Part 23

Ahti poika, aino poika, lieto poika Lemminkäinen aamulla ani varahin, aivan aika-huomenessa astuihen alusmajoille, läksi laivavalkamoille. Siinä itki puinen pursi, hanka rauta haikeroitsi: "Mi minusta laatimasta, kurjasta kuvoamasta! Ei Ahti sotia soua kuunna, kymmennä kesänä hopeankana halulla, kullankana tarpehella." Se on lieto Lemminkäinen iski purtta vanttuhulla, kirjasuulla kintahalla. Itse tuon sanoiksi virkki: "Elä huoli, hongan pinta, varpelaitainen, valita! Vielä saat sotia käyä, tappeloita tallustella: lienet täynnä soutajia päivän huomenen perästä." Astuvi emonsa luoksi, itse tuon sanoiksi virkki: "Et nyt itkene, emoni, valittane, vanhempani, jos menen johonkuhunki, suorime sotatiloille. Juohtui juoni mieleheni, tuuma aivohon osasi kaatakseni Pohjan kansa, kostoakseni katalat." Emo estellä käkesi, varoitteli vaimo vanha: "Ellös menkö, poikaseni, noihin Pohjolan sotihin! Siellä surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi." Mitä huoli Lemminkäinen! Toki mietti mennäksensä, lähteäksensä lupasi. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Mistä saisin miehen toisen, sekä miehen jotta miekan Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi? "Onpa Tiera tieossani, Kuura kuulemaisissani! Siitä saanen miehen toisen, sekä miehen jotta miekan Ahille soan avuksi, liioin voivalle lisäksi." Kulkevi kylitse tuonne, teitse Tieran kartanohon. Sanoi sinne saatuansa, toimitteli tultuansa: "Tieraseni, tiettyiseni, armaiseni, ainoiseni! Tokko muistat muinaistamme, entistä elämätämme, kun ennen kahen kävimme suurilla sotatiloilla? Ei ollut sitä kyleä, kuss' ei kymmenen taloa; ei ollut sitä taloa, kuss' ei kymmenen urosta; ei ollut sitä urosta eikä miestä melkeätä, kuta emme kaatanehet ja kahen kapistanehet." Iso päätyi ikkunassa keihäsvartta vuolemassa, emo aitan kynnyksellä kirnua kolistamassa, veljekset veräjän suussa laitioita laatimassa, sisarekset sillan päässä vaippoja vanuttamassa. Virkkoi iso ikkunasta, emo aitan kynnykseltä, veljekset veräjän suusta, sisarekset sillan päästä: "Ei Tiera sotahan joua, Tieran tuura tappelohon! Tiera on tehnyt kuulun kaupan, ikikaupan iskenynnä: vast' on nainut naisen nuoren, ottanut oman emännän; viel' on nännit näppimättä, rinnat riuahuttamatta." Tiera päätyi kiukahalla, Kuura uunin korvasella: jalan kenki kiukahalla, toisen pankon partahalla, veräjällä vyöteleikse, ulkona kävysteleikse. Tempoi Tiera keihä'änsä; ei ole keiho suuren suuri eikä keiho pienen pieni, keiho keskikertahinen: heponen sulalla seisoi, varsa vaapui lappealla, susi ulvoi suoverolla, karhu karjui naulan tiessä. Sylkytteli keihoansa, sylkytteli, nyrskytteli: sylen syöksi keihäsvartta peltohon saviperähän, nurmehen nukattomahan, maahan mättähättömähän. Työnti Tiera keihä'änsä Ahin keihojen keselle, sekä läksi jotta joutui Ahille soan avuksi. Siitä Ahti Saarelainen lykkäsi venon vesille kuni kyyn kulon-alaisen eli käärmehen elävän. Läksi luoen luotehesen tuolle Pohjolan merelle. Silloin Pohjolan emäntä Pakkasen pahan lähetti tuolle Pohjolan