Part 3

— Onko asiallisilla sitte muita vaatimuksia, kysyi maamittari Stefan Snööri.

Ei kukaan virka mitään.

— Koska ei ole muita vaatimuksia, niin minä luen paalutustodistuksen, jolla saatte kuvernööriltä anoa maanjako-oikeutta ellette tyydy tähän jakoon.

— Vai vielä tässä lisäkulutuksiin, sanoo Turpeinen.

— Eikö tuo jo tällä uskone, myönnyttää Lehikoinen.

Maamittari Stefan Snööri luki paalutustodistuksen ja sitte eri kokouksissa laaditut pöytäkirjat ja kehotti asiallisia kirjoittamaan nimensä pöytäkirjain alle.

Ja pian komeilivatkin asiakirjain alla seuraavat nimet:

Tuomas Lehikoinen. Antti Turpeinen.

Uskotut miehet:

Pietari Sirolin, Risto Pekkarinen,

Kirjuri. Asioitsija.

Viran puolesta: Stefan Asarias Snööri.

Varamaamittari.

— All right! nauroi Stefan Snööri Pietari Sirolinille.

Tehtiin asiaankuuluvat tilit, minkä jälkeen Antti Turpeinen kysyi:

— No joko ne mittarit lähtevät nyt meille?

— Me tulemme jonkun tunnin perästä.

Turpeisen ja Pekkarisen mentyä räjähtää Tuomas Lehikoinen nauramaan.

— Nyt minä sitä Turpeista jymäytin!

— No?

— Minä tein jo viime talvena siitä samasta metsästä tuhat aidasta ja nyt kun teen kahdeksansataa ja otan vielä ne seipäät ja hirret ja halot, niin ei siihen monta puuta jää koko metsään.

Kun varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin muutaman tunnin kuluttua astuivat Antti Turpeisen kamariin, missä höyryävä vesikannu ja se viiden litran vetoinen nassakka heitä jo odottivat, oli isännän ensimäinen lause:

— Minä sitä Lehikoista jutkautin!

— No?

— Möinpä minä sen osalta viime talvena kolmekymmentä syltä halkoja, ja vaikka se nyt ottaakin sieltä perukkakankaalta ne muutamat hirret ja aidakset ja seipäät, niin ei se metsä siitä paljo hupene. Ja viimeisen kerranpahan ottaa.

Varamaamittari Stefan Snööri ja hänen apulaisensa Pietari Sirolin eivät virka mitään. Nauravat vaan partaansa ja alkavat hämmentää höyryäviä vesilasejaan ja ajattelevat itsekseen, että mitenkähän iso lovi siihen mahtaa tulla tuohon nassakkaan ennenkuin aamulla kukko kahdesti laulaa...

LAPSISAUNAT

Talonemäntä Maija Stina Mujunen oli kylällä käydessään saanut kuulla, että vallesmannilan rouva oli pyhän seudussa saanut "pieniä". Ja tyttö siitä kuului tulleen.

Hän ilmotti heti asian miehelleen talolliselle Aaprami Mujuselle ja sanoi, että sinne olisi mentävä lapsisaunoihin vallesmannihan, ne kun aina ovat heitä kohtaan olleet niin herttaisia ihmisiä ja käyneet heillä monta kertaa kestissäkin ja kun häntäkään ei koskaan oltu jätetty kahvikupitta vallesmannilassa.

— On se vähä kumma, että rouva repesi vielä vanhoillaan, ihmetteli Maija Stina. — Hyvä mieli niillä nyt on kummallakin, herralla ja rouvalla, kun saivat lapsen ihan omasta taasta eivätkä tarvitse etsiä ottolapsia.

Aaprami Mujunen jätti lapsisaunoihin menon emäntänsä ratkaistavaksi ja sanoi, ettei miesväki niitä akkain asioita ymmärrä.

Maija Stina Mujunen julisti heti päätöksensä, joka kuuli niin, että lauvantai-aamuna on lapsisaunoihin mentävä.

