Part 11
Sillä välin jatkoivat presidentti ja hänen molemmat seuralaisensa matkaansa kaupungin halki. Kaduilla liikkui paljon väkeä, ja siellä ja täällä kokoontui tummia olentoja ryhmiksi. Yhä selvemmäksi kävi vaikutelma, että tekeillä oli jotakin suurta; yksinpä ilmakin oli raskaana kuiskauksista. Katusulku, jota rakennettiin Savrolan talon edustalle, sai Molaran vakuutetuksi siitä, että kapina oli puhkeamassa; kilometrin päässä palatsista he tapasivat tiellään toisen. Kolmet vankkurit oli pysähdytetty ja käännetty poikittain kadulle, ja viitisenkymmentä miestä työskenteli äänettöminä lujittaakseen tätä estettä; toiset kiskoivat irti laakeita katukiviä; toiset kantoivat viereisistä taloista patjoja ja hiekalla täytettyjä laatikoita; mutta he eivät kiinnittäneet juuri mitään huomiota presidentin joukkueeseen. Kääntäen pystyyn kauluksensa ja painaen huopahattunsa syvään silmilleen hän kapusi sulun ylitse mieli täynnä näkemiään; tosin luutnantti herätti univormuineen hiukan uteliaisuutta, mutta kukaan ei yrittänyt ehkäistä hänen kulkuaan. Nämä miehet odottivat merkkiä.
Koko aikana Molara ei virkkanut sanaakaan. Vaaran lähetessä hän ponnisti ankarasti saavuttaakseen takaisin mielentyyneyden; mutta kaikesta tahdonlujuudesta huolimatta viha Savrolaa kohtaan täytti hänen mielensä niin perin pohjin, ettei siinä ollut tilaa muulle. Hänen saapuessaan palatsiin kapina puhkesi ilmi liekkiin kautta koko kaupungin. Lähetti toisensa jälkeen kiiruhti huonoja uutisia tuomaan. Muutamat rykmentit olivat kieltäytyneet ampumasta kansaa; toiset liittyivät siihen; kaikkialla nousi katusulkuja, ja palatsiin johtavat tiet suljettiin joka taholla. Vallankumouksen johtajat olivat kokoontuneet raatihuoneelle. Katujen varsille oli naulattu väliaikaisen hallituksen julistuksia. Eri osista kaupunkia kiiruhti upseereja palatsiin; muutamat olivat haavoittuneita, useat kiihkoissaan. Heidän joukossaan oli Sorrento, joka toi sen kauhistuttavan viestin, että kokonainen patteri tykistöä oli luovuttanut aseensa kapinallisille. Kello puoli neljältä kävi sähkeitse ja läheteiltä saaduista tiedoista ilmeiseksi, että suurin osa kaupunkia oli joutunut kapinallisten käsiin varsin heikon vastarinnan jälkeen.
Presidentti kesti kaiken tyyneydellä, joka paljasti hänen kovan, jyrkän luonteensa täyden voiman. Hänellä olikin käytettävä hirvittävä kiihotin. Katusulkujen ja niitä reunustavien kapinallisten takana olivat raatihuone ja Savrola. Hänellä oli silmiensä edessä vihollisensa kasvot; kaikki muu tuntui melkein merkityksettömältä. Kuitenkin hän sai tästä ahdistavasta pakosta purkautumistilaisuuden raivolleen, vastakiihottimen tuskalleen; musertaa kapina, mutta ennen kaikkea surmata Savrola, sitä hänen sydämensä nyt kaipasi.
"Meidän täytyy odottaa päivänkoittoa", hän sanoi.
"Ja mihin silloin ryhdymme?" kysyi sotaministeri.
"Sitten me lähdemme raatihuoneelle ja vangitsemme tämän mellakan johtajat."
