Part 29

Louhi, Pohjolan emäntä, kutsui Pohjolan kokohon. Pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa; rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen. Latoi miehet laivahansa, suoritti sotaurohot, kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi: sata miestä miekallista, tuhat jousella urosta. Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi; nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin, kuin on pitkän pilven longan, pilven tönkän taivahalla. Siitä läksi laskemahan, sekä läksi jotta joutui sampoa tapoamahan venehestä Väinämöisen. Vaka vanha Väinämöinen laskevi sinistä merta. Itse tuon sanoiksi virkki, puhui purtensa perästä: "Oi sie lieto Lemmin poika, ylimäinen ystäväni! Nouse purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravaha! Katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas, onko selvät ilman rannat, onko selvät vai sekavat!" Tuopa lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä, hyvin kärkäs käskemättä, kehumattaki kepeä, nousi purjepuun nenähän, vaatevarpahan ravahti. Katsoi iät, katsoi lännet, katsoi luotehet, etelät, katsoi poikki Pohjan rannan. Siitä tuon sanoiksi virkki: "Selvänä etinen ilma, taakea takainen taivas: pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa." Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehtelitki! Ei se pilvi ollekana, pilven lonka lienekänä: se on pursi purjehinen. Katso toiste tarkemmasti!" Katsoi toiste, katsoi tarkoin. Sanovi sanalla tuolla: "Saari kaukoa näkyvi, etähältä haamottavi; havukoita haavat täynnä, koivut kirjokoppeloita." Sanoi vanha Väinämöinen: "Jo vainen valehtelitki! Havukoita ei ne olle eikä kirjokoppeloita: ne on Pohjan poikasia. Katso tarkoin kolmannesti!" Se on lieto Lemminkäinen katsoi kerran kolmannenki. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi! Sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa!" Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi toet totiset. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Soua, seppo Ilmarinen, soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa, jotta juoksisi venonen, pursi eestä ennättäisi!" Souti seppo Ilmarinen, souti lieto Lemminkäinen, souti kansa kaikenlainen. Lyllyivät melat lylyiset, hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi; nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni. Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivät: eipä matka eistykänä, ei pakene puinen pursi eestä purren purjehisen, tuon on Pohjolan venehen. Silloin vanha Väinämöinen jo tunsi tuhon tulevan, hätäpäivän päälle saavan. Arvelee, ajattelevi, miten olla, kuin eleä. Itse tuon sanoiksi virkki: "Vielä mä tuohon mutkan muistan, keksin kummoa vähäisen." Tavoittihe tauloihinsa, tunkihe tuluksihinsa. Otti piitä pikkuruisen, tauloa taki vähäisen; ne merehen mestoavi yli olkansa vasemman. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Tuosta tulkohon karinen, salasaari kasvakohon, johon juosta Pohjan purren, satahangan halkiella meren myrskyn hiertimessä, lainehen rapa'imessa!" Se siitä kariksi kasvoi, loihe luo'oksi merehen, itähän pitemmin puolin, poikkipuolin pohjosehen. Tulla puikki Pohjan pursi, halki aallon hakkoavi: jopa joutuvi karille, puuttui luotohon lujasti. Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli; mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat noiksi tuulen vietäviksi, ahavan ajeltaviksi. Louhi, Pohjolan emäntä, jaloin juoksevi vetehen, läksi purtta nostamahan, laivoa kohottamahan. Ei ota vene yletä eikä pursi liikahella: kaikk' oli kaaret katkennunna, kaikki hangatki hajalla. Arvelee, ajattelevi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Mikäs neuvoksi tulevi, kukas pannahan etehen?" Jopa muiksi muutaltihe, tohti toisiksi ruveta. Otti viisi viikatetta, kuusi kuokan kuolioa: nepä kynsiksi kyhäsi, kohenteli kouriksensa; puolen purtta särkynyttä: senpä allensa asetti; laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa; sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen, sata miestä miekallista, tuhat ampujaurosta. Levitäikse lentämähän, kokkona kohotteleikse. Lenteä lekuttelevi tavoitellen Väinämöistä: siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli. Veen emonen, vaimo kaunis, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Oi on vanha Väinämöinen! Käännä päätä päivän alta, luo'os silmät luotehesen, katso taaksesi vähäisen!" Vaka vanha Väinämöinen käänti päätä päivän alta, luopi silmät luotehesen, katsoi taaksensa vähäisen: jo tulevi Pohjan eukko, lintu kumma liitelevi, harte'ista kuin havukka, vaakalintu vartalolta! Yllättävi Väinämöisen. Lenti purjepuun nenähän, vaatevarpahan rapasi, päähän pielen seisotaikse: oli pursi päin pu'ota, laiva laioin kallistua. Siinä seppo Ilmarinen heitäikse Jumalahansa, Luojahansa luotteleikse. Sanovi sanalla tuolla: "Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, ettei poika pois tulisi, emon lapsi lankeaisi Luojan luomalta lu'ulta, Jumalan sukeamalta! "Ukko, julkinen jumala, itse taatto taivahinen! Tuo mulle tulinen turkki, päälleni panuinen paita, jonka suojasta sotisin ja takoa tappeleisin, ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi rauan kirkkahan kisassa, terän tuiman tutkaimessa!" Itse vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle sammon nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen?" Sanoi Pohjolan emäntä: "En lähe jakohon sammon sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen!" Itse sampoa tavoitti venehestä Väinämöisen. Siinä lieto Lemminkäinen miekan vyöltänsä vetäisi, tempasi terävän rauan vasemmalta puoleltansa; kokon kourille kokevi, räpylöille räimilöivi. Iski lieto Lemminkäinen, sekä iski jotta lausui: "Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot urohot, sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynän nenästä!" Virkki tuossa Pohjan eukko, puhui purjepuun nenästä: "Oi sie lieto, Lemmin poika, Kauko rukka, mies katala! Pettelit oman emosi, valehtelit vanhempasi: sanoit et käyväsi sotoa kuunna, kymmennä kesänä kullankana tarpehella, hopeankana halulla!" Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi. Jo veti melan merestä, tammen lastun lainehesta; sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta: muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi. Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet, sata miestä siiven alta, tuhat purstolta urosta. Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille, kuni puusta koppeloinen, kuusen oksalta orava. Siitä sampoa tavoitti sormella nimettömällä. Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen punapurren laitimelta keskelle meren sinisen: siinä sai muruiksi sampo, kirjokansi kappaleiksi. Niin meni muruja noita, sammon suuria paloja alle vienojen vesien, päälle mustien murien; ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi. Siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia. Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja selälle meren sinisen, meren laajan lainehille, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi. Niitä tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli selällä meren sinisen, meren laajan lainehilla. Tuuli maalle työnnytteli, aalto rannallen ajeli. Vaka vanha Väinämöinen näki tyrskyn työntelevän, hyrskyn maalle hylkeävän, aallon rannallen ajavan noita sampuen muruja, kirjokannen kappaleita. Hän tuosta toki ihastui. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen! Tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!" Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Vielä mä tuohon mutkan muistan, mutkan muistan, keinon keksin kynnöllesi, kylvöllesi, karjoillesi, kasvuillesi, kuillesi kumottaville, päivillesi paistaville: tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon; annan pakkasen palella, vilun ilman viivytellä kyntöjäsi, kylvöjäsi, elojasi, toukojasi; saatan rautaisen rakehen, teräksisen tellittelen halmehillesi hyville, parahille pelloillesi. Nostan karhun kankahalta, harvahampahan havuilta ruuniasi ruhtomahan, tammojasi tappamahan, karjojasi kaatamahan, lehmiä levittämähän. Kansan tauilla tapatan, surmoan sukusi kaiken, ettei kuulla kuun ikänä maailmassa mainittavan." Silloin vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ei minua laula lappi eikä tunge turjalainen! Jumalall' on ilman viitta, Luojalla avaimet onnen, ei katehen kainalossa, vihansuovan sormen päässä. "Kun ma luome Luojahani, turvoan Jumalahani, saa se toukat touoistani, viholliset viljastani, tonkimasta toukojani, kasvujani kaatamasta, orahia ottamasta, viljoa vihoamasta. "Sinä, Pohjolan emäntä, tunge turmiot kivehen, pahat paina kalliohon, vaivat vuorehen valitse, elä kuuta kulloinkana, aurinkoa milloinkana! "Anna pakkasen palella, vilun ilman viivytellä omia orahiasi, kylvämiäsi jyviä! Sa'a rauaista raetta, teräksistä telkyttele oman auran kääntämille, Pohjan peltojen perille! "Nosta karhu kankahalta, viiasta vihainen kissa, korvesta koverakoura, havun alta harvahammas Pohjolan kujan perille, Pohjan karjan käytäville!" Siitä Pohjolan emäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni: eloni meni merehen, sampo särkyi lainehisin!" Läksi itkien kotihin, polotellen pohjosehen. Ei saanut sanottavata koko sammosta kotihin; veipä kuitenki vähäisen sormella nimettömällä: kantoi kannen Pohjolahan, sai rivan Sariolahan. Siit' on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa. Vaka vanha Väinämöinen itse maalle mentyänsä löyti sampuen muruja, kirjokannen kappaleita rannalta merelliseltä, hienoiselta hietiköltä. Saattoi sampuen muruset, kirjokannen kappalehet nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen, kasvamahan, karttumahan, saamahan, satoamahan olu'iksi ohraisiksi, leiviksi rukihisiksi. Siinä vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Anna, Luoja, suo, Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme suloisessa Suomenmaassa, kaunihissa Karjalassa! "Varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista! Kaa'a maalliset katehet, ve'elliset velhot voita! "Ole puolla poikiesi, aina lastesi apuna, aina yöllisnä tukena, päivällisnä vartijana, vihoin päivän paistamatta, vihoin kuun kumottamatta, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen, pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta! "Aita rautainen rakenna, kivilinna liitättele ympäri minun eloni, kahen puolen kansoani, maasta saaen taivosehen, taivosesta maahan asti, asukseni, ainokseni, tuekseni, turvakseni, jottei liika liioin söisi, vastus viljalta vitaisi sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!"

Neljäsviidettä runo