Hän panetutti hevosen valjaisiin ja ajoi itse muutaman kilometrin päässä olevaan kauppamieheen ostoksille. Vehnä- ja lestyjauhoja, riisryynejä, hiivaa, sokeria ja rusinoita toi hän sieltä tullessaan useamman kantamuksellisen.

Se oli torstaipäivä ja Maija Stina arveli, että tässä tulee kiire eteen.

Vaikka eihän tuo nyt sentään tullut niin turkasen kiire. Ehtihän siinä sivussa pistäytyä läävässäkin katsomassa, etteivät piikaletukat anna lehmien liiaksi suoltaa heiniä alleen ja ettei lampokarsinaan työnnetä muuta kuin jussinpartaa. Ja tärkeintä oli, ettei sen aikaisin poikineen lehmän vasikalle saataisi salaakaan antaa selvää maitoa, sillä se oppisi siitä herkuttelemaan. Se oli punasen- ja valkeankirjava juonoselkä lehmisvasikka ja sen isä oli ollut sarveton, niin että siitäkin voisi vielä kasvaa muodinmukainen mulipää, jolla saisi näyttelyissä hyvät palkinnot.. Ja kurnaali kyllä kelpasi sen ruuaksi.

Perjantaina tuprusi Mujulan tuvan piisistä sakea sauhu, kun Maija Stina ei pannut uuniin ollenkaan kasattu halkoja, vaan tuoreita vastahakattuja koivuja, sillä niistä tuli hänen mielestään parempi paistolämmin. Lestytaikina kohosi paraikaa verkkaan ja varmasti. Ja se oli aito lestyä, niin selitti emäntä useampaan kertaan ja vakuutti, ettei taikinaan oltu pantu tippaakaan maanruisjauhoja.

— Hyviä niiden täytyy olla herrasväelle.

Piirakat ja vehnäset paistettaisiin vasta aamulla lähtiessä ennen päivän nousua, mutta piirakoiden sydän tuli valmistaa edeltäpäin. Niinpä porusivatkin riissit padassa, joka oli nostettu haahlon koukkuun liedelle.

Maija Stina käväsi pari kertaa ulkosalla ja kun uuni oli palanut hiililleen käänsi hän alaspäin kannen tuvan suuresta pöydästä, puhdisteli sitä vähä linnunsiivellä ja riputteli siihen jauhoja. Sitte tarttui hän taikinapytyn korviin ja kaasi sen pöydälle ja ryhtyi leipomaan.

— Tulee tästä tusina leipiä. Pätii niitä herrasväen syödä.

Illalla leyhyi tuoreen leivän haju yli tuvan ja Maija Stina katseli mielihyvällä ovensuupöydälle latomiansa lestyleipäkasoja. Ne olivat erittäin hyvin onnistuneet. Ei ollut kuori vähääkään palanut ja muutenkin olivat ne niin pyöreitä ja mehevän näköisiä.

Mutta kun emäntä vähä ennen maatamenoaan palasi navetasta, oli hän myrkyllisellä tuulella.

— Ovat herjat antaneet lampaille vihvilästä, vaikka minä olen sanonut, että takkua.

— Ota letistä! murahti sängyssään oleva isäntä ja käänsi kylkeä.

Jo puhteella lauvantai-aamuna räiskyi Mujulan tuvan uunissa tuli. Maija Stina lämmitti sitä vaan vähäsen, sillä vehnäset ja piirakat eivät sietäneet ylen kovaa kuumuutta ja kun se sitäpaitsi eilen lämpisi.

Vehnätaikinaan oli Maija Stina tiputellut rusinoita.

— Niin ne ruukkaavat herrasväessäkin. Ja kun olisi mulla vielä sahramia ja kaartimummoja, niin tulisi keltasempaa vehnänen ja maukkaampaa...

Piirakoita paistettiin iso vakallinen. Niistä oli toiset leivottu vehnä-, toiset lestykuoreen.

Vehnäs-eltit asetettiin kaupungista tuotuun uuteen pärekoriin ja lestyleivät toiseen.