Loppuyö käytettiin järjestämään joukkoa, jonka oli määrä lähteä liikkeelle aamun sarastaessa. Käytettävissä oli vain muutama sata uskollisia miehiä, jotka olivat taistelleet Molaran johtamina edellisessä sodassa, seitsemänkymmentä vakinaisen armeijan upseeria, joiden uskollisuus oli epäämätön, ja jäljellä oleva kaartinpataljoona sekä osasto aseellisia poliiseja. Tämä joukko uskollisia miehiä, lukumäärältään alle tuhannenneljänsadan, kokoontui aukeamalle palatsin edustalle ja vartioi sinne johtavia katuja, odotellessaan auringon nousevan.
Heidän kimppuunsa ei käyty. "Lujittakaa asemamme kaupungissa", oli Savrola määrännyt, ja kapinalliset ahersivat katusulkujen kimpussa, joita kohosi säännöllisin välimatkoin joka taholle. Presidentin luo saapui yhä edelleen viestejä, milloin tärkeämpiä, milloin vaatimattomampia. Louvet ilmaisi kiireisesti kyhätyssä kirjeessä kauhunsa vallankumouksen johdosta ja selitti mielipahakseen käyneen mahdottomaksi liittyä presidentin seuraan palatsissa. Hänen täytyi mitä kiireimmin poistua kaupungista; muuan sukulainen oli vaarallisesti sairastunut. Hän vannotti Molaraa luottamaan sallimukseen; omasta puolestaan hän oli varma siitä, että vallankumoukselliset kukistettaisiin.
Presidentti luki tämän huoneessaan kuivasti, kylmästi naurahtaen. Hän ei ollut koskaan luottanut vähintäkään Louvet'n rohkeuteen, hän oli aina käsittänyt, että vaaran tullen tämä olisi aivan hyödytön ja täydellinen pelkuri. Hän ei moittinut ministeriään; miehellä oli hyvät puolensa, ja sisäministeriön johtajana hän oli kerrassaan suurenmoinen; mutta sota ei kuulunut hänen alaansa.
Hän ojensi kirjeen Miguelille. Sihteeri luki sen ja jäi miettimään. Ei hänkään ollut soturi. Ilmeisesti peli oli nyt menetetty, eikä hänen kannattanut uhrata henkeään yksinomaan tunteellisista syistä, kuten hän sanoi itselleen. Hän ajatteli osaa, jota oli näytellyt yöllisessä draamassa. Se takaisi hänelle muutamia mahdollisuuksia; ainakin kävi päinsä turvata itseään molemmille tahoille. Hän otti arkin paperia ja alkoi kirjoittaa. Molara asteli pitkin lattiaa.
"Mitä sinä kirjoitat?" hän kysyi.
"Määräystä satamalinnakkeen komentajalle", vastasi Miguel vitkastelematta; "teen hänelle selkoa tilanteesta ja käsken häntä säilyttämään asemansa mistä hinnasta hyvänsä."
"Se on tarpeetonta", virkkoi Molara, "joko hänen miehensä ovat pettureita tai eivät ole".
"Olen kehoittanut häntä", selitti Miguel kiireisesti, "tekemään aamun koitteessa valehyökkäyksen palatsia kohti, jos hän voi luottaa väkeensä. Se synnyttää häiriöitä."
"Hyvä on", sanoi presidentti väsyneesti; "mutta epäilen, joutuuko se koskaan hänen käsiinsä, ja hänellä on niin vähän väkeä käytettävissä, kun linnakkeet ensin on miehitetty riittävästi".
Sisään astui vahti sähkösanomaa tuoden. Lennätintoimiston virkailija, hallituksen kannattaja, tuntematon kunnian mies, oli tuonut sen itse kulkien katusulkujen keskitse harvinaisen onnekkaasti ja rohkeasti. Presidentin murtaessa kuorta Miguel nousi ja poistui huoneesta. Ulkopuolella hän tapasi kirkkaasti valaistussa käytävässä palvelijan, joka tosin oli peloissaan, mutta silti käyttökelpoinen. Hän puhui miehelle kiireisesti ja matalalla äänellä: _kaksikymmentä puntaa, raatihuone, mistä hinnasta hyvänsä_ olivat ytimenä hänen ohjeissaan. Sitten hän palasi virkahuoneeseen.
