Part 24

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön poika, hivus keltainen, korea, kengän kauto kaunokainen, jo kohta sepon ko'issa kysyi työtä iltasella isännältä iltaseksi, emännältä aamuseksi: "Työt tässä nimettäköhön, nimi työlle pantakohon, kulle työlle työntyminen, raaolle rakentuminen!" Seppo Ilmarin emäntä, tuopa tuossa arvelevi, kulle työlle uusi orja, raaolle rahan-alainen. Pani orjan paimeneksi, karjan suuren kaitsijaksi. Tuopa ilkoinen emäntä, sepän akka irvihammas, leipoi leivän paimenelle, kakun paksun paistelevi: kauran alle, vehnän päälle, keskelle kiven kutovi. Kakun voiti voiheralla, kuoren rasvalla rakenti, pani orjalle osaksi, palaseksi paimenelle. Itse orjoa opasti, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ellös tätä ennen syökö karjan mentyä metsälle!" Siitä Ilmarin emäntä laittoi karjan laitumelle. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Lasken lehmäni leholle, maion antajat aholle, hatasarvet haavikolle, kourusarvet koivikolle; työnnän kuuta ottamahan, talia tavottamahan ahomailta auke'ilta, leve'iltä lehtomailta, korke'ilta koivikoilta, mataloilta haavikoilta, kultaisilta kuusikoilta, hope'isilta saloilta. "Katso, kaunoinen Jumala, varjele, vakainen Luoja, varjele vahingon tieltä, kaitse kaikista pahoista, ettei tuskihin tulisi, häpe'ihin hämmentyisi! "Kuin katsoit katollisessa, alla varjon vartioitsit, niin katso katottomassa, vaali vartijattomassa, jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitsi mieltä! "Kun lie kurjat paimeneni, ylen kainut karjapiiat, paju pannos paimeneksi, leppä lehmän katsojaksi, pihlaja pitelijäksi, tuomi tuojaksi kotihin emännäisen etsimättä, muun väen murehtimatta! "Kun ei paju paimentane, pihlaja hyvin pi'elle, leppä ei lehmiä ajane, tuomi ei kotihin tuone, niin pane parempiasi, työnnä luonnon tyttäriä minun viljan viitsijäksi, katsojaksi karjan kaiken! Paljo on piikoja sinulla, saoin käskyn kuulijoita, eläjiä ilman alla, luonnottaria hyviä. "Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko, Hongatar, hyvä emäntä, Katajatar, kaunis neiti, Pihlajatar, piika pieni, Tuometar, tytär Tapion, Mielikki, metsän miniä, Tellervo, Tapion neiti! Katso'ote karjoani, viitsiöte viljoani kesä kaikki kaunihisti, lehen aika leppeästi, lehen puussa liehuessa, ruohon maassa roikatessa! "Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko! Heitä hienot helmuksesi, esiliinasi levitä karjalleni katteheksi, pienilleni peitteheksi, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen! "Kaitse karjani pahoista, varjele vahingon teiltä, noista soista soiluvista, lähtehistä läilyvistä, heiluvista hettehistä, pyöre'istä pyötiköistä, ettei tuskihin tulisi, häpe'ihin hämmentyisi, sorkka suohon sorkahtaisi, hettehesen herkähtäisi ylitse Jumalan tunnin, päitse aivon autuahan! "Tuo'os torvi tuonnempata, tuolta taivahan navalta, mesitorvi taivosesta, simatorvi maaemästä! Puhu tuohon torvehesi, kumahuta kuuluhusi: puhu kummut kukkahaksi, kangasvieret kaunihiksi, ahovieret armahaksi, lehtovieret leppeäksi, suovieret sulaksi meeksi, hetevieret vierteheksi! "Siitä syötä karjoani, raavahiani ravitse, syöttele metisin syömin, juottele metisin juomin! Syötä kullaista kuloa, hope'ista heinän päätä heraisista hettehistä, läikkyvistä lähtehistä, koskilta