Part 6

Uusien historiallisten luomien tavallinen kohtalo on, että niitä erehdytään pitämään vanhempien, jo elettyjenkin yhteiskunnallisten elämänmuotojen jäljennöksinä, jos ne jossakin määrin muistuttavat niitä. Niinpä on tätä uutta kommuunia, joka murtaa rikki uudenaikaisen valtiovallan, katsottu niiden keskiaikaisten kommuunien toisinnoksi, jotka ensin kävivät tuon valtiovallan edellä ja sitten muodostivat sen perustuksen. -- Kommuunin järjestysmuotoa on väärin sekoitettu yritykseen pikkuvaltioiden liitolla, jota Montesquieu ja girondistit uneksivat, korvata se suurten kansojen yhtenäisyys, joka, vaikka aluksi onkin aikaansaatu väkivallalla, nyt on tullut tärkeäksi tekijäksi yhteiskunnallisessa tuotannossa. -- Kommuunin vastakkaisuutta valtiovaltaan verrattuna on väärin pidetty sen vanhan taistelun liioiteltuna muotona, jota on käyty, liian pitkälle menevätä valtiovallan keskittymistä vastaan. Erityiset historialliset olosuhteet lienevät muissa maissa ehkäisseet porvarillisen hallitusmuodon klassillisen kehityksen sellaisena kuin se on Ranskassa tapahtunut ja sallineet suuria valtion keskuselimiä täydennettävän, kuten Englannissa, turmeltuneilla pappien seurakuntaneuvostoilla (vestries), keinottelevilla kaupunginvaltuusmiehillä ja vihasta sähisevillä köyhäinhoitohallitusten esimiehillä kaupungeissa ja tosiasiallisesti perinnöllisillä rauhantuomareilla maaseudulla. Kommuunin kaltainen järjestysmuoto päinvastoin antaisi takaisin yhteiskuntaruumiille kaikki ne voimat, jotka tähänastinen loiseläjä "valtio", joka ravitsee itseään yhteiskunnan kustannuksella ja estää sen vapaata liikuntaa, tähän saakka on siltä niellyt. Yksinään tällä teolla olisi kommuuni pannut Ranskan uudestisyntymisen käyntiin. -- Maaseutukaupunkien keskiluokka näki kommuunissa yrityksen sen vallan palauttamiseksi, jota se Louis Philippen aikana oli maan suhteen käyttänyt ja jonka Louis Bonaparten aikana tunki syrjään maaseudun luuloteltu valta kaupunkien yli. Mutta itse asiassa olisi kommuuni-järjestys saattanut maaseudun tuottajat piiripääkaupunkien henkisen johdon alaiseksi ja niiden kaupunkityöläisissä taannut niille heidän etujensa luonnolliset edustajat. -- Kommuunin pelkkä olemassaolo toi mukanaan jonakin itsestään ymmärtävänä paikallisen itsehallinnon, mutta ei enää vastapainoksi nyt tarpeettomaksi tehtyä valtiovaltaa vastaan. Saattoi pistää ainoastaan sellaisen henkilön päähän kuin Bismarckin, joka, kun häntä ei ole otettu huomioon "veri ja rauta"-juonineen, mielellään palaa takaisin sellaiseen vanhaan, hänen henkistä laatuaan niin miellyttävään käsityöhön kuin "Romahduksen" aputoimittajaksi -- ainoastaan sellaiseen päähän saattoi pälkähtää valehdella Pariisin kommuunin ikävöivän sitä vuoden 1871 vanhan ranskalaisen kaupunkijärjestyksen irvikuvaa, jonka muodostaa preussilainen kaupunkien järjestys, joka alentaa kaupunkien hallinnot toisarvoisiksi rattaiksi suuressa preussiläisessä valtiokoneistossa. --

-- Kommuuni toteutti kaikkien porvarillisten vallankumousten ponsisanat -- halvan hallituksen -- lakkauttamalla molemmat suuret menolähteet, armeijan ja virkamiehistön. Sen pelkkä olemassaolo edellytti monarkian olemattomuutta, monarkian, joka ainakin Euroopassa on luokkavallan säännöllinen painolasti ja välttämätön verho. Se hankki tasavallalle todella kansanvaltaisten laitosten perustuksen. Mutta ei "halpa hallitus" enempi kuin "todellinen tasavaltakaan" ollut sen päämääränä. Molemmat seurasivat ohimennen itsestään.