"Kas tässä", sanoi Molara; "vielä ei kaikki ole mennyttä". Sähkösanoma oli saapunut Brienziltä Lorenzon tienoilta: _"Selvittäkää linja. Strelitz ja kaksi tuhatta kapinallista pyrki Mustaan solaan tänään iltapäivällä. Olen torjunut heidät takaisin suurta mieshukkaa tuottaen. Strelitz on vangittu. Ajan takaa jäännöksiä. Odotan määräyksiä Turgaan."_ "Tämä on heti tehtävä tunnetuksi", hän sanoi. "Antakaa painaa tuhat jäljennöstä ja levittäkää ne kannattajiemme keskuuteen ja myöskin kaupunkiin niin laajalti kuin mahdollista."
Tämän voitonsanoman ottivat riemuiten vastaan osastot, jotka olivat kokoontuneet palatsin aukiolle, ja ne odottivat kärsimättöminä aamun koittoa. Lopulta alkoi taivaalla näkyä sarastusta, ja muut valot, etäisten tulipalojen rusotus kalpenivat. Mukanaan Sorrento, muutamia ylempiä upseereja sekä adjutanttinsa Tiro presidentti laskeutui portaita alas, kulki pihamaan poikki ja astui sitten palatsin suuresta portista aukiolle, minne hänen valtansa viimeiset varat olivat kokoontuneet. Hän käyskenteli ympäri ja puristi oikealle ja vasemmalle näiden uskollisten ystäväin ja kannattajain käsiä. Sitten hänen katseensa havaitsi kapinallisten julistuksen, jonka joku uskalikko oli kiinnittänyt muuriin pimeyden suojaamana. Hän astui luo ja luki sen lyhdyn valossa. Savrolan tyylistä ei voinut erehtyä. Nuo lyhyet, terävät lauseet, joissa kansaa kehotettiin tarttumaan aseisiin, kajahtivat kuin torven kutsu. Julistuksen poikitse oli myöhemmin kiinnitetty kapea punainen liuska, jommoisia teatteri-ilmoituksissa käytetään näytäntöajan ilmoittamiseksi. Se oli olevinaan sähkösanoman jäljennös ja kertoi seuraavaa: _Valtasin tänä aamuna Mustan solan. Diktaattorin joukot peräytyvät kaikkialla. Marssimme Lorenzoa kohti. Strelitz_.
Molara värisi kiukusta. Savrola ei halveksinut pikkuseikkoja eikä jättänyt tilaisuuksia käyttämättä. "Julkea valehtelija!" huomautti presidentti; mutta hän tajusi sen miehen mahdin, jonka aikoi musertaa, ja hetken ajan epätoivo velloi hänen sydäntään ja tuntui jäätävän hänen verensä. Ankarasti hän karkoitti tämän tunteen mielestään.
Upseerit olivat jo saaneet yksityiskohtaisesti kuulla suunnitelmasta, jonka suurimpana etuna oli sen rohkeus. Kapinallisten oli onnistunut panna yrityksensä alkuun; hallitus vastaisi siihen "valtiokaappauksella". Joka tapauksessa isku oli suunnattu kapinan sydämeen, ja jos se osuisi maaliinsa, silloin tulos olisi ratkaiseva. "Kapinan mustekalalla, hyvät herrat", virkkoi presidentti ympärillään seisoville, viitaten vallankumoukselliseen julistukseen, "on pitkät kädet. On välttämätöntä katkaista siltä pää." Ja vaikka kaikki tunsivatkin yrityksen hurjan uskaliaaksi, he olivat kuitenkin urhoollisia miehiä ja tiesivät, mitä tahtoivat.