— Hyvilleen se tulee vallesmannien rouva. Kenties pyytää vielä pienelleen kummiksi.

Siinä tuli pian tulinen kiire. Emäntä nouti aitasta mustat vaatteensa ja silkkisen kirkkohuivinsa ja suki kiiruusti päälleen kamarissaan. Pani kaksi alushametta, että näyttäisi vähä pönäkämmältä herrasväen edessä.

— Muista panna, Aaprami, kello aisaan, kävi Maija Stina huutamassa miehelleen tuvan ovelta.

Ulkona oli leuto tammikuun sää. Pari päivää aikaisemmin oli suvennut ja sitte perjantaita vasten yöllä vähä kylmänyt, niin että kelistä oli tullut mitä parhain.

Markkinasta ostettu karhunnahka retkotti reen perässä ja siinä sitä vasten istuivat mukavasti nojallaan Maija Stina ja Aaprami, edellinen vasemmalla, jälkimäinen oikealla puolella. Aisakello helähteli niin somasti ja herraskaisesti oikeanpuoleisessa aisassa ja rekiveto-ori hirnahteli väliin ja terhenti innostua vallatoimaan.

Vallesmanniin oli matkaa lähes peninkulma ja sinne sai sillä varsalla ajaa hyvän tunnin.

— En tullut niille piioille sanoneeksi, että tekevät kanoille kakaraa ja antavat lehmille peltopohjaheiniä, sanoo Maija Stina.

— Eivätkö nuo älynne, murahtaa Aaprami.

Vallesmannin talo oli järven niemessä ja se näkyi jo parin kilometrin päässä olevalle mäelle.

— Onkohan se mahtaa ukkovallesmanni kotona? lausuu Maija Stina puoliääneen.

— Mistäpä minä sen tiedän.

— Kuule! Mene sinä istumaan sinne vallesmannin virkakamariin, niin minä sill'aikaa rupattelen rouvan kanssa saunassa.

— Tottapahan.

Päivä alkaa jo sarastaa, kun Maija Stina ja Aaprami Mujunen ajaa karahuttavat vallesmanniin. Eivät aja portista sisään, vaan pyöräyttävät hevosensa saunan seinustalla olevan halkopinon viereen.

Aaprami sitoo oriinsa marhaminnasta pinoon kiinni ja levittää sille loimen selkään. Ottaa sitte reestään heiniä ja kantaa ne sen eteen. Maija Stina on sillävälin kiskonut koreja irti kuskilaudan alta ja silloin tällöin vilkaissut kartanolle päin. Joku piikaletukka näkyi siellä juosseen kyökkiin tuparakennuksesta, eikö lie ollut sisäkkö, koskapa oli pitkä esiliina edessä.

— Tules, Aaprami, avittamaan!

He kantoivat korinsa ja piirakkavakkansa saunan ovelle.

— Mitähän ne kujeilevat, kun ovat panneet saunan oven ulkoapäin hakaan. Vai jokohan rouva olisi päässyt jaloilleen, sanoo Aaprami.

— Ei ne herrasväki niin vähällä pääse. Potevat viikkosotalla. Ja siellä se vielä on saunassa rouva. Avaa vaan ovi!

Aapramin toisesta suupielestä pujahti kirosana, kun hän oli avannut saunan oven.

— Mitä sinä!

— Vie nyt sinne vehnäsesi vasikoillesi! tiuskasee Aaprami.

Maija Stinakin kurkisti ovesta ja huomasi, että siellä saunan lattialla ynähteli pieni, vastasyntynyt vasikka, joka oli kytketty nuoralla penkinjalkaan.

— Jiääsus kun säikähdin!

— Tuolleko sinä nyt ne lestysi?...

— Pidä suusi eläkä tuossa enää vornota!... Se on rouva jo sittekin näkyy kyennyt jalkeille. Mennään kiiruusti kyökkiin.

— Minä vähä epäilen, että tuskin ne herrasnaiset tulevat koko saunaan keventymään, vaan että ne läsivät kamarissaan. Niillähän on paarmuskat ja muut apunaan, selitti Aaprami.