merelle, ulapalle aukealle. Itse tuon sanoiksi virkki, sekä käski jotta lausui: "Pakko poika pienokainen, oma kaunis kasvattini! Lähe tuonne, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan! Kylmä veitikän venonen, pursi lieto Lemminkäisen selvälle meren selälle, ulapalle aukealle! Kylmä itseki isäntä, jää'ä veitikkä vesille, jottei pääse päivinänsä, selviä sinä ikänä, kun en pääsne päästämähän, kerinne kehittämähän!" Pakkanen pahansukuinen ja poika pahantapainen läksi merta kylmämähän, aaltoja asettamahan. Jopa tuonne mennessänsä, maata matkaellessansa puut puri lehettömäksi, heinät helpehettömäksi. Sitte sinne saatuansa meren Pohjan partahalle, äärettömän äyrähälle, heti yönä ensimäisnä lahet kylmi, lammet kylmi, meren rannat rapsutteli; viel' ei merta kylmänynnä, aaltoja asettanunna. Pieni on peiponen selällä, västäräkki lainehilla: senki on kynnet kylmämättä, pää pieni palelematta. Äsken tuosta toisna yönä jopa suureksi sukeutui, heittihe hävyttömäksi, kovin kasvoi kauheaksi. Kylmi silloin täyen kylmän, väki pakkasen paleli: kylmi jäätä kyynäsvarren, satoi lunta sauvan varren, kylmi veitikän venehen, Ahin laivan lainehille. Aikoi kylmeä Ahinki, jääteä jalon urohon; jopa kynsiä kyseli, anoi alta varpahia. Siitä suuttui Lemminkäinen, siitä suuttui ja pahastui; tunki Pakkasen tulehen, työnti rautarauniohon. Käsin Pakkasen piteli, kovan ilman kouristeli. Sanovi sanalla tuolla, lausui tuolla lausehella: "Pakkanen, Puhurin poika, talven poika hyyelmöinen! Elä kylmä kynsiäni, vaai varpahuisiani eläkä koske korviani, elä päätäni palele! "Kyll' on sulla kylmämistä, paljoki palelemista ilman ihmisen ihotta, emon tuoman ruumihitta: kylmä soita, kylmä maita, kylmä kylmiä kiviä, palele vesipajuja, pane haavan pahkuroita, koivun kuoria kolota, närehiä näykkäele, elä ihmisen ihoa, karvoja kavon tekemän! "Kun et tuosta kyllin saane, kylmä muita kummempia! Kylmä kuumia kiviä, palavoita paateroita, rautaisia kallioita, vuoria teräksisiä, Vuoksen koskea kovoa, Imatrata ilkeätä, kurimuksen kulkun suuta, kinahmia kauheata! "Joko nyt sanon sukusi, kuuluttelen kunniasi? Tieänpä sinun sukusi, tieän kaiken kasvantasi: Pakkanen pajuilla syntyi, kova ilma koivikolla Pohjolan koan perässä, Pimentolan pirtin päässä ikiturmasta isosta, emosta epattomasta. "Kukas Pakkasen imetti, kovan ilman kostutteli, kun oli maammo maiotoinna, emonen utaretoinna? "Kyyhyt Pakkasen imetti, kyy imetti, käärme syötti nännillä nenättömillä, utarella uuttomalla; pohjaistuuli tuuitteli, vilu ilma viihytteli pahoilla pajupuroilla, here'illä hettehillä. "Sai poika pahantapainen, tuli turmion-alainen. Ei ollut nimeä vielä pojalla epäpäöllä. Pantihin nimi pahalle: pantihinpa Pakkaseksi. "Siitä aioilla ajeli, risukoissa ripsutteli; kesät heilui hettehissä, suurimmilla suon selillä; talvet mäiski männiköissä, pelmusi petäjiköissä, kolkkaeli koivikoissa, lepiköissä leyhkäeli. Kylmi puita ja pehuja, tasoitteli tanteria, puri puut lehettömäksi, kanervat kukittomaksi, pilvat hongista piristi, laski lastut mäntylöistä. "Joko nyt suureksi