Part 26

Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: "Kun lie kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona ruuna, millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" Soitti suolla mennessänsä, patakoitteli palolla. Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: "Jo veli kotona kuoli, vaipui lapsi vanhempasi. Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!" Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: "Kun lie kuollut, kuolkahansa! On siellä ori kotona, millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" Soitti suolla käyessänsä, kullervoitsi kuusikossa. Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: "Jo sisar kotona kuoli, vaipui lapsi vanhempasi. Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!" Kullervo, Kalervon poika, hänpä varsin vastaeli: "Kun lie kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona tamma, millä maahan vietäkähän, kalmahan katettakahan!" Kulaten kulossa astui, heläellen heinikossa. Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: "Kuoli ehtoinen emosi, kaatui maire maammuesi. Käypäs tuota katsomahan, miten miero hautoavi!" Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minä poloinen poika, kun kuoli emo minulta, uupui uutimen tekijä, vaipui vaipan kirjoittaja, pitkän piustan kehreäjä, väkivärttinän vetäjä; enk' ollut luona luopuessa, läsnä hengen lähtiessä! Lie kuollut kovin viluhun vainko leivän puuttehesen? "Kuollut koissa pestäköhön Saksan saippuavesillä, silkkihin si'eltäköhön, palttinoihin pantakohon! Siitä maahan vietäköhön, kalmahan katettakohon, itkuvirsin vietäköhön, laulaen lasettakohon! En vielä kotihin joua: viel' on Unto kostamatta, mies katala kaatamatta, ilkeä hävittämättä." Meni soitellen sotahan, ilon lyöen Untolahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi Ukko, ylijumala! Jos nyt mulle miekan saisit sekä kalvan kaunihimman, joka joukolle pitäisi, saattaisi satalu'ulle!" Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan, jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti. Tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyetteli: kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista. Kullervo, Kalervon poika, jo tuosta kotihin kääntyi ison entisen tuville, vanhempansa vainioille: tupa on tyhjä tultuansa, autio avattuansa; ei tulla likistämähän, käyä kättä antamahan. Antoi kättä hiilokselle: hiilet kylmät hiiloksessa. Tuosta tunsi tultuansa: ei ole emo elossa. Pisti kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa. Tuosta tunsi tultuansa: ei ole iso elossa. Loi on silmät sillan päälle: silta kaikki siivomatta. Tuosta tunsi tultuansa: ei ole sisar elossa. Vieri valkamavesille: ei venettä valkamassa. Tuosta tunsi tultuansa: ei ole veli elossa. Loihe siitä itkemähän; itki päivän, itki toisen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Oi on ehtoinen emoni! Mitäs mulle tänne heitit eläessä tällä maalla? "Et kuule, emo, minua, jos ma silmillä siherrän eli kulmilla kujerran, päälaella lausuelen!" Emo hauasta havasi, alta mullan muistuttavi: "Jäihän multa Musti koira käyäksesi metsämaille. Ota koirasi keralle, mene tuonne metsämaille, ylös korpehen kohoa metsän tyttöjen tyköhön, sinipiikojen pihalle, havulinnan liepehille, evähiä etsimähän, antia anelemahan!" Kullervo, Kalervon poika, otti koiransa keralle, läksi tietä telkkimähän, korpehen kohoamahan. Kävi matkoa vähäisen, astui tietä pikkaraisen; tuli tuolle saarekselle, tuolle paikalle tapahtui, kuss' oli piian pillannunna, turmellut emonsa tuoman. Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, nuoret heinät hellitteli, kuikutti kukat kanervan tuota piian pillamusta, emon tuoman turmelusta: eikä nousnut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka, ylennyt sijalla sillä, tuolla paikalla pahalla, kuss' oli piian pillannunna, emon tuoman turmellunna. Kullervo, Kalervon poika, tempasi terävän miekan; katselevi, kääntelevi, kyselevi, tietelevi. Kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa. Miekka mietti miehen mielen, arvasi uron pakinan. Vastasi sanalla tuolla: "Miks' en söisi mielelläni, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi? Syön lihoa syyttömänki, juon verta viattomanki." Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, pään on peltohon sysäsi, perän painoi kankahasen, kären käänti rintahansa, itse iskihe kärelle. Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli. Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo urohon, loppu ainakin urosta, kuolema kovaosaista. Silloin vanha Väinämöinen, kunpa kuuli kuolleheksi, Kullervon kaonneheksi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi."

