Part 12

"Pois portilta", huusi Tiro työjoukolle; "minä en voi pidättää niitä!" Hän kohotti kiväärinsä ja ampui umpimähkään. Samassa tuokiossa tykistä puhkesi esiin iso savupilvi ja toinen tuprahti portilla. Puuaines oli murskautunut palasiksi ja lensi ylt'ympäri pommin sirpaleiden kera levittäen kuolemaa ja tuhoa työjoukkoon, joka pyrki suojaan.

Pitkä, äänekäs hurraahuuto kajahti joka taholta ympäröivistä taloista, ja siihen yhtyivät tuhannet, jotka odottelivat loitommalla ja olivat kuulleet tykin jymähdyksen. Ensinnä kapinallisten tuli yltyi, mutta pian alkoi torvi soida itsepintaisesti, ja parinkymmenen minuutin kuluttua kiväärituli taukosi kokonaan. Sitten erään katusulun takaa läheni muuan mies kantaen valkoista lippua ja kahden muun seuraamana. Palatsista suostuttiin välirauhaan heiluttamalla nenäliinaa. Lähetystö saapui suoraa päätä murskatulle portille, ja johtaja astui sen kautta pihaan. Useat puolustajista poistuivat asemiltaan nähdäkseen ja kuullakseen, mitkä ehdot hän tarjosi. Mies oli Moret.

"Kehoitan teitä kaikkia antautumaan", hän sanoi. "Teidän henkenne säästetään, kunnes teidät lainmukaisesti on tuomittu."

"Kääntykää minun puoleeni", virkkoi Sorrento astuen esiin; "minä olen täällä päällikkönä."

"Kehoitan teitä kaikkia antautumaan tasavallan nimessä", toisti Moret äänekkäästi.

"Kiellän teitä puhuttelemasta näitä sotilaita", sanoi Sorrento. "Jos sen vielä kerran teette, niin lippunne ei ole teitä suojeleva."

Moret kääntyi häntä kohti. "Vastarinta on hyödytöntä", hän virkkoi. "Miksi kuluttaisitte enempää ihmishenkiä? Antautukaa, niin teidän henkenne säästetään."

Sorrento mietti asiaa. Ehkä kapinalliset tiesivät, että laivasto oli tulossa; muussa tapauksessa, hän arveli, he eivät tarjoaisi ehdollista antautumista. Oli välttämätöntä voittaa aikaa. "Me tarvitsemme kaksi tuntia harkitaksemme ehtoja", hän selitti.

"Mahdotonta", vastasi Moret päättäväisesti. "Teidän on antauduttava heti, juuri tässä paikassa."

"Sellaisiin emme rupea", virkkoi sotaministeri. "Palatsia voidaan puolustaa. Me pidämme sen vallassamme, kunnes laivasto ja voittoisa kenttäarmeija ennättävät palata."

"Hylkäättekö kaikki ehdot?"

"Hylkäämme kaikki, mitä olette tarjonnut."

"Sotamiehet", sanoi Moret kääntyen jälleen miehiin päin, "pyydän teitä ajattelemaan henkeänne. Minä tarjoan hyvät ehdot; älkää hyljätkö niitä."

"Nuori mies", virkkoi Sorrento kiukun yltyessä hänessä, "minulla on jo verraten pitkä tili selvitettävänä teidän kanssanne. Olette sivilimies ettekä tunne sotatapoja. Minun velvollisuuteni on varoittaa teitä: jos te yhä edelleen koetatte horjuttaa hallituksen joukkojen uskollisuutta, niin minä ammun teidät." Hän veti esiin revolverinsa.

Moret'n olisi pitänyt totella; mutta häikäilemätön, urhea ja impulsiivinen kun oli, hän ei välittänyt siitä. Hänen lämmin sydämensä toivoi jalomielisesti saavansa ihmishenkiä säästetyksi. Sitä paitsi hänen oli mahdoton uskoa, että Sorrento ampuisi hänet kylmäverisesti; se olisi ollut liian säälimätöntä. "Minä tarjoan teille kaikille elämän", hän huusi; "älkää valitko kuolemaa!"

