Part 32

Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, sekä soitti jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi. Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille. Kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle, päivä päätyi linnastansa, loihe latvahan petäjän kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän. Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavoitti, kuun on koivun konkelolta, päivän latvasta petäjän. Ne kohta kotihin saattoi, pimeähän Pohjolahan. Kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen. Itse tuossa noin saneli: "Ellös täältä ilman pääskö, nousko, kuu, kumottamahan, pääskö, päivä, paistamahan, kun en käyne päästämähän, itse tulle noutamahan yheksän orihin kanssa, yhen tamman kantamalla!" Kun oli kuun kulettanunna sekä päivän saattanunna Pohjolan kivimäkehen, rautaisehen kalliohon, jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta: sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi. Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkoisen pimeä. Oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla. Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, ikävä inehmisien, ikävä itsen Ukonki. Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja, alkoi tuota ouostella. Arvelee, ajattelevi, mikä kumma kuun e'essä, mikä terhen päivän tiessä, kun ei kuu kumotakana eikä päivä paistakana. Astui pilven äärtä myöten, taivahan rajoa myöten sukassa sinertävässä, kirjavassa kaplukassa; kävi kuuta etsimähän, päiveä tapoamahan: eipä kuuta löyäkänä, päiveä tapoakana. Tulta iski ilman Ukko, valahutti valkeata miekalla tuliterällä, säilällä säkenevällä; iski tulta kyntehensä, järskytti jäsenehensä ylähällä taivosessa, tähtitarhojen tasalla. Saipa tulta iskemällä. Kätkevi tulikipunan kultaisehen kukkarohon, hope'isehen kehä'än. Antoi neien tuuitella, ilman immen vaapotella kuun uuen kuvoamaksi, uuen auringon aluksi. Neiti pitkän pilven päällä, impi ilman partahalla tuota tulta tuuitteli, valkeaista vaapotteli kultaisessa kätkyessä, hihnoissa hope'isissa. Hope'iset orret notkui, kätkyt kultainen kulisi, pilvet liikkui, taivot naukui, taivon kannet kallistihe tulta tuuiteltaessa, valkeaista vaapottaissa. Impi tulta tuuitteli, vaapotteli valkeaista, tulta sormilla somitti, käsin vaali valkeaista: tuli tuhmalta putosi, valkea varattomalta, kätösiltä kääntelijän, sormilta somittelijan. Taivas reikihin repesi, ilma kaikki ikkunoihin. Kirposi tulikipuna, suikahti punasoronen, läpi läikkyi taivosista, puhki pilvistä pirisi, läpi taivahan yheksän, halki kuuen kirjokannen. Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen! Lähtekämme katsomahan, saakamme opastumahan, mikä tuo tuli tulonen, outo valkea valahti yläisistä taivosista alaisihin maaemihin, jos olisi kuun kehänen eli päivän pyöryläinen!" Läksivät urosta kaksi. Astuivat, ajattelivat, miten tuonne tullaksensa ja kuten osataksensa tulen siirtymäsijoille, valkean valantomaille. Joki joutuvi etehen, melkeän meren tapainen. Siinä vanha Väinämöinen alkoi veisteä venettä, alla korven kolkutella. Toinen seppo Ilmarinen laati kuusesta meloja, petäjästä järkäleitä. Sai venonen valmihiksi hankoinensa, airoinensa; niin veivät venon vesille. Soutelevat, joutelevat ympäri Nevan jokea, Nevan nientä kiertelevät. Ilmatar, ihana impi, vanhin luonnon tyttäristä, tuopa vastahan tulevi puhutellen, lausutellen: "Mitä miehiä olette, kuinka teitä kutsutahan?