan tuvilta... Tuolla liikkuu lumella varjo. Olisiko se murhamies, koditon ihminen ilman omantunnon rauhaa?

Vähitellen harvenee hongikko ja he ajavat asutummille aloille. Iida alkaa jo tuntea seudut, tasaiset pellot, kartanot... Tuolla edempänä on kirkko. Ja tuossa vilkkuu jo, valaistuna kuin ennen suuria pitoja varten, Alma Hellmanin koti... Siellä mahtaa olla vieraita, tulta tulvii pitkän rakennuksen joka ikkunasta.

Onko tämä totta vai onko se unta? Täälläkö hän todella on, täällä kaukaisessa kotipitäjässä?

— Syntymäseutu, ajattelee hän itsekseen, — mikä ihmeellinen tenho sinussa on! En ole tietänyt, mikä mahti sinä olet, en ole tietänyt, että näin sinua rakastan, kunhan voisin tehdä jotakin hyväksesi! Jumala joka minut tänne lähetit, ole mukanani ja sano minulle, mitä minun pitää tehdä, miten minun pitää puhua. Itse en tiedä, itse olen ollut paha ja elämäni on ollut erehdystä — sinä, Jumala, jolla on kaikki voima ja joka heikostakin voit tehdä aseesi, ole minun kanssani!

He ajavat sisään tutusta portista, jota varjostavat suuret puut. Portaiden edessä seisoo palvelustyttö lyhty kädessä, ja portailta huutaa talon rouva jo "tervetuloa" tulijaa vastaan... Hetkeksi tuntuu Iidasta taaskin siltä kuin ajat kymmenen vuotta sitten olisivat palanneet: hän on äitinsä kodista tullut serkkunsa komeaan kotiin tanssiaisiin... Mutta sydämellisemmin kuin ennen painaa talon rouva hänet syliinsä, eikä ole hänen pukunsa loistava kuten silloin. Nyt on hän vaatimattomissa, mustissa vaatteissa ja Iida tuntee, että hän tällaisena pitää hänestä enemmän. Mutta samassa muistuu hänen mieleensä valaistu huoneisto ja kuiskaten kysyy hän:

— Onko vieraita?

— Ei, vastaa Alma, — kuinka niin?

— Kun talo oli niin valaistuna.

— Tietysti sinua varten, kultaseni! naurahtaa Alma ja vie vieraansa sisään. Sohvalta eteisessä nousee heitä vastaan sileäkarvainen jahtikoira ystävällisesti vingahdellen ja heiluttaen häntäänsä. Alman päästellessä vaatteita Iidan yltä astuu talon isäntävainajan huoneesta herra, jonka Alma esittelee miehenään, samalla kehoittaen serkkuaan ja miestään sinuttelemaan toisiaan.

Herra Hellman sopertaa jotakin, että on hauska tutustua, silittelee koiraansa, tekee pari kysymystä tiestä ja ilmasta ja lähtee sitten takaisin omalle puolelleen.

Alma ja Iida astuvat huoneesta huoneeseen, Iida tahtoo nähdä kaikki, uudistaa muistojaan menneiltä ajoilta. Kuinka ne suojat tuntuvat suurilta, miltei ruhtinaallisilta! Kaikki on melkein samassa järjestyksessä kuin ennen, vierashuoneen permannon peittää sama kallisarvoinen matto, huonekalut ovat samat pehmeät, punaiset ja seinillä riippuu samat taulut ja peilit.

— En käsitä, virkkaa Iida vihdoin, — kuinka kaikki on saattanut näin säilyä!

— Se näyttää siltä, vastaa Alma hiukan katkenneesti ja ikäänkuin mielenliikutustaan vastaan taistellen, — nyt illalla, tulen valossa, mutta päivällä kyllä näet, että kaikki on kulunutta.

— Entä kuinka sinä itse oikeastaan jaksat?

— Niinkuin kotini! pääsee häneltä tukahdutetusti. Ja samassa alkaa hän aivan muuttuneella äänellä kertoa Iidalle, miten he kirkkoherran ja kansakoulunopettajien kanssa ovat järjestäneet kokoukset. Huomenna, pitkänä perjantaina iltapäivällä on kokous Mäkelän koululla, seuraavana päivänä Hirvijärvellä, sitten Tuuloisissa, sitten Ahokankaalla, sitten kirkonkylässä, sitten Hukkilassa ja vihdoin Hongiston koululla, jos sinne nyt pääsee kun jäällä on niin paljon vettä.