Sorrento kohotti revolverinsa ja laukaisi. Moret kaatui maahan, ja hänen verensä alkoi pulputa valkoiselle lipulle. Tuokion ajan hän vääntelehti ja värisi ja jäi sitten liikkumattomaksi. Vieressä seisovien joukosta kuului kauhun mutinaa; he eivät olleet odottaneet, että Sorrento toteuttaisi uhkauksensa. Mutta sotaministerin kaltaisilta miehiltä ei kannata odottaa sääliväisyyttä; he elävät liian suuressa määrin sääntöjen ja ohjeiden mukaan.

Laukauksen kuullessaan molemmat ulkopuolelle jääneet miehet kurkistivat sisään, näkivät, mitä oli tapahtunut, ja juoksivat kiireesti toveriensa luo. Linnake taasen, joka tunsi nyt saavansa luopua kaikesta toivosta, palasi asemilleen verkalleen ja nyrpeänä. Uutinen välirauhasta oli houkutellut presidentin ulos huoneestaan; hänen mielikuvituksessaan heräsi uusi mahdollisuus saada elämänsä säilytetyksi ja kenties kostonsakin toteutetuksi. Astuessaan portaita myöten linnanpihaan hän hätkähti laukausta, joka kajahti niin lähellä; ja nähdessään ehtojen esittäjän tilan hän horjahti kauhusta. "Hyvä Jumala!" hän virkkoi Sorrentolle, "mitä olette tehnyt?"

"Olen ampunut kapinoitsijan, herra presidentti", vastasi sotaministeri, sydän täynnä pahoja aavistuksia, mutta koettaen esiintyä uhmamielisenä; "hän yllytti sotaväkeä kapinaan ja karkaamaan, vaikka minä varoitin, ettei hänen lippunsa suojaisi häntä enää".

Molara värisi kiireestä kantapäähän; hän tunsi, että viimeinen pakotie oli häneltä katkaistu. "Te olette tuominnut meidät kaikki kuolemaan", hän sanoi. Sitten hän kumartui ja otti paperin, joka työntyi esiin vainajan taskusta. Siihen oli kirjoitettu seuraavasti: _Valtuutan teidät hyväksymään antautumisen, jos siihen suostuvat Antonio Molara, tasavallan entinen presidentti, ja ne upseerit, sotamiehet ja hänen kannattajansa, jotka pitävät vallassaan presidentin palatsia. Heidän henkensä on säästettävä, ja heitä on suojeltava hallituksen ratkaisua odottaen. Yhteishyvän valiokunnan puolesta. -- Savrola_. Ja Sorrento oli surmannut hänet -- ainoan ihmisen, joka kykeni pelastamaan heidät kansan raivolta. Ollen liian masentunut puhuakseen Molara kääntyi lähtemään, ja tällöin aukion taloista alettiin jälleen ampua raivoisan kiihkeästi. Piirittäjät olivat jo saaneet kuulla, kuinka heidän lähettiensä oli käynyt.

Ja kaiken aikaa Moret makasi aivan hiljaa palatsin pihalla. Kaikki hänen pyrkimyksensä, hänen innostuksensa, hänen toiveensa olivat kerrassaan päättyneet: hänen osallisuutensa maailman toimissa oli nyt loppunut; hän oli vaipunut menneisyyden valtamereen ja jättänyt jälkeensä tuskin kuplaakaan. Kaikissa suunnitteluissa Lauranian hallitusta vastaan Savrolan persoonallisuus oli häivyttänyt hänet mitättömäksi. Ja kuitenkin tällä miehellä oli sydäntä ja päätä ja rohkeutta, hän olisi voinut suorittaa suuriakin; ja hänellä oli äiti ja kaksi nuorta sisarta, jotka rakastivat yksin maatakin, jota hän polki, ja pitivät häntä maailman oivallisimpana miehenä.

