Part 5

"Järjestyksen miehet", Pariisin taantumukselliset, vapisivat maaliskuun 18 p:n voiton johdosta. Heille oli se merkki heitä vihdoinkin kohtaavasta kansan kostosta. Kaikkien kesäkuun 1848 ja tammikuun 22 p:n 1871 välisenä aikana heidän toimestaan murhattujen uhrien kummitukset nousivat heidän silmäinsä eteen. Heidän pelkonsa olikin heidän ainoa rangaistuksensa. Yksin poliisiupseeritkin, sen sijaan että heidät asiaankuuluvasti olisi riisuttu aseista ja pistetty tyrmään, havaitsivat Pariisin porttien oleva selko selällään ja pakotien Versailles'iin turvaan olevan avoinna. Järjestyksen miehiä ei ainoastaan armahdettu vaan vieläpä sallittiin heidän kokoontua uudelleen ja miehittää useampia vahvoja paikkoja Pariisin keskustassa. Tämän keskuskomitean myöntyväisyyden, tämän aseistettujen työläisten jalomielisyyden, joka oli suuresti ristiriidassa järjestyspuolueen omien tapojen kanssa, käsitti tämä puolue väärin tietoisen heikkouden merkiksi. Siitä johtui heidän mieletön suunnitelmansa muka aseettoman mielenosoituksen varjossa vielä kerran yrittää samaa, mitä Vinoy ei ollut onnistunut aikaansaamaan kanuunin ja kuularuiskuin. Maaliskuun 22 p:nä lähti hyvinvoinnin kaupunginosista liikkeelle kulkue "hienoja herroja", kaikki keikarit riveissään ja niiden etunenässä keisarikunnan hyvintunnetut vakinaiset vieraat Heeckerenit, Coëtlogon, Henri de Péne y.m.m. Raukkamaisesti, rauhallisen mielenosotuksen varjossa ja salaa aseistautuneena kaikilla salamurhaajan aseilla järjestäytyi tämä roistojoukko riveiksi, riisui aseista ja pahoinpiteli kaikkia kansalliskaartin vartiostoja ja patrulleja, joita matkallaan tapasi, ja yritti, tunkeutuessaan Rue de la Paix'lta Place Vendôme'elle, huutojen: "Alas keskuskomitea! Alas murhaajat! Eläköön kansalliskokous!" kaikuessa murtautua sinne asetetun vartioston läpi ja siten päästä äkkiä hyökkäämään sen takana olevan kansalliskaartin päämajan kimppuun. Vastaukseksi heidän revolverinlaukauksiinsa tehtiin heille tavanmukaiset lailliset vaatimukset. Kun niitä ei noudatettu, komensi kansalliskaartin kenraali ampumaan. Yksi ainoa yhteislaukaus hajoitti hurjaan pakoon nuo tyhmät narrit, jotka olivat odottaneet, että pelkkä heidän "siivon seuransa" nähtäväksi asettaminen vaikuttaisi Pariisin vallankumoukseen samalla tavalla kuin Joosuan pasuunat Jerikon muureihin. He jättivät jälkeensä kaksi kuollutta kansalliskaartilaista, yhdeksän vaikeasti haavoittunutta (niiden joukossa yksi keskuskomitean jäsen) ja koko urotyönsä näyttämön täyteen hajallaan olevia revolvereita, tikareita ja miekkakeppejä todistukseksi heidän "rauhallisen" mielenosotuksensa "aseettomasta" luonteesta. Kun Pariisin kansalliskaarti 13 p. kesäk. 1849 toimeenpani todella rauhallisen mielenosotuksen ilmaistakseen vastalauseensa ranskalaisten joukkojen Roomaa vastaan tekemän rosvomaisen hyökkäyksen johdosta, silloin kuulutti kansalliskokous ja varsinkin Thiers Changarnier'n, joka silloin oli järjestyspuolueen kenraali, yhteiskunnan pelastajaksi siitä hyvästä, että tämä oli kaikilta puolilta päästänyt joukkonsa näiden aseettomien ihmisten kimppuun ampumaan, pieksämään sapeleilla ja polkemaan niitä kuoliaiksi hevosten jalkoihin. Siiloin julistettiin Pariisi piiritystilaan; Dufaure lietsoi läpi uusia kuristuslakeja kansalliskokouksessa; uusia vangitsemisia, uusia karkotuksia, uusi hirmuvalta alkoi. Mutta "alemmat luokat" tekevät kokonaan toisin. Vuoden 1871 keskuskomitea antoi näiden "rauhallisen mielenosotuksen" sankarien yksinkertaisesti livistää tiehensä, ja niin kykenivät ne taas jo kaksi päivää myöhemmin amiraali Saisset'n johdolla kokoontumaan siihen _aseistettuun_ mielenosotukseen, joka päättyi tunnettuun pakomatkaan Versailles'iin. Vastahakoisuudessaan pitkittää Thiers'in yöllisellä hyökkäyksellään Montmartre'een aloittamaa kansalaissotaa teki keskuskomitea ehdottoman virheen siinä, ettei se marssittanut joukkoja silloin täydellisesti avutonta Versailles'ia vastaan ja tehnyt sillä tavalla loppua Thiers'in ja hänen maajunkkariensa salaliittopuuhista. Sen sijaan sallittiin järjestyspuolueen vielä kerran koettaa voimiaan vaaliuurnan ääressä, kun kommuni 26 p. maaliskuuta valittiin. Tuona päivänä vaihtoivat järjestyksen miehet piiripormestarien virastoissa hyvänsuopia sanoja vain liiaksi jalomielisten voittajiensa kanssa, samalla kuin sisimmässään vannoivat pyhiä lupauksia siitä, että kerran vielä kostavat verisesti.