Se selitysten monenkaltaisuus, jonka alaiseksi kommuuni joutui, ja se etujen kirjavuus, joka siinä ilmeni, todistavat, että se oli läpeensä laajentumiskykyinen valtiollinen muoto, kun sitävastoin kaikki aikaisemmat hallitusmuodot olivat olleet oleellisesti tukehduttavia. Sen todellinen salaisuus oli siinä, että se oli _työväenluokan hallitus_, tulos tuottavien luokkien taistelusta anastavia vastaan, vihdoinkin löydetty valtiollinen muoto, jonka vallitessa työn taloudellinen vapauttaminen voitaisiin toteuttaa.

Ilman tätä viimeistä ehtoa oli kommuuni-järjestys mahdottomuus ja petos. Tuottajien valtiollinen valta ei voi pysyä pystyssä niiden yhteiskunnallisen orjuuden rinnalla. Kommuunin piti sentähden olla vipuna niitä taloudellisia perustuksia kaadettaessa, joihin luokkien olemassaolo ja siis myöskin luokkavalta perustuvat. Niin pian kuin työ on saatu vapautetuksi, tulee jokaisesta ihmisestä työntekijä ja työ lakkaa olemasta luokkaleimana.

On omituinen tosiasia: huolimatta kaikesta paljosta puheesta ja viimeisten kuudenkymmenen vuoden aikana ilmestyneestä, työväenluokan vapautusta käsittelevästä summattomasta kirjallisuudesta -- alkavat kohta, niin pian kuin työläiset jossakin ottavat asiansa omiin käsiinsä, kaikua nykyisen yhteiskunnan molempien napojen, pääoman ja palkkaorjuuden (maanomistaja ei enää ole muuta kuin kapitalistin hiljainen yhtiömies), puoltajain apologetiset puoluspuheet, ikäänkuin kapitalistinen yhteiskunta vielä eläisi puhtaimman neitseellisen viattomuuden tilassa, ikäänkuin kaikki sen periaatteet vielä olisivat kehittymättömiä, kaikki sen itsepetokset, koko sen saastutettu todellisuus vielä paljastamatta! Kommuuni, huudetaan, tahtoo hävittää omaisuuden, kaiken sivistyksen pohjan! Aivan oikein, hyvät herrat, kommuuni tahtoi lakkauttaa luokkaomistuksen, joka muuttaa monien työn harvojen rikkaudeksi. Se tahtoi pakkoluovuttaa pakkoluovuttajilta. Se tahtoi tehdä yksityisomaisuuden todelliseksi, muuttamalla tuotantovälineet, maan ja pääoman, jotka ennen kaikkia nyt ovat työn orjuuttamisen ja riistämisen välineitä, vapaan ja liittoutuneen työn yksinomaisiksi välikappaleiksi. -- Mutta tämähän on kommunismia, "mahdotonta" kommunismia! No, ne samat omistaviin luokkiin kuuluvat ihmiset, jotka ovat kylliksi järkeviä havaitakseen nykyisen järjestelmän jatkumisen mahdottomaksi -- ja niitä on paljon -- ovat nyt ruvenneet osuustoiminnallisen tuotannon julkeiksi ja suurisuisiksi apostoleiksi. Mutta jospa osuustoiminnallinen tuotanto ei jäisikään pelkäksi puheeksi ja petkutukseksi, jos se syrjäyttää kapitalistisen tuotannon, jos kaikki osuustoiminnalliset yhdistykset yhdessä järjestävät kansallisen tuotannon yhteisen suunnitelman mukaan, ottavat sen siten omaan johtoonsa ja tekevät lopun siitä alituisesta anarkiasta ja niistä aikakautisista järkytyksistä, jotka ovat kapitalistisen tuotannon välttämätön kohtalo -- mitä olisi se, hyvät herrat, muuta kuin kommunismia, "mahdollista" kommunismia?

