Part 25

Kullero, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, itse läksi astumahan luota seppo Ilmarisen, ennenkuin isäntä saisi naisen kuolon korvihinsa, painuisi pahoille mielin, tapahtuisi tappelohon. Läksi soitellen seposta, ilon lyöen Ilman mailta, kullervoiten kankahalla, patakoitellen palolla: suo sorahti, maa järähti, kangas vastahan kajahti Kullervoisen soitantoa, ilkeän ilonpitoa. Kuului se sepon pajahan. Seppo seisottui pajassa, sai kujalle kuulemahan, kartanolle katsomahan, mikä soitanta salolla, kullervointa kankahalla. Jo näki toet totiset, valehettomat, vakaiset: näki naisen nukkunehen, kaunoisensa kaatunehen, kaatunehen kartanolle, kellistynehen keolle. Siihen seppo seisottihe syämellä synkeällä. Puuttui yöksi itkemähän, viikoksi vetistämähän. Mieli ei tervoa parempi, syän ei syttä valkeampi. Itse Kullervo käveli, astui eelle jonnekunne, päivän korpia kovia, hiien hirsikankahia. Illan tullen, yön pimeten päätyi maahan mättähälle. Siinä istuvi isotoin, armotoin ajattelevi: "Mikä lie minunki luonut, kuka kurjaisen kuvannut kuuksi päiväksi kululle, iäkseni ilman alle? "Kotihinsa muut menevät, majoillensa matkoavat: mull' on korvessa kotini, kankahalla kartanoni, tuulessa tulisijani, satehessa saunan löyly. "Ellöspä, hyvä Jumala, elkösi sinä ikänä luoko lasta luonnotointa eikä aivan armotointa, isotointa alle ilman, emotointa ensinkänä, niinkuin loit minun, Jumala, minun kurjaisen kuvasit, loit kuin lokkien sekahan, karille meren kajavan! Päivä pääskyille tulevi, varpusille valkenevi, ilo ilman lintusille; ei minulle milloinkana, tule ei päivä polvenensa, ei ilo sinä ikänä! "En tieä tekijätäni enkä tunne tuojoani. Liekö telkkä tielle tehnyt, sorsa suolle suorittanut, tavi rannalle takonut, koskelo kiven kolohon? "Piennä jäin minä isosta, matalana maammostani. Iso kuoli, äiti kuoli, kuoli muu sukuni suuri; jätti mulle jäiset kengät, sukat uhkuiset unohti; jätti jäisille jälille, pyöriville portahille, joka suohon sortumahan, likahan litistymähän... Vaan en nyt iällä tällä, en mä vielä jouakana soille sotkuportahiksi, silloiksi likasijoille. Enkä sinnes suohon sorru, kunnes kannan kahta kättä, viittä sormea viritän, kynttä kymmentä ylennän." Jopa juohtui mielehensä, puuttui aivohon ajatus käyä Untamon kylähän, kostoa isonsa kohlut, ison kohlut, maammon mahlat, itsensä pahoin-piännät. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Vuota, vuota, Untamoinen, maltapa, sukuni surma! Kun tulen minä sotahan, tokko saan tuvat tuhaksi, kartanot kekälehiksi?" Tuli akka vastahansa, siniviitta viian eukko. Hänpä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kunne läksit, Kullervoinen, kaaloat, Kalervon poika?" Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Juohtui mielehen minulle, puuttui aivohon ajatus mennä tuonne toisialle, käyä Untamon kylähän, kostoa sukuni surma, ison kohlut, maammon mahlat, polttoa tuvat tuhaksi, kypeniksi kyyetellä." Akka tuo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Ei ole surmattu sukusi, viel' ei kaatunut Kalervo. On sulla iso elossa, maammo maille tervehenä." "Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni: missäpä minun isoni, kussa kaunis kantajani?" "Tuollapa sinun isosi, tuolla kaunis kantajasi Lapin laajalla rajalla, kalalammin laitehella." "Oi on armas akkaseni! Sano, armas akkaseni: mitenkä mä sinne pääsnen, kuten kulkea osannen?" "Hyvä on sinne päästäksesi, ouonkin osataksesi, korven kolkka käyäksesi, joen ranta juostaksesi. Astut päivän, tuosta toisen, astut kohta kolmannenki, kulet kohti luotehesen. Vaara vastahan tulevi: sie astu alatse vaaran, käy vaaran vasenta puolta! Tuostapa joki tulevi oikealle puolellesi: käy sitä joen sivua kolmen kosken kuohumitse! Tulet niemen tutkaimehen, pääyt