Palatsin erotti raatihuoneesta lähes kahden kilometrin pituinen leveä, mutta polveileva katu; tätä ja kapeampia sivukatuja myöten joukko lähti nyt etenemään kolmessa osastossa. Presidentti kulki jalan keskiosaston mukana; Sorrento komensi vasenta sivustaa, joka oli uhatuimmassa asemassa. Verkalleen ja tuon tuostakin pysähtyen, pysyäkseen keskenään yhteydessä, nämä joukot marssivat äänettöminä katuja pitkin. Näkyvissä ei ollut ainoatakaan sielua; taloissa olivat kaikki akkunaluukut suljetut, kaikki ovet teljetyt; ja vaikka itäinen taivas alkoikin vähitellen kirkastua, vallitsi kaupungissa yhä vielä hämärä.
Etummaiset rivit tunkeutuivat eteenpäin pääkatua myöten, juosten puulta puulle ja pysähtyen varovaisesti jokaisen luo kurkistellakseen pimeyteen. Äkkiä, heidän kiertäessään muuatta polveketta, edestä päin kajahti laukaus. "Eteenpäin!" huudahti presidentti. Torvet toitottivat hyökkäykseen ja rummut pärisivät. Hämärässä valaistuksessa häämötti parin sadan kyynärän päässä katusulun ääriviivat; se ulottui mustana möhkäleenä kadun poikki. Sotamiehet kohottivat huudon ja heittäytyivät juoksuun. Ymmälle joutuneina katusulun puolustajat alkoivat ampua umpimähkään, ja nähtyään sitten rynnäkön merkitsevän täyttä totta ja epätietoisina vihollisten voimasta he alkoivat vetäytyä, kun vielä oli aikaa. Katusulku vallattiin tuossa tuokiossa, ja hyökkääjät tunkeutuivat edelleen menestyksen kannustamina. Katusulun takana oli oikealle ja vasemmalle ulottuva poikkikatu. Joka taholta ruvettiin ampumaan, ja kiväärien äänekäs paukkina kajahteli rakennusten seinistä. Sivustaosastot olivat kohdanneet katusulkujen luona tuimaa vastarintaa, mutta keskusta-aseman valtaaminen muutti tilanteen, ja myöskin niiden puolustajat pakenivat yhdessä sekasorrossa, peläten muutoin joutuvansa saarroksiin.
Päivä oli jo valjennut, ja kaduilla tarjoutui nähtäväksi omituinen näky. Kahakoitsijat syöksyivät puulta toiselle, ja taulua kirjavoitsi kaikkialla sarja vähäisiä sinertäviä savutuprahduksia. Peräytyvät kapinalliset jättivät haavoittuneet toverinsa jälkeensä, ja sotamiehet seivästivät nämä armottomasti pistimiinsä. Laukauksia pamahteli rakennusten akkunoista ja kaikenlaisista suojapaikoista lyhtypylvään, ilmoituskioskin, haavoittuneen miehen, kumoon kaadettujen vaunujen takaa. Kiväärituli oli varsin tuhoisa, ja kadut aukenivat aivan paljaina. Haluten päästä suojaan, molemmat puolet murtautuivat taloihin ja laahasivat kadulle tuoleja, pöytiä ja makuuvaate-kasoja; ja vaikka niistä olikin vain vähän turvaa, ei niiden takana kuitenkaan tuntenut olevansa aivan alttiina luodeille.
Kaiken aikaa sotaväki eteni yhtä mittaa, vaikka miehiä kaatuikin tuon tuostakin; mutta vähitellen kapinallisten tuli kävi kiivaammaksi. Joka hetki riensi paikalle enemmän väkeä; sivustoja ruvettiin ahdistamaan ankarasti; saartava vihollinen tunkeutui kohti sivukatuja myöten, joiden säilyttäminen olisi vaatinut presidenttiä yhä heikontamaan niukkoja voimiaan. Viimein kapinalliset herkesivät peräytymästä; he olivat ennättäneet tykkiensä luo, joista neljä oli järjestetty riviin kadun poikki.