Ja katsokaa nyt mitalin takapuolta! Thiers alotti toisen sotaretkensä Pariisia vastaan huhtikuun alussa. Ensimmäinen Versailles'siin saapunut lähetys pariisilaisia vankeja joutui liikuttavan käsittelyn alaiseksi, sillä aikaa kuin Ernest Picard kädet housuntaskuissa edestakaisin kääntelehtien pilkkasi niitä ja Thiers'in ja Favre'n rouvat seuranaisineen korkealta parvekkeelta taputtivat innostuneina käsiään Versailles'in pyövelien hävyttömyyksille. Vangitut linjasotamiehet yksinkertaisesti ammuttiin, urhoollinen ystävämme kenraali Duval, rautavaluri, murhattiin ilman minkäänlaisia oikeudellisia muotoja. Gallifet, rouvansa "rakastaja", joka oli tullut yleisesti tunnetuksi hänen ruumiinsa häpeällisistä paljastelemisista toisen keisarikunnan juomingeissa, rehenteli julistuksessaan sillä, että oli murhauttanut muutamia hänen ratsumiestensä yllättämiä ja aseista riisumia kansalliskaartilaisia yhdessä niiden päällikön ja erään luutnantin kanssa. Vinoy, karkuri, sai Thiers'iltä kunnialegionan suuren ristin päiväkäskystään, jossa määräsi jokaisen kommunin kannattajain luota tavatun linjasotamiehen ammuttavaksi. Desmarêt, santarmi, koristeltiin palkaksi siitä, että hän kavalasti oli teurastajan tavoin tappanut jalosydämisen ja ritarillisen Flourens'in, -- Flourens'in, joka 31 p. lokakuuta oli pelastanut puolustushallituksen jäsenten päät. Hänen murhansa "huvittavat yksityiskohdat" esitti Thiers mielihyvällä ja perusteellisesti kansalliskokouksessa. Parlamentarisen peukaloisen, jonka on annettu ryhtyä näyttelemään Tamerlan'in osaa, pöyhkeilevällä itserakkaudella kielsi hän kapinallisilta kaikki sivistyneen sodankäyntioikeuden suojaamat oikeudet, yksinpä heidän haavoittuneittensa sitomispaikkojen puolueettomuudenkin. Ei löydy mitään ilettävämpää kuin tämä apina, jo Voltaire'n ennustama, joka hetkeksi saa päästää tiikerihimonsa valloilleen.

