Part 4

— Nyt minä tiedän! sanoi Miina pelokkaasti. — Ne renginruojat ovat sitoneet tuohon ovenkappiin nuoran ja kiinnittäneet sen toisen pään johonkin, ehkäpä tuonne vinnille menevien rappujen patsaaseen.

— Mitenkäs minä nyt pääsen ulos?

Miina pyörähti mitään virkkamatta vuoteelleen. Ja Jussi alkoi tuntea kylmiä väreitä selässään, sillä hän tiesi, ettei tästä hyvä seuraisi hänelle eikä Miinalle.

Ensi töikseen ryhtyi hän lohduttelemaan Miinaa, joka siinä vuoteellaan kasvot tyynyä vasten nyyhkytti.

— Elähän, Miina kulta, ole milläsikään! Kylläpähän tästä vielä päästään. Minä otan syyn päälleni. Lyököön Heikkilä minua, jos haluaa. Ei se minua kuitenkaan lyö. Ja sitte... kuulehan Miina... mennään me tässä muutaman vuoden perästä yhteen.

— Etpä sinä minusta huoli...

— Huolinpahan, jos vaan sinä... Vaan yöllä minä en enää luoksesi tule, enkä mene muuannekaan... Käydään hän pyhäisin yksissä kirkolla, niin saadaan jutella.

Miina rauhottui vähitellen. He olivat nyt molemmat salvan takana ja ulkoa alkoi kuulua talonväen ääniä.

Mutta yhtäkkiä hyppäsi Miina ylös.

— Kuule! sanoi hän. — Sinun täytyy piilottautua johonkin ennenkuin ne tulevat. Eivät ne arvaa sinun olevan täällä. Minä selitän niille, että ketä lie tullut yöllä pyrkimään ja minä kun en laskenut sisään, niin suutuksissaan salpasivat aittaan. Se on niin pahanilkinen se isäntä, että kummat vielä tekee, jos löytää sinut täältä. Minä tulen sitte sinut laskemaan, kun rupeavat ettoneelle tuvassa. Teen jotain asiaa...

Jussista tuntui tuo ehdotus ensin vähä arveluttavalta ja siitä voisi pahimmassa tapauksessa olla hyvinkin ikäviä seurauksia, mutta koska kerran Miina niin tahtoi, niin mukautui hänkin.

— Vaan mihin minä sitte menen? kysyi hän.

— Nouse tuohon nurkkaan tuolille. Minä nostan sitte siihen naulaan tuon isännän pitkän turkin sinun eteesi, niin etteivät näe jalkojasikaan.

Jussi teki työtä käskettyä. Turkki peitti hänet Miinan arvelun mukaan niin hyvin, ettei kukaan saattaisi mitään epäillä.

— Koeta sinä, Miina, olla hyvin huolettoman näköinen.

— Minä koetan.

Oven ulkopuolella syntyi pian silmitön naurunhohotus ja kikatus. Jussi ja Miina tunsivat, että siellä oli emäntä ja isäntä ja koko talonväki.

— Miks'ei Miina ole noussut kahvinkeittoon? huutaa emäntä nauraen ja koputtaa ovea.

— Vai olivatko vieraat esteenä? säestää isäntä.

— Katsotaan nyt kuitenkin, minkälainen elävä sillä siellä on, huutaa joku rengeistä.

— Avaappas nyt ovi! Salpa on jo poissa.

Miina oli sill'aikaa pukenut päälleen ja menee nyt arkana avaamaan ovea.

— Ka eihän täällä näy ketään muuta, kuulee Jussi isännän sanovan.

Hän kuulee kuitenkin, että joku on astunut aittaan. Ulkona tuntui Miina jotain emännälleen selittelevän.

Jussia pelottaa ja sydän tuntuu lyövän hirveän rajusti. Jos ne nyt löytäisivät hänet, niin... Saakuri, että sai tulluksikin tähän turkin taakse...

Mutta askeleet aitan lattialla yhä lähenevät... siinä on jo joku tuossa ihan edessä.