Seitsemäsneljättä runo

Se on seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket, yöt itki unettomana, päivät einehettömänä; aamut aikaisin valitti, huomeniset huokaeli, kun oli kuollut nuori nainen, kaunis kalmahan katettu. Eipä kääntynyt käessä vaskinen vasaran varsi, kuulunut pajasta kalke yhen kuuhuen kululla. Sanoi seppo Ilmarinen: "En tieä, poloinen poika, miten olla, kuin eleä. Istun yön eli makoan, äijä on yötä, tunti tuhma, vaivoja, matala mahti. "Ikävät on iltaseni, apeat on aamuseni, äsken yöllä äitelämpi, havatessa haikeampi. Ei ole iltoja ikävä, ei apea aamujani, mure muita aikojani: ihanaistani ikävä, apeainen armastani, mure mustakulmaistani. "Jo vainen iällä tällä use'in minun utuisen keskiöisissä unissa koura tyhjeä kokevi, käsi vaalivi valetta kupehelta kummaltaki." Seppo naisetta elävi, puolisotta vanhenevi. Itki kuuta kaksi, kolme. Niinpä kuulla neljännellä poimi kultia mereltä, hope'ita lainehilta; keräsi kekosen puita, kolmekymmentä rekoista; puunsa poltti hiililöiksi, hiilet ahjohon ajeli. Otti noita kultiansa, valitsi hope'itansa sykysyisen uuhen verran, verran talvisen jäniksen. Työnti kullat kuumentohon, ajoi ahjohon hopeat, pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, pyyti kullaista kuvaista, hope'ista morsianta. Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. Se on seppo Ilmarinen itse löihe lietsomahan. Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, mitä ahjosta ajaikse, tungeikse tulisijasta. Uuhi ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä, karva kulta, toinen vaski, kolmas on hopeakarva. Muut tuota ihastelevi, ei ihastu Ilmarinen. Sanoi seppo Ilmarinen: "Se susi sinuista toivoi! Toivon kullaista sopua, hope'ista puolisoa." Siitä seppo Ilmarinen uuhen työntävi tulehen. Liitti kultia lisäksi, hope'ita täytteheksi, pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, pyyti kullaista kuvoa, hope'ista morsianta. Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. Se on seppo Ilmarinen itse loihe lietsomahan. Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, mitä ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä. Varsa ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä, harja kulta, pää hopea, kaikki vaskesta kaviot. Muut tuota hyvin ihastui, ei ihastu Ilmarinen. Sanoi seppo Ilmarinen: "Se susi sinuista toivoi! Toivon kullaista sopua, hope'ista puolisoa." Siitä seppo Ilmarinen varsan työntävi tulehen. Liitti kultia lisäksi, hope'ita täytteheksi, pani orjat lietsomahan, palkkalaiset painamahan. Orjat lietsoi löyhytteli, palkkalaiset painatteli kintahattomin kätösin, hatuttoman hartioisen. Itse seppo Ilmarinen ahjoa kohentelevi, pyyti kullaista kuvoa, hope'ista morsianta. Ei orjat hyvästi lietso eikä paina palkkalaiset. Se on seppo Ilmarinen itse loihe lietsomahan. Lietsahutti kerran, kaksi, niin kerralla kolmannella katsoi ahjonsa