Part 3

Tultuamme metsästä pois aukealle kedolle, oli minulla ympärilläni katselemista enämpi, kuin ennen milloinkaan. Minä näin monta kylää, joiden rakennukset olivat punaisiksi maalatulta ja pienten puutarhojen ympäröimiä. Oikeissa laineissa lainehtivat tuulessa keltaiset ruisvainiot, joiden päällä, korkealla pilvissä, leivoset laskivat lirityksiään. Kunnaalla, tuolla kauempana oli keltaiseksi maalattu kirkko tornineen, jonka huippua risti koristi. Se ojensihe ylös kohti taivasta. Kaikki tuntui ylistävän Jumalaa, — kaikin puut, kukat ja linnut. Enhän minäkään silloin saattanut mykkänä pysyä. Minä panin kätöseni ristiin ja rukoilin:

Mä silmän' luon ylös taivaasen Ja käten' yhtehen liitän, Sua Herra, ystävä lapsien, Mä sydämestäni kiitän.

Kyllä minä osasin useampiakin rukouksia, sekä "Isä meidän" että "Herran siunauksen" ja "Valvo Herra", mutta minusta sopi parhaite tähän tilaisuuten: "Mä silmän' luon". Alotin minä: "Valvo Herraakin", mutta siinä samassa huudahti isä: "ptruu" ja hevoset seisahtivat. — "Minusta näyttää, kuin olisi tuolla tiepuolessa kuollut ihminen", sanoi hän, jätti ohjakset isoäidille ja hyppäsi alas kärryistä. Kas todellakin. Siellä loikoi ihmisparka näyttäen aivan hengettömältä. Isä pudisteli häntä, mutta oli ihan mahdotonta saada häntä hereille. Se poloinen oli nuori mies ja niin juovuksissa, että hän ei kyennyt mihinkään. Hänen vieressään oli viinaputeli, melkein tyhjäksi juotu. Tuo onneton oli ensimmäinen väkevistä juomista päihtynyt, jonka minä olin nähnyt. Minua oikein karmi ja vapisutti inhosta ja kauhusta.

"Jumala armahtakoon site raukkaa", huokasi isoäiti ja sitte lähdettiin me taas kotia kohden.

Puolenpäivän aikaan saavuimme perille. Äiti ja sisaret seisoivat ulkona portailla, huiskuttivat liinojaan ja tervehtivät meitä pihaan ajaessamme. — "Hyvää päivää äiti! Hyvää päivää Lotta, mutta kas, miten isoksi sinä olet kasvanut", huudahdin minä kärryistä pois hypätessäni. Äiti sulki minut syliinsä ja suuteli kerran toisensa perästä. Minä likistin ja teivin häntä, minkä vaan jaksoin ja sanoin: "äitikulta, nyt minä likistän sinut kuoliaaksi ja sitte minä sinut elävältä syön."

"Tervetultua kotiin, lemmikkini — sinustahan on jo tullut iso - mies", sanoi äiti ja ilokyyneleet kiilsivät hänen kauniissa silmissänsä. Sitte tulivat Lotta, Elsa ja pikku Joonaskin tervehtimään minua. Meidän kaikkien ystävämme Maija-Stiina seisoi myös kärryjen vieressä ottamassa vastaan tavaroitamme ja kantamassa niitä sisään.

Minulla oli nälkä, kuin talvisella sudella, jonka tähden oli erittäin tärkeää, että minä mitä pikemmin, sen parempi, pääsin päivällispöytään, joka valmiiksi katettuna odottikin meitä. Tuoresta voita ja vasta paistettua leipää! Oi miten se maistui makealta!

Täti Taava, äitini sisar, puhui jotakin "odottamista seikoista", mutta äiti vastasi: "päivällisen perästä. Pikkuinen nukkuu nyt." — Odottamattomat seikat? Pikkuinen. Minä en laisinkaan voinut käsittää noiden sanojen merkitystä.