— S—tana! pääsee Jussilta samassa kun turkki äkkiä putoaa hänen edestään lattialle.

— Ahaa!... Parraton pakanahan täällä sittekin on! huudahtaa Jussin edessä oleva isäntä. — Ja vieläpä naapurin Jussi. No elä ole milläsikään... sattuuhan tämä tällainen tapaturma nuorille miehille. Vaan kuka kujeilija teidät osasi sulkea tänne aittaan?

— Nehän ne meidän rengit, sai Jussi sanotuksi ja työntäysi ulos ovesta.

Hän oli katsellut vaan kattoon ja harhaillut silmillään seinille eikä ollut ulos tultuaan näkevinäänkään renkejä, jotka siinä aivan oven suussa hänelle irvistelivät. Miinaa ei enää näkynyt. Se oli varmaankin mennyt emännän kanssa tupaan.

Jussi astua harppaili suoraapäätä portille.

— Tulehan, Jussi, tupaan kahville! kuuli hän isännän huutavan, vaan ei ollut kuulevinaankaan.

— Sitä ilettää, nauroivat rengit hänen selkänsä takana.

Mutta Jussi Piiparinen välitti heidän nauruistaan viis. Hän painalti maantielle päin ja tunsi vähitellen pääsevänsä kuin pahasta painajaisesta.

— Olipa hyvä, ettei lyönyt Heikkilä... Nyt ne siellä nauraa kikattavat toisen vahingolla... itse juoksevat joka yö. Ja vierii se viesti tuonnekin kotitaloon, että minä ja Miina olemme olleet salpojen takana. Vieriköön... ja ilkkukoot rengit. Viimeisen kerranpahan sillä asialla ilkkuvat... Mutta sinne piiloon ei minun pitänyt mennä eikä ruveta sen Miinan hupsuksi.

Ja Jussi Piiparinen pyörähti sukkelaan Heikkilän kujosilta kotitaloonsa päin ja katseli uusia pohjalapikkaitaan, jotka siinä sannoitetulla tiellä niin somasti narskahtelivat.

VIIDENTOISTA PENNIN NAKKIA.

Jo pari viikkoa oli kulunut siitä kun Putska oli viimeksi pelannut. Silloin oli pelattu "lansnihtiä" kaupungin kievarissa ja nipinnapin oli Putskalle satamarkkasestaan jäänyt reissurahat kotiin. Tuuri oli ollut kerrassaan kelvoton ja Putska oli päättänyt, ettei hän ryhdy peliin ainakaan pariin viikkoon. Odottaapahan tuurin kääntymistä... On parasta olla pelaamatta silloin kun ei käänny lehti hyvin, niin se Kahelinkin oli neuvonut...

Sunnuntai-iltana oli naapuritalossa kuuliaiset. Se oli jo syksyinen aika, ja Putska oli vakuutettu siitä että siellä saunassa vielä pimeän tultua pelattaisiin.

Hänellä oli kukkarossaan kaksikymmenmarkkanen ja pari markkaa pieniä rahoja.

— Noille pitäisi tänä yönä saada sata rosenttia, arvaili hän kuuliaispaikkaan kulkiessaan.

Hän tuli sinne verrattain myöhään. Mitäpä hän olisi siellä aikaisemminkaan tehnyt... Harmonikka vonkui ja rämisi hiukan humaltuneen pelarin polvilla niin vietävästi, ja lattialla tanssittiin polkkaa, parhaastaan poikaparissa, kaikilla miehillä hattuluuhkat takaraivolla. Pienet poikaviikarit tekivät kaikenmoisia kujeita, nuuskasivat ja aivastelivat ja tiputtelivat sitä ainettaan pölyiselle lattiallekin.

Muutamilla miehillä näytti olevan joitakin erityisiä aikeita. Joku heistä sanoi salavihkaa Putskalle:

— Mitäs me täällä tuvassa nulikoiden kanssa miehiset miehet... Tule saunaan, Putska! Käännetään tässä ajan kuluksi vähä lehteä...