sukesit, ylenit ylen ehoksi, aioit kylmeä minua, kohotella korviani, alta jalkoja anella, päältä kynsiä kysellä? "Etp' on kylmäne minua, et pahoin palellekana! Tulen tungen sukkahani, kekälehet kenkähäni, hienot hiilet helmoihini, panun alle paulojeni, Pakkasen palelematta, kovan ilman koskematta. "Tuonne ma sinun manoan Pohjan pitkähän perähän. Sitte sinne tultuasi, kotihisi käytyäsi kylmä kattilat tulelle, hiilet uunin lietoselle, käet naisen taikinahan, poika neitosen povehen, utarihin uuhen maito, vatsahan hevosen varsa! "Et sinä sitä totelle, niin tuonne sinun manoan Hiien hiilien sekahan, Lemmon liesikiukahille. Siellä tungeite tulehen, asetu alasimelle sepän panna paljallansa, vasaralla valkkaella, panna paljalla lujasti, vasaralla vaikeasti! "Et totelle tuotakana, vääjänne väheäkänä, vielä muistan muunkin paikan, arvoan yhen aluen: vien suusi suven sijahan, kielesi kesän kotihin, jost' et pääse päivinäsi, selviä sinä ikänä, kun en tulle päästämähän ja käyne kerittämähän." Pakkanen, Puhurin poika, jo tunsi tuhon tulevan; alkoi armoa anella. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tehkämme sula sovinto toinen ei toistansa viata sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana! "Jos mun kuulet kylmäväksi, toiste tuhmin liikkuvaksi, niin tunge tulisijahan, vaivuttele valkeahan, sepän hiilien sekahan, alle ahjon Ilmarisen! Tahi vie suvehen suuni, kieleni kesän kotihin, etten pääse päivinäni, selviä sinä ikänä!" Siitä lieto Lemminkäinen jätti laivan jäätehesen, sotapurren puutoksehen, itse eellehen menevi. Tiera tuossa toisna miesnä väänti veitikän jälessä. Tallasi tasaista jäätä, sileätä siuotteli. Astui päivän, tuosta toisen; päivänäpä kolmantena jo näkyvi Nälkäniemi, kylä kurja kuumottavi. Astui alle niemen linnan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Onko linnassa lihoa ja kalaista kartanossa urohille uupuneille, miehille väsynehille?" Ollut ei linnassa lihoa, ei kalaista kartanossa. Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Tuli, polta tuhma linna, vesi vieköhön mokoman!" Itse eistyvi etemmä, ylös korpehen kohosi, matkoille majattomille, teille tietämättömille. Siitä lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, keritsi kiveltä villat, katkoi karvat kalliolta, suoritteli sukkasiksi, kiirehteli kintahiksi vilun suurihin sijoihin, Pakkasen palelemihin. Läksi tietä tietämähän, ojelvoista oppimahan: tiehyt metsähän vetävi, ojelvoinen ottelevi. Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ohoh Tiera veikkoseni! Jo nyt jou'uimme johonki, kuuksi päiväksi kululle, ilman rannallen iäksi!" Tiera tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Kostohonpa, koito raukat, kostohon, kovaosaiset, saimme suurehen sotahan pimeähän Pohjolahan - oman hengen heitteheksi, itsemme ikimenoksi näillä paikoilla pahoilla, teillä tietämättömillä. "Emme tuota tunnekana, emme tunne, emme tieä, mikä tie vetävi meiät, kuka juoni juohattavi kuolemahan korven päähän, kaatumahan kankahalle, korppien kotisijoille, variksien vainioille. "Siinä