Part 1

KANSAN KESKELTÄ

Kuvaus keväältä 1899

Kirj.

MAILA TALVIO

Porvoossa, Werner Söderström, 1900.

I

Hevonen seisahtui talon eteen, herra hypähti rattailta, maksoi ja astui parilla askeleella ylös portaat.

Iida seisoi ikkunassa ja näki hänet aivan hyvin, mutta hän vetäytyi kiireesti pois, juoksi viereiseen huoneeseen, ja kun kello soi, oli hän työssä, ompeli niin ahkerasti, että näytti siltä kuin vasta vieraan askeleet olisivat hänet herättäneet.

— Maisteri Airanen, todellako! Tervetuloa. Olkaa niin hyvä ja istukaa. Näettekö, tämä tulee teidän arpajaisiinne. Eikö se ole kaunis!

Eihän maisteri voinut sitä tarpeeksi ylistää. Se oli pöytäliina. Verka oli pehmeän vihreää, ei heleää, mutta ei myöskään liian tummaa. Tilattu Käsityönystäviltä, taiteilijan piirustuksen mukaan ja heidän ompeluseuransa ompelema.

Nuori neiti, joka sitä piteli vieraan silmien edessä, oli hänkin sangen soma. Maisteri katseli tyttöä yhtä paljon kuin liinaa, ja tyttö sen kyllä tunsi. Hän olisi suonut voivansa pysyä punastumatta, mutta ei mahtanut sille mitään, että veri yhä polttavampana nousi kasvoille. Vihdoin ei ollut muuta neuvoa kuin viskata koko arpajaisvoitto käsistään ja keksiä jotakin sanottavaa. Kahvia heillä oikeastaan jo oli juotu, mutta hän kysäisi, vierastaan silmiin katsomatta, saisiko tarjota kahvia.

Hänen hetkiseksi kadotessaan kyökkiin jäi maisteri yksin.

Mielihyvällä katseli hän ympärilleen. Koti oli todella hauska. Kaikki tyylikästä ja siistiä. Perhe olikin varakas — ei suinkaan silti, että varakkaissa kodeissa aina oli aistikasta, jumala paratkoon! Rouva Strömmer oli muutamia vuosia sitten myynyt maatilansa ja muuttanut Helsinkiin. Olihan se luonnollista, sillä tyttäret olivat silloin kouluiässä. Tämä Iida neiti oli nyt parhaimmillaan. Iloinen, pirteä, osasi pukeutua, ei ollut liian arvokas eikä lyhytnokkainen. Joskus punastui ja arkaili ja kävi vieraampien seurassa hämilleen. Mutta se epäilemättä tapahtui tottumattomuudesta ja sitä paitsi puki häntä.

— No, neiti Strömmer, joko olette päättänyt, lähdettekö kesäksi ulkomaille?

Iida seisahtui sohvapöydän eteen ja alkoi tehdä siihen tilaa kahvitarjotinta varten. Hänellä oli heleä, puhdas iho, pehmeä, ruskea tukka, ruskeat silmät, jotka aina näyttivät vähän kosteilta, ja hiukan liian suuri suu. Kasvot olivat kapeat, säännölliset ja ilme niissä miellyttävä. Otsan ympärillä, joka oli paljas, liehui hentoja, kiharaisia hiussuortuvia, joista ei voinut tietää, olivatko ne tahallaan heitetyt liehumaan vai olivatko ne vahingossa irtaantuneet. Hän oli tummansinisessä, yksinkertaisessa puvussa. Kaulassa oli valkea, kovaksi tärkätty kaulus ja tulipunainen kravatti.

— En, se ei vielä ole varma.

— Miksi te huokaatte tuota sanoessanne!

— Onhan inhoittavaa, kun ei tiedä mitä tehdä. Tekisi mieli laulujuhlaan ja luokkakokoukseen ja ulkomaille ja...

Airanen hymähti.

— Ja noitten eri mahdollisuuksien välillä te horjutte! Ja minä joka aina luulin, ettette ollut mikään tavallinen pyhäkoulunopettaja tai jatko-opistolainen...