Sorrento seisoi silmäillen kauan kättensä työtä, ja yhä tyytymättömämmäksi hän kävi siihen. Todellista katumusta ei hänen nyrpeä, kova luonteensa saattanut tuntea, mutta hän oli tuntenut Molaran monet vuodet, ja nyt hän hämmästyi huomatessaan tämän tuskan ja oli suutuksissaan siitä, että oli itse sen aiheuttaja. Hän ei ollut odottanut, että presidentti halusi antautua; muussa tapauksessa, hän virkkoi itselleen, hän olisi voinut olla lempeämpi. Eikö ollut mitään mahdollisuutta korvata tätä vahinkoa? Miehellä, joka oli valtuuttanut Moret'n hyväksymään heidän antautumisensa, oli kansa vallassaan; hän kuului oleskelevan raatihuoneella -- hänelle täytyi lähettää sana -- mutta kuinka?

Luutnantti Tiro lähestyi häntä takki käsivarrellaan. Inhoten päämiehensä raakuutta hän oli päättänyt lausua julki tunteensa selvästi, joskaan ei sanoin. Hän kumartui ruumiin puoleen ja oikaisi sen jäsenet; sitten hän laski takkinsa kalpeiden ilmeettömien kasvojen verhoksi ja suoristuttuaan virkkoi röyhkeästi everstille: "Mahtavatkohan ne parin tunnin kuluttua tehdä samoin teillekin, herra eversti?"

Sorrento katsahti häneen ja nauroi käheästi. "Pyh! Siitä minä välitän viis'. Kun olette ollut mukana yhtä monessa taistelussa kuin minä, niin ette arastele enää tuolla lailla."

"Minulla ei liene mahdollisuutta päästä useampaan taisteluun, kun te olette surmannut ainoan henkilön, joka saattoi hyväksyä meidän antautumisemme."

"Onhan jäljellä toinen", sanoi sotaministeri, "Savrola itse. Jos teitä haluttaa elää, niin käykää pyytämässä, että hän tulee kutsumaan pois koiransa."

Sorrento puhui katkerasti, mutta hänen sanansa saattoivat luutnantin aivot toimimaan. Savrola -- hän tunsi tämän ja piti hänestä, ja heillä oli jotakin yhteistä. Sellainen mies saapuisi, jos häntä kutsuttaisiin; mutta mahdottomalta tuntui päästä pois palatsista. Vaikka kapinalliset olivatkin kohdistaneet hyökkäyksensä yksinomaan pääportin puolelle, niin pidettiin pitkin koko kehää tarkkaa vahtia, kuten kiväärituli selvästi todisti. Ei voinut tulla kysymykseenkään päästä piiritysrivin poikki tietä pitkin. Tiro mietti jäljellä olevia mahdollisuuksia: tunnelia, sitä ei ollut olemassa; ilmapalloa, sellaista ei ollut käytettävissä. Pudistaessaan päätään tälle toivottomalle pulmalle hän tuijotti miettiväisenä kirkkaaseen ilmaan, ajatellen itsekseen: "Sen voisi tehdä vain lintu."

Palatsin yhdisti senaattiin ja tärkeimpiin virastorakennuksiin puhelin, ja nyt sattui niin, että suuren pääkaupungin itäosan pääjohdot kulkivat juuri sen katon päällitse. Ylöspäin katsellessaan Tiro näki päänsä päällä joukon hentoja lankoja; niitä näytti olevan lähes kaksikymmentä. Sotaministeri seurasi hänen katsettaan. "Voisitteko liikkua lankoja pitkin?" hän kysyi innokkaana.

"Voinhan koettaa", vastasi luutnantti tämän ajatuksen rohkeudesta väristen.