Joukossa oli muuan puujalalla kulkeva mies, tihrusilmäinen ja kumaraharteinen, ja sitä kutsuttiin miesten kesken Hertta-Pekaksi. Tämä Hertta-Pekka kävi supattamassa jotain emännän korvaan ja sai emännältä salavihkaa sisälleen jonkin esineen ja kompuroi toisten edellä saunaan.

Se oli tavallinen sisäänlämpiävä, pieni ja nokinen. Kiuvas oli kuin itkeneen näköinen ja lauteilla ja penkillä ja lattialla näkyi vielä vastanlehtiä ja muitakin jätteitä eilisestä kylvystä.

— Siivossapa pitävät saunansa, murahti Putska ja hapuroi vanhaa vastanjätettä alleen lattialle, mihin miehiä kerääntyi piiriin istumaan.

Hertta-Pekka oli ottanut sisältään pienen läkkisen lampun ja asettanut sen palaa tuikuttamaan siihen piirin keskeen matalalle kolmijalkaiselle jakkaralle.

— Tuota jakkaraa ei saa nykäistä. Siitä on yksi jalka poikki.

— Lainaa sinä sille! irvisteli joku Hertta-Pekalle, joka otti siitä pahastuakseen eikä virkkanut mitään.

— Kellä on lehdet?

— Mull'on, sanoi Hertta-Pekka ja veti povitaskustaan esiin likaiseen rättiin käärityn korttipakan. Ne olivat nuhraantuneet ja kuluneet niin ne kortit, ettei niistä tahtonut oikein hyvin kaikkia edes tuntea.

— Onko niissä lonit?

— Ei ole. Kuutonen on pienin näissä...

Putska oli ollut vaiti tähän asti, mutta nyt hän virkkoi:

— Noista on tietysti toiset puolet tuntolehtiä. Kuka niillä uskaltaa pelata...

— Ei ole tuntolehtiä! kiivastuu Hertta-Pekka.

Mutta Putska oli sillävälin ottanut esille omat melkein uudet korttinsa ja yleinen mielipide oli se, että niillä tuli pelata.

Hertta-Pekka tutki visusti niiden korttien takapuolta, mutta ei löytänyt tuntomerkkejä edes ässissä.

— Ukkonakkia sitä kai pannaan.

— Eiköhän... ja viidellätoista.

— Vaikka kolmella markalla, sanoo Putska.

Kukaan ei voinut arvata, mitä ajatuksia Putskan mielessä tällä hetkellä liikkui. Hän oli tyyni ja vakava niinkuin tavallisesti ainakin ja katseli tarkoin kaikkia jaettavia lehtiä, varsinkin ukkoja. Ei kuitenkaan niin kömpelösti, että sitä muut olisivat erityisemmin huomanneet.

Hän näet tunsi ässät päältäpäin. Oli itse kotonaan eräänä iltana uhrannut pari tuntia aikaa tehdessään kortteihin salaisia merkkejä, joita muiden silmät eivät saattaneet erottaa.

Senvuoksi tiesi hän usein, milloin on mentävä ukkoihin, milloin "tupliin".

"Aika" oli kohonnut jo toisellekymmenelle markalle ja Putska sattui olemaan työmies. Siihen asti oli hän ollut melkein omillaan.

— Pata on valttia!

— Passi!

— Nakki!

— Ukot tänne!...

— Passi!

Peliin otti osaa viisi miestä. Ja nyt tuli Putskan vuoro sanoa. Kaksi miestä oli siis jo pelissä ja omassa kädessään oli hänellä aivan arvottomat lehdet.

Mutta tuplien päällimäisen kortin päältäpäin kiilui Putskan silmään pieni, merkitsevä viiva, joka selitti hänelle, että sieltä on saatavissa valttiässä.

Hän katseli sitte kokonaan toisaalle. Oli hyvin tarkoin tutkivinaan omia korttejaan, näytti niitä sitte vierustoverilleen, joka oli passannut, ja kysäsi, että eihän näillä näin huonoilla voi nakata.

— Ota tuplat! yllytti toinen.