"Äiti, mitä on odottamaton seikka?" kysäsin minä syödä mutuuttaen voileipääni.

"Poikaseni, kohta sen saat nähdä", vastasi äiti ystävällisesti hymyillen.

"Kalle, minä tiedän, minä tiedän, meillä on si..." huusi Lotta suu täynnä leipää, mutta äiti keskeytti häntä: "Lottahan on luvannut olla vaiti."

"Niin, mutta minä olen ollut vaiti jo niin kauan äiti", valitti Lotta, joka näytti innokkaasti haluavan purkaa salaisuutensa.

"Ahaa Lotta, sinä tarkoitat minun sireenipukkiani, mutta se ei ole mikään odottamaton seikka, vaan oikea pukki, etkä sinä saa sillä leikkiä", sanoin minä jotensakin päättävästi.

"En varmaankaan sitä," sanoi Lotta, "en minä sireenipukkia ajatellut. Se on jotakin, joka alkaa si ja loppuu — niin sitäpä en sanokaan, sillä minä olen luvannut äidille, että en sano sinulle sitä, jotta meillä on sis..."

"Eeei," sanoi Joonas, "minä tiedän, mikä se on Kallo. Se on pieni — hm — hm."

"Syö, äläkä lörpöttele pikku Joonas", pyysi täti Taava. Kaikki he näyttivät niin ihmeen salamyhkäisiltä, että minä oikein toden perään rupesin ajattelemaan, mitä se odottamaton seikka mahtoi ollakaan.

Päivällisen perästä minut vietiin lasten kammariin. Kuka taitaa kuvailla minun suurta hämmästystäni? Kehdossa oli pieni, pikkuriikkinen lapsi ja keskellä lattiaa oli kummallinen kapine, jonka muka piti olla olevinaan puuhevonen.

"Hän tuossa on meidän pieni sisaremme", huudahti Lotta ihastuksissaan käsiänsä taputtaen. "Hän on niin soma, niin soma ja niin hirveän hyvä. Eikös niin sinustakin Kalle?"

Ei, minusta hän ei laisinkaan ollut soma. Minä seisoin hämmästyksestä äänettömänä hetkisen. Minua kainostutti tuo uusi tulokas niin, että pyysin täti Taavalta saada mennä ulos.

"Hyi miten tuhma sinä olet", puhui Lotta ja meni kehdon viereen hyväilemään pienokaista. "Etkö sinä näe, miten ihmeen sievä se on?"

"Minä tahdon ulos", kiljuin minä melkein epätoivossa. Kukas olisi jaksanutkaan kauan katsella tuollaista pientä raukkaa.

"No, mutta entäs puuhevonen sitte?" kysyi täti Taava. "Etkö sinä pidä edes siitäkään?"

"Sanotaanko sitäkin odottamattomaksi seikaksi?" kysyin minä vuorostani ja kääntyen selin lapseen, katselin tarkemmin puuhevosta.

"Ei", vastasi täti Taava, "sinä saat kutsua sitä miksi ikinä tahdot. Blomqvist on sen tehnyt sinulle kotiin tuloksesi ja hän oli varma siitä, että sinä rupeaisit paljokin siitä pitämään."

Kyllähän voi niin käydäkin, mutta en minä millään ehdolla tahtonut jäädä lasten kammariin, minä tahdoin ulos.

"Etkö sinä pitänyt pienestä sisarestasi?" kysyi äitikin.

"Kuinka minä voisin hänestä pitää? Enhän minä ole häntä koskaan ennen nähnyt, minä en tunne häntä ollenkaan, en vähääkään, eikähän hän osaa puhuakaan, eikä sillä ole edes hampaitakaan. Hän on yhtä hampaaton, kuin vanha Tiina muori, enkä minä sitäkään voinut koskaan kärsiä."