Senkään jälkeen, kun kommuuni (käskykirjeessään 7.IV.) oli päättänyt ryhtyä kostotoimenpiteisiin ja julistanut olevansa "pakoitettu Pariisin suojelemiseksi Versailles'in roistojen ihmissyöjätekoja vastaan vaatimaan silmän silmästä, hampaan hampaasta" -- ei Thiers lopettanut julmaa kohteluaan vankeja kohtaan. Hän vielä lisäksi häpäisi niitä kertomuksissaan seuraavasti: "Koskaan ei ole kunniallisten miesten surullinen katse kohdannut halveksitun kansanvallan niin halveksittuja kasvoja" -- kunniallisten miesten, sellaisten kuin Thiers'in ja hänen ticket-of-leave-miestensä. Toki lopetettiin vankien ampuminen joksikin aikaa. Mutta tuskin olivat Thiers ja hänen joulukuun-kenraalinsa huomanneet, että kommunin mainittu käskykirje oli vain tyhjä uhkaus, niin että oli säästetty yksin santarmiurkkijoita, jotka oli pidätetty Pariisissa kansalliskaartilaisiksi pukeutuneina, ja ylikonstaapeleita, joilla oli sytytysgranaatteja -- kun vankien joukottainen surmaaminen taas aloitettiin ja jatkettiin sitä loppuun asti. Taloja, joihin kansalliskaartilaisia oli paennut, piirittivät santarmit, ne valeltiin petroleumilla (jota nyt esiintyy ensi kerran) ja pistettiin palamaan. Lehtien ambulanssi (Les Ternes'issa) nouti niistä myöhemmin puoleksi palaneita ruumiita. Neljä kansalliskaartilaista, jotka huhtikuun 25 p. olivat Belle Epine'n luona antautuneet muutamille ratsastaville jääkäreille, ampui heti jälestä yhden toisensa perään ratsumestari, muuan Gallifet'n arvoisa renki. Yksi noista neljästä, Scheffer, joka jätettiin paikalle näköjään kuolleena, riensi Pariisin etuvartioston luokse ja antoi ennen kuolemaansa eräälle kommuunin valiokunnalle valaehtoisen todistuksen tästä tapahtumasta. Kun Tolain teki sotaministerille välikysymyksen saman valiokunnan asiasta tekemän ilmoituksen johdosta, tukehdutti maajunkkarien huuto hänen äänensä ja he kielsivät Leflô'n vastaamasta. Oli loukkaus heidän "kunniakasta" joukkoaan kohtaan -- puhua sen urotöistä. Se välinpitämätön äänensävy, jolla Thiers'in kertomuksessa puhuttiin Moulin Saquet'in luona sikeässä unessa yllätettyjen kansalliskaartilaisten surmaamisesta ja vankien joukkomurhasta Clamant'issa, koski jo lontoolaisen Times-lehdenkin ei suinkaan liian herkkätuntoisiin hermoihin. Mutta olisi naurettavaa tahtoa luetella edes kaikki ne alkujulmuudet, mitä Pariisin pommittajat ja orjainpitäjien kapinan lietsojat tekivät vieraan valloittajan turvissa. Kaikkien näiden kauhujen keskellä unohtaa Thiers parlamentariset ruikutuksensa sen pelottavan vastuunalaisuuden ohella, mikä lepää hänen kääpiönhartioillaan, kerskuu, että l'assemblée siège paisiblement (kansalliskokous pitää kokoustaan rauhassa jälleen) ja todistaa alituisella juhlapäivällisten syömisellään milloin joulukuun-kenraaliensa milloin saksalaisten ruhtinasten kanssa, että hänen ruokahaluaan eivät ole pienimmässäkään määrässä häirinneet Lecomtes'en ja Clement Thomas'n haamut.

III.

Maaliskuun 18 päivän aamuna 1871 heräsi Pariisi raikuvaan huutoon: Eläköön kommuuni! Mitä on kommuuni, tuo sfinksi, joka porvariälyn asettaa niin kovalle koetukselle?