kohisevilta, jokiloilta juoksevilta, kultaisilta kunnahilta, hope'isilta ahoilta! "Kaivo kultainen kuvoa kahen puolen karjan maata, josta karja vettä joisi, simoa siretteleisi utarihin uhkuvihin, nisihin pakottavihin: saisi suonet soutamahan, maitojoet juoksemahan, maitopurot purkemahan, maitokosket kuohumahan, puhumahan maitoputket, maitohormit huokumahan, joka aika antamahan, joka vuoro vuotamahan ylitse vihanki suovan, pahansuovan sormiloitse, maion saamatta manalle, katehesen karjanannin! "Paljo on niitä ja pahoja, kut maion manalle vievät, katehesen karjanannin, lehmän tuoman toisialle; vähä on niitä ja hyviä, kut maion manalta saavat, piimänsä kylän piolta, tuorehensa toisialta. "Ei ennen minun emoni kysynyt kylästä mieltä, tointa toisesta talosta; sai se maitonsa manalta, piimänsä pitelijältä, tuorehensa toisialta. Antoi tulla tuonnempata, ehtiä etempätäki: tulla maion Tuonelasta, Manalasta, maankin alta, tulla yöllä yksinänsä, pimeällä piilokkali, kuulematta kunnottoman, kelvottoman keksimättä, vihansuovan sortamatta, katehen kaehtimatta. "Noin sanoi minun emoni, noin sanon minä itseki: minne viipyi lehmän vilja, kunne maitoni katosi? Onko viety vierahalle, kytketty kylän pihoille, mieron porttojen povehen, katehien kainalohon, vai on puihin puuttununna, metsihin menehtynynnä, levennynnä lehtomaille, kaonnunna kankahille? "Ei maito manalle joua, lehmän vilja vierahalle, mieron porttojen povehen, katehien kainalohon eikä puihin puuttumahan, metsihin menehtymähän, lehtoihin levenemähän, kaatumahan kankahalle. Maito koissa tarvitahan, ajan kaiken kaivatahan: koissa vuottavi emäntä katajainen rainta käessä. "Suvetar, valio vaimo, Etelätär, luonnon eukko! Käy nyt, syötä Syötikkini sekä juota Juotikkini, herustele Hermikkiä, tuorustele Tuorikkia, anna maito Mairikille, Omenalle uuet piimät hele'istä heinänpäistä, kaunihista kastikoista, mairehista maaemistä, metisistä mättähistä, nurmelta mesinukalta, maalta marjanvartiselta, kanervan-kukattarilta, heinän-helpehettäriltä, pilven piimätyttäriltä, taivahan-navattarilta, tuoa maitoiset maruet, aina uhkuvat utaret lypseä lyhyen vaimon, pienen piian piukutella! "Nouse, neitonen, norosta, hienohelma, hettehestä, neiti lämmin, lähtehestä, puhasmuotoinen, muasta! Ota vettä lähtehestä, jolla kastat karjoani, jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja ennen käymistä emännän, katsomista karjapiian, emännän epäpätöisen, ylen kainun karjapiian. "Mielikki, metsän emäntä, lavekämmen karjan eukko! Työnnä pisin piikojasi, paras palkkalaisiasi, viitsimähän viljoani, katsomahan karjoani tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä, Jumalan suaitsemana, antamana armollisen! "Tellervo, Tapion neiti, metsän tyttö tylleröinen, utupaita, hienohelma, hivus keltainen, korea, jok' olet karjan kaitselija, viitsijä emännän viljan mieluisassa Metsolassa, tarkassa Tapiolassa! Kaitse karja kaunihisti, viitsi vilja virkeästi! "Kaitse kaunoisin kätösin, somin sormin suorittele, su'i ilveksen iholle, kampua kalan evälle, karvalle meren kapehen, metsän uuhen untuvalle! Illan tullen, yön pimeten, hämärien hämmetessä saata karjani kotihin, etehen hyvän emännän, hete heiluva selällä, maitolampi lautasilla! "Päivän mennessä majoille, iltalinnun laulellessa itse virki