alusta, lietsehensä liepehiä, mitä ahjosta ajaikse, lähetäikse lietsehestä. Neiti ahjosta ajaikse, kultaletti lietsehestä, pää hopea, kassa kulta, varsi kaikki kaunokainen. Muut tuota pahoin pelästyi, ei pelästy Ilmarinen. Siitä seppo Ilmarinen takoi kullaista kuvoa, takoi yön levähtämättä, päivän pouahuttamatta. Jalat laati neitoselle, jalat laati, käet kuvasi: eipä jalka nousekana, käänny käet syleilemähän. Takoi korvat neiollensa: eipä korvat kuulekana. Niin sovitti suun sorean, suun sorean, sirkut silmät. Saanut ei sanoa suuhun eikä silmähän suloa. Sanoi seppo Ilmarinen: "Oisi tuo sorea neito, kun oisi sanallisena, mielellisnä, kielellisnä." Saattoi siitä neitosensa utuisehen uutimehen, pehme'ille pääaloille, sulkkuisille vuotehille. Siitä seppo Ilmarinen lämmitti kylyn utuisen, laati saunan saipuaisen; vastat varpaiset varusti, vettä kolme korvollista, jolla peiponen peseikse, pulmunen puhasteleikse noista kullan kuonasista. Kylpi seppo kyllitellen, valelihe vallotellen. Neien vierehen venähti utuisehen uutimehen, teltahan teräksisehen, rankisehen rautaisehen. Siinä seppo Ilmarinen heti yönä ensimäisnä kyllä peitettä kysyvi, vaippoja varustelevi, kahet, kolmet karhuntaljat, viiet, kuuet villavaipat, maata kera puolisonsa, tuon on kultaisen kuvansa. Se oli kylki kyllä lämmin, ku oli vasten vaippojansa; ku oli nuorta neittä vasten, vasten kullaista kuvoa, se oli kylki kylmimässä, oli hyyksi hyytymässä, meren jääksi jäätymässä, kiveksi kovoamassa. Sanoi seppo Ilmarinen: "Ei tämä hyvä minulle! Vienen neien Väinölähän Väinämöiselle varaksi, polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." Viepi neien Väinölähän. Sitte sinne tultuansa sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie vanha Väinämöinen! Tuossa on sinulle tyttö, neiti kaunis katsannolta, eik' ole suuri suun piolta, kovin leuoilta leveä." Vaka vanha Väinämöinen katsahti kuvoa tuota, luopi silmät kullan päälle. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Miksi toit minulle tuota, tuota kullan kummitusta?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Miksi muuksi kuin hyväksi! Polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi." Sanoi vanha Väinämöinen: "Oi on seppo veikkoseni! Tunge neitosi tulehen, tao kaikiksi kaluiksi, tahi vie Venäehelle, saata Saksahan kuvasi rikkahien riian naia, suurien soan kosia! Ei sovi minun su'ulle, ei minullen itselleni naista kullaista kosia, hope'ista huolitella." Siitä kielti Väinämöinen, epäsi suvannon sulho, kielti kansan kasvavaisen, epäsi yleneväisen kullalle kumartamasta, hopealle horjumasta. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Elkätte, pojat poloiset, vasta kasvavat urohot, ollette elonkeraiset elikkä elottomatki, sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana naista kullaista kosiko, hope'ista huolitelko! Kylmän kulta kuumottavi, vilun huohtavi hopea."