— Kuinka niin? En iässäni ole opettanut pyhäkoulussa enkä ikinä aio jatko-opistoon...

— Hauska kuulla. Minä jo pelkäsin...

Iida ei oikein tietänyt loukkaantuako vai ollako hyvillään. Hän rupesi nauramaan.

— Pelkäättekö, että pyhäkoulussa antaisin kovin huonoa esimerkkiä tai että jatko-opistossa olisin kuin nuori viini vanhoissa leileissä...

— En sitä. Mutta teidät voisivat siellä tehdä oikean kristillissiveellisen naisen perikuvaksi...

— Olisiko se sitten niin paha? kysyi Iida hymyillen sekä silmillään että suullaan ja hiljaa keikutellen päätään.

Airanen teki, vastauksen asemasta, liikkeen kädellään ja vastasi: S — Niitähän meillä on niin tarpeeksi. Niiden lukumäärää totisesti ei tarvitse lisätä. Mutta joka tähän Suomenmaahamme kasvattaa lisää yhden pirteän, niin sanoakseni monisärmäisen naisen, se tekee isänmaallisen työn.

— Ja minun kauttani te nyt aiotte tällä tavalla palvella Suomea...

— Niin, jos te sallitte.

Iida istuutui ja otti työnsä. Hänen kasvojensa ilme vaihteli joka hetki. Hän hymyili koko ajan.

— No, ja jos minä nyt sallin, niin mitä säätää teidän ensimmäinen käskynne?

— Että lähdette ulkomaille. Lupaan tehdä teille hyvän matkasuunnitelman, neuvoa hotellit ja pensionaatit, antaa suosituksia kaikenlaisten intresanttien ihmisten luo... saatte nähdä, että palaatte vallan uutena ihmisenä.

Maisteri alkoi kertoa ulkomaanmatkoistaan. Hän kuvasi Reinin seutuja, viinitarhoja, joita aurinko hautoo, ja viileitä iltoja balkongilla, kun hämärästä häämöttävät "pyhän virran rannat" ja iltakello soi jostakin etäisestä luostarista. Hänellä oli ollut hauskoja seikkailuja erään ruotsalaisen perheen kanssa, joka matkusti huvikseen. Tytär oli ollut aika näppärä. He olivat tutustuneet Hampurissa suuressa omnibussissa, joka kuljetti vieraita pitkin kaupunkia. Sittemmin sattuivat he samaan junaan, samaan hotelliin, sanoivat jo monta kertaa toisilleen juhlalliset jäähyväiset ja tapasivat toisensa taas äkkiarvaamatta jossakin taulugalleriassa täi vanhassa kirkossa. Thüringin metsissä olivat hän ja neiti eksyneet seurueesta ja harhailleet kahden koko päivän.

Iida kuunteli hehkuvin poskin, silmissä matkakuume. Kertojan innostus tarttuu häneen tarttumistaan ja hänen verensä alkaa kuumempana vuotaa suonissa. Hän joutuu kuin lumouksen valtaan, hän tuntee jo ympärillään noiden suurten metsäin varjot ja luulee näkevänsä Reinin kulkevan viinitarhojen välitse... Nähdä Dresdenin kuuluisa madonna, kävellä "unter den Lindenillä", etsiä edelweiss-kukkaa lumien keskeltä!

— Minä lähden, minä lähden! huudahtaa hän äkkiä ja karkaa ylös sohvasta. — Matkustaminen mahtaa olla ihanaa! Minä tunnen jo että mieleni on saanut ikäänkuin siivet!

— Arvasinhan minä sen, sanoo maisteri hyvillään. — Mutta te ette saa muuttaa mieltä nyt kun jäätte yksin.

Nämä sanat palauttavat Iidan todellisuuteen.

— Olette oikeassa. Sinne on vielä niin pitkä matka, että ehdin tehdä vaikka miten monta päätöstä.