Sorrento olisi puristanut hänen kättään, mutta nuorukainen astui taaksepäin ja kääntyi kunniaa tehden tiehensä. Hän poistui palatsiin ja nousi portaita myöten, jotka johtivat katolle. Yritys oli rohkea ja vaarallinen. Entä jos kapinalliset huomaisivat hänet maan ja taivaan välimailla? Hän oli usein ammuskellut hernepyssyllä naakkoja, jotka häämöttivät mustina pilkkuina taivasta vastaan tai oksien välissä. Tämä ajatus tuntui merkillisen vastenmieliseltä; mutta hän lohdutti itseään sillä johtopäätöksellä, että miehet, jotka tirkistelivät ampumarei'istä henkensä uhalla, eivät juuri ennätä tehdä muuta kuin tähdätä ja antavat harvoin katseittensa harhailla turhan päiten. Hän astui ulos katolle ja kävi johtopylvään luo. Ei ollut epäilemistäkään sen kestävyyttä; siitä huolimatta hän seisahtui, sillä mahdollisuudet näyttivät niin vähäisiltä ja kuolema niin läheiseltä ja hirvittävältä. Uskonto ei häntä paljoakaan auttanut, niinkuin ei yleensäkään sotureita; se oli hänelle enimmäkseen sotku kaavoja, joita harvoin kerrattiin, joita tuskin ymmärrettiin eikä milloinkaan tutkittu; ja lisäksi siihen kuului toiveikas, mutta vahvistusta kaipaava usko, että hänen kävisi hyvin, jos hän vain täyttäisi velvollisuutensa gentlemannin tavoin. Filosofiaa ei hänellä ollut; hän tunsi vain, että hän nyt uskalsi kaiken, minkä omisti, ja teki niin sen hyväksi, mikä oli epätietoista. Mutta vaikka hänen harkinnassaan olikin aukkoja, ajatteli hän kuitenkin, että sen saattaisi tehdä, ja hän aikoi yrittää. Hän sanoi itsekseen: "Kyllä ne siat saavat pitkän nenän", ja tämä innostuttava ajatus karkotti pelon hänen mielestään.

Hän kapusi pylvästä myöten alimman langan luo; sitten hän kiskoutui ylemmäksi, kunnes sai jalkansa eristimille. Langat ulottuivat pylväästä kummallekin taholle kahdessa sarjassa. Hän seisoi kahdella alimmalla, kokosi ylimmät käsivarsiensa alle ja kumartuen alaspäin tarttui molemmin käsin vielä yhteen lankaan. Sitten hän lähti liikkeelle raahautuen kömpelösti lankoja pitkin. Matkaa oli noin seitsemänkymmentä metriä. Päästyään katon rintasuojan ylitse hän näki kadun alapuolellaan, ja se tuntui hänestä sijaitsevan perin syvällä. Talojen akkunain ja palatsin välillä lenteli yhtä mittaa luoteja. Hänen allaan makasi kuudenkymmenen jalan päässä kuollut mies, joka kirkkaan auringon huikaisematta tuijotti ylöspäin lankaverkon lävitse. Hän oli ennen ollut tulen alaisena, mutta tämä oli uusi elämys. Kun hän lähestyi keskiväliä, alkoivat langat heilua, ja hänen täytyi pitää tiukasti kiinni. Alkumatkasta hänelle oli ollut myötämäkeä, mutta keskikohdan sivuutettuaan hänellä oli edessään vastamäki; jalka luiskahti usein takaisin, ja langat rupesivat viiltämään kainalokuoppia.

Kaksi kolmannesta matkasta oli jo turvallisesti suoritettu, kun langat paukahtaen katkesivat hänen vasemman jalkansa alta ja iskivät kuin piiskan siima vastakkaisen talon seinään. Koko hänen painonsa putosi kainalon kestettäväksi; se tuotti viiltävää tuskaa; hän pyörähti -- luiskahti -- tarrautui hurjasti kiinni ja saavutti tasapainonsa suunnattomalla ponnistuksella.