— Jos lienee.

Maija Stina ja Aaprami kantoivat korinsa ja vakkansa pihaan ja kolisivat siitä rappuja myöten kyökinpuolelle.

Kyökin ikkunasta heitä jo pari päätä kurkisteli. Siellä oli varmaankin huomattu heidän erehdyksensä ja ne nyt kai sille nauraa kikattivat.

Aapramia harmitti.

Maija Stinaa vähä hävetti.

Vakka ja korit jätettiin porstuan nurkkaan.

— Ovat kai herrasväki kotona? kysäsee hiukan ujona Maija Stina kyökkiin päästyään.

— Kyllä ovat.

Samassa tulee vallesmanni sisähuoneista kyökkiin.

— Ka hyvää huomenta! Varhainpa se Mujunenkin on liikkeellä ja vielä emäntäväen kanssa. Käykää toki tänne peremmä... Tähän sopii jättää vaatteet tampuoriin.

Hän aukasi oven ja meni itse edellä.

Talvitamineet riisuttuaan astuivat Maija Stina ja Aaprami vallesmannin virkahuoneeseen.

— No pankaa nyt tupakaksi, Mujunen!... Vaan mikäpä teidät saattoi liikkeelle jo näin aamupäivästä? utelee vallesmanni.

— Enhän sitä minä, vaan nuohan ne ämmät!...

Rouva ilmestyy ovelle ja tulee tervehtimään.

— Hyvänen aika! Että rouva uskaltavatkin noin varhain... Eiköhän olisi parasta olla vielä sängyssä? sanoo ihmeissään Maija Stina.

— Eihän tämä toki mitä varhaista ole... Ainahan minä olen ylhäällä näin aikaseen.

Maija Stina tutkii rouvaa silmillään kiireestä kantapäähän ja ajattelee, että kylläpä se on lujarakenteinen tuo rouva niin herrasväen naiseksi, kun jo viikon vanhana on noussut lapsivuoteestaan.

— Herrasväelle lienee jo lehmiä poikinut? kysäsee sitte Maija Stina.

— Tänä aamuna poiki ensimäinen, selittää rouva. — Mutta se kun on hieholehmä, niin olisi puskenut vasikkansa läpi ellei sitä olisi saatu pois ja viety saunaan täksi päiväksi. Rengit tekevät tänään karsinan... Entä teille?

— Poikihan se jo Valikki joulun pyhinä. Ja vasikasta tuli kirjava ja juonoselkä... Annetaanko teidän vasikalle nuorta maitoa?

— Annetaan.

— Meillä ei anneta kuin kurnaalia... ei kannata.

Palvelustyttö toi kahvia. Mutta silloin juolahti Maija Stinalle mieleen, että nythän ne pitäisi ottaa esille ne eväät. Vaan kehtaako sitä nyt tässä ukkovallesmannin kuullen sanoa...

Maija Stina nypläilee sormiaan ja vilkuilee vuoroon rouvaan, vuoroon vallesmanniin. Sanat tulevat jo useamman kerran huulille, mutta siihen ne aina tuppautuvat kuolemaan.

Viimein hän rohkasautuu.

— Teillähän kuuluu perhe lisääntyneen, sanoo hän.

— Lisääntyihän se viime pyhänä yhdellä tytöllä, nauraa rouva.

— Ja terve on?

— Terve on.

— Olisihan meillä ollut vähä lämpöisiä...

— Mitä niin?

Mutta Maija Stina ei ehdi mitään selittämään. Hän juoksee kyökin porstuaan ja kantaa sieltä korin kerrallaan ja viimeksi vakan vallesmannin virkahuoneeseen.

— Tässä sitä nyt olisi rouvalle vähä sen pienen muistoksi...

Vallesmanni ja hänen rouvansa näyttävät olevan hirveästi hämillään.

— Minkä pienen?

— No niitä lapsisaunoja... sen viime pyhänä saadun...

Silloin räjähtää vallesmanni rouvineen nauramaan.