Raatihuone oli nyt vain muutaman sadan metrin päässä, ja Molara kannusti sotamiehiään äärimmäisiin ponnistuksiin. Hurja yritys vallata tykit pistinhyökkäyksellä torjuttiin, siinä menetettiin kolmekymmentä surmattua ja haavoittunutta, ja hallituksen joukot etsivät suojaa sivukadulta, joka ulottui suorakulmaisesti pääkadun poikitse. Tämä joutui vuorostaan vihollisten valtaan, jotka kiirehtivät osastojen ympäritse ja alkoivat uhata niiden paluutietä.
Ammunta oli nyt käynyt yleiseksi pitkin laajaa puoliympyrää. Toivoen saavansa tilapäiset tykkimiehet karkoitetuiksi asemistaan tunkeutuivat hallituksen joukot taloihin pääkadun kummallekin puolen, kiipesivät katoille ja alkoivat ylhäältä päin ammuskella vastustajiaan. Mutta kapinalliset omaksuivat saman menettelytavan, ja koko suunnitelma hupeni hurjaksi, mutta tuloksettomaksi kahakoitsemiseksi savupiippujen ja kattoreunamain keskellä.
Presidentti antautui miehuullisesti vaaralle alttiiksi. Siirtyen osastolta toiselle hän elähytti seuralaisiaan esimerkillään. Tiro, joka pysytteli aivan hänen kintereillään, oli nähnyt sotaa kylliksi havaitakseen, että pidätys muodostuisi tuhoisaksi heidän mahdollisuuksilleen. Jokainen hetki oli kallisarvoinen; aika kului käsistä, ja tuo vähäinen sotajoukko oli jo melkein kauttaaltaan saarroksissa. Hän oli ottanut käteensä kiväärin ja auttoi juuri murtamaan erään talon ovea, kun hän näki hämmästyksekseen Miguelin. Sihteeri oli aseistautunut. Tähän asti hän oli huolellisesti pysytellyt peräpuolella ja välttänyt vaaraa lymyillen puiden suojassa, mutta nyt hän astui rohkeasti ovelle ja alkoi hänkin puolestaan takoa sitä murskaksi. Tuskin se työ oli suoritettu, kun hän hyökkäsi sisään ja juoksi portaita ylös huudahtaen: "Tänään me olemme kaikki sotureita!" Joukko jalkaväkeä seurasi häntä ammuskellakseen alakerroksen akkunoista, mutta Tiro ei saattanut luopua presidentin rinnalta; joka tapauksessa Miguelin urheus hämmästytti ja miellytti häntä.
Ennen pitkää kaikille selvisi, että yritys oli epäonnistunut. Heitä vastassa oli liian suuri ylivoima. Kolmasosa presidentin joukosta oli kaatunut tai haavoittunut, kun annettiin käsky murtautua takaisin palatsiin päin. Joka taholla tunkeutui riemuitseva vihollinen heitä kohti. Vähäiset osastot sotureita, joilta oli katkaistu pääsy peräytyvän pääjoukon yhteyteen, puolustautuivat epätoivon hurjuudella taloissa ja katoilla. Ajan mittaan he saivat melkein jok'ikinen surmansa, sillä veri kuohui kiihkeänä ja armon anominen oli ajan tuhlausta. Toiset sytyttivät taloja tuleen ja koettivat päästä pakoon savun suojassa; mutta varsin harvalle se onnistui. Toiset taasen, niiden joukossa Miguel, lymyilivät komeroissa ja kellareissa, mistä he sukelsivat esiin, kun mielet olivat jälleen käyneet inhimillisiksi eikä _antautuminen_ ollut enää tuntematon sana. Oikea osasto, jonka muodosti viisi kaartinkomppaniaa, joutui kokonaan saarroksiin ja laski aseensa saatuaan kapinallisten päälliköltä lupauksen, että henki säästettäisiin. Lupaus pidettiin, ja kävi ilmeiseksi, että vallankumouksellisten ylimmät johtajat koettivat kaikin voimin hillitä seuralaisten raivoa.