Vaka vanha Väinämöinen arvelevi aivossansa: "Nytpä soitanto sopisi, ilon teentä kelpoaisi näillä uusilla oloilla, kaunihilla kartanoilla! Vaan on kantele kaonnut, iloni iäti mennyt kalaisehen kartanohon, lohisehen louhikkohon, meren hauan haltijoille, Vellamon ikiväelle. Eikä tuota tuonekana, Ahto antane takaisin. "Oi on seppo Ilmarinen! Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäki päänä! Tao rautainen harava, haravahan piit tiheät, piit tiheät, varsi pitkä, jolla lainehet haroan, laposille aallot lasken, meren ruoikot ru'olle, rannat kaikki karhikoille, soitto jälle saa'akseni, kantelo tavatakseni kalaisesta kaartehesta, lohisesta louhikosta!" Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, takoi rautaisen haravan varren vaskisen keralla. Piit takoi satoa syltä, varren viittä valmisteli. Siitä vanha Väinämöinen otti rautaisen haravan. Astui tietä pikkaraisen, kulki matkoa palasen teloille teräksisille, vaskisille valkamoille. Tuoss' oli purtta, kaksi purtta, kaksi valmista venettä teloilla teräksisillä, vaskisilla valkamoilla: yksi pursi uusi pursi, toinen pursi vanha pursi. Sanoi vanha Väinämöinen, virkki uuelle venolle: "Lähepä, veno, vesille, pursi, aalloillen ajaite käsivarren kääntämättä, peukalon pitelemättä!" Läksipä veno vesille, pursi aalloillen ajoihe. Vaka vanha Väinämöinen itse istuihe perähän; läksi merta luutimahan, lainetta lakaisemahan. Luopi lumpehet kokohon, haravoipi rannan raiskat, ruoposteli ruo'on ruutut, ruo'on ruutut, kaislan kaitut, joka hauanki harasi, karit kaikki karhieli: eipä saanut, ei tavannut hauinluista soittoansa, ikimennyttä iloa, kaonnutta kanteloa. Vaka vanha Väinämöinen astuvi kohen kotia alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin. Itse tuon sanoiksi kertoi: "Ei tuota enämpi olle hauin hampahan iloa, kalanluista luikutusta!" Astuessansa ahoa, saloviertä vierressänsä kuuli koivun itkeväksi, puun visan vetistäväksi. Jopa luoksi luontelihe, lähemmäksi laittelihe. Kysytteli, lausutteli: "Mit' itket, ihana koivu, puu vihanta, vierettelet, vyöhyt valkea, valitat? Ei sua sotahan vieä, ei tahota tappelohon." Koivu taiten vastaeli, itse virkki puu vihanta: "Niinpä muutamat sanovi, moniahat arvelevi elävän minun ilossa, riemussa remuelevan: minä hoikka huolissani, ikävissäni iloitsen, panen pakkopäivissäni, murehissa murmattelen. "Typeryyttä, tyhjä, itken, vajauttani valitan, kun olen osatoin, raukka, tuiki, vaivainen, varatoin näillä paikoilla pahoilla, lake'illa laitumilla. "Osalliset, onnelliset tuota toivovat alati kesän kaunihin tulevan, suven suuren lämpiävän. Toisinpa minä typerä, minä vaivainen varoan - kuoreni kolottavaksi, lehtivarvat vietäväksi! "Useinpa minun utuisen, use'in, utuisen raukan, lapset kerkeän keväimen luokseni lähenteleikse, veitsin viisin viiltelevät halki mahlaisen mahani. Paimenet pahat kesällä vievät vyöni valkeaisen, ken lipiksi, ken tupeksi, kenpä marjatuohiseksi. "Use'in minun utuisen, use'in, utuisen raukan, tytöt allani asuvat, vierelläni viehkuroivat, lehvät päältä leikkelevät, varvat vastoiksi sitovat. "Use'in minä utuinen, use'in, utuinen raukka, kaaetahan kaskipuiksi, pinopuiksi pilkotahan. Kolmasti tänäi kesänä, tänä suurena suvena miehet allani asuivat, kirvestänsä kitkuttivat mun poloisen pään menoksi, heikon henkeni lähöksi. "Se oli ilo kesästä, riemu suuresta suvesta. Ei ole talvi sen parempi, lumen aika armahampi. "Jopa aina aikaisehen mure muo'on muuttelevi, pääni painuvi pahaksi, kasvot käypi kalveaksi muistellessa mustat päivät, pahat ajat arvellessa. "Siitä tuuli tuskat tuopi, halla huolet haike'immat: tuuli vie vihannan turkin, halla kaunihin hamehen. Niin minä vähävarainen, minä, koito koivu raukka, jään aivan alastomaksi, varsin vaattehettomaksi vilussa värisemähän, pakkasessa parkumahan." Sanoi vanha Väinämöinen: "Elä itke, puu vihanta, vesa lehti, vierettele, vyöhyt valkea, valita! Saat sinä olevan onnen, elon uuen armahamman; kohta itkenet ilosta, riemusta remahutellet." Siitä vanha Väinämöinen koivun soitoksi kuvasi. Veisteli kesäisen päivän, kalkutteli kanteletta nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen. Veisti kopan kanteletta, emäpuun iloa uutta, kopan koivusta lujasta, emäpuun visaperästä. Sanoi vanha Väinämöinen, itse lausui, noin nimesi: "Tuoss' on