Eräästä alakerroksen akkunasta kiskoi muuan mies syrjään patjan, jonka takaa hän ammuskeli, ja työnsi päänsä ja hartiansa ulos. Tiro katsahti alaspäin ja heidän katseensa kohtasivat toisensa. Mies karjui hulluna kiihkosta ja laukaisi kiväärinsä suoraa päätä luutnanttia kohti. Pamahdus esti tätä kuulemasta, kuinka läheltä luoti lensi; mutta hän tunsi, ettei se ollut osunut, ja ponnisteli eteenpäin, kunnes oli päässyt kadun ylitse.

Nyt ei ollut enää toiveita onnistumisesta, mutta yhtä vaarallista oli kääntyä takaisin. "Tämä peli on pelattava loppuun", hän virkkoi itsekseen ja pudottautui langoilta rakennuksen katolle. Ullakolle johtava aukko oli auki. Juosten alas ullakonportaita ja pujahtaen yläkerran parvekkeelle hän kurkisti kaiteen ylitse; ei ollut ketään näkyvissä. Hän laskeutui portaita varovaisesti, kummastellen, missä hänen vihollisensa mahtoi viivytellä. Hetkistä myöhemmin hän oli joutunut toisen kerroksen salin edustalle. Pysytellen seinämällä hän kurkisti sisään. Huone oli puolipimeä. Akkunat oli tukittu laatikoilla, lankuilla, patjoille ja mullalla täytetyillä pieluspäällisillä; lattialle oli lennellyt lasinpalasia ja seinistä irtautunutta muurilaastia. Valossa, joka siivilöityi sisään rakosista ja ampumarei'istä, hän näki omituisen näyn. Huoneessa oli neljä miestä, yksi makasi selällään maassa ja toiset kumartuivat hänen puoleensa. Kiväärinsä he olivat asettaneet seinän nojaan. He eivät näkyneet huomaavan muuta kuin toverinsa, joka makasi lattialla yhä laajenevan verilätäkön keskellä, koristen huohottaen ja ilmeisesti ponnistellen hurjasti voidakseen puhua.

Luutnantti oli nähnyt kyllikseen. Huonetta vastapäätä oli ovi, jota peitti verho, ja tämän taakse hän nyt livahti. Siitä ei voinut nähdä mitään, mutta hän kuunteli jännittyneenä.

"Mies parka", sanoi muuan ääni, "kylläpä hän sai pahan iskun."

"Kuinka se tapahtui?" kysyi toinen.

"Hän kumartui ulos akkunasta ampuakseen -- silloin osui luoti -- suoraan keuhkojen puhki kaiketi -- hän laukaisi ilmaan ja karjaisi." Sitten hän lisäsi matalammalla, mutta yhä vielä kuuluvalla äänellä: "Hän on mennyttä miestä."

Haavoittunut alkoi päästää eriskummallisia ääniä.

"Taitaa olla jotain sanomista akka rukalleen, ennenkuin tulee lähtö eteen." virkkoi muuan vallankumouksellisista, puheesta päätellen työläinen. "Mitäs sinä tahdot, kaveri?"

"Antakaa hänelle kynä ja paperia; ei hän pysty puhumaan."

Tiron sydän herkesi lyömästä ja käsi tapaili revolveria.

Kokonaiseen minuuttiin ei huoneesta kuulunut mitään; sitten kajahti karjahdus.

"Tuhat tulimmaista, kyllä me sen nujerramme!" sanoi työläinen, ja kaikki kolme töytäsivät verhon peittämän oven ohitse ja juoksivat yläkertaan. Eräs heistä seisahtui juuri oven eteen; hän panosti kivääriään, eikä patruuna ottanut painuakseen sisään; hän iski sitä lattiaan, ilmeisesti menestyksellä, sillä luutnantti kuuli lukon lipsahtavan ja sitten kiireiset askeleet seurasivat toisia katolle päin.