— Tuleepa iso pietti... Vaan kun otan, niin on otettu...

Hän tempasi pakan päältä kolme lehteä, tirkisti niihin hiukan ja iskeä pamautti sitte lattiaan pata-ässän niin että siltapalkit rystyitä vasten komahtivat.

Yhdestä tuli pietti. Putska korjasi osansa rahoista liivintaskuunsa.

Mutta pietinsaaja katseli sitä Putskan lyömää pata-ässää puolelta ja toiselta, kuitenkaan mitään huomaamatta.

— Luuletko, että tunsin? kivahtaa Putska.

— Kukapa sinun tietää...

— Ole vaiti ja pane piettisi pöytään!

Siihen oli tullut saunaan uteliasta väkeä muutakin. Muutamalla miehellä oli kädessään limonaatipullo, joka oli viinaa puolillaan. Hän näytti jo olevan aika humalassa ja alkoi laulella:

"Silloin on pojat lemmillään, kun on hiukan humalassa. Ja tytöt ne riippuu pojissa kiinni kuin ryssä jumalassa —"

— Kuule! Onko siellä saksoja? huutaa Putska hänelle.

— On saksoja, on, on, on... Viis markkaa maksaa litra, mutta tämmöisen näin saa kahdella markalla...

— Käyppäs hae litra minulle, niin saat ryypyn!

— Tavai tjenki!

Putska ojensi hänelle ylenkatseellisesti viitosen, niinkuin se ei olisi raha eikä mikään. Se oli luotettava mies tuo Pyöräkkölän lampuoti ja kyllä se asiat hommaisi, vaikka olikin vähä humalassa.

Niin ajatteli Putska ja arveli vielä, että kun niitä tässä sen viiden markan edestä juottaa, niin ovat havakampia ottamaan ukkoja ja tuplia... ja ehkäpä ne niinollen tulevat maksaneeksikin sen viinan omasta kukkarostaan.

Viinaa tuli ja Putska tarjosi sitä sekä tuojalle että kaikille pelaajille. Ryyppäsi vähä itsekin, mutta otti ylen varovasti, ettei humaltuisi. Saattaisi vielä kihahtaa päähän ja siinä ehkä tulisi tehdyksi tyhmyyksiä.

Läkkilamppu paloi ja savusi siinä kolmijalkaisen jakkaran nurkalla ja viinan tultua meni jakkara väliin nurin ja keskeytti pelin.

— Huonot tässä talossa on vehkeet, ärjyi aina Hertta-Pekka.

Viina teki tehtävänsä. Miesten posket alkoivat punottaa ja silmät omituisesti leimahdella. Kukaan ei enää tahtonut olla arkalasta kotoisin. Putskakin oli reutoilevinaan ja hoilailevinaan, vaikka olikin selvin mies joukossa. Ei Hertta-Pekkakaan ollut kovin humalassa, vaikka Putska tyrkytteli pulloaan useimmiten juuri hänelle.

— Nytpä mulla näkyy olevankin mainio tuuri, ajatteli Putska itsekseen ja laski päässään, että siellä liivintaskussa taitaa jo olla sata korkoa niille kahdellekymmenellekahdelle markalle.

— Kuittautuu tässä toki vähäsen nekin kaupungin tappiot, mietti hän.

Hertta-Pekka oli hävinnyt ja hän pelasi nyt jotenkin varovasti. Salaapäin piti hän kuitenkin aina Putskaa silmällä, sillä sen tuuri ei tänä yönä ollut hänestä oikein luonnollinen.

— Sillä on mitä liekin konnankoukkuja, ajatteli Hertta-Pekka.

Saunan lattialla helisivät rahat ja "aika" kohosi usein korkealle. Oli taaskin toistakymmentä markkaa kysymyksessä Putskan työvuorolla. Hertta-Pekka oli saanut kaksi kertaa perättäin pietin ja häneltä nyt loppuivat rahat.

— Pane kellosi lautaan! sanoi Putska.

— Satsaatko siitä kymmenen markkaa?

— Olkoon menneeksi!