Hallituksen kannattajain päävoima kamppaili yhteen ainoaan joukkoon sotkeutuneena itselleen tietä palatsia kohti, menettäen väkeä joka askeleella. Mutta tappioistaan huolimatta se oli yhä vaarallinen pysähdyttää. Muuan kapinallisosasto, joka asettui peräytymistietä katkaisemaan pyyhkäistiin olemattomiin hurjalla hyökkäyksellä, ja sitten koetettiin järjestyä uudelleen. Mutta kiväärituli oli säälimätön ja taukoamaton, ja ennen pitkää peräytyminen muuttui paoksi. Se aiheutti murhaavan takaa-ajon, jossa vain noin kahdeksankymmentä miestä pelastui vankeudesta tai kuolemasta ja pääsi presidentin sekä Sorrenton keralla hengissä palatsiin. Suuret portit suljettiin ja heikko linnake valmistausi puolustautumaan viimeiseen asti.
XVII LUKU
Palatsin puolustus
"Tämä", sanoi luutnantti Tiro eräälle tykistökapteenille, kun he olivat päässeet sisään portista, "on paras leikki, missä milloinkaan olen ollut mukana".
"Minun mielestäni se onnistui peräti huonosti", vastasi toinen; "ja kun he panivat tykkinsä toimimaan, silloin olin varma tappiosta".
"Ei se johtunut tykeistä", arveli luutnantti, jolla ei ollut kovinkaan suurta käsitystä tykistön arvosta; "meillä olisi pitänyt olla ratsuväkeä."
"Meillä olisi pitänyt olla enemmän miehiä", vastasi tykistökapteeni, jota ei sillä haavaa haluttanut ryhtyä kiistelemään eri aselajien merkityksestä. "Nuo jälkijoukkokahakat ovat aivan helvetillisiä."
"Viime taipaleella sukeusi aika lailla enemmän kahakkaa kuin meillä oli edes jälkijoukkoa", sanoi Tiro. "Luuletteko, että ne surmasivat haavoittuneetkin?"
"Luullakseni jok'ikisen sielun; ne olivat lopulta hulluja kuin sudet."
"Kuinkahan nyt mahtaa käydä?"
"Ne tunkeutuvat tänne ja tekevät lopun meistäkin."
"Saammepa nähdä", arveli Tiro. Hänen hilpeä rohkeutensa ei ollut lannistunut ensimmäisestä vastoinkäymisestä. "Laivasto tulee pian takaisin; kyllä me kykenemme puolustamaan tätä paikkaa siihen asti."
Palatsi olikin verraten sopiva puolustukseen. Se oli lujasti rakennettu kivistä. Akkunat sijaitsivat korkealla maasta, ja alakerroksessa ne olivat vahvoilla rautaristikoilla varustetut, paitsi puutarhan puolella, missä pengermä ja sen askelmat johtivat korkeille oviakkunoille. Mutta sillä taholla saattoivat muutamat hyvät ampujat suojella ahdasta ja aukeata pääsyä. Näytti todellakin siltä, kuin arkkitehti olisi aikoinaan ottanut huomioon nykyisen tilanteen, sillä hän oli tavallaan rakentanut palatsiksi naamioidun varustuksen. Aukion puolinen sivu näytti soveltuvan parhaiten hyökkäyksen kohteeksi; mutta siellä suojeli isoa porttia kaksi vähäistä tornia, joihin oli laadittu vahtitupa kumpaiseenkin, ja pihamuuri oli korkea ja paksu. Koska kuitenkin tuntui luultavalta, että juuri sillä taholla vihollinen kykeni käyttämään lukumääräänsä tehokkaimmin, keskitettiin pienen linnakkeen enemmistö juuri sille kohdalle.