— Mutta mikä estää teitä lähtemästä nyt piakkoin? Mikä teitä pitelee täällä Helsingissä? Onko ehkä sittenkin se pyhäkoulu, vai ompeluseurako...

— Älkää nyt olko häijy. Enhän minä voi lähteä ennenkuin saan matkaseuraa.

— Ja mikä hätä teillä olisi yksin jossakin pensionaatissa. Nuorelle naiselle on hyvin kasvattavaa joskus olla oman onnensa varassa...

— Mutta minä huomaan, että teillä on uskomattoman suuret opettajanlahjat...

— Minä noudatan vain sopimustamme. Meidänhän yhdessä piti kasvattaa teistä pirteä...

— No niin. Minä lupaan ajatella asiaa, hyvä herra opettaja.

Iida tulee hämilleen. Hänestä tuntuu siltä kuin tuo maisteri taas yrittäisi kohdella häntä koulutyttönä, jolle määrätään läksyt. Sitä hän ei suinkaan salli. Siitä suhteesta täytyy tulla loppu. Mutta samalla ei hän mitenkään tahdo kadottaa maisterin suosiota. Hän on kaikista hänen tuttavistaan hauskin, niin hieno ja varma käytöksessään...

Iida vaihtaa äkkiä puheenaihetta ja mainitsee arpajaisista, jotka ovat muutaman päivän perästä ja joissa he yhdessä tulevat myymään arpoja. Samassa tekee hänen ajatuksensa taas hyppäyksen ja hän kysäisee, mistä maisteri oikeastaan on kotoisin. Hän on sitä jo monesti tahtonut kysyä, mutta ei ole tietänyt, sopisiko ruveta tunkeutumaan vieraan ihmisen asioihin.

Maisteri on avomielinen — miksei olisi! Hän on talonpojan poika, kotoisin Airasen talosta Hämeessä. Entä neiti Strömmer? Olisi hauska kuulla jotakin hänestäkin.

Iida kertoo mielellään. Hänen isänsä oli maanviljelijä, mutta ei hän tätä paljon muista, sillä he olivat aivan lapsia, kun hän kuoli. Hän kävi ensin koulua pikkukaupungissa, muutaman peninkulman päässä kotoa. Kaikki ihmiset siellä tunsivat toisensa ja palovahti kulki kadunkulmasta toiseen ilmoittamassa, että "kello on kaksitoista lyönyt..." Pitäjä oli ikävä kaikin puolin. Sivistyneitä oli niin vähän, he asuivat hajallaan siellä täällä. Muuan serkku siellä oli joka ikäänkuin piti jonkinlaista hovielämää, ja kesällä ja jouluaikaan huviteltiin muutenkin. Mutta talvet, ne olivat aivan kuolettavat! Ja olisivatpa talonpojat olleet silloin, kuten kuuluvat olevan Hämeessä, sivistyneitä ja harrastavia, mutta nämä olivat niin raakoja, ettei seurustelua heidän kanssaan ollut ajatteleminenkaan. Kouluja pelkäsivät kuin ruttoa. Että joku pitäjän rikkaista talollisista olisi pannut poikansa lyseoon — ei! Ei edes kansakouluun. Torpparien kanssa oli kovin vaikea tulla aikaan. Äitiä eivät totelleet vaan pettivät minkä jaksoivat. Pehtoorin kanssa riitelivät yhtä mittaa. Äiti ei olisi tahtonut myydä tilaa, hän kun oli tottunut asumaan maalla. Vihdoin oikein harmistuttuaan suostui myymään, vaikkei tilasta tarjottu edes kohtuullista hintaa. Olihan elämä Helsingissä paljon huolettomampaa ja hauskempaa. Äitikin jo oli myöntänyt, että oli ollut hullua niin kauan kiusaantua siellä raakojen ihmisten keskellä... Olihan sitä Kalliolaa alussa ikävä, varsinkin kesällä. Eikä äiti voinut sitä koskaan unohtaa. Mutta mahdoton siellä sentään olisi ollut ajan pitkään tulla toimeen raa'an kansan tähden.