Nyt hän sukelsi esiin piilopaikastaan ja hiipi alaspäin. Mutta kulkiessaan avoimen oven ohitse hän ei voinut olla katsahtamatta sisään. Haavoittunut huomasi hänet samassa silmänräpäyksessä. Hän kohottausi puoliksi pystyyn ja ponnisti voimiaan äärimmilleen voidakseen huutaa; mutta hän ei saanut syntymään ainoatakaan kuuluvaa ääntä. Tiro silmää hetkisen tuota tuntematonta, josta sattuma oli tehnyt hänen leppymättömän vihamiehensä, ja sitten, sen julman paholaisen yllyttämänä, joka väijyy ihmisten sydämessä ja herää verenvuodatuksesta ja vaarasta, hän heitti lentosuukon hurjasti ja katkerasti pilkaten. Toinen vaipui selälleen tuskan ja raivon kouristuksesta ja jäi ilmaa haukkoen lattialle makaamaan. Luutnantti riensi tiehensä. Alimpaan kerrokseen päästyään hän kääntyi keittiöön, jonka akkunat olivat vain kuuden jalan päässä maasta. Hän kiipesi ikkunalaudalle, pudottausi takapihalle ja sitten, tuntien äkkiä hurjaa pelkoa, hän alkoi juosta täyttä vauhtia -- kintereillään kauhu, jonka palava toivo aiheuttaa.

XVIII LUKU

Akkunan ääressä

Ne suuret tapahtumat, jotka nopeana sarjana olivat seuranneet toisiaan Lauranian pääkaupungissa, täyttivät kokonaan miesten mielet välitöntä uhkaa aiheuttaen, mutta toisin oli naisten laita. Ulkona kaduilla oli sattunut eloisia kohtauksia, siellä oli veri kuohunut kuumana ja kiihtymys kohonnut ylimmilleen. Sodan vaarat ja kamppailut, joissa usein jouduttiin käsirysyyn, olivat suoneet monta tilaisuutta uhrautuviin tai raakoihin tekoihin. Urhea mies oli osoittanut rohkeuttaan, julma oli hekumoinut ja värisyttänyt, ja tuskin heillä oli ollut aikaa tuntea muuta kuin tahdotonta pelkoa. Toista oli taloissa.

Jo ensimmäiset laukaukset saivat Lucilin kavahtamaan pystyyn. Paljoa ei tosin saattanut erottaa, vain etäistä ja sekavaa paukkinaa ja aika ajoin repäisevän räjähdyksen; mutta hän tiesi, mitä tämä kaikki merkitsi, ja häntä puistatti. Hälinästä päättäen oli lähin katu täynnä väkeä. Hän nousi ja kävi akkunan ääreen katsoakseen alas. Kaasulyhtyjen kelmeässä, epävarmassa valossa rakenteli joukko miehiä uutterasti katusulkua, joka ulottui kadun poikki parinkymmenen kyynärän päässä ovesta ja palatsin puolisesta talosta. Hän tarkkasi uurastavia olentoja omituisen mielenkiinnon valtaamana. He käänsivät hänen huomionsa muualle, ja hän tunsi voivansa tulla hulluksi kauheasta jännityksestä, ellei saisi jotain katseltavaa. Ei ainoakaan yksityiskohta jäänyt häneltä huomaamatta.

Kuinka ankarasti he raatoivat! Muutamat murtivat kangilla ja hakuilla irti katukiviä, toiset niitä kuljettivat hoippuen taakkansa painosta; toiset taasen kasasivat niitä lujaksi muuriksi kadun poikki. Joukossa oli pari, kolme poikaa uurastaen yhtä ankarasti kuin parhain miehistä. Muuan pieni nulikka pudotti kantamansa kiven jalalleen ja istuutui sitten katkerasti itkemään. Toveri saapui luo ja potkaisi häntä kannustaakseen poloista työhön, mutta siitä tämä vain itki entistä katkerammin. Jonkin ajan kuluttua saapuivat vesivankkurit, ja janoiset raatajat kävivät kolme, neljä kerrallaan juomaan, ammentaen vettä kahdella tinatuopilla ja yhdellä apteekkitölkillä.