päähän pitkän kaiskun; tupa on niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä: siinäpä iso elävi, siinä kaunis kantajasi, siinäpä sisaresiki, kaksi kaunista tytärtä." Kullervo, Kalervon poika, läksi tuosta astumahan. Astui päivän, tuosta toisen, astui kohta kolmannenki, kulki kohti luotehesen. Tuli vaara vastahansa: hän astui alaisin puolin, vaaran lievettä vasenta. Joutuvi joelle tuosta: astuvi joen sivua, jokivarrutta vasenta. Kulki kolmen kosken kautta, tuli niemen tutkaimehen, päätyi päähän pitkän niemen: tupa oli niemen tutkaimessa, kalasauna kaiskun päässä. Meni hän tupahan tuosta - eipä tunneta tuvassa: "Mistä vieras veen takoa, kusta kulkijain kotoisin?" "Etkö tunne poikoasi, tunne et lastasi omoa, jonka Untamon urohot veivät kanssansa kotihin ison vaaksan varrellisna, emon värttinän pituisna?" Emo ennätti sanoa, vaimo vanha lausuella: "Ohoh poikani poloinen, ohoh kurja kullansolki! Ettäpäs elävin silmin näitä maita matkaelet, kun jo itkin kuolleheksi, jo kauan kaonneheksi! "Kaks' oli poikoa minulla, kaksi kaunista tytärtä. Niist' oli osattomalta kaksi vanhinta kaonnut: poika suurehen sotahan, tyttö tietämättömihin. Poikani tuli takaisin, eipä tyttö tullekana." Kullervo, Kalervon poika, itse ennätti kysyä: "Kunne tyttösi katosi, minne sai sisarueni?" Emo tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Tuonne tyttöni katosi, tuonne sai sisaruesi: läksi marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan; sinnepä kana katosi, lintu kuoli liian surman, surmahan sanattomahan, nimen tietämättömähän. "Kenen tyttöä ikävä? Kenen muun, kun ei emonsa! Emon etso eellimäisnä, emon etso, emon kaiho. Läksinpä, emo poloinen, etsimähän tyttöäni; juoksin korvet kontiona, salot saukkona samosin. Etsin päivän, tuosta toisen, etsin kohta kolmannenki. Päivän kolmannen perästä, viikon päästä viimeistäki nousin suurelle mäelle, korkealle kukkulalle. Huusin tuosta tyttöäni, kaonnutta kaihoelin: 'Missä olet, tyttöseni? Tule jo, tyttöni, kotihin!' "Noinpa huusin tyttöäni, kaonnutta kaipaelin. Vaarat vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: 'Elä huua tyttöäsi, elä huua, hoilaele! Ei se saa sinä ikänä, ei paloa polvenansa emon entisen tiloille, taaton vanhan valkamoille.'"

Viidesneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, sai tuosta elelemähän alla varjon vanhempien; ei saanut älyämähän, miehen mieltä ottamahan, kun oli kaltoin kasvateltu, tuhmin lasna tuuiteltu luona kalton kasvattajan, tuon on tuhman tuuittajan. Poika työlle työnteleikse, raaolle rakenteleikse. Kaalasi kalastamahan, nuotan suuren souantahan. Itse tuossa noin sanovi, airo käessä arvelevi: "Veänkö väen mukahan, souan tarmoni takoa vai veän asun mukahan, souan tarpehen takoa?" Perimies perältä lausui, sanan virkkoi, noin nimesi: "Jos veät väen mukahan, souat tarmosi takoa, et vetäne purtta poikki etkä hankoja hajalle." Kullervo, Kalervon poika, veälti väen mukahan, souti tarmonsa takoa: souti poikki puiset hangat, katajaiset kaaret katkoi, venon haapaisen hajotti. Sai Kalervo katsomahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei sinusta soutajaksi! Souit poikki puiset hangat, katajaiset kaaret katkoit, koko haapion hajotit! Mene nuotan tarvontahan! Lienet tarpoja parempi." Kullervo, Kalervon poika, meni nuotan tarvontahan. Itse tuossa tarpoimelta sanan virkkoi, noin nimesi: "Tarvonko olan takoa, panen miehuuen nojassa vai panen asun mukahan, tarvon tarpehen takoa?" Vetäjä sanansa virkki: "Mi on siitä tarpojasta, ku ei tarvo olan takoa, pane miehuuen nojassa!" Kullervo, Kalervon poika, tarpaisi olan takoa, pani miehuuen nojassa: ve'en velliksi seotti, tarpoi nuotan tappuroiksi, kalat liivaksi litsotti. Sai Kalervo katsomahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei sinusta tarpojaksi! Tarvoit nuotan tappuroiksi, ruumeniksi pullot rouhit, selykset paloin paloitit! Lähe viemähän vetoja, maarahoja maksamahan! Lienet matkassa parempi, taipalella taitavampi." Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, läksi viemähän vetoja, maajyviä maksamahan. Vietyä vetoperänsä, maajyväset maksettua rekehensä reutoaikse, kohennaikse korjahansa. Alkoi kulkea kotihin, matkata omille maille. Ajoa järyttelevi, matkoansa mittelevi noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla. Neiti vastahan tulevi, hivus kulta hiihtelevi noilla Väinön kankahilla, ammoin raatuilla ahoilla. Kullervo, Kalervon poika, jo tuossa piättelevi; alkoi neittä haastatella, haastatella, houkutella: "Nouse, neito, korjahani, taaksi maata taljoilleni!" Neiti suksilta sanovi, hiihtimiltä hiioavi: "Surma sulle korjahasi, tauti taaksi taljoillesi!" Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä. Virkku juoksi, matka joutui, tie vieri, reki rasasi. Ajoa järyttelevi, matkoansa mittelevi selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Neiti vastahan tulevi, kautokenkä kaaloavi selvällä meren selällä, ulapalla aukealla. Kullervo, Kalervon poika, hevoista piättelevi, suutansa sovittelevi, sanojansa säätelevi: "Tule korjahan, korea, maan valio, matkoihini!" Neiti vastahan sanovi, kautokenkä kalkuttavi: "Tuoni sulle korjahasi, Manalainen matkoihisi!" Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, iski virkkua vitsalla, helähytti helmivyöllä. Virkku juoksi, matka joutui, reki vieri, tie lyheni. Ajavi karettelevi, matkoansa mittelevi noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla. Neiti vastahan tulevi, tinarinta riioavi noilla Pohjan kankahilla, Lapin laajoilla rajoilla. Kullervo, Kalervon poika, hevoistansa hillitsevi, suutansa sovittelevi, sanojansa säätelevi: "Käy, neito, rekoseheni, armas, alle vilttieni, syömähän omeniani, puremahan päähkeniä!" Neiti vastahan sanovi, tinarinta riuskuttavi: "Sylen, kehno, kelkkahasi, retkale, rekosehesi! Vilu on olla viltin alla, kolkko korjassa eleä." Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, koppoi neion korjahansa, reualti rekosehensa, asetteli taljoillensa, alle viltin vieretteli. Neiti tuossa noin sanovi, tinarinta riitelevi: "Päästä pois minua tästä, laske lasta vallallensa kunnotointa kuulemasta, pahalaista palvomasta, tahi potkin pohjan puhki, levittelen liistehesi, korjasi pilastehiksi, rämäksi re'en retukan!" Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, aukaisi rahaisen arkun, kimahutti kirjakannen; näytteli hope'itansa, verkaliuskoja levitti, kultasuita sukkasia, vöitänsä hopeapäitä. Verat veivät neien mielen, raha muutti morsiamen, hopea hukuttelevi, kulta kuihauttelevi. Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, tuossa neittä mairotteli, kuihutteli, kutkutteli, käsi orosen ohjaksissa, toinen neitosen nisoissa. Siinä neitosen kisasi, tinarinnan riu'utteli alla vaipan vaskikirjan, päällä taljan taplikkaisen. Jo antoi Jumala aamun, toi Jumala toisen päivän. Niin neiti sanoiksi virkki, kysytteli, lausutteli: "Mist' olet sinä sukuisin, kusta, rohkea, rotuisin? Lienet suurtaki sukua, isoa isän aloa." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "En ole sukua suurta, enkä suurta enkä pientä, olen kerran keskimäistä: Kalervon katala poika, tuhma poika tuiretuinen, lapsi kehjo keiretyinen. Vaan sano oma sukusi, oma rohkea rotusi, jos olet sukua suurta, isoa isän aloa!" Neiti varsin vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: "En ole sukua suurta, enkä suurta enkä pientä, olen kerran keskimäistä: Kalervon katala tyttö, tyhjä tyttö tuiretuinen, lapsi kehjo keiretyinen. "Ennen lasna ollessani emon ehtoisen eloilla läksin marjahan metsälle, alle