viljalleni, sano sarvijuonelleni: 'Kotihinne, kourusarvet, maion antajat, majalle! Koissa on hyvä ollaksenne, maa imara maataksenne; korpi on kolkko käyäksenne, ranta raikutellaksenne. Kotihinne tullaksenne vaimot valkean tekevät nurmelle mesinukalle, maalle marjanvartiselle.' "Nyyrikki, Tapion poika, siniviitta viian poika! Tyvin pistä pitkät kuuset, latvoin lakkapäät petäjät sillaksi likasijoille, paikaksi pahoille maille, suosulihin, maasulihin, lätäkköihin läilyvihin! Anna käyä käyräsarven, haarasorkan sorkutella, joutua joka savulle viatoinna, vilpitöinnä, ilman suohon sortumatta, likahan litistymättä! "Kun ei karja tuosta huoli, yöksi ei kulkene kotihin, Pihlajatar, piika pieni, Katajatar, kaunis neiti, leikkoa lehosta koivu, ota vitsa viiakosta, käyös piiska pihlajainen, katajainen karjanruoska takoa Tapion linnan, tuolta puolen Tuomivaaran! Aja karja kartanolle, saunan lämmitä-panolle, kotihin kotoinen karja, metsän karja Metsolahan! "Otsonen, metsän omena, mesikämmen käyretyinen! Tehkämme sulat sovinnot, rajarauhat rapsakamme iäksemme, ilmaksemme, polveksemme, päiviksemme, ettet sorra sorkkasäärtä, kaa'a maion kantajata tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä! "Kun sa kuulet kellon äänen tahi torven toitotuksen, lyöte maata mättähälle, nurmelle nukahtamahan, tunge korvasi kulohon, paina pääsi mättähäsen! Tahi korpehen kokeos, saaos sammalhuonehesen, mene toisille mä'ille, muille kummuille kuvahu, jottei kuulu karjan kello eikä paimenen pakina! "Otsoseni, ainoiseni, mesikämmen, kaunoiseni! En sua kiellä kiertämästä enkä käymästä epeä; kiellän kielen koskemasta, suun ruman rupeamasta, hampahin hajottamasta, kämmenin käpyämästä. "Käyös kaarten karjamaita, piilten piimäkankahia, kierten kellojen remua, ääntä paimenen paeten! Konsa on karja kankahalla, sinä suolle soiverraite; kun karja solahti suolle, silloin korpehen kokeos! Karjan käyessä mäkeä astu sie mäen alatse; karjan käyessä alatse mene sie mäkeä myöten! Astuessansa aholla sinä viere viiakkoa; viiakkoa vierressänsä sinä astuos ahoa! Kule kullaisna käkenä, hope'isna kyyhkyläisnä, siirry siikana sivutse, veteleite veen kalana, viere villakuontalona, kule pellavaskupona, kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, jottei karja kammastuisi, pieni vilja pillastuisi! "Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, käyä karjan kaunihisti, soreasti sorkutella poikki soista, poikki maista, halki korven kankahista, ettet koske konsakana, rupea rumanakana! "Muista muinainen valasi tuolla Tuonelan joella, kynsikoskella kovalla, Luojan polvien e'essä! Lupa sulle annettihin kolme kertoa kesässä käyä kellon kuuluvilla, tiukujen tirinämailla, vaan eipä sitä suattu eikä annettu lupoa ruveta rumille töille, häpeähän hämmentyä. "Jos sulle viha tulisi, hampahat halutteleisi, visko viitahan vihasi, honkihin pahat halusi! Hakkoa lahoa puuta, kaa'a koivunpökkelöitä, vääntele vesihakoja, määhki marjamättähiä! "Kun tulevi ruoan tarvis, syöä mielesi tekevi, syö'ös sieniä metsästä, murra muurahaiskekoja, juuria punaisen putken, Metsolan mesipaloja ilman ruokaruohoittani, minun henkiheinittäni! "Metsolan metinen amme hapata hihittelevi kultaisella kunnahalla, hope'isella mäellä: siin' on syöä syölähänki, juoa miehen juolahanki, eikä syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene. "Niin teemme ikisovinnot, ikirauhat ratkoamme eleäksemme ehosti, kesän kaiken kaunihisti: maat on meillä yhtehiset, evähät erinomaiset. "Vaan jos tahtonet tapella, eleä soan tavalla, tapelkamme talvikauet, lumiajat luskailkamme! Suven tullen, suon sulaen, lätäkköjen lämmitessä ellös tänne tulkokana karjan kullan kuuluville! "Josp' on tullet näille maille, sattunet saloille näille, täällä aina ammutahan. Kun ei ampujat kotona, on meillä osaavat vaimot, emännät alinomaiset, jotka tiesi turmelevi, matkasi pahoin panevi, ettet koske konsakana, rupea rumanakana ylitse tahon Jumalan, päitse auvon autuahan. "Oi Ukko, ylijumala! Kun kuulet toen tulevan, muuta muiksi lehmäseni, kamahuta karjaseni, kiviksi minun omani, kantoloiksi kaunoiseni, kumman maata kulkiessa, vantturan vaeltaessa! "Kun ma otsona olisin, mesikämmennä kävisin, en mä noissa noin asuisi aina akkojen jaloissa. Onpa maata muuallaki, tarhoa taempanaki juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä, käyä halki kämmenpääsi, poikki pohkealihasi, sinisen salon sisässä, korven kuulun kainalossa. "Käpy- on kangas käyäksesi, hiekka helkytelläksesi, tie on tehty mennäksesi, meren ranta juostaksesi Pohjan pitkähän perähän, Lapin maahan laakeahan. Siell' on onni ollaksesi, armas aikaellaksesi, käyä kengättä kesällä, sykysyllä syylingittä suurimmilla suon selillä, leve'illä liettehillä. "Kun et tuonne mennekänä etkä oike'in osanne, ota juoni juostaksesi, polku poimetellaksesi tuonne Tuonelan salolle tahi Kalman kankahalle! Siell' on suohut sorkutella, kanervikko kaalaella, siellä Kirjos, siellä Karjos, siellä muita mullukoita rautaisissa rahkehissa, kymmenissä kytky'issä. Siellä laihatki lihovat, lihaviksi luutki saavat. "Lepy, lehto, kostu, korpi, lempeä, salo sininen! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto tänä suurena suvena, Herran hellennä kesänä! "Kuippana, metsän kuningas, metsän hippa halliparta! Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi! Pistä sieni sieramehen, toisehen omenamarja, jottei henki haisahtele, tuuhahtele karjan tuuhku! Silmät silkillä sitele, korvat kääri käärehellä, jottei kuule kulkevia, ei näe käveleviä! "Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä kovin varone, kiellä poies poikoasi, epeä äpärettäsi! Saattele saloilta näiltä, näiltä rannoilta rapoa, kape'ilta karjan mailta, leve'iltä liepehiltä! Kätke koirasi kolohon, rakkisi rapoa kiinni kultaisihin kytky'ihin, hihnoihin hope'isihin, jottei pilloa pitäisi, häpehiä hämmentäisi! "Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä sitä varone, Ukko, kultainen kuningas, hope'inen hallitsija, kuule kultaiset sanani, armahaiset lauseheni! Paina panta pihlajainen ympäri nenän nykerän! Kun ei pihlaja pitäne, niin sä vaskesta valata; jos ei vaski vahva liene, panta rautainen rakenna! Vaan jos rauan ratkaisnehe, vielä mennehe vioille, syökse kultainen korento leukaluusta leukaluuhun, päät on päättele lujasti, kotkoa kovasti kiinni, ettei liiku liiat leuat, harvat hampahat hajoa, kun ei rauoin ratkottane, teräksillä temmottane, veitsillä veristettäne, kirvehellä kiskottane!" Siitä Ilmarin emäntä, tuo takojan tarkka vaimo, lehmät läävästä lähetti, laski karjan laitumelle, pani paimenen perähän, orjan lehmien ajohon.