Kapinallisia johdettiin viisaasti ja varovaisesti. He eivät käyneet heti rynnäkköön palatsia vastaan; varmoina saaliistaan heidän kannatti kyllä odottaa. Sillä välin uurastivat jäljelle jääneet hallituksen kannattajat lujittaakseen suojapaikkaansa. Pihan kiveyksestä kiskottiin irti kiviä, ja näiden avulla muutettiin akkunat ampumarei'iksi, joista linnake saattoi käyttää kiväärejään antautumatta itse ylen määrin alttiiksi. Portit suljettiin ja teljettiin, ja niitä ryhdyttiin lujittamaan hirsillä. Miehistölle jaettiin ampumavaroja. Eri upseerien osalle määrättiin vastuunalaisuus erilaisista puolustustoimenpiteistä. Puolustajat käsittivät antautuneensa taisteluun, joka oli käytävä ratkaisevaan loppuun asti.
Mutta Molaran mieli oli muuttunut. Yöllinen raivo oli aamun tullen tyyntynyt kovaksi, hurjaksi rohkeudeksi. Hän oli johtanut tuota epätoivoista rynnäkköä raatihuonetta vastaan ja antautunut pelottomana, vieläpä häikäilemättömästikin alttiiksi taistelun vaaroille. Mutta nyt, kun hän oli suoriutunut siitä vahingotta, päässyt takaisin palatsiin ja tajunnut menettäneensä viimeisenkin mahdollisuuden surmata Savrolan, nyt kuolema tuntui hänestä varsin inhottavalta. Hänestä oli häipynyt kaikki kiihko, joka ennen oli kannustanut mieltä; hän oli saanut kyllikseen. Hänen mielensä etsiskeli jotakin pakokeinoa ja etsiskeli turhaan. Hän tunsi tällä haavaa purevaa tuskaa. Laivasto saapuisi ihan varmasti, mutta se tulisi liian myöhään. Sen suuret tykit saattaisivat kyllä kostaa hänen kuolemansa, mutta ne eivät kyenneet pelastamaan hänen henkeänsä. Harmin tunne puistatti häntä, ja sen takana alkoi häämöttää tietoisuus, että pimeys oli lähestymässä. Kauhu rupesi hiipimään hänen sydämeensä, hermot eivät kyenneet enää kestämään, hänellä oli syytä pelätä muita enemmän. Kansan viha kohdistui ennen kaikkea juuri häneen, hänen vertaan se janosi -- ennen kaikkea juuri hänen. Se oli kammottava tosiasia. Perin masentuneena hän vetäytyi omaan huoneeseensa ottamatta laisinkaan osaa puolustustoimiin.
Kello yhdentoista tienoissa alkoivat vihollisen tarkka-ampujat tunkeutua taloihin, jotka ympäröivät palatsin julkisivua. Ennen pitkää pamahti eräästä yläkerroksen akkunasta laukaus; seurasi sarja toisia, ja pian oli kiivas ammunta täydessä käynnissä. Puolustajat vastasivat varovaisesti muuriensa suojasta. Luutnantti Tiro ja muuan kaartin kersantti, Molaran vanha sotatoveri, olivat sijoittuneet vahtituvan akkunaan ison portin vasemmalle puolelle. Molemmat olivat hyviä ampujia. Luutnantti oli täyttänyt taskunsa panoksilla, kersantti järjesti varastonsa siroiksi pikku riveiksi akkunalaudalle. Paikaltaan he saattoivat ampua suoraan pitkin katua, joka johti aukiolle ja portille päin. Vahtituvan ulkopuolella puuhaili yhä kymmenkunta upseeria ja miestä lujittaakseen porttia varmemmaksi. He koettivat työntää suurta lautaa maan ja toisen poikkihirren väliin; jos kapinalliset pyrkisivät murtamaan portin auki rynnäköllä, niin se kykenisi kyllä kestämään heidän yrityksensä.