Lotta oli oikein nirpalla nenin ja tuumaili, että minä olin hyvin häjy, kun en pitänyt pienestä sisaresta.

Iltapuolella päivää oli ruvennut satamaan, taivas oli synkässä pilvessä ja siltä näytti, että ukkonen siitä rupeaa jyrisemään. "Ukkosta oli ilmassa" sisälläkin. Lotta seisoi näet ja naureskeli minulle niin ivallisesti.

"Mille sinä niin virnailet, Lotta?" kysyin minä loukattuna.

"Niin mille! Sinä Kalle et ole vielä mies, etkä mikään, vaikka luulet jo olevasi hyväkin."

"Minkäs tähden minä en olisi mies, enkä mikään", kysyin minä närkästyksen punan poskilleni noustessa?.

"No, sen minä kyllä voin sanoa sinulle. Sinä teet jotain, jota ei mikään mies tee, niinkuin isä sanoi rumpari Tuoreelle."

"Sinä olet suututtava ihminen, Lotta. Etkö sinä saata sanoa suoraan, mitä tarkoitat. Minusta sinä olet oikea, kiusankappale."

"Sinä käyt kenkiesi kannat läntälleen", sanoi Lotta ja nauraa kikatti aivan hillimättömästi.

Hän tahtoi nähtävästi tehdä minulle kiusaa, siksi kun minä en pitänyt pikku sisaresta. Minä katsahdin ensin vasenta, sittoe toista kenkäni korkoa. Niin tuo hävettävä keksintö oli tehty! Minä todellakin kävin kenkäni läntälleen.

"Sinä olet ilkeä, Lotta", huusin minä, nilistin kengät jalastani, pistin jalkaani toiset, vanhat rajat; ja niin pintin ulos sateesen. Etehisestä tempasin käteeni täti Kustaavan vanhan sateenvarjon, joka oli valmiiksi levällään, ja juoksin alas puutarhaan. Siellä asetuin erään, ansarimme akkunan alle ja mietin tämän elämiin katkeruutta ja, kurjuutta.

Hetkisen kuluttua hiivin takaisin sisään ja, kun ei ketään ollut lastenhuoneessa, pistäysin pikku sisaren luo.

Hän näytti koko sievältä kelliessään siinä komeassa kehdossaan, mutta tuntui sangen vaikealta tunnustaa sitä kellekään. Minä istahdin uuden hevoseni selkään, kiikuin siinä oikein sydämeni halusta ja vallattomasti hujasin piiskallani sinne tänne. Oli onni, että täti Kustaava tuli sisään niin pian, kuin hän tuli, sillä kentiesi olisi muutoin voinut joku onnettomuus tapahtua. Ajatteles, jos piiskallani olisin sattunut hujauttamaan pikku siskoa, vasten kasvoja.

Se vaara väistettiin sillä, että täti Kustaava otti minulta piiskan pois.

Minä mainitsin rumpari Tuoresta. Se oli minulle uutinen, että neljännesmies Tuoreen poika, Aukusti, oli päässyt perunajääkäreille eli ruotuväkeen rummunlyöjäksi. Hän oli nyt minun silmissäni erittäin merkillinen henkilö. Nelitoista vuotinen poika uhkeassa univormussa — miten se oli mahdollista?

Hänellä oli tummansininen takki, siinä punainen kaulus, tilkut olkapäillä ja pitkin hihoja juoksi poikittain kuusitoista hienoa vinonauhaa. Lisäksi vielä oli hänellä nahkainen miekan kannatin, joka oikealta olalta meni rinnan yli vasemmalle kupeelle, ja siinä riippui pitkä säilä eli sapeli. Päässä oli hänellä jonkunmoinen, kumollaan olevaa kivikuppia muistuttava päähine. Minusta näytti Aukusti Tuores tavattoman muhkealta, ja miten mahtavasti hän sitte vielä lyödä pamautteli suurta vaskirumpuansa! Kuului pitkien matkojen päähän, kuin hän aina päästi pärrytyksen rummustaan, taikka rummutti marssia, ja minun korvistani oli tuo meteli mitä kauniinta soitantoa.