Valtiksi kääntyi nyt ruutu. Hertta-Pekka vei ukot ja eräs toinen oli lähtenyt omillaan. Mutta Putska tiesi, ettei valtti-ässää kellään ollut, vaan että sen täytyi olla jonkin noista pakan päällimäisistä lehdistä, luultavasti tuplissa, sillä sen oli hän pannut nostossa merkille. Uskaltaisikohan mennä noihin tupliin?... Vaan jos tulee pietti, niin se vie neljättäkymmentä markkaa...

Voitonhimo sai kuitenkin hänet viekotelluksi. Hän nosti tuplista lehden kerrallaan, mutta otettuaan kolmannen lehden, meni hänen katseensa kamalan synkäksi, sillä valtti-ässä ei ollut niissäkään, vaan se näkyi jääneen neljänneksi kortiksi ja siihen ei hänellä ollut koskemista.

Tuplat olivat aivan arvottomat.

— Jo tuli iso pietti, sanoi Putska ja kirosi.

Eikä siinä auttanut muu kuin lue pois lautaan kolmekymmentäkaksi markkaa neljäkymmentä penniä.

Putskaa harmitti ja kaivelutti. Siihen ne menivät nyt voittorahat ja kukkaron pohjalle ei jäänyt kuin kymppi ja muutama kolikko.

Hän ryyppäsi viinaa pullostaan aika kulauksen.

— Nyt minä hasarteeraan! huusi hän ja meni piettinsä aikana umpimähkää ukkoihin.

— Jumalauta! Uusi pietti! Kuka satsaa tämän kellon kahdestakymmenestä? Minä lunastan sen huomenna takaisin samasta rahasta. Kyllä se sen vastaa...

Putskalle nousi veri päähän.

— Satsataan yhteisesti.

Putska ei päässyt peliin, mutta pietti siirtyi Hertta-Pekkaan. Ja uudelleen solui Hertta-Pekankin kello saunan lattialle. Hän sai lisän lainatuksi eräältä naapuriltaan.

Hertta-Pekka jakoi lehdet ja Putskan vuoro oli ensiksi nakata. Omat lehtensä olivat kuitenkin huonot ja ukkoihin ei olisi menemistä, sillä niistä tuskin hyötyisi mitään. Vaan nyt näkyi pakan päällä tuplissa herttaässä ja se oli juuri hertta, joka oli kääntynyt valtiksi. Ja se salainen viiru sen ässän päällä näytti nyt Putskasta niin kauhean suurelta, että häntä pelotti. Jos ne vielä sen huomaisivat...

— Kun kerran häviää, niin hävitköön! huusi hän ja löi omat korttinsa lattiaan. — Ja minä menen suoraan tupliin, jumaliste, jos vaan saa mennä...

— Mene vaan, jos uskallat! nauravat toiset.

Putska vetää kolme lehteä pakan päältä. Hertta-Pekka nakkasi, muut passasivat.

Hertta-Pekkaan tuli pietti. Sillä Putska oli saanut tuplistaan valtti-ässän ja valttikuninkaan.

— Perkele! kiljasi Hertta-Pekka.

Sitte tempasi hän lattialta hertta-ässän ja tutki sen takapuolta. Yhtäkkiä levisi hänen kasvoilleen kummallinen ilme ja hän löi kortin alassuin siltaan.

— Katsokaa! huusi hän. — Putska on koira! Sillä on tuossa kortissa tuntomerkki!

— Se on vale! kivahti Putska ja työnti Hertta-Pekan kelloa ja rahoja taskuunsa.

Mutta toisetkin pelaajat olivat käyneet hertta-ässään käsiksi. Ja selvästihän siinä nyt näkyi kaikkien silmiin se salainen viiru, jota ei ollut muissa korteissa. Otettiin esille toisetkin ässät ja tarkan tutkimisen perästä saatiin niistäkin merkit selville.

— Tämä on sikamaista!

— Annetaan Putskalle selkään!

Hertta-Pekka jo tarttui Putskaa kaulukseen ja ärjäsi:

— Tuo tänne paikalla kello ja rahat, muuten saat selkääsi!