Ympäröivistä taloista suuntautuva ammunta tuotti enemmän kiusaa kuin vahinkoa, mutta useita luoteja iski tilapäisten ampumareikien kiviin. Linnake ampui verkalleen ja huolellisesti, karttaen tuhlaamasta varojaan tai turhaan paljastautumasta. Äkkiä ilmestyi kolmisen sadan kyynärän päässä joukko miehiä kadulle, joka johti palatsin portille, ja he alkoivat kiireesti työntää ja vetää jotain eteenpäin.
"Pitäkää varanne", huusi Tiro työskentelevälle osastolle, "ne tuovat esille tykin"; ja tarkkaan tähdäten hän ampui lähenevää vihollista. Myöskin kersantti ja kaikki muut tämän osan puolustajista ryhtyivät harvinaisen tarmokkaasti ampumaan. Lähestyvä joukko hiljensi vauhtiaan. Siitä alkoi jäädä pois miehiä. Useat etummaisista hellittivät kätensä; toiset rupesivat kuljettamaan näitä pois. Hyökkäys hupeni tyhjiin. Sitten pari, kolme miestä juoksi takaisin yksinään. Se sai kaikki muutkin pyörtämään pois ja ryntäämään sivukadulle suojaa etsien; tykki, muuan vallatuista kaksitoistanaulaisista, ja hyljättynä keskelle katua, ympärillään toistakymmentä muodotonta mustaa esinettä.
Linnake kohotti eläköön-huudon, johon ympäröivistä taloista vastattiin yltyvällä kivääritulella.
Kului neljännestunti, sitten kapinalliset sukelsivat sivukaduilta päätielle ja alkoivat työntää sitä myöten neljiä jauhosäkeillä täytettyjä vankkureita. Jälleen puolustajat ammuskelivat tiheään. Säkkeihin osuessaan heidän luotinsa nostattivat omituisia maidonkarvaisia pilviä; mutta liikkuvien suojiensa turvissa hyökkääjät etenivät tasaisesti. He saapuivat tykin luo ja alkoivat tyhjentää vankkureita, työntäen säkit ulos takaapäin, kunnes niistä oli muodostunut säännöllinen rintasuojus, jonka taakse he polvistuivat. Muutamat alkoivat ampua; toiset ryhtyivät puuhaamaan tykin ääressä, johon linnake nyt suuntasi tulensa. Kaksi miestä menetettyään heidän onnistui saada se ladatuksi ja suunnatuksi porttia kohti. Kolmas mies lähestyi kiinnittääkseen kitkaputkea, jonka avulla se laukaistiin.
Tiro tähtäsi tarkkaan ja luoti sai tuon etäisen olennon lyyhistymään kokoon.
"Suoraan keskipisteeseen", sanoi kersantti kiitellen ja kumartui eteenpäin ampuakseen toista, joka hurjan rohkeana lähestyi laukaistakseen tykin. Hän tähtäsi pitkään, osatakseen varmasti maaliin; pidättäen henkeään hän alkoi hiljalleen pusertaa liipasinta, kuten ampumiskirjat neuvovat. Äkkiä kuului omituinen ääni, puolittain jysähdys, puolittain räjähdys. Tiro kyyristyi äkkiä vasemmalle ja välttyi siten veriruiskeesta, joka lennätti ympärille muitakin ruumiin aineksia. Kersantin oli surmannut luoti, joka oli tavoittanut hänet juuri kun hän kurkisti ampumareiästään. Etäinen mies oli kiinnittänyt putkensa, ja nuoraan tarttuen hän vetäytyi nyt taaksepäin laukaistakseen tykin.