Kun joku sattui minulta kysymään, miksi minä ajan oloon aioin, oli vastaus aina valmis: "minusta tulee rumpari."

Rumpari piti minusta tulla ja heti tullakin, mutta silloinhan minulla piti olla rumpukin. Mistäs ja kuinkas minä semmoisen saisin? Minä mietin ja tuumailin sinne ja tänne. Isä ei suostunut ostamaan minulle rumpua, eikä kukaan muukaan. Minä pyysin niin kauniisti, kuin osasin Tuoreen lainaamaan minulle omaansa, mutta se oli mahdotonta, sillä hän sanoi sen olevan kruunun omaisuutta.

Lotta auttoi minua pulassani. Muutamana päivänä menimme hän ja minä ullakolle. Oli niin hupaista mennä tuonne ylös katselemaan kaikenlaisia kapineita, joita äidillä oli siellä säilössä.

"Katsos, tästähän sinä saat rummun, Kalle", huudahti Lotta ottaessaan hyllyltä alas isän hattukotelon.

"Oivallisen, ihan mainion!"

Minä otin hattukotelon kanssani alas lastenhuoneesen. Se oli tehty pahvipaperista ja oli todella melkein pienen rummun näköinen. Eno Samuli teki minulle parin rumpupalikoita ja sitte sain hihnaksi yhden isän valkeista kaulaliinoista. Nyt se oli valmis. Minä takoa paukutin hattukotelon kansi-parkaa kaikin voimini ja sisarukset hihkuivat ilosta ja ihastuksesta.

Minä riemuitsin! Se oli sanomattoman hauskaa. Rummutin ja rummutin päivän päästään.

Voi, voi kuitenkin — ei mikään ilo maailmassa ole pysyväistä! Tuo hento pahvi antoi perään rumpupalikoilleni ja ennen, kuin aavistaakaan osasin, olin saanut suuren läven syntymään kotelon kanteen.

Mitä isä sanoisi, nähdessään hattukotelonsa turmelluksi? Sitä oli helppo arvata jo edeltäpäin. Hyvä tosiaankin oli se, että isoäiti oli meillä. Hän kävi väliin. Minä pääsin varpurieskasta, mutta sain sitä runsaammin nuhteita.

Haluni rummuttajan ammattiin ei kuitenkaan siltä heltinyt. Keksin näet vahvemman rummun, joka vielä rämisikin paljoa paremmin, kuin hattukotelo. Se oli äidin pieni kasarinen kattila. Kyllä se sai pohjaansa kuplia oikein kosolta! Ja millistä melua minä sitte vielä pidin talossa.

"Ele sinä trummuta niin kauhesti, poike pieni!" kuulin isoäidin varoittavan itseäni monta kertaa päivässä, mutta minä vaan rummutin kuitenkin oikein tarmoni takaa. Sehän oli niin hauskaa. Sisareni olivat yhtä mieltä. Heistä oli oikein imannetta, kuin saivat rumpuni mukaan marssia.

Että en ihan särkisi äidin kaunista kasarista kattilaa ja että saisin oikein tuntuvan palkinnon siitä, kun olin oppinut koko pienen katekismuksen ulkoa ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin, sain minä joululahjaksi oikean rummun. Se oli kauniin kappale, joka minulla oli milloinkaan ollut. Sireenin juuresta tehty pukki, kaikki kävyt, niin vieläpä saappaanikin — mitä olivat ne kaikki uuteen rumpuuni nähden! Nyt minä olin oikein rikas ja mahtava. Täti Kustaava kutoi vielä värillisiä nauhoja, jotka hän puutteli kiinni puseroni hihoihin ja teki minulle päähineen kankeasta sinisestä paperista, joka oli ollut sokeritopan ympärillä. Nyt minä varmaan olin pelotteleva pois pakoon kaikki Suomen viholliset sekä parrakkaat, että muut raakalaiset.