Eikä siinä auttanut Putskalle muu kuin anna rahat ja kello. Tosin se käsi meni sinne liivintaskuun niin hirveän vaikeasti, mutta mennä sen täytyi.

— Tule huomenna meille, niin minä lunastan sen kelloni, sanoi Putska ja nousi ylös ja alkoi työntää viinapulloa sisälleen. Siinä oli vielä vähä jälellä.

— Elä vie sitä viinaa! Sen täytyy jäädä sakosta!

— Omanipa, tämä on...

— Tuoss'on omasi! huusi Hertta-Pekka ja heitti Putskan kortit vasten saunan ovea. — Mutta viina tänne tahi...

Putska sysäsi viinapullonsa lattialle ja pyörähti ulos ovesta.

— En saanut sataa rosenttia, murahteli hän yksinään mennessään. — On yhäkin huono tuuri. Täytyy tässä olla vieläkin pari viikkoa pelaamatta ja koettaa sitte "levopravoita"... Eiköhän tuo jo keyriin mennessä tuuri käänny...

LAHNANKUTU.

Pienemmät lahnat olivat kuteneet jo pari viikkoa sitte, juhannuksen eillusviikolla, mutta isolahna ei ollut vielä kohonnut. Ne tulivatkin rypypaikkoihinsa tavallisesti vasta pari kolme viikkoa myöhemmin kuin pienet ja niiden nousua suurella jännityksellä odoteltiin, sillä kun se milloin rupesi niitä antamaan, niin antoi hyvästi, ja kaupungissa maksettaisiin niistä neli-viiskiloisista vonkaleista markka kilolta.

Niemelän Isäntä-Pekka oli laskenut kolminkertaiset rikuvitsansa, s.o. riimuverkkonsa, läheiseen Levälahteen, matalaan ja sammalpohjaiseen, ukkolahnojen tuloa odottamaan.

— Elleivät vanhat merkit petä, pitäisi niiden nousta jo tämän yön seudussa, oli hän edellisenä iltana verkkoja virittäessään sanonut renkipojalleen.

Se Levälahti oli vanhastaan tunnettu lahnankutupaikka. Varsinkin isot lahnat kohosivat aina siihen kutemaan ja työntäytyivät melkein rantamättäille niin matalaan levään, että kun ne siellä pusahtelivat ja töytyilivät, niin väliin vallan harjakset vilahtelivat.

Aamulla oli Isäntä-Pekka käynyt renkinsä kanssa selkäämässä rikuvitsojaan, mutta ei ollut saanut kuin yhden lahnan ja sekin oli ollut sitä pienempää lajia.

Päivä oli ylen helteinen ja kuuma ja kun illalla aurinko laski, helotti koko läntinen taivas kuulakan punertavana.

— Se merkitsee poutaa, ajatteli Isäntä-Pekka, joka illallisen syötyään ja kylvettyään oli kävellyt talonsa lähistöllä olevaan niemeen tarkastelemaan, näkyisikö missäpäin lahnoja liikuskelevan. Niemen nenästä saattoi hyvin nähdä sekä Levälahteen että pariin muuhunkin pienempään lahteen ja samaten edustalla oleviin saariin.

— Ihmeppä tämä, kun eivät lahnat liiku taivaallisen kuun käännyttyäkään! mietti Isäntä-Pekka siinä rannalla kävellessään. — Tahi jos ne tekevät saman tempun kuin kymmenisen vuotta takaperin että nousevatkin kaikki tuonne selän toiselle rannalle kutemaan ja jättävät meidät särkiä ja salakoita pureksimaan. Ja silloin tuli hallavuosi ja se tapahtui siis sen edellä. Ja kato se on nytkin varma, jos ne vaan tuolle rannalle nousevat kaikki...

Mutta yht'äkkiä huomaa Isäntä-Pekka jotain omituista liikettä Liisansaaren rannalta. Se oli pieni kivikkosaari, jossa ei kasvanut muuta kuin joku vaivainen koivunkäkkyrä ja jonka rannat olivat niin jumalattoman kiviset, ettei sinne hevin tahtonut päästä joka puolelta veneelläkään.