Se oli hänen lohdutuksensa aina kun hän syntymätalostaan puhui. Sillä vaikka siellä oli ollut niin paljon ikävyyksiä, niin säilyi hänen mielessään muisto siitä surumielisen kauniina ja kun hän sitä ajatteli, niin pisti tunteitten alta esiin ikäänkuin oka, jotakin katkeraa, jonka syytä hän ei tietänyt. Ei, sen kansan kanssa oli mahdoton tulla toimeen.

Maisteri nousi lähteäkseen.

— Miettikää nyt sitä matkaa. Ihmisen pitää nauttia niin kauan kuin hän on nuori.

— Niin nauttia! Ei ajatella surullisia asioita, jotka jo ovat ohi. Elämä on sentään kaunista ja rikasta ja nuoruus niin lyhyt! Kiitos käymästänne. Näkemiin asti.

II

Siitä oli kulunut vasta muutama päivä — tuntui siltä kuin olisi mennyt vuosia.

Menneisyyden ja nykyisyyden välille oli äkkiä laskeutunut seinä, muuri, jonka tuolla puolla vallitsee auringonpaiste ja tällä läpitunkematon sumu. Muutos oli tapahtunut äkkiä niinkuin etelässä auringon laskettua tulee yö. Ja ihmiset, tottumattomina pimeään, kulkivat hapuillen tietäen rajuilman häälyvän päittensä päällä, tietäen salamoiden ja rakeitten likenevän ja turhaan etsien keinoa millä torjua turmiota.

Iida oli aamulla soittanut tavanmukaiset sormiharjoituksensa ja koetti ryhtyä valmistamaan ranskantuntiaan. Mutta ajatukset eivät pysyneet koossa, hän oli niin levoton, kaikki tuntui olevan sekaisin hänen päässään, ruumis oli raukea ja sydän löi jotta kuului. Äiti koetti häntä lohduttaa, selitti, että ehkä kaikki vielä kääntyy parhain päin. Mutta se ei häneen pystynyt. Hänen mielensä oli mustempi kuin koskaan ennen, hän pelkäsi tavalla, jota hän ei koskaan ollut tuntenut. Olihan hän pelännyt omaisen puolesta, jota kuolema oli kierrellyt, oli hän hengessä tuntenut senkin, millaista olisi, jos hänen rakkaimpansa häneltä riistettäisiin. Mutta se ei sittenkään ollut tuntunut näin synkältä, näin läpeensä surulliselta.

Sillä näinä päivinä oli tuntunut siltä kuin jokainen vastaantulija olisi astellut hautaussaatossa, ja se mitä he kaikki saattoivat hautaan, oli Suomi, syntymämaa.

Iidasta tuntui siltä, ettei hän enää voi hengittää. Huoneessa ei ole ilmaa! Hän nousi, puki ylleen päällysvaatteet ja riensi ulos.

Oli sumuinen, lämmin päivä, tuskin nimeksikään pakkasta. Ihmiset liikkuivat ikäänkuin varpaillaan, kuiskaellen keskenään, ja jos joku naurusuin tuli vastaan, niin vaikutti hänen naurunsa kuin nauru paarien ääressä. Ilma oli huhuja niin täynnä kuin on tulipalolla lentäviä kekäleitä. Ne tuntuivat mahdottomilta, niitä teki mieli epäillä, mutta olihan _sekin_ ollut mahdollista!

Ylioppilastalolle näkyi kulkevan paljon kansaa. Niin todellakin, siellähän tänään ovat arpajaiset.

Hän yhtyi joukkoon ja astui ylös portaita. Kuinka siellä oli hiljaista sielläkin! Ihmiset näyttivät huolestuneilta ja puhuivat kuiskaten, ikäänkuin sairas olisi ollut talossa. Iida tuli ajatelleeksi entisiä aikoja, jolloin hän nuorena tyttönä täällä tanssissa liehui. Hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Ei siksi että hän olisi entisiä iloja kaivannut, vaan siksi että nyt näytti koittaneen aika, joka teki jokaisen ilon mahdottomaksi.