Työväenluokka ei vaatinut kommunilta mitään ihmeitä. Sen tehtävänä ei ollut toteuttaa mitään päähän pälkähtäneitä, valmiita utopioja (haaveiluita). Työväestö tietää, että toteuttaakseen oman vapautuksensa ja samalla sen korkeamman elämänmuodon, jota nykyinen järjestelmä taloudellisen kehityksensä kautta ylivoimaisesti ponnistelee vastaan, sen on kestettävä pitkiä taisteluita, käytävä läpi kokonainen sarja historiallisia prosesseja, joiden kautta niin hyvin ihmiset kuin olosuhteetkin tulevat kokonaan muuttumaan. Sen tehtävänä ei ole toteuttaa joitakin ihanteita, sen on ainoastaan laskettava vapauteen uuden yhteiskunnan elementit (alkuainekset), jotka jo ovat kehittyneet hajoavan porvarillisen yhteiskunnan helmassa. Täysin tietoisena historiallisesta tehtävästään ja sankarillisesti päättäneenä toimia sen arvoisesti, voi työväenluokka tyytyä naureskelemaan sanomalehtikätyrien törkeille häväistyksille samaten kuin niiden totta tarkoittavien porvarillisten tieteilijöiden koulumestarimaiselle suojeluksellekin, jotka tieteellisen erehtymättömyyden oraakkeliäänilajissa latelevat tietämättömiä puheenparsiaan ja lahkolaisominaisuuksiaan.

Kun Pariisin kommuuni otti vallankumouksen johdon omiin käsiinsä, kun yksinkertaiset työmiehet ensi kerran uskalsivat käydä "luonnollisen esivaltansa", omistavien luokkien hallitusetuoikeuden kimppuun ja verrattoman vaikeissa oloissa vaatimattomasti, tunnontarkasti ja toimeliaasti suorittivat työnsä, -- suorittivat sen sellaisilla palkoilla, joista suurin tuskin oli viidesosa siitä, mitä erään tieteellisen auktoritetin (professori Huxley'n) mukaan saa kaikkein pienimmällä palkalla oleva Lontoon kouluneuvoston sihteeri, -- vääntelehti vanha maailma raivon kouristuksissa nähdessään punaisen lipun, joka liehui kaupungintalon katolla työn tasavallan tunnusmerkkinä.

Ja kuitenkin tämä oli ensimmäinen vallankumous, jossa työväenluokka avoimesti tunnustettiin ainoaksi luokaksi, joka vielä kykeni yhteiskunnalliseen alotteeseen, -- ja tämän tunnusti suuri joukko pariisilaista keskiluokkaa -- pikkukauppiaita, käsityöläisiä ja liikemiehiä --, poikkeuksena ainoastaan rikkaat kapitalistit. Kommuuni oli pelastanut keskiluokan ratkaisemalla viisaalla tavalla keskiluokan itsensä keskuudessa lakkaamatta esiintyvän riidanaiheen, kysymyksen velallisista ja velkojista. Sama osa keskiluokkaa oli v. 1848 ottanut osaa työväen kesäkuun kapinan kukistamiseen. Ja kohta tämän jälkeen oli perustava kokous muitta mutkitta heittänyt nämä keskiluokkalaiset velkojiensa uhriksi. Mutta tämä ei ollut ainoa syy, minkä tähden keskiluokka nyt yhtyi työväenluokkaan. Se tunsi, että ei ollut enää muuta kuin yksi valinta: kommuuni tai keisarikunta, yhdentekevää minkä nimisenä hyvänsä. Keisarivalta oli saattanut tämän keskiluokan taloudelliseen perikatoon tuhlaamalla yleistä varallisuutta, edistämällä finanssihuijausta, avustamalla keinotekoisesti joudutettua pääoman keskittymistä ja tämän edellyttämää, saman keskiluokan suuren osan riistämistä. Keisarivalta oli sitä valtiollisesti sortanut, saattanut sen elosteluillaan siveellisesti kuohuksiin, oli loukannut sen voltairelaisuutta jättämällä heidän lapsensa "oppimattomien veljesten" (munkkien) kasvatettaviksi, oli kuohuttanut heidän ranskalaista kansallistuntoaan syöksemällä heidät suin päin sotaan, joka kaiken aikaansaamansa hävityksen vastikkeeksi tarjosi ainoastaan yhden korvauksen -- keisarivallan kukistumisen. Itse asiassa astui ylhäisten bonapartelaisten ja kapitalististen mustalaisjoukkueiden paettua Pariisista keskiluokan todellinen järjestyspuolue esiin Union républicaine'n muodossa, asettui kommuunin lipun alle ja puolusti sitä Thiers'in tahallisia vääristelyjä vastaan. Jää vielä nähtäväksi, kestääkö tämän keskiluokan suuren joukon kiitollisuus edessäolevia vaikeita koettelemuksia.