— Herranen aika! Kuka teille on sellaista kertonut? kysyy rouva yhä nauraen.

— Tuollahan ne kylällä kertoivat. Eikös se olekaan totta?... No nyt minä vasta!...

Maija Stina löi käsiään yhteen niin että jämähti ja jäi siihen istualleen ihmeissään katsoa muljottamaan.

Aaprami nousi seisomaan ja kourasi tuiman näköisenä partaansa.

Hän virkkoi:

— Minä sanoin jo tälle eukolle, että ota sinä ensin varma selko asiasta... vaan mitäs ne ämmät!

Vallesmannista oli tämä juttu hirveän lystiä. Hän nauroi ja sanoi:

— No elkäähän nyt, Mujunen! Sattuu se viisaallekin vahinko. Ja onko tämä nyt sitte vahinko tahi mikään? Istukaa vaan alas ja pankaa palamaan!

Rouva kääntyi Maija Stinan puoleen ja virkkoi:

— Me saimme tänne viime pyhänä sen kaksivuotiaan sisareni tytön ja siitähän ne sen juorun ovat laskeneet. Ja on se tuokin ukko pari kertaa piloillaan sanonut, että minä muka olisin... phyh!

— Kaikkiin sitä joutuu, kun elää, läähätti Maija Stina. — Minä jo vähä epäilin, kun rouva on keski-ikäinen ihminen eikä ole ennenkään saanut ja kun eivät edeltäpäin hölynneetkään, vaan niin vakuuttivat varmana kylällä, että nyt sai... Kertoivat vallesmannin itsensä sanoneen.

— Vai niin ne kylälläkin!...

— Niin... Mutta ei me näitä eväitä kuitenkaan takaisin viedä, jos rouva vaan ottaa vastaan. Tyttöhän se on kuin tyttö, vaikka onkin vähä vanhempi.

— Kiitoksia, kiitoksia! Kyllähän me näistä huoli pidetään.

Hän vei emännän omaan kamariinsa ja jätti Aapramin tarinoimaan miehensä kanssa.

* * * * *

Paluumatkalla ei paljo puheltu. Maija Stinaa iletti ja kaiveli ajatellessaan, että nyt ne nauravat hänellä koko kylä, kun saavat kuulla. Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että saa haukkua piikojaan kotiin päästyään... ja hän purkaakin niille koko sappensa, varsinkin jos eivät ole ruokkineet kanoja tahi jos hän löytää vihvilässuuteita lampokarsinasta...

Aapramia vielä suututti.

Kun sälkö oli sujahuttanut kyläkujasilta kankaalle, ei hän malttanut olla sanomatta:

— Pääsit nyt mielesi päähän. Sait vasikoita saunottaa. Ähä!...

Maija Stina ei vastannut. Kääntyi kylelleen rekeen Aapramiin selin ja alkoi pian torkkua silmät puoleksi raollaan.

Hänestä tuntui väliin siltä kuin olisi puiden välistä vilahdellut se vallesmannilan vastasyntynyt vasikka. Sitte se muuttui omaksi punasenkirjavaksi juonoseläksi... ja piiat työnsivät sen eteen vihvilästä. Hyvä jumala! Eihän se vielä kykene heiniä syömään... hullujahan ne ovat nuo ihmiset. Mutta sitte joutuu hän taas vallesmannilan saunaan ja siellä on taaskin se vasikka. Ja toisessa nurkassa makaa vuoteellaan rouva ja imettää... ja silmät vesissä häntä kiittelee... että kun on vielä niinkin hyviä ihmisiä, että tuovat lämpöisiä... Vaan tuo vasikka se ehkä häiritsee rouvaa. Nyt se heittäytyi pitkälleen ja rupesi siinä nurkassaan omia aikojaan ynähtelemään...

YÖJALASSA.

Jussi Piiparinen ei vielä koskaan ollut käynyt yöjalassa, vaikka oli jo seitsemännellätoista. Ja sille seikalle toiset vanhemmat rengit aina nauroivat ja vornottivat ja sanoivat ilkkuen, ettei tuosta Jussista ole mieheksi eikä muuksi, vaikka on jo lusikkansa pessyt, s.o. käynyt rippikoulunsa, ja että parasta olisi, jos Jussi rupeaisi käymään hameissa...