Hän sattui tuttavaryhmään, joka oli seisahtunut suuren, komean ryijyn eteen. Se riippui seinällä muitten voittojen joukossa ja ihmiset olivat nähtävästi kerääntyneet siihen sitä ihailemaan. Mutta eivät he siitä puhuneet, mielenkiihoituksissa näyttivät olevan.

— Meidän täytyy pukeutua surupukuun, virkkoi muuan naisista. — Miksemme koko maailmalle näyttäisi että suremme?

— Minä aivan vaistomaisesti eilen riistin yltäni kaikki mikä oli räikeää, vastasi hiljaa nuori tyttö.

— Nuo ovat ulkonaisia asioita, huomautti joku herroista. — Voihan ne olla hyvät nekin, mutta paljon tärkeämpien velvollisuuksien täyttämistä meiltä nyt vaaditaan.

— Niin, kun tietäisi mitä voisi tehdä.

— Voi, minä olisin valmis mihin tahansa!

Syntyi hetken äänettömyys, sitten puhui muuan naisista, joka tähän asti oli ollut ääneti:

— Eiköhän meidän itsekunkin ensi velvollisuus liene todenteolla alkaa kasvattaa itsestämme kelpo ihmisiä Suomen tähden. Meidän täytyy osata luopua omista eduistamme ja nautinnoistamme, katsoaksemme ainoastaan yhteistä hyvää.

— Niin. Mutta miten esimerkiksi?

— Tarkoitan jokapäiväisessä elämässämme, kaikenlaisissa pikkuasioissakin... Meidän pitää ruveta ajamaan raittiusasiaa, työväenasiaa... Ei juuri niin että kaikki lähtisimme esitelmämatkoille, mutta että omalla esimerkillämme tukisimme raittiusrientoja ja omasta kodistamme alkaisimme parantaa työväen tilaa, toimittamalla esim. palvelijoillemme tilaisuutta edistykseen ja...

Iida tuli muistaneeksi, että hänellä yhä oli yllään sininen puku. Sen punaisen ruusukkeen hän todella vaistomaisesti oli riisunut, mutta sininen puku alkoi häntä nyt hävettää ja hän päätti ensi tilassa lähteä kotiin. Maisteri Airanen seisoi hänen vieressään, suupielissä pilkallinen hymy.

— Niin, niin, te raittiusapostolit! virkkoi hän. — Saarnaisittepa kansalle sivistystä sensijaan että aina kuvailette sille viinaa ja alkoholia ja taas viinaa. Uskokaa minua: enemmän hyötyä olisi saarnoistanne ja kauniimpi olisi ammattinne.

— Kuinka voi sivistyttää kansaa joka juo?

— Sivistyksen tullessa lakkaa juominen itsestään.

— Sitäpä eivät sivistyneemme aina ole osoittaneet.

Iida siirtyi pois tuttaviensa ryhmästä, oli vähän aikaa katselevinaan voittoja ja livahti sitten ulos ovesta. Tuntui paremmalta, kun hän sai ylleen mustan päällystakkinsa, joka oli niin pitkä, että se peitti puvun. Kadulle tultuaan hän unohti koko asian ja hänet valtasi taaskin sama levottomuus, joka viime päivinä oli lennättänyt häntä paikasta toiseen.

Hän alkoi harhailla katuja, tietämättä missä oli ja minne meni. Tuntui siltä kuin maa olisi huojunut askelten alla ja hänen olisi täytynyt etsiä jotakin kohtaa, joka on kiinteä ja horjumaton. Jostakin täältäpäin sen täytyy löytyä. Suoraan eteenpäin, kiireesti!

Tuli vastaan tuttu tori, kirkko, senaattirakennus, yliopisto ja keskellä toria muistopatsas. Hän pysähtyi hengästyneenä ja jäi katsomaan eteensä. Ne olivat siis kaikki paikoillaan ja maa niiden alla seisoi lujana kuin paasi, jonka perustus on syvällä, aina maan sydämessä asti.