"Pariisin työläiset", sanoi keskuskomitea maalisk. 8 p:nä antamassaan julistuksessa, "ovat keskellä tappioita ja hallitsevien luokkien petosta käsittäneet, että on lyönyt hetki, jolloin heidän täytyy pelastaa asema ottamalla julkisten asiain johto omiin käsiinsä... He ovat käsittäneet, että heidän korkein velvollisuutensa ja heidän ehdoton oikeutensa on ryhtyä omien kohtaloittensa herroiksi ja käydä käsiksi hallitusohjiin". -- Mutta työväenluokka ei voi ilman muuta yksinkertaisesti ottaa valmista valtiokoneistoa käsiinsä ja panna sitä käyntiin omia tarkoitusperiänsä varten.

Keskitetty valtiovalta kaikkialle ulottuvine organeineen (elimineen) -- seisovine sotajoukkoineen, poliiseineen, virkavaltoineen, papistoineen, oikeuslaitoksineen, jotka kaikki ovat luodut järjestelmällisen ja hierarkkisen (ankarasti arvojärjestyksestä kiinnipitävän) työnjaon suunnitelmaa noudattaen -- polveutuu ehdottoman yksinvallan ajoilta, jolloin se palveli nousevata porvarillista yhteiskuntaa mahtavana aseena sen taisteluissa feodalismia (läänityslaitosta) vastaan. Kuitenkin ehkäisi valtiovallan kehitystä kaikenkaltainen keskiaikainen kuona, lääniherrain ja aatelisten etuoikeudet, paikalliset erioikeudet, kaupunkien ja ammattikuntain monopolit (yksinoikeudet) ja maakuntain järjestysmuodot 18:nnen vuosisadan Ranskan vallankumouksen jättiläisluuta lakaisi kaikki nämä menneiden aikojen roskat pois ja puhdisti siten samalla yhteiskunnallisen maaperän niistä viimeisistä esteistä, mitkä olivat uusiaikaisen valtiorakennuksen päällysrakennuksen tiellä. Tämä uusiaikainen valtiorakennus kohosi ensimmäisen keisarikunnan aikana, jonka itsensä vuorostaan olivat synnyttäneet vanhan, puoliksi feodalisen (läänityksellisen) Euroopan liittolaissodat uusiaikaista Ranskaa vastaan. Seuraavien valtiovallan muotojen aikana asetettiin hallitus parlamentarisen tarkastuksen s.t.s. omistavien luokkien suoranaisen silmälläpidon alaiseksi. Toiselta puolelta muodostui se nyt suunnattomien valtiovelkojen ja rasittavien verojen kasvihuoneeksi ja tuli virkavaltansa, tulojensa ja virkojenjakelunsa vastustamattoman vetovoiman perusteella alituiseksi riidankappaleeksi valtaluokkien kilpailevien ryhmien ja seikkailijain välillä. Toiselta puolelta muuttui sen valtiollinen luonne samalla kertaa yhteiskunnan taloudellisten muutosten keralla. Samassa määrässä kuin uudenaikaisen teollisuuden edistysaskeleet kehittivät, laajensivat ja syventävät luokkavastakohtia omistavien ja työtätekevien luokkien välillä, samassa määrässä sai valtiovalta yhä enemmän ja enemmän julkisen vallan työväenluokkaa sortavan luonteen, muuttui luokkavallan välikappaleeksi, jokaisen vallankumouksen jälkeen, joka osoittaa luokkataistelun edistymistä, tulee valtiovallan puhtaasti sortava luonne yhä selvemmin ja selvemmin näkyviin. Vuoden 1830 vallankumous siirsi hallitukeen maanomistajilta kapitalisteille ja samalla työväen kaukaisemmilta vastustajilta sen välittömämmille vastustajille. Porvaristasavaltalaiset, jotka helmikuun vallankumouksen nimessä kävivät käsiksi valtion peräsimeen, käyttivät sitä kesäkuun verilöylyjen toimeenpanemiseen, todistaakseen sillä tavalla työväenluokalle, että yhteiskunnallinen tasavalta ei merkinnyt mitään muuta kuin heidän yhteiskunnallista sortamistaan tasavallan välityksellä ja osoittaakseen porvariston ja maanomistajien kuningasmieliselle joukolle, että ne levollisesti saattoivat luovuttaa hallituksen huolet ja rahaedut porvaristasavaltalaisten käsiin. Tämän ainoan kesäkuun sankaritekonsa jälkeen ei porvaritasavaltalaisille jäänytkään muuta valittavaksi kuin astua takaisin eturivistä "järjestyspuolueen" viimeiseen -- liittoon, jonka muodostivat anastavien luokkien kaikki kilpailevat ryhmät niiden nyt julkisesti julistamassa taistelussa tuottavia luokkia vastaan. Sopiva muoto niiden yhteishallitukselle oli parlamentarinen tasavalta, Louis Bonaparte presidenttinä; peittelemättömän luokkaterrorismin hallitus, joka oli tahallinen loukkaus "yksinkertaisia joukkoja" (la vile multitude) kohtaan. Jos, kuten Thiers sanoi, parlamentarinen tasavalta oli se valtiomuoto, joka vähimmin eroitti hallitsevien luokkien eri ryhmät toisistaan, niin avasi se sitävastoin kuilun tämän luokan ja koko muun, sen harvahkojen rivien ulkopuolella elävän yhteiskuntaruumiin välille. Ne aitaukset, joita tuon luokan sisälliset riidat aikaisempien hallitusten aikana olivat valtiovallan tielle pystyttäneet, olivat nyt niiden yhdistyttyä hävinneet. Köyhälistön uhkaavan nousun edessä käytti yhdistynyt omistava luokka nyt häikäilemättömästi ja hävyttömästi valtiovaltaa pääoman kansallisena sota-aseena työtä vastaan. Mutta sen keskeytymätön ristiretki tuottavia joukkoja vastaan pakoitti sen ei ainoastaan varustamaan täytäntöönpanovallan yhäti kasvavalla sortovallalla, vaan vieläpä pakoitti sen oman parlamentarisen sortolinnan -- kansalliskokouksen -- vähitellen luopumaan kaikista puolustusaseistaan hallintovaltaa vastaan. Hallintovalta Louis Bonaparteksi pukeutuneena heitti ne portista pihalle. Järjestyspuolueen tasavallan lihallinen jälkeläinen oli toinen keisarikunta.