Ympäröivien talojen asukkaat pakotettiin avaamaan ovensa, ja kursailematta kapinalliset raahasivat ulos kaikenlaista tavaraa kasaten sitä katusululleen. Muuan joukko löysi useita tynnyreitä, joita se piti perin arvokkaana saaliina. Iskien auki tynnyrin toisen pään he alkoivat ajaa siihen lapioittain hiekkaa, joka oli paljastunut kiveyksen alta. Se oli hidasta työtä, mutta lopulta se oli suoritettu, ja he koettivat nostaa tynnyriä muurille; mutta se oli liian raskas ja putosi maahan murskautuen kappaleiksi. Tästä he raivostuivat ja kiistelivät kiukkuisina, kunnes paikalle saapui punaista olkavyötä käyttävä upseeri, joka sai heidät vaikenemaan. He eivät yrittäneet täyttää toisia tynnyreitä, vaan tunkeutuivat jälleen taloon, kantoivat sieltä ulos mukavan sohvan ja istuutuivat siihen äreinä, käyden sytyttämään piippujaan. Toinen toisensa jälkeen he palasivat sitten työhön, vapautuen asteittain ärtymyksestään ja koettaen tarkoin säilyttää arvokkuutensa. Ja kaiken aikaa katusulku kasvoi kasvamistaan.

Lucil kummasteli, ettei kukaan tunkeutunut Savrolan taloon. Hetken kuluttua hän havaitsi syyn: portailla seisoi kolmimiehinen vartio, jolla oli kiväärit aseenaan. Tuo kaikkialle ulottuva mieli ei ollut unohtanut mitään. Niin kuluivat tunnit. Aika ajoin hänen ajatuksensa palasivat hänen omaan elämäänsä, ja toivottomana hän silloin vaipui takaisin sohvalle. Kerran hän vaipui pelkästä väsymyksestä nukuksiin tunnin ajaksi. Etäinen ammunta oli häipynyt, ja vaikka silloin ja tällöin kajahtikin jokunen laukaus, vallitsi kaupungissa yleensä hiljaisuus. Omituisen levottomuuden valtaamana hän riensi akkunan ääreen. Katusulku oli nyt valmiina, ja rakentajat makasivat sen suojassa. Aseet olivat nojallaan muuria vastaan, jolla seisoi pari, kolme vahtia silmäillen herkeämättä ylöspäin katua pitkin.

Jonkin ajan kuluttua katuovelle kolkutettiin, ja se sai hänen sydämensä pelosta jyskyttämään. Hän kumartui varovaisesti ulos akkunasta. Vartio oli yhä paikallaan, mutta siihen oli liittynyt uusi henkilö. Huomattuaan olevan mahdotonta saada kolkutuksiinsa vastausta tämä kumartui, työnsi jotakin oven alle ja lähti tiehensä. Hetken päästä Lucil karaisi mielensä ja päätti hiipiä alas pimeitä portaita myöten ottaakseen selkoa siitä, mitä se mahtoi olla. Tulitikun valossa hän huomasi sen kirjeeksi, jossa osoitteena oli vain _Lucil_ sekä talon ja kadun numero -- sillä Lauraniassa olivat kaikki kadut numeroidut amerikkalaiseen tapaan. Se oli Savrolan lyijykynällä kirjoittama ja ilmoitti seuraavaa: _Kaupunki ja linnakkeet ovat meidän vallassamme, mutta päivän koittaessa syntyy taistelu. Älä missään tapauksessa lähde talosta tai käy näkyviin_.