Tuntui hyvältä. Hän seisoi siinä pitkän aikaa ja alkoi tyyntyneempänä astella kotiin.

Vastaantulijat olivat vakavan näköisiä. Heidän kasvoistaankin huomasi, että heidän mielissään liikkui se yksi ainoa asia... Mutta keitä olivat nuo oudot, kalpeat ihmiset, jotka ikäänkuin vaanien tähystelivät ympärilleen?... Kadunkulmasta tulla löyhytteli parvi nuoria miehiä ja naisia. Heidän poskensa hehkuivat, he nauroivat ja laskivat leikkiä. He eivät puhuneet vierasta kieltä kuten nuo toiset. Iida säpsähti. Hänen ensi ajatuksensa oli pysähdyttää heidät ja kysyä heiltä, eivätkö he tiedä mitä on tapahtunut. Mutta he sutkahtivat hänen ohitsensa, ennen kuin hän sai sanaakaan lausutuksi, ja hän kuuli ainoastaan heidän naurunsa, joka eteni torille päin, josta hän oli tavannut liikkumattoman pohjan jalkainsa alle.

Äkkiä muistui hänen mieleensä seuraava kuva: työmiehet jossakin Helsingin tehtaassa olivat tehneet lakon ja isännät tilasivat työmiehiä Venäjältä. Eräänä aurinkoisena päivänä, kun pääkaupungin esplanaadeilla kukkaistutukset vielä olivat upeimmillaan, saapui tilattu joukko Helsinkiin: pitkä jono punapartaisia, kalpeita ihmisiä, ryysyisissä, liankarvaisissa puvuissa, selässä haisevat reput, kasvoissa tylsä ilme. Ja helsinkiläiset seisahduttivat kulkunsa aurinkoisella kadulla ja jäivät kiusallisen tunteen valtaamina heihin katsomaan. Tuntui siltä kuin likaisuuden, poljetun ihmisyyden armeija olisi heidän kanssaan marssinut kaupunkiin.

Miksi tuli kuva juuri nyt hänen mieleensä? Selvittämäänkö hänelle, että noiden uusien tapausten kanssa astuu pimeyden valta Suomeen?

Miksi se tulee ja eikö sitä mitenkään saa estetyksi? Onko sen tulo aivan välttämätön ja ovatko ehkä suomalaiset itse jollakin lailla kutsuneet sen, niinkuin kutsuivat harmaan joukon saapumaan sinä kirkkaana syyspäivänä? Onko sillä ehkä liittolaisia suomalaisten joukossa, ehkä noitten, jotka äsken nauraen tulivat vastaan? Miksi tämä kaikki tapahtuu? Onko Suomen kansa rikoksilla tämän kaiken ansainnut, vai onko se viaton?

Hän oli tullut Vanhankirkon kohdalle, kun hän huomasi, että eipä hän täällä asu. Ajatuksissaan oli hän vaeltanut, tietämättä minne. Kello mahtoi olla kolme, sillä koululaisia vilisi joka taholla. Pari hänen sisarensa tovereista karkasi itkettynein kasvoin kysymään: "Iida, tiedätkö sinä...?" Heidän huuliltaan tulvaili joukko kysymyksiä, mutta Iida ei voinut niihin vastata. Hän ainoastaan kehoitti heitä pysymään levollisina ja ahkerina. Siten he parhaiten täyttäisivät velvollisuutensa isänmaata kohtaan.

Väsyneenä, lamaantuneena tuli hän kotiin. Hänen huoneessaan tuntui kylmältä ja vieraalta, sillä hän ei moneen päivään ollut kajonnut pikkukoristuksiin, joitten järjestäminen kuului hänen viihtymisensä pääehtoihin.

Kyökissä tapasi hän äitinsä ja palvelijattaren valmistamassa päivällistä. Äiti loi häneen jo ovessa huolestuneen katseen ja kysyi, mitä uutta kuuluu. Mutta Iida ei ollut kertonut paljon, ennen kuin hän purskahti itkuun, ja nähdessään neidin itkevän ei palvelustyttökään voinut hillitä itseänsä.