Kahdeksasneljättä runo

Tuop' on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, heitti kultaisen kuvansa, hope'isen neitosensa. Pisti varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, itse istuvi rekehen, kohennaikse korjahansa. Lähteäksensä lupasi sekä mietti mennäksensä pyytämähän Pohjolasta toista Pohjolan tytärtä. Sai päivän ajaneheksi, tuosta toisen vierneheksi; päivälläpä kolmannella tuli Pohjolan pihalle. Louhi, Pohjolan emäntä, itse päätyvi pihalle. Sai tuossa sanelemahan, kääntihe kyselemähän oman lapsensa oloa, asuntoa armahansa miniänä miehelässä, naisena anoppelassa. Se on seppo Ilmarinen alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin sanan virkkoi, noin nimesi: "Ellös nyt, anoppiseni, ellös sie kyselkö tuota, elämiä tyttäresi, asuntoa armahasi! Jo sen on surma suin pi'ellyt, kova loppu loukahtanut. Maassa on jo marjaseni, kankahassa kaunoiseni, mustakulmani kulossa, hopeani heinikossa. Läksin toista tyttöäsi, nuorempata neitoasi. Annapa, anoppiseni, työnnä toinen tyttäresi naisen entisen eloille, sijalle sisaruensa!" Louhi, Pohjolan emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Pahoin tein minä poloinen, pahoinpa, polon-alainen, kun ma lapseni lupasin, työnsin sulle toisenkana nuorena nukahtamahan, verevänä vieremähän: annoin kuin sutosen suuhun, karhun kiljuvan kitahan. "En nyt toista annakana, en mä työnnä tyttöäni nokiesi nuohojaksi, karstojesi kaapijaksi. Ennen työnnän tyttäreni, laitan lapseni vakavan koskehen kohisevahan, palavahan pyörtehesen, Manalan matikan suuhun, Tuonen hauin hampahisin." Siitä seppo Ilmarinen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa, käänti päätä käiväräistä. Itse tunkihe tupahan, alle kattojen ajoihe. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tulepa minulle, tyttö, sijalle sisaruesi, naisen entisen eloille mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi!" Lauloi lapsi lattialta, sekä lauloi jotta lausui: "Pois on, liika, linnastamme, mies outo, ovilta näiltä! Tukon linnoa tuhosit, palan linnoa pahensit kerran ennen käytyäsi, ovillen osattuasi. "Neitonen, sinä sisari! Elä sulho'on ihastu, elä sulhon suun pitohon eläkä jalkoihin jaloihin! Sulholl' on suen ikenet, revon koukut kormanossa, karhun kynnet kainalossa, veren juojan veitsi vyöllä, jolla päätä piirtelevi, selkeä sirettelevi." Neiti itse noin saneli Ilmariselle sepolle: "En lähe minä sinulle enkä huoli huitukoille! Tapoit naisen ennen naiun, surmasit sisarueni: vielä tappaisit minunki, surmoaisit itseniki. Onpa tässä neitosessa paremmanki miehen verta, kaunihimman varren kauppa, koreamman korjan täysi, paikoille paremmillenki, isommille istuimille, ei sepon sysisijoille, miehen tuhmaisen tulille." Se on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Saautti tytön samassa, käärälti käpälihinsä, läksi tuiskuna tuvasta, riepsahti rekensä luoksi; työnnälti tytön rekehen, koksahutti korjahansa. Läksi kohta kulkemahan, valmistui vaeltamahan, käsi ohjassa orosen, toinen neien nännisillä. Neiti itki ja urisi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Sain nyt suolle karpalohon, vehkahan vesiperille; tuonne ma kana katoan, kuolen, lintu, liian surman! "Kuule, seppo Ilmarinen! Kun et laskene minua, potkin korjasi paloiksi, sären reen repalehiksi, potkin poikki polvillani, sären säärivarsillani." Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Sentähen sepon rekosen laiat rautahan rakettu, jotta potkia pitävi, hyvän immen heiskaroia." Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, laulaime meren kalaksi, syvän aallon siikaseksi." Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Etpä sinä sinne pääse: minä haukina jälessä." Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, metsähän menetteleime, kärpäksi kiven kolohon." Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Etpä sinä sinne pääse: minä saukkona jälessä." Neitonen kujertelevi, vyö vaski valittelevi, sormiansa murtelevi, katkovi kätösiänsä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun et laskene minua, kiuruna kiverteleime taaksi pilven piilemähän." Se on seppo Ilmarinen itse tuon sanoiksi virkki: "Etpä sinä sinne pääse: minä kokkona jälessä." Kulki matkoa palasen, ajoi tietä pikkuruisen. Jo hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Jänö on juosnut siitä poikki." Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! Parempi minun olisi, parempi oletteleisi jänön juoksevan jälillä, koukkupolven polkemilla, kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. Jänön on karvat kaunihimmat, jänön suumalo somempi." Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä; ajoa kahattelevi. Ajoi matkoa palasen: taas hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Repo on juosnut siitä poikki." Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! Parempi minun olisi, parempi oletteleisi revon reyhkävän re'essä, aina käyvän ahkiossa, kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. Revon on karvat kaunihimmat, revon suumalo somempi." Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä; ajoa kahattelevi. Ajoi matkoa palasen: taas hepo höryeleikse, luppakorva luonteleikse. Neiti päätänsä kohotti, näki jälkiä lumessa. Kysytteli, lausutteli: "Mi on tästä poikki juosnut?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Hukka on juosnut siitä poikki." Neiti parka huokaiseikse, huokaiseikse, henkäiseikse. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Voi minua, kurja raukka! Parempi minun olisi, parempi oletteleisi hukan hurskavan jälillä, alakärsän askelilla, kuin tämän kosijan reessä, viirunaaman viltin alla. Hukan on karva kaunihimpi, hukan suumalo somempi." Se on seppo Ilmarinen puri huulta, väänti päätä. Ajoa kahattelevi yöksi uutehen kylähän. Matkalta väsynehenä seppo nukkuvi sike'in - toinen naista naurattavi mieheltä unekkahalta. Siitä seppo Ilmarinen aamulla havattuansa murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Sanoi seppo Ilmarinen, itse mietti, noin nimesi: "Joko luome laulamahan, laulan moisen morsiamen metsähän metsän omaksi vai vetehen veen omaksi? "En laula metsän omaksi: metsä kaikki kaihostuisi; enkäpä ve'en omaksi: vieroaisi veen kalaset. Ennen kaa'an kalvallani, menettelen miekallani." Miekka mietti miehen kielen, arvasi uron pakinan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei liene minua luotu naisia menettämähän, kataloita kaatamahan." Se on seppo Ilmarinen jopa loihe laulamahan, syäntyi sanelemahan. Lauloi naisensa lokiksi luo'olle lekottamahan, veen karille kaikkumahan, nenät nienten niukumahan, vastatuulet vaapumahan. Siitä seppo Ilmarinen rekehensä reutoaikse. Ajoa kahattelevi alla päin, pahoilla mielin; matkasi omille maille, tuli maille tuttaville. Vaka vanha Väinämöinen tiellä vastahan tulevi. Sai tuosta sanelemahan: "Veli, seppo Ilmarinen! Mit' olet pahoilla mielin, kahta kallella kypärin Pohjolasta tullessasi? Miten Pohjola elävi?" Sanoi seppo Ilmarinen: "Mi on Pohjolan eleä! Siell' on sampo jauhamassa, kirjokansi kallumassa: päivän jauhoi syötäviä, päivän toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. "Jotta sanon kuin sanonki, vielä kerran kertaelen: mi on Pohjolan eleä, kun on sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siinä kylvö, siinä kasvo kaikenlainen, siinäpä ikuinen onni." Sanoi vanha Väinämöinen: "Veli, seppo Ilmarinen! Minne heitit naisen nuoren, kunne kuulun morsiamen, kun sa tyhjänä tuletki, aina naisetta ajelet?" Se on seppo Ilmarinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Lauloin ma mokoman naisen meren luo'olle lokiksi. Nyt se lokkina lojuvi, kajavana kaakahtavi, kiljuvi vesikivillä, kariloilla kaljahuvi."

Yhdeksäsneljättä runo