Ja nyt pusahteli siinä rannalla harvassa ruohokossa vallan kummallisesti ja Isäntä-Pekka näki, miten siellä vähin räiskähteli vesikin.

— Tämäpä on merkillistä, jupisi hän itsekseen ja läksi kiiruusti kotiinsa.

Renkipoika oli jo ehtinyt mennä makuulle

— Nouse ylös, Antti! Siellä vonkuilee lahnoja.

Antti siristi silmiään.

— Missä?

— Liisan kupeella. Ruojako liekin ajanut ne siihen kivikolle...

Renkipoika oli pian saanut päälleen ja niin lähtivät he isännän kanssa rantaan. Isäntä-Pekka nouti aitan naulasta kaksi rikuvitsaa, joita ei oltu viety Levälahteen.

— Nämä kaksi eivät riitä, sanoi Isäntä-Pekka rannalle päästyä. — Täytyy soutaa ensin tuonne Levälahteen ja nostaa sieltä muutamia verkkoja lisäksi, sillä tuo Liisa on saarrettava rikuvitsoilla joka puolelta. Muuten ne menevät tiehensä.

Neljä verkkoa nostettiin Levälahdesta ja niihin ei ollut käynyt ainoatakaan lahnaa. Heillä oli käytettävinään kuusi rikuvitsaa ja niiden tiesi Isäntä-Pekka riittävän saaren ympäri.

— Elä souda enää, sanoi hän renkipojalle, kun olivat päässeet lähemmäksi saarta. — Minä tässä vähäsen melon, niin eivät niin pahasti säiky. Souda sitte hyvin hiljaa, kun minä heitän nämä verkot veteen, ja niin varovasti, etteivät airot pääse hankavihtoihin yhtään narisemaan...

Järvi oli ihan tyyni ja kirkas kuin peili ikään. Siinä Liisansaaren rannalla pusahtelivat lahnat melkein rantakivillä. Silloin tällöin oikasautui joku ottamaan aimo harppauksen. Ja Isäntä-Pekka ja Antti näkivät selvästi, miten ruohot siltä kohdalta jakaantuivat ja heilahtelivat ja miten siinä vesipinnassa vilahteli musta, kyrmyinen lahnan selkä.

Isäntä-Pekka laski rikuvitsojaan kivien väliin rantaruohokkoon ja niin matalalle, että verkkojen kohot kaikkialla jäivät näkyville. Hän laski jataan, s.o. solmitsi verkot yläpaulastaan toisiinsa kiinni ja kohenteli tarkoin melallaan, ettei pientäkään aukkoa jäisi verkkojen väliin.

— Ne ovat hyvin ovelia nämä isot lahnat puheli hän hiljaa rengilleen. — Jos jätät pienenkin aukon, niin siitä ne kaikki ujuttautuvat väljälle vedelle, ensin yksi, sitte muut perästä.