Keisarikunta, jolla oli valtiokaappaus syntymätodistuksena, yleinen äänioikeus valtakirjana ja sapeli valtikkana, uskotteli nojautuvansa talonpoikiin, tuohon suuren tuottajien joukkoon, joka ei välittömästi ollut sekaantuneena pääoman ja työn väliseen taisteluun. Se uskotteli pelastavansa työväenluokan musertamalla parlamentarismin ja sen mukana hallituksen peittelemättömän alistuvaisuuden omistavien luokkien tahtoon. Se uskotteli pelastavansa omistavat luokat pitämällä pystyssä niiden taloudellisen herruuden työväenluokkaan nähden ja lopuksi uskotteli se yhdistävänsä kaikki luokat kirkastamalla uudelleen kansallisen kunnian utukuvan. Todellisuudessa oli tämä ainoa mahdollinen hallitusmuoto aikana, jolloin porvaristo jo oli kadottanut kykynsä hallita kansaa ja jolloin työväenluokka ei vielä ollut saavuttanut tätä kykyä. Koko yhteiskunta otti sen riemuiten vastaan pelastajanaan. Sen vallan alaisena saavutti porvarillinen yhteiskunta, vapautuneena kaikista huolista, kehityksen, jota se ei itsekään ollut osannut koskaan aavistaa. Sen teollisuus, sen kauppa laajenivat suunnattomassa määrässä. Rahahuijaus vietti yleismaailmallisia ilonpitojaan. Joukkojen kurjuus kuvastui räikeästi kimaltelevan, juopuneen ja kunniattomalta haiskahtavan ylellisyyden häpeämätöntä loisteliaisuutta vastaan. Itse valtiovalta, vaikka näennäisesti leijaili korkealla yhteiskunnan yläpuolella, oli kuitenkin kaikista tämän yhteiskunnan häpeällisistä ilmiöistä häpeällisin ja samalla kaiken sen mädännäisyyden ahjo. Valtiovallan oman samoin kuin sen pelastaman yhteiskunnankin mädäntyneisyyden paljastivat paineteillaan preussiläiset, jotka itse paloivat halusta siirtää tuon hallitusjärjestelmän painopisteen Pariisista Berliiniin. Imperialismi on saastutetuin ja samalla inhottavin muoto tätä valtiovaltaa, jonka nouseva porvarillinen yhteiskunta on kutsunut elämään aseeksi vapauttamaan sen läänityslaitoksen kahleista ja jonka täysin kehittynyt porvarillinen yhteiskunta oli pannut palvelemaan työn orjuuttamista pääoman avulla.