Sisareni ihmettelivät minua ja itse mielestänikin olin minä urhoollisin ja merkillisin poika koko valtakunnassa, Moniaana päivänä tuli tuo miehuuteni koetuksille.

Minun piti menettää ensimmäinen maitohampaani. Se oli irtonaisena ja olisi ollut otettava pois. Kysäsin täti Kustaavalta, eikö se kävisi hirveän kipeästi, kun hammasta otetaan.

"Eikö mitä", sanoi täti Kustaava, "ei se kovinkaan koske, mutta mitä se tekisi, jos koskisikin niin urhokkaalle ja rohkealle miehelle, kuin Kalle Sarkkinen on? Vai — ehkä hän onkin vaan rohkea sanoissa, mutta ei itse työssä?"

Sepäs oli oikein herjaavainen kysymys.

"Kyllä minussa on miestä ja rohkea olen", vastasin minä. "Varmaan minä jo paljaalla rummullani voin pakoon säikähdyttää kaikki viholliset, jotka tulevat tänne hätyyttämään meitä, mutta hampaan ottaminen on jotakin toista — tietäähän täti sen!"

"Kyllä, minä ymmärrän", lausui täti, "minä ymmärrän, että siihen ei tarvita mitään uljuutta."

Täti Kustaava nauroi, niinkuin hän olisi oikein tahtonut tehdä minusta pilkkaa. Minä tunsin itseni niin ihmeen noloksi. Minulta puuttui rohkeutta antaa hänen vetäistä pois hampaani.

Viimeinkin sanoi hän tietävänsä erään keinon saada hammas lähtemään pois ihan itsestään niin, että se ei pikkuistakaan koskenut.

"Kuinka se käy laatuun?" kysyin minä uteliaasti.

Niin — se oli täti Kustaavan salaisuus. "Tahdotko sinä ryhtyä koettamaan sitä keinoa?" kysäsi hän.

Kyllä minä olin uskalias, kun hän vakuutti minulle, että se ei yhtään koskisi. Täti sitoi nyt pitkän rihman hampaan ympärille ja sitte hän sanoi: "jos sinä nyt sidot rihman tuohon lieden kuvun kannattajaan ja seisot paikoillasi hiljaa viisi minuuttia, niin vetää rautakanki hampaan luokseen niin, että sinä et sitä edes huomaakaan."

Minä tein työtä käskettyä. Minä seisoin kärsivällisesti paikoillani, mutta sydän kurkussa ja odotin, mitä tapahtuisi.

"Ei se lähdekään, täti", huudahdin minä, kun odotus alkoi tuntua minusta pitkälliseltä.

"Eikö se lähde", vastasi täti ja lähestyi uunia katsoakseen minun merkillistä hammastani.

Hän katsoi hymyillen minuun ja tuumaili: "kyllä se lähtee", ja niin sanoen alkoi kohennella tulta uunissa. Yht'äkkiä otti hän savuavan kekäleen tulesta ja pisti sen ihan minun nenäni eteen. Minä säpsähdin, keikistin päätäni ja — hammas killui rihman nenässä rautakangissa ja minulla oli iso kolo yläpuolisessa hammasrivissäni.

Hampaani oli poissa; mutta rohkeuteni, josta minä niin olin kerskaillut, oli saanut aika kovan puustin.

Viides luku.

Ensimmäinen päiväni koulussa ja muutamia muistoja siitä.