Taistelu päivän koittaessa! Hän katsahti kelloon -- neljännestä vailla viisi, ja taivas alkoi jo käydä vaaleammaksi; aika oli siis käsissä! Hänen mieltään myllersivät pelko, tuska, levottomuus ja suuttumus omaa miestään kohtaan, eikä tämä viimeinen tunne suinkaan ollut vähimmän tuskallinen. Mutta katusulun takana nukkuvia olentoja eivät moiset tunteet näyttäneet häiritsevän; he makasivat hiljaa ja äänettöminä, niinkuin väsyneet miehet, joilla ei ole mitään huolia. Mutta hän tiesi sen tulevan, tapahtuisi jotakin äänekästä ja hirvittävää, mikä sai heidät hätkähtäen heräämään. Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi katsellut näytelmää teatterissa, missä akkuna muodosti aition. Hän oli poistunut siitä hetkeksi, kun äkkiä kajahti kiväärinlaukaus, ilmeisesti kolmisen sadan metrin päässä alempana palatsin puolella. Sitten kuului kiväärinräiskinää, torventoitotus ja huutoja. Katusulun puolustajat kapsahtivat kiireesti pystyyn ja tarttuivat aseisiinsa. Kuului yhä kiivaampaa ammuntaa, mutta he eivät vieläkään vastanneet, eikä hän uskaltanut pistää päätään ulos akkunasta nähdäkseen, mikä heitä esti siitä. He olivat kaikki kovin kiihtyneitä, kohottaen kiväärejään katusulun reunalle ja jutellen nopein, lyhyin lausein. Tuossa tuokiossa juoksi miesjoukko, lähes satalukuinen, muuria kohti ja alkoi kavuta sen yli toisten auttamana. Nämä olivat siis ystäviä; hänen mieleensä juolahti, että kadulla saattoi olla toinenkin sulku ja että akkunan alle laitettu kuului siis toiseen linjaan. Näin olikin laita, ja ensimmäisen oli vihollinen vallannut. Kaiken aikaa ammuttiin edelleen palatsin taholta.

Niin pian kuin kaikki pakenijat olivat päässet muurin turviin, alkoivat toisen linjan puolustajat ampua. Nämä läheiset kiväärit paukkuivat paljon kovemmin kuin toiset ja syytivät kirkkaita leimahduksia. Mutta valo kävi joka minuutti voimakkaammaksi, ja pian hän saattoi nähdä tuprahtavia savupyörylöitä. Kapinallisilla oli monenkaltaisia ampuma-aseita. Muutamain, joilla oli vanhanaikaiset suusta ladattavat musketit, täytyi nousta seisomaan ja laskeutua katusululta alas voidakseen käyttää latasimiaan; toiset, uudemmilla aseilla varustetut, pysyivät kyyryssä suojansa takana ja ampuivat yhtä mittaa.

Lintuperspektiivissä nähtyine olentoineen tuo paikka muistutti yhä vielä teatterin näyttämöä ylimmältä parvelta katsottuna. Vielä hän ei tuntenut mitään pelkoa; eihän ollut tapahtunut mitään vahinkoa, eikä kukaan näyttänyt olevan pahemmassa pulassa.

Tuskin hän oli ajatellut tämän ajatuksen loppuun asti, kun hän huomasi erästä olentoa nostettavan katusululta maahan. Yltyvässä päivänvalossa erotti selvästi kalpeat kasvot, ja hänet valtasi tuossa tuokiossa kamala, kuvottava tunne; mutta hän jäi seisomaan näkemänsä kahlehtimana. Neljä miestä poistui haavoittunutta viemään kantaen häntä hartioista ja jaloista, niin että keskiruumis taipui kaareksi. Kun he olivat ennättäneet näkyvistä, hän loi jälleen katseensa muurille. Siellä oli viisi uutta haavoittunutta; neljää täytyi kantaa, viides nojasi toverin käsivarteen. Vielä oli kaksi muutakin vedetty alas katusululta ja laskettu huolimattomasti kiveykselle, syrjään toisten jaloista. Näihin ei kukaan näyttänyt kiinnittävän mitään huomiota, he olivat vain jätetyt yksikseen aivan seinämälle.