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Merimiehiä olemme, minä vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen. Vaan sano oma sukusi, kuin sinua kutsutahan!" Vaimo tuon sanoiksi virkki: "Minä olen vanhin vaimoksia, vanhin ilman impilöitä, ensin emä itselöitä, joll' on vihki viien vaimon, muoto kuuen morsiamen. Minne te menette, miehet, kunne läksitte, urohot?" Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: "Tukehtui tulonen meiltä, vaipui meiltä valkeainen. Viikon on tuletta oltu, pime'issä piileskelty. Nyt on meillä mielessämme mennä tulta tietämähän, jok' on tullut taivahasta, päältä pilvien pu'onnut." Vaimo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Tuli on tuima tie'ettävä, valkeainen vaaittava. Jo teki tuli tekoset, valkea vahingot laati! Tuikahti tulikipuna, putosi punakeränen Luojan luomilta tiloilta, Ukon ilman iskemiltä läpi taivahan tasaisen, halki tuon ihalan ilman, puhki reppänän retuisen, kautta kuivan kurkihirren Tuurin uutehen tupahan, Palvoisen laettomahan. "Sitte sinne tultuansa Tuurin uutehen tupahan panihe pahoille töille, löihe töille törke'ille: rikkoi rinnat tyttäriltä, neitosilta nännit näppi, turmeli pojalta polvet, isännältä parran poltti. "Äiti lastansa imetti kätkyessä vaivaisessa. Tuohon tultua tulonen jo teki pahinta työtä: poltti lapsen kätkyestä, poltti paarmahat emolta. Se lapsi meni Manalle, toki poika Tuonelahan, ku oli luotu kuolemahan, katsottu katoamahan tuskissa tulen punaisen, vaike'issa valkeaisen. "Niin emo enemmän tiesi, ei emo Manalle mennyt; se tunsi tulen manata, valkeaisen vaivutella läpi pienen neulansilmän, halki kirvehen hamaran, puhki kuuman tuuran putken, pitkin pellon pientaretta." Vaka vanha Väinämöinen itse ennätti kysyä: "Kunne tulet tuosta läksi, kunne kiiähti kipunat Tuurin pellon pientarelta? Metsällenkö vai merelle?" Vaimo vastaten sanovi, itse virkki, noin nimesi: "Tuli tuosta mennessänsä, valkeainen vierressänsä ensin poltti paljo maita, paljo maita, paljo soita; viimein vierähti vetehen, aaltoihin Aluen järven: se oli syttyä tulehen, säkehinä säihkyellä. "Kolmasti kesäisnä yönä, yheksästi syksy-yönä, kuohui kuusien tasalle, ärjyi päälle äyrähien tuon tuiman tulen käsissä, varin valkean väessä. "Kuohui kuiville kalansa, arinoille ahvenensa. Kalat tuossa katselevat, ahvenet ajattelevat, miten olla, kuin eleä: ahven itki aittojansa, kalat kartanoisiansa, kiiski linnoa kivistä. "Läksi ahven kyrmyniska, tavoitti tulisoroista: eipä ahven saanutkana. Niin meni sinervä siika: se nieli tulisorosen, vajotteli valkeaisen. "Jo vettyi Aluen järvi, pääsi päältä äyrästensä sijallensa entiselle yhtenä kesäisnä yönä. "Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. "Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen siikasaarien sivuja, lohiluotojen lomia, tuhannen nenätse niemen, sa'an saaren kainalotse. Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa kalan kurjan nielijätä, katalan kaottajata näissä tuskissa tulosen, vaivannoissa valkeaisen.' "Niin kuuli kulea kuuja, nieli tuon sinervän siian. Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. "Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen lohiluotojen lomia, kalahauin kartanoita, tuhannen nenitse niemen, sa'an saaren kainaloitse. Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa kalan kurjan appajata, katalan kaottajata tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.' "Niin tuli halea hauki, nieli tuon kulean kuujan. Oli aikoa vähäisen: tuli tuska nielijälle, vaikea vajottajalle, pakko paljo syönehelle. "Uiskenteli, kuiskenteli. Uipi päivän, uipi toisen lokkiluotojen lomitse, kajavan kivikaritse, tuhannen nenätse niemen, sa'an saaren kainalotse. Joka niemi neuvon pisti, joka saari sai sanoman: 'Ei ole vienossa ve'essä, Aluessa ankehessa kalan kurjan nielijätä, katalan kaottajata tuskissa tulen palavan, vaivannoissa valkeaisen.'" Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen nuotan niinisen kutovi, katajaisen kaikuttavi; sen painoi pajuvesillä, raian kuorilla rakenti. Vaka vanha Väinämöinen työnti naiset nuottaselle. Läksi naiset nuottaselle, sisarekset silpomahan. Soutelevat, luitelevat niemi nientä, saari saarta, lohiluotojen lomatse, siikasaarien sivutse ruskeahan ruoikkohon, kaunihisen kaislikkohon. Pyritähän, pyyetähän, ve'etähän, vellotahan - nurin nuotta potketahan, väärin veetähän apaja: ei saa'a sitä kaloa, kuta kilvoin pyyetähän. Veljekset vesille läksi, miehet nuotalle menevät. Pohetahan, potketahan, ve'etähän, vennotahan lahen suita, luo'on päitä, Kalevan kivikaria: ei saa'a kaloa tuota, mitä tarkoin tarvittihin. Tullut ei halea hauki vienoilta lahen vesiltä eikä suurelta selältä: kalat pienet, verkot harvat. Jo tuossa kalat valitti, hauki hauille sanovi, kysyi siika säynähältä, lohi toiselta lohelta: "Joko kuoli kuulut miehet, katosi Kalevan poiat, liinanuotan nuikuttajat, lankapaulan laaittajat, suuren tarpoimen talujat, pitkän varren vaikuttajat?" Kuuli vanha Väinämöinen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ei ole kuollehet urohot, kaatunut Kalevan kansa. Yksi kuoli, kaksi syntyi, joill' on tarpoimet paremmat, varret vaaksoa pitemmät, nuotat kahta kauheammat."

Kahdeksasviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, tuosta tuumille tulevi, ajeleiksen arveloille nuotan liinaisen kutoa, satahisen saautella. Jopa tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Onko liinan kylväjätä, kylväjätä, kyntäjätä, verkko valmistellakseni, satasilmä saa'akseni kalan kurjan tappajaksi, katalan kaottajaksi?" Löytähän vähäisen maata, paikkoa palamatointa suurimmalla suon selällä, kahen kantosen lomassa. Kannon juuri kaivetahan: sieltä löytyi liinan siemen Tuonen toukan kätköksestä, maan maon varustamista. Olipa tuhkia läjänen, koko kuivia poroja purren puisen polttamilta, venehen kyettämiltä. Siihen liina kylvettihin, kypenihin kynnettihin, rannallen Aluen järven, peltohon saviperähän. Siitä silloin taimi nousi, pensi pellavas peritöin, liina liitotoin yleni yhtenä kesäisnä yönä. Yöllä liina kylvettihin, kuutamella kynnettihin, perattihin, koirittihin, nyhettihin, riivittihin, terävästi temmottihin, rotevasti rohkittihin. Vietihin likohon liina; sai pian lionneheksi. Nopeasti nostettihin, kiirehesti kuivattihin. Kohta tuotihin kotihin, pian luista luistettihin, loteasti loukuttihin, lipeästi lipsuttihin. Hapeasti harjattihin, hämysillä häpsittihin, joutui kohta kuontalolle, välehemmin värttinälle, yhtenä kesäisnä yönä, kahen päivyen kesellä. Sen sisaret kehreävät, kälykset kävylle lyövät, veljet verkoksi kutovat, apet ainoille panevat. Siinäkö käpynen kääntyi, palautui painopalko, kun sai nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi yhtenä kesäisnä yönä, vielä puolessa sitäki! Saipa nuotta valmihiksi, lankapaula laaituksi, perältä satoa syltä, siulat seitsentä satoa. Sen kivestivät somasti, lau'ustivat laatuisasti. Nuoret nuotalle menevät, vanhat koissa arvelevat: tokko tuota saatanehe, mitä mielin pyyetähän? Ve'etähän, vennotahan, pyyetähän, pynnetähän: ve'etähän pitkin vettä, pohetahan poiken vettä. Saa'ahan vähän kaloja: kiiskiä kirokaloja, ahvenia ruotaisia, särkiä sapikkahia; ei saatu sitä kaloa, kuta vasten nuotta tehty. Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi on seppo Ilmarinen! Lähtekämme itse tuonne, kera verkkojen vesille!" Läksivät urosta kaksi, veivät verkkonsa vesille. Yksi siula heitettihin saarehen selällisehen, siula toinen heitettihin niittykannan niemeksehen; nostin tuonne laaitahan vanhan Väinön valkamahan. Pohetahan, potketahan, ve'etähän, vennätähän. Saa'ahan kaloja kyllin: ihveniä, ahvenia, tuimenia, taimenia, lahnoja, lohikaloja, kaikkia ve'en kaloja; ei saa'a kaloa tuota, kuta vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna. Silloin vanha Väinämöinen vielä verkkoja lisäsi; jatkoi siuloja sivulta viiellä sylisa'alla, köyttä saalla seitsemällä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Viekämme syville verkot, etemmä ehättäkämme, vetäkämme vettä vielä toki toinenkin apajas!" Verkot vietihin syville, ennätettihin etemmä; ve'ettihin vettä vielä toki toinenkin apajas. Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Vellamo, ve'en emäntä, ve'en eukko ruokorinta! Tules paian muuttelohon, vaattehen vajehtelohon! Sinull' on rytinen paita, merenvaahtivaippa päällä, tuulen tyttären tekemä, Aallottaren antelema: minä annan liinapaian, panen aivan aivinaisen; se on Kuuttaren kutoma, Päivättären kehreämä. "Ahto, aaltojen isäntä, satahauan hallitsija! Ota virpi viittä syltä, salko seitsentä tapoa, jolla selät seuruelet, meren pohjat meuruelet, nostat ruotaisen romuen, kaiotat kalaisen karjan tämän nuotan nostimille, satalauan laskimille, kalaisista kaartehista, lohisista loukeroista, suurilta selän navoilta, synkiltä syväntehiltä, päivän paistamattomilta, hiekan hieromattomilta!" Pikku mies merestä nousi, uros aalloista yleni; seisovi meren selällä. Siitä tuon sanoiksi virkki: "Onko tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä?" Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Onpa tarve tarpojata, puun pitkän pitelijätä." Mies pieni, uros vähäinen, hongan rannalta hotaisi, puun pitkän petäjiköstä, paaen painoi tarpoimeksi. Kyselevi, lauselevi: "Tarvonko väen mukahan, oike'in olan takoa, vai tarvon asun mukahan?" Vanha viisas Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Jos tarvot asun mukahan, äijä on siinä tarpomista." Mies pieni, uros vähäinen, jo nyt tuossa tarpaisevi, tarpovi asun mukahan; kaiotti kaloja paljon tuon on nuotan nostimille, satalauan laskimille. Seppo airoilla asuvi; vaka vanha Väinämöinen itse on nuotan nostajana, lankapaulan lappajana. Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo nyt on kalainen karja tämän nuotan nostimilla, satalauan laskimilla." Siitä nuotta nostetahan, puretahan, puistetahan venehesen Väinämöisen: saa'ahan kalainen karhi, kut' oli vasten nuotta tehty, lankapaula laaittuna. Vaka vanha Väinämöinen viiletti venehen maalle sivuhun sinisen sillan, päähän portahan punaisen. Siivosi kalaisen karhin, purki ruotaisen romuen: sai sieltä halean hauin, kut' oli viikon pyyettynä. Silloin vanha Väinämöinen itse tuossa arvelevi: "Ruohinko käsin ruveta ilman rautarukkasitta, kivisittä kintahitta, vaskisitta vanttuhitta?" Senpä kuuli Päivän poika. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Minä hauin halkoaisin, tohtisin käsiksi käyä, kun oisi isoni puukko, veitsi valtavanhempani." Vieri veitsi taivosesta, puukko pilvistä putosi, pää kulta, terä hopea, vieri vyölle Päivän poian. Niin pätevä Päivän poika tuon veitsen käsin tavoitti; sillä hauin halkaisevi, suu levän levittelevi. Vatsassa halean hauin löytähän kulea kuuja; vatsassa kulean kuujan, siell' oli sileä siika. Halkaisi sileän siian: sai sieltä sinikeräsen siian suolen soukerosta, kolmannesta koukerosta. Kehitti sinikeräsen: sisältä sinikeräsen putosi punakeränen. Purki tuon punakeräsen: keskeltä punakeräsen tapasi tulisorosen, jok' oli tullut taivosesta, puhki pilvien pu'onnut, päältä taivosen kaheksan, ilmalta yheksänneltä. Väinämöisen arvellessa, millä tuota vietänehe tupihin tulettomihin, pime'ihin pirttilöihin, jopa tuikahti tulonen, pääsi käestä Päivän poian. Poltti parran Väinämöisen; sepolta sitäi pahemmin tuli poltti poskipäitä, käsiänsä kärventeli. Meni siinä mennessänsä aalloitse Aluen järven. Karkasi katajikolle, niin paloi katajakangas; kohautti kuusikkohon: poltti kuusikon komean. Vieri vieläkin etemmä, poltti puolen Pohjan maata, sakaran Savon rajoa, kahen puolen Karjalata. Vaka vanha Väinämöinen itse läksi astumahan, ylös korpehen kohosi tuon tuiman tulen jälille. Tapasi tulosen tuolta kahen kannon juuren alta, leppäpökkelön sisästä, lahokannon kainalosta. Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Tulonen, Jumalan luoma, luoma Luojan, valkeainen! Syyttäpä menit syville, asiatta aivan kauas! Teet paremmin, kun paloat kivisehen kiukahasen, kytkeihet kypenihisi, himmennäihet hiilihisi, päivällä pi'eltäväksi kotapuissa koivuisissa, yöllä piileteltäväksi kehän kultaisen kuvussa." Tempasi tulikipunan palavoihin pakkuloihin, koivun kääpihin kovihin, vaskisehen kattilahan. Kantoi tulta kattilassa, koivun kuorella kuletti nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen: sai tuvat tulelliseksi, pirtit valkealliseksi. Itse seppo Ilmarinen syrjin syöstihe merehen, veäikse vesikivelle, rantapaaelle paneikse tuskissa tulen palavan, vaike'issa valkeaisen. Siinä tulta tummenteli, valkeaista varventeli. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tulonen, Jumalan luoma, panu, poika Aurinkoisen! Mikä sun pani pahaksi, jotta poltit poskiani, kuumotit kupehiani, ääriäni ärjöttelit? "Millä nyt tulta tummentelen, valkeaista varventelen, teen tulen tehottomaksi, valkean varattomaksi, ettei viikkoa vihoisi, kovin kauan karvastaisi? "Tule, tytti, Turjan maalta, neiti, laskeite Lapista hyyssä sukka, jäässä kenkä, hallassa hamehen helmat, hyinen kattila käessä, jäinen kauha kattilassa! Viskoa vilua vettä, riittehistä ripsuttele paikoille palanehille, tulen tuhmille vihoille! "Kun ei tuosta kyllin liene, tule, poika, Pohjolasta, lapsi, täyestä Lapista, mies pitkä, Pimentolasta, korpikuusien kokoinen, suopetäjän suuruhinen, hyiset kintahat käessä, hyiset saappahat jalassa, hyinen lakki päälaella, hyinen vyöhyt vyölle vyötty! "Tuo'os hyytä Pohjolasta, jäätä kylmästä kylästä! Paljo on hyytä Pohjolassa, jäätä kylmässä kylässä: hyyss' on virrat, jäässä järvet, ilmat kaikki iljenessä; hyiset hyppivät jänikset, jäiset karhut karkelevat keskellä lumimäkeä, lumivaaran liepehellä; hyiset joutsenet joluvat, jäiset sorsat soutelevat keskellä lumijokea, jäisen kosken korvaksella. "Hyytä kelkalla vetäös, jäätä reellä reutoellos tuiman tunturin laelta, vaaran vankan liepeheltä! Sillä hyyllä hyy'yttele, jäävilulla jäähyttele tulen viemiä vikoja, panun tuiki paahtamia! "Kun ei tuosta kyllin liene, oi Ukko ylijumala, Ukko, pilvien pitäjä, hattarojen hallitsija, iätä iästä pilvi, jänkä lännestä lähetä, syrjin yhtehen syseä, lomatusten loukahuta! Sa'a hyytä, sa'a jäätä, sa'a voietta hyveä paikoille palanehille, vian tuiki tullehille!" Sillä seppo Ilmarinen tuota tulta tummenteli, valkeata vaimenteli. Sai seppo paranneheksi, entisellehen ehoksi tuimista tulen vioista.

Yhdeksäsviidettä runo