— Johtuupa mieleeni, jatkoi hän, miten nämä ukkolahnat kerran tekivät kepposen tuolla Ohvananjoen suulla. Hovilainen oli tietysti rengeillään pidättänyt silmällä, milloin lahnat nousisivat jokeen. Ja kun olivat nousseet, oli laittanut rysän keskelle jokea ja tukennut joen rysän kahden puolen rikuvitsoilla, niin ettei ollut lahnoille läpipäästävää reikää. Oli kuuma kesäpäivä ja minä tulin juuri hovista pyytämästä hovilaiselta lainaksi rukiita, mutta ei se pahuus antanut. Satuin osumaan siihen joen suulle ja näin rysän ja rikuvitsat. Vettä oli vähä ja minä näin joen pohjaan asti ihan selvästi. Ja uskotko, että naamani venyi tavallista pitemmäksi älytessäni, mitä kumman peliä siinä joessa pidettiin. Lahnat olivat juuri menossa väljään veteen, mutta huomasivat, että siinä olikin sulku edessä. Minä seisoin rannalla hiljaa ja katselin. Ne näyttivät pitävän siinä kuin kokousta ikään eikä ainoakaan lähtenyt tutkimaan rysän nielua. Sitte ne keräytyivät yhteen ryhmään rikuvitsan eteen, muuan paksuselkäinen kyrmyniska heittäysi lappeelleen joen pohjaan, ja ujuttautui rikuvitsan alle. Siinä alapaulan alla se kohosi suoraksi ja jäi siihen olla mujottamaan yhteen paikkaan. Mutta sen kahden puolen oli rikuvitsan alle jäänyt aukko ja niistä aukoista sujahtelivat lahnat toisensa perästä väljään veteen ja viimeksi se iso kyrmyniska, joka oli siinä verkon alla. Eikä jäänyt ainoatakaan sulun sisäpuolelle. Arvelin minä ensin, että säikäytän niitä enkä laske kaikkia menemään. Mutta sitte muistui mieleeni, ettei hovilainen antanut eloja, ja minä ajattelin, että menkööt sitte lahnatkin sitä tietään hovilaisen pyydyksistä... Vaan hurjanpas osasivat olla ovelia...

Isäntä-Pekka oli jo laskenut viisi rikuvitsaa ja saari oli miltei ympäri kierretty. Silloin sattui kolahtamaan renkipojalla airo ja juuri heidän edessään rantakivien kupeella pusahteli samassa niin että vesi räyskyi korkealle.

— Taisi tulla vahinko, virkkoi Isän-Pekka. — Nuo lahnat pelkäävät kaikkea kolinaa ja nyt niitä saattoi joku määrä karata tästä aukosta selän puolelle. Tahi sitte ne painautuivat pohjaan ihan yhteen paikkaan eivätkä liikahda, vaikka niitä komahuttaisi halolla. Niin ne joskus ovat ennenkin tehneet, kun ovat sattuneet säikähtämään. Se on tuo isolahna semmoinen vekkuli, että kun Levälahdessakin huomaa verkot ympärillään, niin paiskautuu sammaleiseen mutaan eikä lähde siitä kotvaseen.

Aurinko oli heidän tullessaan ollut laskenut ja kun Isäntä-Pekka sai heitetyksi järveen viimeisen rikuvitsansa alkoi puoli-yö olla käsissä.

Liisansaari oli nyt kokonaan verkkojen ympäröimä ja he tarkastelivat jatansa uudelleen siltä varalta jos siihen olisi sattunut jäämään jokin aukko.

Sattui siihen lähelle soutelemaan joku öinen säyneenonkija.

— Mitäpä ihmettä isäntä sitä Liisaa keskellä yötä kaulailee?

— Meinasinpa, meinasinpa kiertää tämän Liisan kuin karhun, ettei pääse tästä yöllä juoksentelemaan, vastasi Isäntä-Pekka nauraen.

— Nämä lahnat eivät tulleet tähän Liisan kivikolle hyvän edellä, saat sen uskoa, arveli Isäntä-Pekka paluumatkalla. — Eihän tuo kivinen ranta ole kutupaikka eikä mikään eikä siitä ole ennenkään saatu kuuna päivänä. Saatpa nähdä, että tässä vielä jotain ihmeitä tapahtuu, jos ne vaan nyt käyvät rikuvitsoihin.

Antti souti mitään virkkamatta kotirantaan.

Kun he sitte aamulla tulivat kokemaan verkkojaan, huomasivat he jo etempää, että kaloja on käynyt, sillä kohot olivat monin paikoin painuneet.

Lähes parikymmentä isoa lahnaa päästeli Isäntä-Pekka veneensä pohjalle.

— Mutta tämä minusta on merkillisintä, että muutamia on tullut rikuvitsoihin selän puolelta. Ne ovat kaiketi kuulleet toisten pusahtelevan ja tulleet katsomaan... Saimmepa toki hyvän saaliin. Eivät ne käykään nyt lahnat Levälahdessa, koskapa kovia ranteita etsivät...