vaaran vaapukkahan. Poimin maalta mansikoita, alta vaaran vaapukoita; poimin päivän, yön lepäsin. Poimin päivän, poimin toisen; päivälläpä kolmannella en tiennyt kotihin tietä: tiehyt metsähän veteli, ura saatteli salolle. "Siinä istuin jotta itkin. Itkin päivän jotta toisen; päivänäpä kolmantena nousin suurelle mäelle, korkealle kukkulalle. Tuossa huusin, hoilaelin. Salot vastahan saneli, kankahat kajahtelivat: 'Elä huua, hullu tyttö, elä, mieletöin, melua! Ei se kuulu kumminkana, ei kuulu kotihin huuto.' "Päivän päästä kolmen, neljän, viien, kuuen viimeistäki kohennihin kuolemahan, heitihin katoamahan. Enkä kuollut kuitenkana, en mä kalkinen kaonnut! "Oisin kuollut, kurja raukka, oisin katkennut, katala, äsken tuosta toisna vuonna, kohta kolmanna kesänä oisin heinänä helynnyt, kukoistellut kukkapäänä, maassa marjana hyvänä, punaisena puolukkana, nämät kummat kuulematta, haikeat havaitsematta." Sai toki sanoneheksi, kerran kertoelleheksi: heti repsahti re'estä, siitä juoksihe jokehen, kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen. Siihen surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli; löyti turvan Tuonelassa, armon aaltojen seassa. Kullervo, Kalervon poika, pyyhältihe korjastansa, alkoi itkeä isosti, valitella vaikeasti: "Voi poloinen, päiviäni, voipa, kurja, kummiani, kun pi'in sisarueni, turmelin emoni tuoman! Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani! Minnekä minua loitte, kunne kannoitte katalan? Parempi olisin ollut syntymättä, kasvamatta, ilmahan sikeämättä, maalle tälle täytymättä. Eikä surma suorin tehnyt, tauti oike'in osannut, kun ei tappanut minua, kaottanut kaksiöisnä." Veitsin länkensä levitti, rauoin rahnoi rahkehensa, hyppäsi hyvän selälle, hyvän laukin lautasille. Ajavi palasen maata, pikkaraisen piirrältävi, päätyvi ison pihoille, oman taaton tanterelle. Emo päätyvi pihalle: "Oi emoni, kantajani! Kun oisit, emo kuluni, synnyteltäissä minua pannut saunahan savua, lyönyt saunan salpa päälle, tukahuttanut savuhun, kaottanut kaksiöisnä, vienyt hurstilla vetehen, upotellut uutimella, luonut tuutusen tulehen, liekun lietehen sysännyt! "Oisiko kylä kysynyt: 'Missä tuutunen tuvasta, mitä sauna salpa päällä?' Sinä oisit vastannunna: 'Tuutusen tulessa poltin, liekun liesivalkeassa. Saunassa te'in ituja, ma'ustelin maltahia.'" Emo ennätti kysyä, vanhempansa tutkaella: "Mi sinulla, poikaseni, mikä kumma kuulumassa? On kuin Tuonelta tulisit, Manalalta matkoaisit!" Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo nyt on kummat kuulununna, turmiot tapahtununna, kun pi'in oman sisaren, turmelin emoni tuoman! "Tulin viennästä vetojen, maarahojen maksannasta. Päätyi neito vastahani; mie tuota kisauttelin: se oli sisarueni, se oman emoni lapsi! "Se jo surmansa sukesi, kuolemansa kohtaeli kosken kuohu'un kovahan, palavahan pyörtehesen. Itse en nyt tieäkänä, arvoa, älyäkänä, kunne surmani sukean, kunne, kurja, kuoletaime: suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan vainko vatsahan valahan, meren hauin hampahisin?" Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös menkö, poikaseni, suuhun ulvovan sutosen, karhun kiljuvan kitahan eläkä vatsahan valahan, hauin hirmun hampahisin! Onpa suurta Suomen nientä, sankoa Savon rajoa piillä miehen pillojansa, hävetä pahoja töitä, piillä vuotta viisi, kuusi, ynnähän yheksän vuotta, kunnes aika armon tuopi, vuoet huolen huojentavi." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Enkä lähe piilemähän, en, paha, pakenemahan! Lähen surman suun esille, Kalman kartanon oville, suurille sotasijoille, miesten tappotanterille: viel' on Unto oikeana, mies katala kaatamatta, kostamatta taaton kohlut, maammon mahlat maksamatta, muistamatta muutki vaivat, itseni hyvin-piännät."

Kuudesneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, siitä suorikse sotahan, vainotielle valmistaikse. Hioi hetken miekkoansa, toisen keihoa teroitti. Emo tuon sanoiksi virkki: "Ellös, poikani poloinen, saako suurehen sotahan, menkö miekan melskehesen! Ken suotta sotahan saapi, tahallansa tappelohon, se soassa surmatahan, tapetahan tappelossa, miekkoihin menetetähän, kalpoihinsa kaaetahan. "Lähet vuohella sotahan, kaurihilla tappelohon. Pian vuohi voitetahan, kauris kaatahan likahan: tulet koiralla kotihin, sammakolla saat piha'an." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "En mä silloin suohon sorru enkä kaau kankahalle, korppien kotisijoille, variksien vainioille, kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille. Somap' on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen! Sorea sotainen tauti: äkin poika pois tulevi, potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi." Tuon emo sanoiksi virkki: "Kun sinä sotahan kuolet, mitä jääpi taatollesi vanhan päivänsä varaksi?" Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Kuolkohon kujarikoille, kaatukohon kartanolle!" "Mitä jääpi maammollesi vanhan päivänsä varaksi?" "Kuolkohon kupo sylihin, läävähän läkähtyköhön!" "Mitä jääpi veikollesi päivän vastaisen varaksi?" "Metsähän menettyköhön, vainiolle vaipukohon!" "Mitä jääpi siskollesi päivän vastaisen varaksi?" "Kaivotielle kaatukohon, sotkutielle sortukohon!" Kullervo, Kalervon poika, kohta lähtevi ko'ista. Sanovi sanan isolle: "Hyvästi, hyvä isoni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" Tuon isä sanoiksi virkki: "En minä sinua itke, jospa kuulen kuolleheksi: poika toinen tehtänehe, poika paljoa parempi, äijeä älykkähämpi." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. Saan minä mokoman taaton: suun savesta, pään kivestä, silmät suolta karpaloista, parran kuivista kuloista, jalat raian haarukasta, muun lihan lahosta puusta." Virkkoi siitä veikollensa: "Jää hyvästi, veikkoseni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" Veikko tuon sanoiksi virkki: "En itke minä sinua, josko kuulen kuolleheksi: veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi, kahta mointa kaunihimpi." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. Saan minä mokoman veljen: pään kivestä, suun savesta, silmät suolta karpaloista, hiukset kuivista kuloista, jalat raian haarukasta, muun lihan lahosta puusta." Sanoi siitä siskollensa: "Hyvästi, sisarueni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" Noin sisar sanoiksi virkki: "En itke minä sinua, josko kuulen kuolleheksi: veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi, äijeä älykkähämpi." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Enkä itke mie sinua, kuulisinko kuolleheksi. Saan minä mokoman siskon: pään kivestä, suun savesta, silmät suolta karpaloista, hiukset kuivista kuloista, korvat lammin lumpehista, varren vaahteren vesasta." Sanoi siitä äitillensä: "Äitiseni, armaiseni, minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi, kansasta kaonneheksi, sortuneheksi su'usta?" Tuon emo sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä. Itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi, väestä vähenneheksi, sortuneheksi su'usta: itken tulville tupamme, siltalauat lainehille, kujat kaikki kuurullani, läävät länkämöisilläni; lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, sulat maat vihottaviksi, vihottavat viereviksi. "Mit' en itkeä ilenne, kut' en voine voivotella, itkeä inehmisissä, itken saunassa saloa, yliset kulasvesille, saunan lauat lainehille." Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, läksi soitellen sotahan, iloitellen tappelohon. Soitti suolla, soitti maalla, kajahutti kankahalla, rojahutti ruohokossa, kulahutteli kulossa. Vieri viestinen jälestä, sai sanoma korvihinsa: "Jo iso kotona kuoli, vaipui valtavanhempasi. Käypäs tuota katsomahan, kuten kuollut hauatahan!"