koppa kanteletta, emäpuu iki-iloa. Mistä naulat saatanehe, vääntimet perittänehe?" Kasvoi tammi tanhualla, puu pitkä pihan perällä, tammessa tasaiset oksat, joka oksalla omena, omenalla kultapyörä, kultapyörällä käkönen. Kun käki kukahtelevi, sanoin viisin virkkelevi, kulta suusta kumpuavi, hopea valahtelevi kultaiselle kunnahalle, hope'iselle mäelle: siitä naulat kantelehen, vääntimet visaperähän! Sanoi vanha Väinämöinen, itse virkki, noin nimesi: "Sain ma naulat kantelehen, vääntimet visaperähän. Vielä uupuvi vähäisen, viittä kieltä kanteloinen. Mistä tuohon kielet saisin, äänöset asetteleisin?" Läksi kieltä etsimähän. Astuvi ahoa myöten: istui immikkö aholla, nuori neitonen norolla. Ei se impi itkenynnä, ei varsin ilonnutkana; ilman lauloi itseksensä: lauloi iltansa kuluksi, sulhon toivossa tulevan, armahansa aikehessa. Vaka vanha Väinämöinen tuonne kengättä kepitti, ilman hampsi hattaratta. Sitte sinne tultuansa alkoi hapsia anella. Itse tuon sanoiksi virkki: "Anna, impi, hapsiasi, hieprukka, hivuksiasi kanteloisen kielosiksi, ääniksi ilon ikuisen!" Antoi impi hapsiansa, hienoja hivuksiansa; antoi hasta viisi, kuusi sekä seitsemän hivusta: siit' on kielet kantelessa, ääntimet iki-ilossa. Saip' on soitto valmihiksi. Siitä vanha Väinämöinen istuiksen alakivelle, paatiselle portahalle. Otti kantelon käsille, ilon itsensä lähemmä. Kären käänti taivahalle, ponnen polville tukesi: ääniä asettelevi, säveliä sääntelevi. Sai äänet asetetuksi, soittonsa sovitetuksi, niin käänti alakäsille, poikkipuolin polvillensa. Laski kynttä kymmenkunnan, viisi sormea viritti kielille kapahumahan, sävelille hyppimähän. Siinä vanha Väinämöinen kun on soitti kanteletta käsin pienin, hoikin sormin, peukaloin ulos kiverin, jopa virkki puu visainen, vesa lehti vieretteli, kukahti käkösen kulta, hivus impyen ilosi. Sormin soitti Väinämöinen, kielin kantelo kajasi: vuoret loukkui, paaet paukkui, kaikki kalliot tärähti, kivet laikkui lainehilla, somerot vesillä souti, petäjät piti iloa, kannot hyppi kankahilla. Kälykset Kalevan naiset, kesken kirjan neulomisen ne tuohon jokena juoksi, kaikki virtana vilisi, nuoret naiset naurusuulla, emännät ilolla mielin soitteloa kuulemahan, iloa imehtimähän. Mi oli miehiä lähellä, ne kaikki lakit käessä; mi oli akkoja lähellä, ne kaikki käsi posella. Tyttäret vesissä silmin, pojat maassa polvillansa kanteloista kuuntelivat, iloa imehtelivät. Sanoivat samalla suulla, yhen kielen kerkesivät: "Ei ole tuota ennen kuultu noin suloista soitantoa, sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana!" Kuuluvi sorea soitto, kuului kuutehen kylähän. Eik' ollut sitä otusta, ku ei tullut kuulemahan tuota soittoa suloista, kajahusta kanteloisen. Mi oli metsän eläintä, kyykistyivät kynsillehen kanteloista kuulemahan, iloa imehtimähän. Ilman linnut lentäväiset varvuille varustelihe, veen kalaset kaikenlaiset rantahan rakentelihe. Matosetki maanalaiset päälle mullan muuttelihe - käänteleivät, kuuntelevat tuota soittoa suloista, kantelen iki-iloa, Väinämöisen väännätystä. Siinä vanha Väinämöinen kyllä soitteli somasti, kajahutti kaunihisti. Soitti päivän, soitti toisen yhtehen rupeamahan, yhen aamun atriahan, yhen vyönsä vyötäntähän, yhen paitansa panohon. Kun hän soitteli kotona, huonehessa honkaisessa, niin katot kajahtelivat, permannot pemahtelivat; laet lauloi, ukset ulvoi, kaikki ikkunat iloitsi, kiukoa kivinen liikkui, patsas patvinen pajahti. Kun hän kulki kuusikossa, vaelti petäjikössä, kuusoset kumartelihe, männyt mäellä kääntelihe, käpöset keolle vieri, havut juurelle hajosi. Kun hän liikahti lehossa tahi astahti aholla, lehot leikkiä pitivät, ahot ainoista iloa, kukat kulkivat kutuhun, vesat nuoret notkahteli.

Viidesviidettä runo