— En huolinut määrätä Kalliolaan mitään kokousta, sillä ajattelin, että sinusta ehkä olisi kiusallista tulla sinne. Siellä on kaikki niin muuttunut, rakennukset ränstyneet ja tuuli kaatanut puita... Mutta minä aivan unohdan antaa sinulle ruokaa, keskeyttää hän äkkiä ja rientää kyökkiin.

Illallispöydässä on herra Hellman läsnä. Hän on komea mies, siistissä, muodikkaassa puvussa. Kasvot ovat hienot ja sivistyneet, hän tekee läpeensä miellyttävän vaikutuksen — ensi hetkessä. Mutta jo seuraavassa ilmenee hänen käytöksessään, hänen tavassaan puhua, jotakin jota Iida ei ymmärrä. Hän ei katso silmiin, hän puhuu omituisella varovaisuudella, ikäänkuin ei hän tietäisi, kohdellako vierastaan ystävänä vaiko vihollisena. Hän syö paljon ja silminnähtävällä nautinnolla. Pari kertaa vastaa hän rouvansa huomautuksiin hermostuneesti, miltei ärtyisästi. Rouva taas puolestaan puhuu vältellen, lausuen asioista niin yleisiä arvosteluja kuin suinkin. Iida tahtoo likemmin kuulla, miltä kauppias nykyään näyttää ja vähän aikaa luistaa keskustelu erinomaisesti. Tietäähän sen, miten tavallinen, raaka talonpoika herrastaloa hoitaa. Paitsi että hän on antanut rakennusten rappeutua ja kaatanut puita puistosta, niin on hän myynyt kaiken metsän ja tahtoisi nyt päästä koko talosta. Kun tämä keskusteluaihe on käytetty loppuun, niin syntyy taas kiusallinen hiljaisuus. Iida tuntee, ettei Alman ja hänen miehensä väli ole hyvä. Hän on kuin kahden tulen välissä ja helpommin hengittää hän, kun ateria on loppunut, herra Hellman toivottaa hyvää yötä ja rouva saattaa hänet hänelle määrättyyn makuuhuoneeseen.

Se on rakennuksen toisessa päässä, pieni, lämmin huone, jonka ikkunat antavat puutarhaan päin. Seinän takana ovat Alman miesvainajan huoneet, kolme suurta, kolkkoa huonetta, joissa Iida muistaa kansan kertoneen kummittelevan.

— Sinä olet kai hyvin väsyksissä? kysyy rouva Hellman. — Lähdenkö pois, vai saanko hetkisen jutella kanssasi?

Iida vakuuttaa, ettei hän vielä ole väsyksissä, hän ei kuitenkaan saisi unta. Hän on itse asiassa kiitollinen siitä, ettei hänen vielä tarvitse jäädä yksin, sillä hänet on vallannut omituisen kolkko tunne, häntä pelottaa jäädä tänne suuren rakennuksen päähän yöksi. Onhan se hullutusta, tietäähän hän, ettei hänelle mitään tapahdu...

Alma on istuutunut hänen vuoteensa laidalle, kädet ristissä sylissä. Hän näyttää odottaneen serkkunsa tuloa, saadakseen hänelle puhua, sillä hänen sydämensä on täynnä. Mutta hän epäilee, onko hänellä oikeutta paljastaa huolensa ja voiko tuohon tyttöön luottaa. Eikä hän oikeastaan mielellään nöyrry valittamaankaan...

Iida katselee häntä hänen siinä istuessaan ja hänet valtaa sääli. Kuinka hän on muuttunut, laihtunut, kuinka tukka on käynyt harvaksi ja kuinka otsaan on syntynyt uurteita? Hän ei ole ollut sairas, hänen on siis täytynyt henkisesti kärsiä...

— Kun tämä koetuksen aika nyt todellakin jotakin Vaikuttaisi, virkkaa hän vihdoin ja nostaa katseensa, joka pitkän aikaa on tähdännyt permantoon.

— Ole varma siitä, että se vaikuttaa, vastaa Iida lämpimästi. — Onhan se jo vaikuttanut. Kuka olisi uskonut, että kielipuolueemme lakkaisivat ja kuitenkaan eivät ne enää ole olemassa, vaan me seisomme yhtenä yksimielisenä kansana.

Rouva Hellman vaikenee hetkisen.