Keisarikunnan täydellinen vastakohta oli kommuuni. Huuto "yhteiskunnallisen tasavallan" perään, jolla Pariisin työläiset alottivat helmikuun vallankumouksen, ilmaisi ainoastaan epämääräisen vaatimuksen sellaisesta tasavallasta, joka poistaisi ei ainoastaan luokkavallan monarkisen muodon, vaan tekisi lopun luokkavallasta kokonaisuudessaan. Kommuni oli tämän tasavallan määrätty muoto.

Pariisi, vanhan hallitusvallan keskipiste ja asuinsija sekä samalla Ranskan työväenluokan yhteiskunnallinen painopiste, oli noussut aseisiin Thiers'in ja hänen maajunkkariensa yrityksiä vastaan palauttaa ja ikuisiksi ajoiksi vakiinnuttaa tämän niiden keisarikunnalta perimän, vanhan hallitusvallan. Pariisi saattoi tehdä vastarintaa ainoastaan sentähden, että piirityksen johdosta armeija oli laskettu hajalle ja sen tilalle oli muodostettu pääasiallisesti työläisistä kokoonpantu kansalliskaarti. Oli nyt vain saatava muutetuksi tämä joukko pysyväiseksi laitokseksi. Kommuuni päätti siitä syystä kaikkein ensiksi lakkauttaa seisovan sotajoukon ja korvata sen aseistetulla väestöllä.

Kommuunin muodostivat Pariisin eri piireissä yleisellä äänioikeudella valitut valtuusmiehet. Ne olivat vastuunalaisia ja aina erotettavia. Niiden enemmistö oli luonnollisesti työläisiä tai tunnettuja työväenluokan edustajia. Kommuuni ei ollut tarkotettu olemaan parlamentarinen, vaan työskentelevä korporatsioni (yhdyskunta), hallitseva ja lakiasäätävä samalla kertaa. Poliisilaitokselta, joka tähän saakka oli ollut ase valtion hallituksen käsissä, riistettiin heti sen valtiollinen luonne ja muutettiin se kommuunin vastuunalaiseksi ja milloin hyvänsä viralta pantavaksi työaseeksi. Samaten hallinnon eri haaroilla palvelevat virkamiehet. Kommuunin jäsenistä alkaen alaspäin oli julkisia toimia hoidettava työmiesten palkoilla. Korkeitten valtiovirkojen haltijoiden saavutetut oikeudet ja edustusrahat katosivat näitten virka-arvojen mukana. Julkiset toimet lakkasivat olemasta keskushallituksen kätyrien yksityistä omaisuutta. Ei yksistään kaupungin hallinto vaan koko tähän saakka valtiolle kuulunut alotteiden teko annettiin kommuunin käsiin.

Sittenkun seisova sotaväki ja poliisi, vanhan hallituksen asiallisen vallan välikappaleet, kerta kaikkiaan olivat lakkautetut, valmistautui kommuuni musertamaan hengellisen sortovallan välinettä, pappisvaltaa. Se päätti hajottaa ja pakkoluovuttaa kaikki kirkot, mikäli ne olivat omaisuutta hallitsevia yhdyskuntia. Papit lähetettiin takaisin yksityiselämän hiljaisuuteen siellä edeltäjiensä apostolien esikuvan mukaan elämään uskovaistensa almuista. Kaikki opetuslaitokset avattiin kansan maksutta käytettäviksi ja puhdistettiin samalla kaikesta sekaantumisesta kirkon ja valtion puolelta. Sillä tehtiin ei ainoastaan koulusivistys kaikkien saavutettavaksi, vaan tiede itsekin vapautettiin luokkaennakkoluulojen ja hallitusvallan sille asettamista kahleista.