Tätä ei Jussi Piiparinen ajan pitkään voinut sietää. Häntä aikamiestä ei enää tarvittaisikaan pitää kokemattomana poikanulikkana ja toisten narrina, sen hän pian näyttäisi, kun vaan sattuisi sopiva tilaisuus. Mutta ei hän viitsisi pyrkiä noidenkaan toisten renkien mukaan, ne vaan sitte koko matkan tekisivät hänestä pilaa. Yksinään menisi.

Eräänä kesäisenä lauvantaina juuri päivällisen syötyä pistäytyi naapuritalon piikatyttö, Miina nimeltään, jollekin asialle siihen taloon, missä Jussi Piiparinen oli palveluksessa.

— Ahaa! ajatteli Jussi. — Nytpä minun sopiikin kysästä.

Miina oli Jussia pari vuotta vanhempi, mutta muuten se oli niin nuorekas ja miellyttävä ja katseli aina niin veikeästi mustien kulmakarvojensa alta.

Jussi varustautui porstuaan juuri silloin kun Miina tuli ulos tuvasta pois mennäkseen.

— Kuulehan Miina! kuiskasi hän hiljaa.

— No?

— Tuota... kun minä meinasin, että jos... tykkäisitköhän sinä siitä, jos minä tuota... tulisin sinun luoksesi tänä iltana?

— Kysyitkös? nauroi Miina.

— Kysyinpähän.

— Saitkos tietää?

— En, mutta jos...

— Eivätpä muutkaan kysy.

— Vaan jos minä nyt kysyisin.

— Sittepähän näet, kun tulet.

— Kummassako aitassa sinä nukut?

— Siinä toisessa! nauroi Miina ja juoksi kikattaen tiehensä.

— Se on vähä ylpeänsäväkkä tuo Miina, mutta menen minä sittekin. Eipäs vaan kieltänyt. Ja kuulinpa minä toisilta rengeiltä, missä se makaakin. Siellä ne on ruispellonpuoleisessa aitassa Miinan kampsut.

Illalla kylvettyään ja illallisen syötyään oli Jussi Piiparinen jouduttanut pyhävaatteet ylleen ennenkuin muut rengit. Hän kampasi uudelleen tukkansa ja pani nenäliinan taskuunsa ja sytytti siinä tuvan penkillä istuessaan paperossin, joita edellisenä sunnuntaina oli laatikon ostanut.

— Äitinsä luokseko se Jussi vielä näin myöhällä? kysäsee joku rengeistä.

— Eipähän tuota tiedä.

Vaan vähän ajan perästä pistää Jussi hatun sisälleen ja hiipii melkein huomaamatta ulos. Pantuaan siellä hatun päähänsä pyörähtää hän aitan kupeelta pellon pientareelle ja oikasee siitä suoraan maantielle. Viheltää hujauttaa pari kertaa ja työntää sitte kätensä housuntaskuihin ja alkaa astua tepastella pitkin tietä.

— Vieläköhän ne Heikkilässä valvovat? Jos valvovat, niin enpä mene valveaikaan. ... Kun vaan nyt muistaisin niitä lukuja tarpeeksi, että Miina laskisi...

Heikkilään ei ollut tieltä kuin parin kolmen kivenheiton matka. Ja Jussi Piiparinen erotti selvästi, että siellä tupapuolella vielä vähä liikuskeltiin ja että joku pistäysi ulkonakin.

— Ei ole vielä hyvä mennä, näkevät, arveli Jussi ja käveli eteenpäin.

