Part 27

Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Ohoh seppo Ilmarinen! Lähtekämme Pohjolahan hyvän sammon saa'antahan, kirjokannen katsantahan!" Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei ole sampo saatavana, kirjokansi tuotavana pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta! Siell' on sampo saatettuna, kirjokansi kannettuna Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän yheksän lukon ta'aksi; siihen juuret juurruteltu yheksän sylen syvähän, yksi juuri maaemähän, toinen vesiviertehesen, kolmas on kotimäkehen." Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli seppo, veikkoseni! Lähtekämme Pohjolahan tuon on sammon saa'antahan! Laatikamme laiva suuri, johon sampo saatetahan, kirjokansi kannetahan Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä, yheksän lukon takoa!" Sanoi seppo Ilmarinen: "Vakavampi maisin matka. Lempo menköhön merelle, surma suurelle selälle! Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri, saisi sormet soutimeksi, kämmenet käsimeloiksi." Sanoi vanha Väinämöinen: "Vakavampi maisin matka, vakavampi, vaikeampi, vielä muuten mutkaisempi. Lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella, ve'et väljät välkytellä, selät selvät seurustella: tuuli purtta tuuittavi, aalto laivoa ajavi, länsituuli läikyttävi, etelä e'elle viepi. Vaan kuitenki kaikitenki, kun et mieline merisin, niin on maisin matkatkamme, rantaisin ratustelkamme! "Tao nyt mulle uusi miekka, tee miekka tuliteräinen, jolla hurttia hutelen, Pohjan kansan kaikottelen saaessa otolle sammon tuonne kylmähän kylähän, pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan!" Tuo on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, tunki rautoja tulehen, teräksiä hiiloksehen, kultia koko piosen, hope'ita kourallisen. Laittoi orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. Orjat lietsoi löyhytteli, hyvin painoi palkkalaiset: rauta vellinä venyvi, teräs taipui tahtahana, hopea vetenä välkkyi, kulta läikkyi lainehena. Siitä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, katsoi alle ahjoksensa, lietsimensä liepehelle: näki miekan syntyväksi, pää kullan kuvauvaksi. Otti ainehet tulesta, tempasi hyvät takehet ahjosta alasimelle, vasarille, valkkamille. Takoi miekan mieltä myöten, kalvan kaikkien parahan, jonka kullalla kuvasi, hopealla huolitteli. Vaka vanha Väinämöinen tuli tuota katsomahan. Sai miekan tuliteräisen kätehensä oikeahan. Katselevi, kääntelevi; sanan virkkoi, noin nimesi: "Onko miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?" Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan, jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta, tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui, kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi. Sylkytteli miekkoansa vuoren rautaisen raossa. Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo minä terällä tällä vaikka vuoret poikki löisin, kalliot kaha jakaisin!" Itse seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Milläpä minä poloinen, millä, tuima, turveleime, hyöteleime, vyöteleime maan varalle, veen varalle? Joko luustoihin lueime, rautapaitoihin paneime, teräsvöihin telkitäime? Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi, teräsvyössä tenhoisampi." Lähteä luku tulevi, liitto käyä kerkiävi. Yks' on vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen läksivät hevon hakuhun, kuloharjan kuuntelohon, suvikunnan suitset vyöllä, varsan valjahat olalla. Kahen etsivät hevoista, päätä puitse katselevat, tarkasti tähystelevät ympäri salon sinisen: löytivät hevon lehosta, kuloharjan kuusikosta. Vaka vanha Väinämöinen, toinen seppo Ilmarinen painoi päähän kullan päitset, suvikunnan suitset suuhun. Ajoa ratustelevat kahen miehen rantamaata: kuului rannalta kujerrus, valitanta valkamalta. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Siell' on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa! Joko käymme katsomahan, likeltä tähystämähän?" Itse astuvi likemmä, meni luota katsomahan. Eipä impi itkekänä eikä kaikerra kananen: oli pursi itkemässä, venonen valittamassa. Virkki vanha Väinämöinen luoksi purren päästyänsä: "Mitä itket, puinen pursi, vene hankava, valitat? Itketkö sä puisuuttasi, hankavuuttasi haveksit?" Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "Vesille venosen mieli tervaisiltaki teloilta, mieli neien miehelähän korkeastaki ko'ista. Sitä itken, pursi raukka, vene vaivainen, valitan: itken viejäistä vesille, laskijaista lainehille. "Sanottihin tehtäessä, laulettihin laitettaissa saatavan sotivenettä, vainopurtta puuhattavan, tuovan täyteni eloa, alustani aartehia: ei ole sotahan saatu, eloteillen ensinkänä! "Muut purret, pahatki purret, ne aina sotia käyvät, tappeloita tallustavat; kolme kertoa kesässä tuovat täytensä rahoja, alustansa aartehia. Minä, veistämä venonen, satalauta laaittama, tässä lahon lastuillani, venyn veistännäisilläni. Pahimmatki maan matoset alla kaarien asuvat, linnut ilman ilke'immät pesän pielessä pitävät, kaikki korven konnikatki kokillani koksentavat. Oisi kahta kaunihimpi, kahta, kolmea parempi olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä." Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: "Elä itke, puinen pursi, vene hankava, havise! Kohta saat sotia käyä, tappeloita tallustella. "Lienet pursi Luojan luoma, Luojan luoma, tuojan tuoma, syrjin syökseite vetehen, laion aalloillen ajaite, ilman kouran koskematta, käen päälle käyttämättä, olkapään ojentamatta, käsivarren vaalimatta!" Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "Eipä muu sukuni suuri eikä veljeni, venoset, lähe työnnyttä vesille, laskematta lainehille, kun ei kourin koskettane, käsivarsin käännettäne." Sanoi vanha Väinämöinen: "Jos ma sun vesille työnnän, joko juokset soutamatta, airoilla avittamatta, huoparilla huopimatta, puhumatta purjehesen?" Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "Eipä muu sukuni suuri eikä toinen joukkioni juokse sormin soutamatta, airoilla avittamatta, huoparilla huopimatta, puhumatta purjehesen." Vaka vanha Väinämöinen tuosta tuon sanoiksi virkki: "Joko juokset soutamalla, airoilla avittamalla, huoparilla huopimalla, puhumalla purjehesen?" Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "Jo vainen sukuni muuki, kaikki veljeni, venoset, juoksi sormin soutamalla, airoilla avittamalla, huoparilla huopimalla, puhumalla purjehesen." Siitä vanha Väinämöinen heitti hiekalle hevosen, painoi puuhun marhaminnan, ohjat oksalle ojenti, lykkäsi venon vesille, lauloi purren lainehille. Kysytteli puista purtta, sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie kaareva venonen, pursi puinen, hankaniekka! Ootko kaunis kannannalta, kuin oot kaunis katsonnalta?" Pursi puinen vastoavi, vene hankava sanovi: "Oonpa kaunis kannannalta sekä pohjalta sijava: soutoa sa'an urohon, ilman istua tuhannen." Siitä vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi. Lauloi ensin laitapuolen sukapäitä sulhosia, sukapäitä, piipioja, saapasjalkoja jaloja. Lauloi toisen laitapuolen tinapäitä tyttäriä, tinapäitä, vaskivöitä, kultasormia somia. Lauloi vielä Väinämöinen teljot täytehen väkeä, ne on vanhoa väkeä, iän kaiken istunutta, kuss' oli vähän sijoa nuorukaisilta esinnä. Itse istuvi perähän, kokan koivuisen kuvulle, lasketteli laivoansa. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Juokse, pursi, puittomia, vene, väljiä vesiä! Kule kuplina merellä, lumpehina lainehilla!" Pani sulhot soutamahan, neiet ilman istumahan. Sulhot souti, airot notkui: eipä matka eistykänä. Pani neiet soutamahan, sulhot ilman istumahan. Neiet souti, sormet notkui: eipä matka eistykänä. Muutti vanhat soutamahan, nuoret päältä katsomahan. Vanhat souti, päät vapisi: eipä vielä matka eisty. Siitä seppo Ilmarinen itse istui soutamahan: jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui. Loitos kuului airon loiske, kauas hankojen hamina. Soutavi sorehtelevi: teljot rytkyi, laiat notkui, airot piukki pihlajaiset, airon pyörät pyinä vinkui, terät teirinä kukerti, nenä joikui joutsenena, perä kaarskui kaarnehena, hangat hanhina havisi. Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi perässä punaisen purren, melan vartevan varassa. Niemi matkalla näkyvi, kylä kurja kuumottavi. Ahti niemellä asuvi, Kauko niemen kainalossa. Kalatuutta Kauko itki, leivätyyttä Lemminkäinen, Ahti aitan pieneyttä, veitikkä osan vähyyttä. Veisti laitoja venehen, uuen purren pohjapuuta päässä pitkän nälkäniemen, paltalla kylän katalan. Se oli korvalta korea, silmältä sitäi parempi. Loi silmänsä luotehelle, käänti päätä päivän alle: kaaren kaukoa näkevi, pilven longan loitompata. Eipä kaari ollutkana eikä pieni pilven lonka: oli pursi kulkemassa, venonen vaeltamassa selvällä meren selällä, ulapalla aukealla; mies puhas perässä purren, mies sorea soutimilla. Sanoi lieto Lemminkäinen: "En mä tunne tuota purtta, keksi kelvoista venettä; souten Suomesta tulevi, airon iske'in iästä, melan luoen luotehesen." Jo huhuta huikahutti, mäjellytti, mäikähytti, huuti mies nenästä niemen, verevä vesien poikki: "Kenen on veno vesillä, kenen laiva lainehilla?" Miehet purresta puhuvat sekä vaimot vastoavat: "Mi olet mies metsän asuja, uros korven kolkuttaja, kun et tunne tuota purtta, keksi Väinölän venettä, et tunne peräurosta etkä miestä airollista?" Sanoi lieto Lemminkäinen: "Jo tunnen peränpitäjän ja älyän airollisen: vaka vanha Väinämöinen itse on perän piossa, Ilmarinen airollisna. Minnekkä menette, miehet, kunne läksitte, urohot?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Kohti pohjaista kulemme, kohti kuohuja kovia, lakkipäitä lainehia: sampoa tapoamahan, kirjokantta katsomahan Pohjolan kivimäestä, vaaran vaskisen sisästä." Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ohoh vanha Väinämöinen! Otapa minua, miestä, urohoksi kolmanneksi, kun saat sammon nostantahan, kirjokannen kannantahan! Vielä mieki miesnä maksan, jos saisi tapella tarve: annan käskyn kämmenille, olkapäilleni opaston." Vaka vanha Väinämöinen otti miehen matkoihinsa, veitikän venosehensa. Se on lieto Lemminkäinen jo tulla tuhuttelevi, käyä luikerrehtelevi. Tuopi laian tullessansa venehesen Väinämöisen. Sanoi vanha Väinämöinen: "Oisi puuta purressani, laitoa venehessäni, parahiksi painoaki. Miksi laitat laitoasi, puuta purtehen liseät?" Sanoi lieto Lemminkäinen: "Ei vara venettä kaa'a, tuki suovoa tuhoa. Use'in merellä Pohjan tuuli laitoa kysyvi, vastatuuli varppehia." Sanoi vanha Väinämöinen: "Sentähen sotavenosen rinta rautahan rakettu ja tehty teräsnenähän, jottei tuulen tuiki vieä eikä viskoa vihurin."

Neljäskymmenes runo

Vaka vanha Väinämöinen laskea karehtelevi tuon on pitkän niemen päästä, kylän kurjan kuuluvilta. Laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia. Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat: "Mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla, ilo entistä parempi, laulu muita laatuisampi?" Laski vanha Väinämöinen, laski päivän maavesiä, päivän toisen suovesiä, kolmannen kosen vesiä. Siinä lieto Lemminkäinen muisti muutaman sanansa korvalla tulisen kosken, pyhän virran pyörtehessä. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Heitä, koski, kuohuminen, vesi vankka, vellominen! Kosken tyttö, kuohuneiti! Istuite kihokivelle, kihopaaelle paneite! Sylin aaltoja aseta, käsin kääri käppyröitä, kourin kuohuja kohenna, jottei riusko rinnoillemme eikä päällemme päräjä! "Akka aaltojen-alainen, vaimo kuohun-korvallinen! Nouse kourin kuohun päälle, yskin aallollen ylene kuohuja kokoamahan, vaahtipäitä vaalimahan, jottei syytöintä syseä, viatointa vierettele! "Kivet keskellä jokea, paaet kuohun kukkuralla otsansa alentakohon, päälakensa painakohon matkalta punaisen purren, tieltä tervaisen venehen! "Kun ei tuosta kyllin liene, Kivi-Kimmo, Kammon poika, väännä reikä vääntimellä, puhkaise purasimella keskelle kosen kiveä, pahan paaen palleahan, juosta purren puuttumatta, venehen vikaumatta! "Kun ei tuosta kyllin liene, veen isäntä, vuon alio, kivet saata sammaliksi, hauin vuoluksi venonen kuohuja kulettaessa, mäkipäitä mentäessä! "Neiti kosken-korvallinen, impi virran-vierellinen! Kehreäs utuinen lanka utuisesta kuontalosta! Veä lankasi ve'elle, sinerväsi lainehelle, jota pitkin purren juosta, tervarinnan teuotella, mennä miehen melkeänki, äkkiouonkin osata! "Melatar on, mielivaimo! Ota mieluisa melasi, jollapa piät pereä, noitivirrat viilettelet katehen koan e'etse, noian ikkunan alatse! "Kun ei tuosta kyllin liene, Ukko, taivahan jumala, piä miekalla pereä, tuijota tupettomalla, jotta juosta puisen purren, mennä mäntyisen venehen!" Itse vanha Väinämöinen laskea karehtelevi. Laski louhien lomitse noita kuohuja kovia; eikä puutu puinen pursi, vene tietäjän takellu. Äsken tuonne tultuansa noille väljille vesille puuttui pursi juoksemasta, venonen pakenemasta. Pursi puuttuvi lujahan, vene vieremättömäksi. Se on seppo Ilmarinen, toinen lieto Lemminkäinen pistivät melan merehen, lastun kuusen lainehesen; päästeä nytystelevät tuota purtta puutoksesta: ei ota venonen juosta eikä pääse puinen pursi. Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie lieto Lemmin poika! Kallistaite katsomahan, miss' on pursi puuttumassa, venonen takistumassa näillä väljillä vesillä, vienolla alantehella, kivelläkö vai haolla vaiko muulla vastuksella!" Se on lieto Lemminkäinen pyörähtihe katsomahan. Katsovi venosen alle, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei ole veno kivellä, ei kivellä, ei haolla: vene on hauin hartioilla, ve'en koiran konkkaluilla!" Vaka vanha Väinämöinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Jotaki joessa onpi, hakojaki, haukiaki. Kun lie hauin hartioilla, ve'en koiran konkkaluilla, veä miekalla vetehen, katkaise kala kaheksi!" Se on lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä, miekan vyöltänsä vetävi, luunpurijan puoleltansa. Veti miekalla meryttä, alta laian laskettavi: itse vierähti vetehen, kourin aaltohon kohahti. Siitä seppo Ilmarinen tarttui tukkahan urosta, nostalti merestä miehen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Kaikki on mieheksi kyhätty, pantu parran kantajaksi, lisäksi satalu'ulle, tuhannelle täytteheksi!" Miekan vyöltänsä vetävi, tupestansa tuiman rauan, jolla kalhaisi kaloa, alta laian läimähytti: miekka murskaksi mureni, eipä hauki tiennytkänä. Vaka vanha Väinämöinen tuossa tuon sanoiksi virkki: "Ei ole teissä puolta miestä, ei urosta kolmannesta! Kun konsa tulevi tarve, miehen mieltä vaaitahan, silloin mieli melkeässä, kaikki toimi toisialla." Itse miekkansa veälti, tempasi terävän rauan. Työnti miekkansa merehen, alle laian langetteli kalahauin hartioihin, ve'en koiran konkkaluihin. Miekka luottihe lujahan, kitasihin kiinnittihe. Siitä vanha Väinämöinen nostalti kaloa tuota, veti haukia ve'estä: hauki katkesi kaheksi; pursto pohjahan putosi, pää kavahti karpahasen. Jo otti venonen juosta, pääsi pursi puutoksesta. Vaka vanha Väinämöinen luotti purren luotoselle, ravahutti rantasehen. Katselevi, kääntelevi tuota hauin pääpaloa. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken on vanhin sulholoista, sepä hauki halkomahan, kala viploin viiltämähän, pää paloiksi pahkomahan!" Miehet purresta puhuvat, vaimot lausui laitasilta: "Saajanpa käet sulimmat, sormet pyytäjän pyhimmät." Vaka vanha Väinämöinen veti veitsen huotrastansa, kyleltänsä kylmän rauan, jolla hauin halkaisevi, pahkovi kalan paloiksi. Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken on nuorin neitosista, sepä hauki keittämähän murkinaisiksi muruiksi, kalaisiksi lounahiksi!" Kävi neiet keittämähän - kävi kilvan kymmenenki. Siitä hauki keitetähän, murkinoiahan muruina. Jäipä luita luotoselle, kalanluita kalliolle. Vaka vanha Väinämöinen noita tuossa katselevi, katselevi, kääntelevi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Mikä tuostaki tulisi, noista hauin hampahista, leveästä leukaluusta, jos oisi sepon pajassa, luona taitavan takojan, miehen mahtavan käsissä?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tule tyhjästä mitänä, kalan ruotasta kalua, ei seponkana pajassa, luona taitavan takojan, miehen mahtavan käsissä." Vaka vanha Väinämöinen itse tuon sanoiksi virkki: "Näistäpä toki tulisi kalanluinen kanteloinen, kun oisi osoajata, soiton luisen laatijata." Kun ei toista tullutkana, ei ollut osoajata, soiton luisen laatijata, vaka vanha Väinämöinen itse loihe laatijaksi, tekijäksi teentelihe. Laati soiton hauinluisen, suoritti ilon ikuisen. Kust' on koppa kanteletta? Hauin suuren leukaluusta. Kust' on naulat kanteletta? Ne on hauin hampahista. Kusta kielet kanteletta? Hivuksista Hiien ruunan. Jo oli soitto suorittuna, valmihina kanteloinen, soitto suuri hauinluinen, kantelo kalaneväinen. Tuli tuohon nuoret miehet, tuli nainehet urohot, tuli pojat puol'-ikäiset sekä pienet piikalapset, tytöt nuoret, vaimot vanhat, naiset keskikertaisetki, kanteletta katsomahan, soittoa tähyämähän. Vaka vanha Väinämöinen käski nuoren, käski vanhan, käski keskikertaisenki soittamahan sormillansa tuota ruotaista romua, kalanluista kanteletta. Soitti nuoret, soitti vanhat, soitti keskikertaisetki. Nuoret soitti, sormet notkui, vanhat väänti, pää vapisi: ei ilo ilolle nousnut, soitto soitolle ylennyt. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi te pojat puol'älyiset, teki tyttäret typerät sekä muu katala kansa! Ei ole teissä soittajata, oike'in osoajata! Tuokatte minulle soitto, kantakatte kanteloinen kahen polven pystyn päähän, kynnen kymmenen nenähän!" Siitä lieto Lemminkäinen saip' on kantelon käsille, ilon itsensä likemmä, soiton alle sormiensa. Soittoa sovittelevi, kanteletta kääntelevi: eipä soitto soitakana, ei ilo iloakana. Sanoi vanha Väinämöinen: "Ei ole tässä nuorisossa, kansassa kasuavassa eikä vanhassa väessä tuon on soiton soittajaista, tuon ilon iloajaista. Joko Pohjola paremmin saisi soiton soittamahan, tuon ilon iloamahan, jospa laitan Pohjolahan?" Laittoi soiton Pohjolahan, saatatti Sariolahan. Soitti pojat Pohjolassa, soitti pojat jotta piiat, soitti miehet naisekkahat sekä naiset miehekkähät. Itsekin emäntä soitti, tuota käänti, tuota väänti, tuota sormin suoritteli, kynsin kymmenin piteli. Soitti pojat Pohjolassa, soitti kansa kaikenlainen. Ei ilo ilolle tunnu eikä soitto soitannalle: kielet kierohon kävivät, jouhet parkuivat pahasti, ääni kaikkui karkeasti, soitto julmasti sorisi. Sokea sopessa nukkui, ukko vanha uunin päällä. Ukko uunilta havannut, kiukahalta kirsahtanut urahti unisijalta, nurahutti nurkastansa: "Heretkätte, heittäkätte, luokatte, lopettakatte! Puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi, kaikki käypi karvoilleni, viepi viikoksi uneni! "Jos ei soitto Suomen kansan vasta vaikuta ilolle eli uuvuta unehen, maku'usen maanittele, niin vetehen visko'otte, aaltoihin upottaotte, tahi viekötte takaisin, soitto tuonne saattaotte miehen tehnehen käsille, sormille sovittelijan!" Soitto kielin kerkiävi, kantelo sanoin kajahui: "En vielä vetehen joua, alle aaltojen asetu! Ennen soitan soittajalla, vangun vaivan nähnehellä." Jopa vietihin visusti, kannettihin kaunihisti miehen laatijan kätehen, pyytänehen polvuksille.

Yhdesviidettä runo