— Älkää itkekö, lapset, puheli rouva, — kaikki näyttää ehkä pahemmalta kuin se onkaan...

Iida läksi huoneeseensa ja yritti ryhtyä työhön, mutta hän ei saanut ajatuksiaan pysymään koossa. Aina ne palasivat siihen epämääräiseen, kamalaan, joka ukkospilvenä häälyi taivaalla, uhaten, jollei pelastusta tulisi, hävittää kaikki mikä suomalaiselle on pyhää ja kallista...

Oli jo pimeä huoneessa. Hän heittäysi polvilleen permannolle ja kytki kätensä ristiin:

— Pelastusta! äänteli hän itsekseen. — Kuka meidät voi ja kuka meidät tahtoo pelastaa? Kuka meitä ajattelee, kuka meille myötätuntoisuutensa lahjoittaa, kuka siitä välittää, mitä kansallisuutta niemen asukkaat pohjan perillä ovat? Maailman mahtavat, joitten sana voisi merkitä, eivät tule sanaansa lausumaan. Heillä ei ole aikaa, heillä on itselläänkin yllin kyllin ajattelemista. Mitä tehdä, mihin ryhtyä?

— Jumala, lapsuuteni Jumala, sinä olet ennenkin minun kansaani ohjannut, ethän heitä nytkään!

— Meidän täytyy vain jokaisen tietää, millä kannalla asiat ovat ja mistä pelastuksemme on haettava. Meidän täytyy unohtaa oma itsemme, persoonalliset etumme ja halumme, antautua lahjomattomasti oikeutta palvelemaan ja kaikessa alistua Kaikkivaltiaan johtoon...

— Suomen kansa kantaa sittenkin omissa käsissään kohtalonsa. Sillä jos se on sisällisesti väkevä, niin eivät ulkonaiset kahleet sitä sorra. Ne voivat kehityksen joksikin ajaksi keskeyttää, mutta häviötä ne eivät saa aikaan.

— Mutta onko minun kansani sellainen? Tuleeko jokainen sen jäsenistä käsittämään meidän asemamme vakavuuden, tahtooko hän tuntea ja täyttää velvollisuutensa? Olenko minä itse valmis, jos vaaditaan, uhraamaan sen, mikä tähän asti on ollut minusta hauskaa?

— Olen, vastaa hän, — tahdon olla? Mutta sanoja lausuessa vapisee hänen rinnassaan ja hän koettaa rauhoittaa itseään sillä, että jos hän onkin heikko, niin muut ovat väkevät.

Niitä kummallisia aikoja!

Tuntuu siltä kuin viha ja vaino todellakin olisivat lakanneet, kuin ihmiset halajaisivat pyytää anteeksi ja suoda anteeksi kaikki keskinäiset kaunat. Riidat, jotka vielä muutamia päiviä sitten olivat veljiä erottamassa, ovat lakanneet; niin turhilta, niin pieniltä tuntuvat huolet, jotka vielä hiljan painoivat mieltä, sen ainoan suuren rinnalla, jonka eteen suomalaiset nyt ovat katsotut mahdollisiksi toimimaan. Syntyperä, virka-arvo ja varallisuus ovat kadottaneet merkityksensä, jokainen on oikeutettu elämään ainoastaan siinä määrin kuin hän on altis rakastamaan isänmaataan.

Siltä näyttää ensi hetkessä. Mutta pian osoittautuu, ettei vaaran hetki olekaan kyennyt tekemään kaikkia suomalaisia sovinnollisiksi. Alaluokan vanha viha yläluokkaa vastaan leimahtaa ilmiliekkiin. Osa alaluokkaa kieltäytyy ottamasta osaa toimenpiteihin, joihin yläluokka kehoittaa sitä liittymään ja joiden tarkoitus on puhtaasti isänmaallinen. Se on sen kosto. Isänmaan asiaa ei sille ole olemassa, sillä on ainoastaan sotansa yläluokkaa vastaan.