Sittekuin olin ollut isoäidin luona ja, niinkuin jo oli mainittu, oppinut tuon tarpeellisen sisäluvun taidon ensimmäiset perusteet, piti minun nyt syyslukukauden alussa ruveta käymään kansakoulua. Siihen aikaan ei ollut mitään muhkeita kansakoulukartanoita olemassa, jommoisia nyt on rakennettu useimpiin pitäjiin. Meidän pitäjäämme koulu oli sovitettu samaan taloon, kuin vaivaishuonekin jotenkin lähelle kirkkoa. Lukukauden alkamispäivä oli käsissä. Isä kyyditsi minut perille. Melkein puolen peninkulman matka oli meillä ajettavanamme sinne.

Sydämmeni pamppaili tuntuvasti astuessani ovesta sisään tuohon jotensakin tilavaan kouluhuoneesen. Herra Eteläinen — se oli koulun opettajan nimi — ei vielä ollut tullut sinne. Sentähden oli hirvittävä hälinä kouluhuoneessa, johon enämpi, kuin neljäkymmentä poikaa ja tyttöä oli kokoontunut pitäjään kaikilta kulmilta. Minä en heistä tuntenut yhtä ainoaakaan ja kun olin uusi tulokas, niin kerääntyi kohta ympärilleni koko parvi poikia. Päälläni oli minulla kiiltonappinen samettinen mekko ja vyölläni leveä kiiltonahkainen vyö. Pojista näytin minä varmaankin oikealta pieneltä teikarilta, sillä ne veitikat sivelivät sormellaan pehmeätä samettia ja tempoilivat kiiltäviä nappejani, koetellakseen olivatko ne lujasti kiinni. Siinäkös sitte vielä oli kyselemistä ja ihmettelemistä siitä, mikä mahtoi minun nimeni olla, mistä minä olin kotoisin ja kuinka kauas olin lukenut!

Tytöt seisoivat etäämmällä, nauraa kikertivät ja osottelivat minua sormellaan, niinkuin olisin minä ollut mikäkin ihme eläin.

Ei kuitenkaan kulunut monta minuuttia ennen, kuin minä tunsin olevani jo hiukan kotiintunut koulussa. Varsinkin tulin minä pian hyväksi ystäväksi Arvid Westerisen kanssa, joka oli paria vuotta minua vanhempi ja heti rupesi puolustajakseni, kun muutamat pojat alkoivat tulla liian julkeiksi. Ystävyys Arvidin ja minun välilläni kesti, ei vain sen lukukauden, mutta on se kestänyt aivan tähän päivään asti.

Kello löi yhdeksän ja samassa ilmestyi opettajakin huoneesen. Niin pian, kuin hän ilmestyi ovelle, oltiin kouluhuoneessa ihan hiljaa ja kaikki lapset nousivat ylös istuimiltaan. Pojat kumarsivat ja tytöt nyykistivät. Ne meistä, jotka, eivät vielä olleet paikoillaan, riensivät nyt niille. Sittekuin herra Eteläinen oli ohi mennen tervehtinyt isää, meni hän opettajan paikalle ja kutsui yhden vanhemmista pojista luokseen. Sitte alotti hän värssyn.: "mun toimituksen puoleen", joka seuraavine värssyineen, kaikki yhdessä, kovasti laulettiin loppuun asti. Veisaamisen loputtua luki se esiin kutsuttu poika aamu rukouksen, Isänmeidän ja siunauksen, jonka perästä me taas veisasimme: "armotekos viel' täytä j.n.e:" Nyt seurasi sisäänkirjoitus. Isäni talutti minut opettajan istuimen eteen. Minä olin hyvin hämilläni, enkä oikein tiennyt, mihin minä pistäisin käteni taikka kummalla jalalla seisoisin.

"Kumarra Kalle", käski isäni ja minä tein tavattoman syvän kumarruksen, ikäänkuin olisin seisonut kuninkaan edessä, samalla kuin pistin käteni ristiin vatsani päälle. Se oli yksi minun rumista ja pahoista tavoistani ja siitä olin usein jo saanut muistutuksia kotona; mutta hämmästyksissäni olin ne nyt taas unhottanut.