Oikeusviranomaiset kadottivat sen näennäisen riippumattomuuden, joka vain oli ollut omiaan salamaan niiden alistuvaisuuden kaikkiin toisiansa seuraaviin hallituksiin, joille kaikille ne, yhdelle toisensa perään, olivat vannoneet uskollisuudenvalan ja sen taas rikkoneet. Kuten muutkin virkamiehet tulivat ne vastaisuudessa valittaviksi ja olemaan vastuunalaisia ja virasta erotettavia.

Pariisin kommuunin piti luonnollisesti olla mallina kaikille Ranskan suurille teollisuuskeskuksille. Niin pian kuin kunnallisten asiain järjestys vain oli toteutettu Pariisissa ja muissa suuremmissa keskuksissa, olisi vanha keskitetty hallintojärjestys saanut antaa sijaa tuottajien itsehallinnolle myöskin maaseudulla. Eräässä lyhkäisessä kansallisen järjestyksen luonnoksessa, jota kommuunilla ei ollut aikaa laajemmin suunnitella, sanotaan nimenomaan, että kommuunin tulisi olla jokaisen pienimmänkin kylän valtiollisena muotona ja että seisovan sotaväen tilalle maaseudulla olisi asetettava kansanmiliisi, jonka palvelusaika oli pantava mahdollisimman lyhyeksi. Maaseutupitäjät kussakin piirissä hoitaisivat yhteisiä asioitaan piirin pääkaupungissa olevan edustajakokouksen kautta ja nämä piirikokoukset vuorostaan lähettäisivät edustajia kansalliseen edustajistoon Pariisissa; edustajat olisivat milloin tahansa erotettavia ja valitsijoittensa antamiin määrättyihin ohjeisiin sidottuja. Ne harvat, mutta tärkeät toimet, jotka jäisivät jälelle keskushallinnon suoritettaviksi, eivät tulisi -- kuten tahallisesti on vääristelty asiata -- lakkautettaviksi, vaan annettaisiin niiden hoito kunnallisille s.t.s. ankarasti vastuunalaisille virkamiehille. Kansallinen yhteys ei tulisi särkymään, vaan päinvastoin järjestymään tällaisen kunnallisen järjestysmuodon kautta. Se tulisi todelliseksi sellaisen valtiovallan lakkauttamisen kautta, joka itse uskotteli olevansa tämän yhteyden ruumiillistuma, mutta kuitenkin tahtoi olla riippumaton ja yläpuolella kansakuntaa, jonka ruumiissa se kuitenkin oli vain loiskasvannainen. Samalla kuin oli leikattava pois vanhan hallitusvallan vain haitalliset, rasittavat elimet, oli sen oikeutetuilta toimilta otettava pois se valta, joka pyrki kohoamaan yhteiskunnan yläpuolella ja annettava takaisin sen vastuunalaisille palvelijoille. Sen sijasta, että kerran kolmessa tai kuudessa vuodessa ratkaistiin, kuka hallitsevan luokan jäsen parlamentisia edustaisi ja potkisi kansaa, tuli yleisen äänioikeuden palvella kommuneihin järjestynyttä kansaa samalla tavalla kuin yksilöllinen äänioikeus palvelee jokaista muuta työnantajaa, auttaa sitä löytämään liikkeesen työmiehen, valvojan, kirjanpitäjän. Onhan kylliksi tunnettua, että yhdyskunnat yhtä hyvin kuin yksityisetkin henkilöt todellisissa liiketoimissa tavallisesti osaavat löytää oikean miehen ja, jos joskus erehtyvät, pian taas osaavat sen korjata. Mutta toiselta puolen ei mikään voisi olla vieraampaa kommuunin hengelle kuin asettaa yleisen äänioikeuden tilalle hierarkkinen (arvojärjestystä noudattava) virkoihin asettaminen.