Kuka on oikeassa, kuka väärässä?

Kun kaksi riitelee, niin on tavallisesti kummassakin syytä. Mutta kamala on sisällinen sota keskellä ulkonaista vaaraa... Miksei syyllinen riennä tunnustamaan syyllisyyttään ja se jota vastaan on rikottu antamaan anteeksi? Miksei kova aika vaikuta mielenmuutosta kaikissa? Nyt pitäisi omantunnon olla herkimmillään, nyt jos koskaan mielen alttiina vaikutuksille. Miksei taivaan merkeistä oteta vaaria?

III

Eräänä päivänä asteli Iida kadulla näitä kaikkia miettien, kun hänen vastaansa tuli nainen, jota ei hän vuosikausiin ollut nähnyt. Se oli hänen serkkunsa maalta, hänen kotipitäjästään.

Heidän iässään oli kymmenen vuoden ero eivätkä he olleet koskaan olleet ystävät, mutta tekemättä itselleen selkoa miksi, likeni Iida häntä nyt ystävällisemmin kuin koskaan ennen, painoi miltei lämpimästi hänen kättään ja alkoi kysellä kotipitäjänsä kuulumisia.

Paljon oli hän muuttunut, vanhentunut ja käynyt vaatimattoman näköiseksi, hän joka aikoinaan oli pitäjän nautinnonhimoisin nainen, nainen jota muut naiset vihasivat salatulla vihalla ja kadehtivat huonosti peitetyllä kateudella. Hän vastasi Iidan kysymyksiin arasti ja hiukan teeskennellysti. Hänen äänestään ja jokaisesta hänen liikkeestään ilmeni luonne, joka on tottunut käskemään ja hallitsemaan, mutta joka on vaikutusvaltansa kadottanut ja joka tietää entisten "ystäviensä" vahingonilolla seuraavan nöyryytystään.

Hän ei enää kantanut sitä aatelista kilpeä, josta hän aikoinaan oli koko lailla ylpeillyt. Hänen ensimmäinen miehensä oli kuollut, hän oli uusissa naimisissa ja hänen nimensä oli nyt Alma Hellman.

— No mitä siellä nyt sanotaan tästä kaikesta? kysyi Iida, serkkunsa hetkeksi vaietessa.

— Ollaanhan siellä levottomia.

Pitäjässä oli liikkunut oudonnäköisiä miehiä, jotka huonolla suomenkielellä olivat kuvanneet tulevia kultaisia aikoja. Ja moni köyhä oli uskonut heidän sanoihinsa. Eikä kukaan pitäjäläinen saanut heidän uskoansa horjumaan.

— Jos joku täältä Helsingistä tulisi selittämään, niin ehkä he uskoisivat, mutta me emme voi mitään vaikuttaa, lisäsi hän lopuksi.

— Niin, sanoi Iida, — talonpojat siellä eivät aina ole tottuneet herrasväkiinsä luottamaan.

— Valitettavasti eivät. Mutta surullista on sentään, että heidän nyt pitää langeta pettäjien käsiin. Jos joku täältä ottaisi tullakseen selittämään asioita, esimerkiksi pitämällä esitelmiä tapahtumista... Mitä jos sinä tulisit?

— Minä!

Iida säpsähtää. Toiselta puolen tuntuu hänestä mahdottomalta, että hän menisi, toiselta puolen on se aivan päivänselvää. Sillä kuka vieras niin hyvin kuin hän tuntisi olot hänen kotipitäjässään, sen sekä valo- että varjopuolet. Hän on tässä kulkenut miettimässä, mitä voisi tehdä isänmaansa hyväksi: tuossa nyt avautuu eteen viittatie!

— Niin todellakin, jatkoi rouva Hellman, — minä luulen, että sinä olisit hyvin sopiva. Sinä olet pitäjäläinen, tunnet olot perin pohjin etkä kuitenkaan enää kuulu pitäjään, vaan tulet ulkopuolelta.

— Mutta enhän minä osaa puhua!