Isä loi minuun tuikean silmäyksen ja minä ymmärsin hyvin, mitä se merkitsi. Kädet hyppäsivät, kuin sähkösysäyksen saaneina, selän taakse ja minä tunsin, miten häpeän puna punastutti kasvojani.

"Niin hyvä veli, tässä minä nyt toisin ristiksesi pienen nulikan. Hänen nimensä on Kalle, on seitsemän vanha ja nyt hänen pitäisi alkaa koulunkäyntinsä", lausui isä.

"Vai niin, vai niin — jaha, tervetuloa poikaseni", vastasi herra Eteläinen ja taputteli minua ystävällisesti päälaelle. "Minä toivon, että sinulle tulee hauska täällä kumppanien seassa."

Sen perästä sain minä kertoa, kuinka pitkälle olin lukemisessa päässyt.

"Osaatko sinä lukea suoraan?" kysyi herra Eteläinen.

"Ky-yllähän toki", vastasin minä. "Ja sitte minä vielä osaan Lutheruksen pienen katekismuksen ja ensimmäisen pääkappaleen pitkästäkin ulkoa."

"No, sepä ei ollut niinkään vähän seitsenvuotiseksi", puhkesi opettaja lausumaan. "Äitisikö sinut on opettanut lukemaan?"

"Minä olen ollut isoäidin luona", vastasin minä perin varmasti.

"No, koetetaanpas sitte, kuinka isoäiti on onnistunut sinua opettaessaan", jatkoi hän ja ojensi minulle lukukirjan, jolla oli nimenä "Kotikoulu". "Lues tuo värssy, niin saan minä kuulla miltä se kuuluu."

Minä luin:

"Tupakainen tuhma ruoho, Kasvoi ensin Intiassa, Kansan kasvavan tuhoksi, Vaivaajaksi vanhan rinnan! Pojat saattaa sairahaksi, Hengenkin hajuavaksi. Kuules, kuules poika pieni! Pidä sinä viisas mieli; Karta kaikella mokomin Tupakkien turmelusta, Villitystä väkijuoman!"

"Jaha," tuumaili herra Eteläinen, "menihän se koko hyvin. Koetetaanpas nyt ulkolukuakin, meneekö sekin."

Sitte kysyi hän: "mitä Jumala kaikista näistä käskyistä sanoo?"

Minä panin käteni ristiin, sillä niin oli isoäiti käskenyt minun tekemään aina Jumalan sanaa, lukiessani, ja sitte minä aloin:

"Näin sanoo Hän....." mutta siihen se tarttuikin.

Minä en saanut suustani sanaakaan enää.

"No, jatka", sanoi opettaja kehoittavasti. "Näin sanoo Hän —".

Punaisena, kuin kukon heltta, seisoin minä siinä ja pojat nauraa kikattivat ympärilläni, joka saattoi minut vielä enemmän pyöräpäiseksi ja pari isoa kyynelpisaraakin tunkeutui silmieni nurkkiin.

"No, älähän nyt hätäile", lohdutti opettaja, "Ajattelehan, niin kyllä sinä muistat sen."

"... Minä Herra sinun Jumalas ......" ja niin oli sulkulauta auki. Minä lukea parpatin, kuin vettä, soluttaen vaan eteenpäin:

"Minä Herra sinun Jumalas olen väkevä ja kiivas Jumala, joka etsiskelen isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen, jotka minua vihaavat; ja teen laupeuden monelle tuhannelle, jotka minua rakastavat ja pitävät minun käskyni."

Minä olin näet kyllä oppinut muistamaan kappaleen, mutta se oli vaan koneellisesti opittu ulkoläksy, jonka sisällyksestä minulla ei ollut vähintäkään aavistusta.