Kommuuni oli aivan oikeassa, kun se huudahti talonpojille: "Meidän voittomme on teidän toivonne!" Kaikista valheista mitä Versailles'issa sepitettiin ja joita Euroopan yläluokan mainehikkaat sanomalehtirengit toitottivat maailmalle, oli yksi mahdottomimpia se, että kansalliskokouksen maajunkkarit muka olivat talonpoikain edustajia. Ajateltakoon vain ranskalaisen talonpojan rakkautta niitä ihmisiä kohtaan, joille he vuoden 1815 jälkeen olivat saaneet maksaa kokonaisen miljaardin vahingonkorvausta! Olihan ranskalaisen talonpojan silmissä jo pelkkä suurmaanomistajan olemassaolo loukkaus hänen vuoden 1789 saavutuksiansa vastaan. Porvaristo oli v. 1849 pannut talonpojan talo-osuudelle lisäveroa 45 centimiä frangia (s.o. 45 p:iä markkaa) kohti, mutta sen oli porvaristo tehnyt vallankumouksen nimessä. Nyt oli sama porvaristo alottanut sisällissodan vallankumousta vastaan vierittääkseen talonpoikain niskoille raskaimman taakan preussiläisille menetetystä viiden miljaardin markan sotakorvauksesta. Kommuuni sitävastoin selitti heti eräässä ensimmäisistä julistuksistaan, että sodan todellisten aiheuttajain täytyy kantaa sodan kustannuksetkin. Kommuuni olisi vapauttava talonpojan veriverosta, olisi antava hänelle halvan hallituksen ja muuttava hänen verenimijänsä: notariot, asianajajat, oikeudenpalvelijat ja muut juridiset (oikeudelliset) kiskurit palkatuiksi kunnallisiksi virkamiehiksi, talonpojan itsensä valittaviksi ja hänelle vastuunalaisiksi. Kommuuni olisi vapauttava hänet metsänvartijan, santarmin ja prefektin mielivallasta, se olisi asettava pappien pimitystyön tilalle kouluissa harjoitettavan opetustyön, ja ranskalainen talonpoika on ennen kaikkea mies, joka osaa laskea. Hän tuli havaitsemaan erittäin järkeväksi sen, että pappien palkkaus pakollisen verotuksen asemasta tulisi perustumaan pitäjien hartaudenharjoittajain vapaaehtoiseen toimintaan. Nämä olivat ne suuret välittömät hyvät työt, joista kommunin valta -- ja ainoastaan se -- antoi talonpojalle toiveita. On sentähden aivan tarpeetonta tässä lähemmin kosketella monimutkaisempia, todellisia elinkysymyksiä, jotka yksin kommuuni kykeni ja samalla oli pakoitettu ratkaisemaan talonpojan eduksi, -- hypoteekkivelka, joka painajaisena rasitti hänen maaosuuttaan, maalaisköyhälistön alituinen lisääntyminen ja talonpojan itsensä poissyökseminen konnultaan, jonka vaaran uudenaikaisen maanviljelyksen kehitys ja kilpailu kapitalistisen maanviljelyksen kanssa teki päivä päivältä yhä uhkaavammaksi.

Ranskan talonpoika oli valinnut Louis Bonaparten tasavallan presidentiksi, mutta järjestyspuolue loi toisen keisarikunnan. Mitä ranskalainen talonpoika todella tarvitsi, sen hän alkoi osoittaa vuosina 1848 ja 1850 asettamalla kaikkialla määrinsä (kunnallisen viranomaisen) hallituksen prefektiä (maaherraa) vastaan, koulunopettajansa hallituksen pappia ja vieläpä hallituksen santarmia vastaan. Kaikki järjestyspuolueen tammikuulla ja helmikuulla 1850 antamat lait olivat selviä pakkotoimenpiteitä talonpoikia vastaan. Talonpoika oli bonapartelainen, koska suuri vallankumous kaikkine niine etuineen, mitä se talonpojalle tarjosi, hänen silmissään oli ruumiillistuneena Napoleonissa. Tämä hairahdus, joka toisen keisarikunnan aikana oli nopeasti luhistumaisillaan (ja se oli koko luonteeltaan vihamielinen maajunkkareita kohtaan), tämä menneen ajan ennakkoluulo, kuinka olisi se voinut kestää kommuunin vedotessa talonpoikain elinetuihin ja pakottaviin tarpeisiin.