Pellon takana alkoi metsäinen laidunmaa ja Jussi poikkesi sinne maantieltä. Kulki sitte aitoviertä pitkin pellon nurkkaukseen, nousi siitä pientareelle ja alkoi nyt hiipiä Heikkilää kohti. Aittarakennus tuli tuparakennuksen eteen, niin etteivät ne tuvasta huomaisi, vaikka valvoisivatkin. Vaan lähemmä pihaa päästyään tekikin Jussi sen havainnon, että piennar ulkoni muutamia syliä aitan nurkkauksesta ja että pientareen toinen pää sattui avonaiselle kohdalle, mihin saattaisi nähdä tuvan ikkunasta. Hän paiskautui ruispeltoon ja lahmasi suoraan sen poikki aittarakennuksen taa.

Kotvasen oli hän hiljaa ja kuulosteli ja kurkisteli, näkyisikö ketään valveilla. Viimein tuli hän vakuutetuksi siitä että kaikki nukkuivat.

Jussin rinnassa tuntui omituisesti pamppailevan. Mikähän sitä nyt niin sylkytti...

— Nyt ne tulisi lukea ne luvut. Vaan entä jos en muista... jos seisattuu keskelle runoa...

Hän rohkasautuu ja kopauttaa pari kertaa kovanlaiseen aitan seinään. Ei kuulu mikään.

— Kyllä se valvoo Miina, vaan ei virka... Lyö vielä kerran, niin että jymähtää. — Kuka siellä? kuuluu seinän takaa hiljainen kuiskaus.

Jussi alkaa nyt lausua runoaan yksikantaan ja samalla nuotilla kuin katekismustaan:

"Minä olen se pikkunen poika enkä suuremmaks tulla voikaan. Aukase, Miina, oven säppiä, jottei palele multa näppiä. Enhän minä tänne ois tullu, jollen ois sun tykkäävän luullu. Voitaishan tuota vähä puhella, jotta onko ne kuuliaiset suvella..."

Mutta siihen Jussilta keskeytyi. Hän muisteli ja muisteli... sitähän oli paljo pitemmälti... vaan ei saanut langan päästä kiinni. Alotti alusta ja luki uudelleen sen minkä muisti. Sitte oli ääneti.

— Onko se Jussi? kuului nyt aitasta.

— Ka on.

— Ovesta sisään tullaan eikä seinästä..

— Ahaa! arveli Jussi. — Nyt se mahtaa laskea.

Hän hyppäsi kiiruusti yli aidan pihamaalle ja vilkasi vielä tuvan ikkunaan, mutta siellä ei näkynyt nytkään ketään. Samaa tietä kiersi hän aitan ovelle.

Vanha ruostunut lukko narahti aikalailla, niin että Jussi hätkähti, ja samalla aukeni ovi hiljaa sisäänpäin. Jussi pyörähti sinne sisälle ja jäi seisomaan pilkkopimeään, sillä ovi oli taas sulkeutunut ja lukko narahtanut jälleen kiinni.

Hän raapasi tulitikulla tulen ja näki Miinan jo kiepsahtaneen vuoteeseensa peitteen alle.

— Vai jo sinä kerkisit! sanoi Jussi ja meni siihen vuoteen laidalle istumaan.

— Mikäs Jussille nyt pisti päähän, kun tuli tytöille?

— Miks'en minä niin hyvin kuin muutkin... koulunkäynyt...

Jussi ymmärsi nyt, että hänen pitäisi ryhtyä jotain juttelemaan, mutta ei tiennyt mistä alottaisi. Mietti kotvasen ja aikoi juuri sanoa jotain Miinalle, kun kuuli liikettä ja supatusta seinän takaa.

Jo paukahti pari kertaa seinässä ja sitte alkoi tulvia runoja tulvimistaan.

Ei tiennyt aluksi Jussi mitä ajatella. Kaikki tuo tuntui hänestä niin kummalliselta. Mahtoikohan Miinalla olla muitakin sulhasia? ... Kyllä kai. Ja se on tietysti laskenut ne usein sisään niinkuin hänetkin nyt ja ne ovat kaiketi olleet yösimöissä ja ehkäpä vielä saman täkin alla maanneet.