Kolmasneljättä runo

Kullervo, Kalervon poika, otti konttihin evästä, ajoi lehmät suota myöten, itse kangasta kapusi. Sanan virkki vierressänsä, kertoeli käyessänsä: "Voi minä poloinen poika, voi poika polon-alainen! Jo minä johonki jou'uin, jou'uin joutavan jälille, härän hännän paimeneksi, vasikkojen vaalijaksi, joka suon on sotkijaksi, maan pahan matelijaksi!" Istui maahan mättähälle, päätyi päivän rintehesen. Siinä virkki virsissänsä, lauluissansa noin lateli: "Paistapa, Jumalan päivä, Herran kehrä, hellittele sepon karjan kaitsijalle, poloiselle paimenelle, elä Ilmarin tuville, emännällen ensinkänä! Emäntä hyvin elävi, vehnäsiä viiltelevi, piirosia pistelevi, voita päälle vuolaisevi. Paimen parka kuivan leivän, kuivan kuoren kurskuttavi, kauraisen kavertelevi, lemettisen leikkoavi, olkisen ojentelevi, petäjäisen peiputtavi, veen lipillä luikkoavi märän mättähän nenästä. "Mene, päivä, viere, vehnä, alene, Jumalan aika! Kule, päivä, kuusikolle, viere, vehnä, vitsikölle, karkoa katajikolle, lennä leppien tasalle! Päästä paimenta kotihin voivatia vuolemahan, rieskoa repäisemähän, kakkaroita kaivamahan!" Silloin Ilmarin emäntä, paimenen pajattaessa, Kullervoisen kukkuessa, jo oli vuollut voivatinsa, itse rieskansa reväisnyt, kakkaransa kaivaellut; keittänyt vetisen vellin, kylmän kaalin Kullervolle, jos' oli rakki rasvan syönyt, Musti murkinan pitänyt, Merkki syönyt mielin määrin, Halli haukannut halunsa. Lintunen lehosta lauloi, pieni lintu pensahasta: "Jos oisi aika orjan syöä, isottoman illastella." Kullervo, Kalervon poika, katsoi pitkän päivän päälle. Itse tuon sanoiksi virkki: "Jo nyt on aika atrioia, aika ruoalle ruveta, evähiä etsiskellä." Ajoi lehmänsä levolle, karjan maata kankahalle; itse istui mättähälle, vihannalle turpehelle. Laski laukkunsa selästä, otti leivän laukustansa, katselevi, kääntelevi. Tuosta tuon sanoiksi virkki: "Moni on kakku päältä kaunis, kuorelta kovin sileä, vaan on silkkoa sisässä, akanoita alla kuoren." Veti veitsensä tupesta leivän leikkaellaksensa: veitsi vierähti kivehen, kasahutti kalliohon; terä vieri veitsosesta, katkesi kurauksuesta. Kullervo, Kalervon poika, katselevi veitsyttänsä, itse päätyi itkemähän. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Yks' oli veitsi veikkoutta, yksi rauta rakkautta, isän saamoa eloa, vanhemman varustamata; senki katkaisin kivehen, karahutin kalliohon, leipähän pahan emännän, pahan vaimon paistamahan! "Millä nyt maksan naisen naurun, naisen naurun, piian pilkan, akan ilkeän evähät, pahan porton paistannaiset?" Varis vaakkui varvikosta, varis vaakkui, korppi koikkui: "Oi on kurja kullansolki, ainoa Kalervon poika! Mit' olet mielellä pahalla, syämellä synkeällä? Ota vitsa viiakosta, koivu korven notkelmosta, aja suolle sontareiet, lehmät liejuhun levitä puolen suurille susille, toisen korven kontioille! "Kaikoa suet kokohon, karhut kaikki katrahasen! Suet pistä Pienikiksi, karhut Kyytäksi kyhäise, aja karjana kotihin, kirjavana kartanolle! Sillä maksat naisen naurun, pahan vaimon parjaukset." Kullervo, Kalervon poika, itse tuon sanoiksi virkki: "Malta, malta, hiien huora! Jos itken isoni veistä, vielä itkenet itseki, itket lypsylehmiäsi." Otti vitsan viiakosta, katajaisen karjanruoskan; sorti suohon lehmäkarjan, härät murtohon murenti puoliksi susien syöä, puolen korven kontioille. Suet lausui lehmäsiksi, karhut karjaksi rakenti, minkä pisti Pienikiksi, kunka Kyytäksi kyhäisi. Lonkui päivä lounahasen, kiertyi keski-illoillensa, kulki kuusikon tasalle, lenti lehmäslypsykselle. Tuo pahainen paimen raiska, Kullervo, Kalervon poika, ajoi kontiot kotihin, susikarjan kartanolle. Vielä neuvoi karhujansa, susillensa suin puheli: "Repäise emännän reisi, pure puoli pohkeata, kun tulevi katsomahan, lyykistäikse lypsämähän!" Teki luikun lehmän luista, härän sarvesta helinän, torven Tuomikin jalasta, pillin Kirjon kinterestä. Lujahutti luikullansa, toitahutti torvellansa kolmasti kotimäellä, kuuesti kujosten suussa. Tuop' on Ilmarin emäntä, sepon akka, selvä nainen, viikon maiotta viruvi, kesävoitta kellettävi. Kuuli suolta soittamisen, kajahuksen kankahalta. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Ole kiitetty, Jumala! Torvi soipi, karja saapi! Mist' on orja sarven saanut, torven raataja tavannut, kun tuo soitelleen tulevi, toitatellen torvettavi, puhki korvani puhuvi, läpi pääni läylentävi?" Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Suolt' on orja sarven saanut, tuonut torven liettehestä. Jo nyt on karjasi kujalla, lehmät lääväpellon päässä; saaospa savun panohon, käyös lehmät lypsämähän!" Sepä Ilmarin emäntä käski muorin lypsämähän: "Käypä, muori, lypsämähän, raavahat rakentamahan! Enpä itse ennättäisi taikinan alustehelta." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ainapa hyvät emännät, taitavat taloiset vaimot itse ennen lehmät lypsi, itse raavahat rakenti." Siitä Ilmarin emäntä sai itse savupanolle, tuosta lypsylle tulevi. Katsoi kerran karjoansa, silmäeli siivatoita; sanan virkkoi, noin nimesi: "Karja on kaunihin näköinen, siivatat sileäkarvat, kaikki ilveksen iholla, metsän uuhen untuvalla, tuntuvilla tummelilla, nännillä näpähyvillä." Lyhmistihe lypsämähän, heittihe heruttamahan. Veti kerran, tuosta toisen, kohta kolmatta yritti: susi päälle suimastaikse, karhu päälle kuopaiseikse. Susi suun revittelevi, karhu kiskoi kinttusuonet, puri puolen pohkeata, katkoi kannan sääriluusta. Kullervo, Kalervon poika, sillä kosti piian pilkan, piian pilkan, naisen naurun, pahan vaimon palkan maksoi. Ilmarin iso emäntä itse loihe itkemähän, sanan virkkoi, noin nimesi: "Pahoin teit sä, paimo parka! Ajoit kontiot kotihin, suet suurille pihoille!" Kullervo, Kalervon poika, tuopa tuohon vastaeli: "Pahoin tein mä, paimen parka, et hyvin, emäntä parka! Leivoit sie kivisen leivän, kakun paistoit kallioisen: ve'in veitseni kivehen, karahutin kalliohon - ainoan isoni veitsen, sukukuntani kuraksen!" Sanoi Ilmarin emäntä: "Oi sie paimo, armas paimo! Myöstytäpä miettehesi, perin lausu lausehesi, päästä suen suutehista, karhun kynnestä kavista! Mie sun paioilla parannan, kaatioilla kaunistelen, syötän voilla, vehnäsillä, juotan rieskamaitosilla; vuoen syötän raatamatta, toisen työlle työntämättä. "Kun et jou'u päästämähän, käy pian kerittämähän, kohta kaaun kuolijaksi, muutun mullan muotoiseksi." Kullervo, Kalervon poika, sanan virkkoi, noin nimesi: "Kun on kuollet, kuolkosipa, kaotkosi, kun kaonnet! Sija on maassa mennehillä, kalmassa kaonnehilla, maata mahtavaisimmanki, leve'immänki levätä." Sanoi Ilmarin emäntä: "Oi Ukko, ylijumala! Jou'uttele jousi suuri, katso kaaresi parahin, pane vaskinen vasama tuon tulisen jousen päälle! Työnnytä tulinen nuoli, ammu vaskinen vasama, ammu kautta kainaloien, halki hartiolihojen: kaa'a tuo Kalervon poika, ammu kurja kuolijaksi nuolella teräsnenällä, vasamalla vaskisella!" Kullervo, Kalervon poika, itse tuon sanoiksi virkki: "Oi Ukko, ylijumala! Elä sie minua ammu! Ammu Ilmarin emäntä, kaota katala nainen siirtymättänsä sijalta, kulkematta kunnekana!" Siitä Ilmarin emäntä, tuo tarkan takojan nainen, vieri kohta kuolijaksi, kaatui kattilanoeksi oman pirttinsä pihalle, kape'ille kartanoille. Se oli meno nuoren naisen, kanssa kaunihin emännän, jot' oli viikon valvateltu, vuosin kuusin kuulusteltu Ilmarin iki-iloksi, sepon kuulun kunniaksi.

Neljäsneljättä runo