Maajunkkarit -- tämä oli tosiasiallisesti heidän suurin pelkonsa -- tiesivät, että kolmen kuukauden häiritsemätön liikenneyhteys kommuunin Pariisin ja maaseudun välillä saisi aikaan yleisen talonpoikaiskapinan. Tämä seikka selittää heidän tuskallisen kiireensä ympäröimään Pariisin poliisiketjulla ja estämään -- eläinruton leviämisen.

Jos siis kommuuni oli ranskalaisen yhteiskunnan kaikkien terveiden ainesten todellinen edustaja ja siitä syystä todella kansallinen hallitus, niin oli se samalla työläishallituksena, työn vapautuksen rohkeana esitaistelijana sanan täydellisimmässä merkityksessä kansainvälinen. Preussin armeijan silmäin edessä, joka armeija anasti Saksalle kaksi ranskalaista maakuntaa, valloitti kommuuni Ranskalle koko maailman työläiset.

Toinen keisarikunta oli ollut kosmopolitisen veijauksen riemujuhla, kaikkien maiden huijarit olivat syöksyneet esiin sen huudosta ottaakseen osaa sen elosteluihin ja Ranskan kansan nylkemiseen. Vielä tälläkin hetkellä on Thiers'in oikeana kätenä Ganesco, valakialainen retkale, ja vasempana kätenään Markowski, venäläinen urkkija. Kommuuni salli kaikkien muukalaisten saavuttaa kunnian kaatua kuolemattoman asian puolesta. -- Kavalluksensa kautta menetetyn ulkonaisen sodan ja vieraan valloittajan kanssa tekemänsä salaliiton tähden syttyneen sisällisen sodan välisenä aikana oli porvaristo löytänyt ajan askarruttaa isänmaallisuuttaan toimeenpanemalla poliisien avulla ajometsästyksiä Ranskassa olevia saksalaisia vastaan. Kommuuni teki eräästä saksalaisesta työministerinsä. -- Thiers, porvaristo ja toinen keisarikunta olivat yhtenään pettäneet Puolaa suurisanaisilla lupauksilla avunannostaan, samalla kuin totta puhuen kavalsivat sen Venäjälle ja toimittelivat Venäjän roskaisia asioita. Kommuuni kunnioitti sankarillisia Puolan poikia asettamalla ne Pariisin puolustuksen johtoon. Ja havainnollisen selvästi merkitäkseen sen uuden historiallisen ajankohdan, jonka kommuuni tiesi aloittaneensa, antoi se toisaalla voitokkaiden preussiläisten, toisaalla bonapartelaisten kenraalien johtamien bonapartelaisten armeijojen silmäin edessä kaataa maahan sotakunnian suunnattoman suuren symboolin, Vendôme-patsaan.

Kommuunin suuri yhteiskunnallinen suoritus oli sen oma työn täyttämä olemassaolo. Sen erikoiset toimenpiteet saattoivat vain osoittaa suunnan, jota kansan hallitus kansan kautta kulkee. Niihin toimenpiteisiin kuuluu leipurinkisällien yötyön lakkauttaminen, sen työnantajien yleisesti käyttämän tavan kieltäminen rangaistuksen uhalla, että polkevat palkkoja kiskomalla työläisiltä rahasakkoja milloin minkin syyn nojalla -- menettely, jossa työnantaja itse on lainsäätäjä, tuomari ja täytäntöönpanija ja kaiken lisäksi pistää itse rahat taskuunsa. Samansuuntainen toimenpide oli kaikkien suljettujen työpajojen ja tehtaiden jättäminen työväen osuustoiminnallisille yhdyskunnille, varaamalla oikeuden korvauksen saantiin, olipa asianomainen kapitalisti sitten paennut tai pitänyt parempana lopettaa työt.

Kommuunin raha-asioita koskevat toimenpiteet, joita kaikkia kunnosti kohtuus ja äly, saattoivat rajoittua vain sellaisiin, jotka soveltuivat piiritetyn kaupungin asemaan. Ne suunnattomat varkaudet huomioon ottaen, joita suuret raha-yhtiöt ja rakennusurakoitsijat olivat Haussmann'in vallan aikana tehneet Pariisin kaupunkia vastaan, olisi kommuunilla ollut paljoa parempi oikeus takavarikoida heidän omaisuutensa kuin Louis Bonapartella Orleans'in perheen omaisuus. Hohenzollernit ja englantilaiset oligarkit (yksin-, harvainvaltiaat), joitten omaisuus suurelta osaltaan on saanut alkunsa ryöstetyistä kirkontiluksista, olivat luonnollisesti mitä suurimmassa määrässä kiukuissaan kommunia kohtaan, joka valtion omaisuudeksi ottamalla sai ainoastaan 8,000 frangia.