Kuitenkaan ei minua pantu aapisluokkalaisten joukkoon, jotka seisoivat puolipyörössä ison, seinällä riippuvan taulun ympärillä. Joku vähän vanhempi poika pantiin heille aina opettajaksi. Sitä poikaa kutsuttiin kehoittajaksi eli "monitööriksi", ja hänellä oli noin puolen kyynärän pituinen näytekeppi kädessä. Hän näytti aina yhtä sanaa kerrassaan taululla ja lapset alkoivat huutaa a, a, a. b, b, b. Niinkuin sanottu, pääsin minä korkeammalle osastolle.

Kun koko koulu oli ollut toimessa tunnin ajan, jona aikana kouluhuone surisi, kuin oikein jättiläismäinen mehiläispesä, soitti opettajamme opettajan pöydällä olevalla kellolla. Se oli merkkinä siihen, että opetustunti oli loppunut ja toinen alkoi. Nyt tuli kirjoitustunti ja muutamia minuutteja oltiin aivan hiljaa koulussa. Pojat ja tytöt kiiruhtivat taas sekaisin paikoilleen. Edistyneimmät istuivat kauimpana opettajasta olevilla penkeillä. Ne kirjoittivat musteella ja kynällä. Heti kuuluikin hirmuinen hanhen kynien rapina käyvän pitkin penkkien rivejä.

Muilla istuimilla istuivat ne meistä; jotka eivät vielä olleet saavuttaneet mitään kätevyyttä kirjoitustaidossa. Ne kirjoittivat kivikynillä kivitauluille.

Viimmein oli lähinnä opettajan istuinta yksi penkki, jota sanottiin "hiekkalavitsaksi" ja se oli niin laitettu, että sitä peitti ohut kerros hienoa hiekkaa. Sen edessä istuivat pienet kirjoitustaidon alottelijat ja piirrustelivat kirjaimia hiekkaan.

Kello XII aikaan soitettiin taas. Se oli päivällisluvan merkki ja nytkös tuli kiire kaikille. Nopeasti heitettiin kivitaulut ja kirjoitusvihot laatikoihin ja juostiin kouluhuoneen vieressä olevaan pieneen suojaan, jonka hyllyille eväskopat ja laukut olivat sijoitetut. Tölmättiin toisiaan vastaan ja tunkeuduttiin niin pian, kuin mahdollista saamaan koppansa kukin käsille. Niin hyvin nälkä, kuin halu päästä ulos kisailukentälle panivat meidän sekä jalkamme, että kätemme ja hampaamme liikkeelle.

Oi kuinka hyvältä kovaksi keitetty muna voileivän kanssa, palanen pannurieskaa ja pullollinen maitoa nyt maistuivatkin. Ne, joilla oli hyvät eväät, jakoivat mielellään yltäkylläisyydestään niille, joilla oli kuivemmat ruoat. Köyhemmät lapset saivat omituisella tavalla osan varakkaampien eväistä. Meillä oli näet tapana leikkiä monella tavoin, käydä sotaa, lainata tulta y.m.; mutta hupaisinta kaikista oli kumminkin ajaa kilpaa pitkin kirkkomäkeä. Hyvät juoksijat pojista rupesivat hevosiksi, mutta hevoset tarvitsivat hyviä heiniä voidakseen kovasti juosta. Voileipä vehnäleipäpalanen eli hiukan pannukakkua, oli parhaimman "hevosen" palkintona,. Syötyänsä sen "heinän", antoi juoksija panna suitset suuhunsa, hyppi ja keikisteli, niinkuin vallaton varsa "tunnin tahi puoli" siitä. Nuo rotevat pojat juoksivat sitte paljain jaloin kivien, somerokasojen, varpujen ja havuneulojen ylitse. Ne hirnahtelivat, päristelivät ja huusivat, kuin olisivat olleet joukko kesyttömiä aaseja. Useamman kuin yhden oikean hevosen ne saattoivatkin pillastumaan, kun oikein haltioihinsa pääsivät.