Häntä puistatti ja hänen suonissaan tuntui niin omituisesti polttavan. Tietäisipä hän vaan, ketä täällä tapaa käydä, niin kyllä hän näyttäisi... iskisi vaikka puukkonsa niiden hartioihin salaapäin, vaikka joutuisi siitä linnaankin...

Mutta sitte tuntui hänen mielessään niin kutittavan hyvältä, sillä hän tunsi äänestä, että siellä ulkona olikin heidän talonsa renkejä, juuri niitä samoja, jotka aina olivat hänelle ilkkuneet.

— Elä laske niitä, Miina, kuiskasi hän hiljaa.

— En ole ennenkään laskenut.

Ulkonaolijat lukivat runonsa loppuun ja koputtivat uudelleen seinään.

— Miina, laske pois sisään! Ei täällä ole kuin Pekka ja minä.

Mutta Miina ei sano halaistua sanaa. Työntäytyy vaan yhä syvemmälle peitteensä sisään.

Pyrkijät alkavat vähitellen tulla tyytymättömiksi.

— Siellä on meidän Jussi sen vieressä. Tännepäin se poikavekara läksi ja sillä näytti olevan ihan erityiset meiningit.

— On niitä siellä sitte kaksi hametta...

Tämäntapaisia pilapuheita kuului seinän takaa ja Jussi oli mielissään, että sai kerrankin olla niille irvihampaille kiusaksi.

Aikansa puskuiltuaan tuntuivat rengit viimein menevän tiehensä. Ja Jussi yhä istua kyykötti Miinan vuoteella ja ajatteli, että tämmöistäköhän mahtaa aina olla yöjalassakäynti... että tulevat ja pyrkivät ja kun eivät pääse, niin herkeävät hävyttömiksi ja haukkuvat...

Mutta nyt alkoi kuulua liikettä oven takaa. Kuului supatusta ja sitte hyvin omituista vilinää, niinkuin olisi hangattu kahta esinettä vastatusten. Jussi ihmetteli kotvasen ja kuulosteli ja oli supatuksesta saavinaan selville, että siellä oven takana vehkeilivät ne samat rengit.

— Miina! Mitähän ne siellä kujeilevat?

— Ne kai koettavat konsteillaan saada ovea auki. Vaan eivätpä saa.

Jonkun ajan kuluttua ei ulkoa kuulunut enää mitään ääniä ja Jussi päätti niiden viimeinkin menneen tiehensä.

— Nukutko sinä jo? kysyi Jussi Miinalta jotain kysyäkseen.

— En, vaan alkaa jo nukuttaa.

Jussi arveli ensin, että olisi sitä nyt jotain puheltava, mutta kun Miina kerran oli väsynyt, niin ei hänkään viitsinyt vaivata, vaan heittäytyi pitkälleen siihen vuoteen laidalle. Miina oli niin syvällä peiton alla, ettei hänestä näkynyt muuta kuin pää.

Jussi mietti, uskaltaisiko hän ehkä vähä likistää. Rohkasautui siitä kuitenkin ja pujotti käsivartensa Miinan kaulaan ja jätti sen siihen lepäämään. Miina ei ollut tuosta millänsäkään.

He nukkuivat siihen pian molemmat.

Jussi heräsi ensin ja muisti heti, missä hän oli. Aitassa oli tosin vielä pimeä, mutta ovenraosta kiilui päivä. Ja Jussi arveli, että hän ehkä oli nukkunut liian kauvan ja että ne voisivat olla jo valveilla tuvassa.

Hän herätti heti Miinan ja sanoi, että nyt taisi tulla tupenrapina ja että hänen täytyisi paikalla lähteä kotiin.

Miina nousi ylös avaamaan.

— Hyvästi nyt! sanoi Jussi ja tökkäsi kättä Miinalle. — Ei tässä tullut mitään jutelluksikaan... vaan jutellaanpahan toisen kerran, kun saanen tulla...

— Tule vaan!... Mutta mikä tällä ovella on?

Miina väänsi ja kiskoi, mutta ei saanut ovea auki.

— Koetappas sinä, Jussi.

Jussi koetti, vaan ei saanut auki hänkään.