Versailles'in hallitus, niin pian kuin se jälleen oli saanut vähäsen voimaa ja rohkeutta, käytti mitä väkivaltaisimpia keinoja kommuunia vastaan; se tukahdutti kaiken vapaan mielipiteittenilmaisun yli koko Ranskan ja kielsi yksin suurten kaupunkien edustajien kokouksetkin; se pani Versailles'in ja koko muun Ranskan urkinnan alaiseksi, paljon pahemman kuin toisen keisarikunnan aikana; santarmiurkkijainsa avulla se poltatti kaikki Pariisissa painetut lehdet ja mursi auki kaikki Pariisista tulevat ja sinne menevät kirjeet; kainoimmatkin yritykset lausua kansalliskokouksessa sana Pariisin puolustukseksi vaiennettiin v:n 1816 junkkarikamarissakin ennenkuulumattomalla ulvonnalla; samaan aikaan kuin Pariisin ulkopuolella versaillesilaisten sodankäyntitapa oli mitä verisintä, kaupungin sisäpuolella yritettiin käyttää lahjomista ja salaliittoja. Eikö silloin kuin kaikkea tällaista harjoitettiin kommuuni olisi häpeällisesti kavaltanut asemansa, jos se olisi noudattanut kaikkia vapaamielisyyden toimintamuotoja, ihan kuin syvimmän rauhan aikana? Jos kommuunin hallitus olisi ollut sukua herra Thiers'in hallitukselle, niin olisi ollut saman verran syytä sortaa järjestyspuolueen lehtiä Pariisissa kuin kommuunin lehtiä Versailles'issa.

Oli tosiaankin kiusallista maajunkkareille, että juuri samaan aikaan, jolloin he selittivät palaamisen kirkon helmaan olevan ainoan keinon Ranskan pelastamiseksi, jumalaton kommuuni paljasti Picpus'n nunnaluostarin ja St. Laurent'in kirkon omituiset salaisuudet. Oli pilkkaa Thiers'istä, että samaan aikaan kuin hän antoi satamalla suurristejä bonapartelaisille kenraaleille niiden taituruudesta hävitä taisteluissa, allekirjoittaa antaumuksia ja pistää peukalota saksalaisille Wilhelmshöhessä, kommuuni erotti ja vangitsi kenraaleitaan, niin pian kuin heitä epäiltiin virkansa laiminlyömisestä. Erään sellaisen jäsenen poispotkiminen ja vangitseminen, joka oli livahtanut joukkoon väärällä nimellä ja aikaisemmin Lyonissa istunut kuusi päivää vankeudessa yksinkertaisesta konkurssista -- eikö se ollut kuin ennakolta ajateltu, vasten kasvoja heitetty syytös väärentäjä Jules Favre'lle, joka silloin yhä vielä oli ulkoministerinä, vielä kaupitteli Ranskaa Bismarck'ille, vielä saneli käskyjään verrattomalle Belgian hallitukselle? Mutta itse asiassa kommuuni ei pyrkinytkään olemaan puutteeton, niinkuin kaikki vanhat hallitukset poikkeuksetta tekevät. Se julkaisi kaikki puheensa ja asiakirjansa, se antoi yleisön tietää kaikki vajavaisuutensa.

Jokaisessa vallankumouksessa tunkeutuu sen todellisten edustajain ohella esille myöskin toisellaista väkeä. Muutamat ovat jätteitä aikaisempien vallankumousten ajoilta, joihin he ovat kasvaneet kiinni, ymmärtämättä käsillä olevaa liikettä, mutta omistaen vielä suuren vaikutusvallan kansaan tunnetun rohkeutensa ja tunnetun luonteensa tai myös pelkästään traditsionin (totuntatavan) perusteella. Toiset ovat pelkkiä suupaltteja, jotka vuodesta vuoteen saarnaten samoja alituisia asioitaan kulloinkin ollutta hallitusta vastaan ovat onnistuneet uskottelemaan olevansa niitä vilpittömimpiä vallankumouksellisia. Myöskin maaliskuun 18 p:n jälkeen ilmestyi etualalle tuollaisia henkilöitä ja näyttelivät he muutamissa tapauksissa huomattavaakin osaa. Niin pitkälle kuin heidän valtansa riitti, ehkäisivät he työväenluokan todellista toimintaa, samoin kuin he olivat ehkäisseet edellistenkin vallankumousten täydellistä kehitystä. Tuollaiset ovat välttämätön paha. Aikaa myöten ne karistetaan pois. Mutta juuri tätä aikaa ei kommuunille sallittu.

Ihmeellinen tosiaankin oli muutos, jonka kommuuni sai aikaan Pariisissa! Ei jälkeäkään enää toisen keisarikunnan irstailevasta Pariisista. Pariisi ei ollut enää englantilaisten ja irlantilaisten maaylimysten, amerikkalaisten entisten maaorjainomistajien ja valakialaisten pajarien kokoontumispaikkana. Ei mitään ruumiita enää la Morgue'ssa, ei yöllisiä sisäänmurtoja eikä tuskin ensinkään varkauksia. Ensi kerran vuoden 1848 helmikuun päivien jälkeen olivat Pariisin kadut jälleen todella turvalliset ja sellaiset ilman mitään poliisilaitosta. "Me", sanoi eräs kommuunin jäsen, "me emme nyt enää kuule puhuttavankaan murhista, ryöstöistä eikä ihmisten pahoinpitelyistä. Näyttää tosiaankin siltä kuin olisi poliisi ottanut kaikki taantumukselliset ystävänsä mukaansa Versailles'iin". Ilotytöt olivat löytäneet tien suojelijainsa -- perheen, uskonnon ja ennen kaikkea omaisuuden paenneiden puolustajain jälkeen. Heidän sijastaan tulivat jälleen Pariisin todelliset naiset pinnalle -- sankarilliset, jaloluontoiset ja uhrautuvaiset kuin antiikin naiset. Pariisi teki työtä, ajatteli, taisteli, vuodatti vertaan, uuden yhteiskunnan valmisteluissaan melkein unhottaen porttiensa ulkopuolella olevat raakalaiset, innostuksesta säteillen historiallisessa tehtävässään!

Ja verratkaa nyt tätä Pariisin uutta maailmaa Versailles'in vanhaan maailmaan -- tähän kokoelmaan kaikkien hävinneiden hallitusten virkaheittoja, legitimistejä ja orleanilaisia, kansakunnan ruumiita himoitsevina -- häntänään rutivanhoilliset tasavaltalaiset, jotka läsnäolollaan kansalliskokouksessa antoivat suostumuksensa orjainpitäjien kapinaan, jotka toivoivat parlamentarisen tasavaltansa pysyvän voimassa hallituksen etunenässä olevan iäkkään ilvehtijän turhamaisuudesta ja v. 1789 ilveilivät pitämällä kummittelevia kokouksiaan jeu de Paume'essa (pallohuoneessa, jossa vuoden 1789 kansalliskokous teki kuuluisia päätöksiään). Siellä se oli tuo kansalliskokous, kaiken sellaisen edustaja, mikä oli kuollutta Ranskassa, ainoastaan Louis Bonaparten kenraalien sapeleilla pönkitettynä näennäiseen elämään. Pariisi oli kokonaan totuutta, Versailles kokonaan valhetta ja tämä valhe päästetty irti Thiers'in suulla.

Thiers sanoi eräälle Seine- ja Oise-departementtien pormestarien lähetystölle: "Voitte luottaa minun sanaani, jota minä en _koskaan_ ole rikkonut!" Kansalliskokoukselle itselleen hän sanoi, että se oli "vapaimmin valittu ja vapaamielisin edustajakokous, mitä Ranskalla milloinkaan on ollut". Maakunnille, että Pariisin pommitus oli taru: "jos joitakin kanuunanlaukauksia on ammuttu, niin ei se ole tapahtunut Versailles'in joukoista, vaan ovat sen tehneet jotkut kapinoitsijat, jotka ovat tahtoneet uskotella tappelevansa, vaikka eivät uskaltaneet näyttäytyä missään." Pariisin arkkipiispalle sanoi hän, että Versailles'in joukkojen tekemiksi väitetyt kuoliaaksi ampumiset ja kostotyöt olivat pelkkiä valheita. Pariisille julistaa hän, että aikomuksensa on ainoastaan "vapauttaa se hirmuisista tyranneista, jotka sitä sortavat" ja että Pariisin kommuuni oli vain "kourallinen rikoksentekijöitä".