korpit siirtelevät, linnut liiat kantelevat: saavat lintuset lihoa, varikset varia verta, korpit noukan kostuketta meiän, raukan, raaoistamme; luumme luovat rauniolle, kantavat kivikarille. "Ei tieä emo poloinen eikä kantaja katala, missä liikkuvi lihansa, vierevi oma verensä, onko suuressa soassa, tasapäässä tappelossa, vaiko suurella selällä, lakehilla lainehilla, vai käypi käpymäkeä, vaelsi varvikkosaloa. "Ei emo mitänä tieä poloisesta poiastansa: emo tiesi kuolleheksi, kantaja kaonneheksi. Noinpa itkevi emoni, valittavi vanhempani: 'Tuoll' on poikani, poloisen, tuolla, vaivaisen, varani Tuonen toukojen panossa, Kalman maien karhinnassa. Saapi nyt minun pojalta, minun, laiton, lapseltani, saapi jouset jouten olla, jalot kaaret kuivaella, lintuset hyvin lihota, pyyt lehossa pyrhistellä; kontiot kovin elellä, peurat pellon piehtaroia.'" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Niin on, niin, emo poloinen, niinpä, kantaja katala! Kasvatit kanoja parven, koko joukon joutsenia: tuli tuuli, niin hajotti, tuli lempo, niin levitti, yhet sinne, toiset tänne, jonnekunne kolmannetki. "Kyllä muistan muinaisenki, arvoan ajan paremman, kun kulimme kukkasina, marjoina omilla mailla: moni katsoi muotohomme, vartehemme valkotteli. Ei kuin nyt tätä nykyä, tällä inhalla iällä: yks' on tuuli tuttujamme, päivä ennen nähtyjämme; senki pilvet peittelevät, satehet salaelevat. "Vaan en huoli huolimahan, suuresti sureksimahan, jos immet hyvin eläisi, kassapäiset kalkettaisi, naiset kaikki naurusuulla, mesimielin morsiamet, ikävissä itkemättä, huolihin häviämättä. "Viel' ei meitä noiat noiu, noiat noiu, näe näkijät näille teille kuolevaksi, matkoille masenevaksi, nuorena nukahtavaksi, verevänä viereväksi. "Minkä noiat noitunevat, kunka nähnevät näkijät, kotihinsa koitukohon, majahansa maatukohon! Noitukohot itsiänsä, laulakohot lapsiansa, sukuansa surmatkohot, heimoansa herjatkohot! "Ei ennen minun isoni eikä valtavanhempani nouatellut noian mieltä, lahjoitellut lappalaista. Noin sanoi minun isoni, noin sanon minä itseki: varjele, vakainen Luoja, kaitse, kaunoinen Jumala, auta armokourallasi, väkevällä vallallasi miesten mielijuohtehista, akkojen ajatuksista, pakinoista partasuien, pakinoist' on parratointen! Ole ainaisna apuna, vakaisena vartijana, ettei poika pois tulisi, emon tuoma erkaneisi Luojan luomalta la'ulta, Jumalan sukeamalta!" Siitä lieto Lemminkäinen, itse kaunis Kaukomieli, laati huolista hevoset, murehista mustat ruunat, päitset päivistä pahoista, satulat salavihoista. Hyppäsi hyvän selälle, hyvän laukin lautasille; ajoa ramuttelevi Tieran tuttavan keralla. Ajoi rannat raskutellen, hiekkarannat herskytellen luoksi ehtoisen emonsa, tykö valtavanhempansa. Siihen Kaukoni kaotan virrestäni viikommaksi, Tieran tielle toimittelen kotihinsa kulkemahan. Itse virren vierähytän, panen toiselle tolalle.

Yhdesneljättä runo

Kasvatti emo kanoja, suuren joukon joutsenia. Kanat aialle asetti, joutsenet joelle saattoi. Tuli kokko, niin kohotti, tuli haukka, niin hajotti, siipilintu, niin sirotti: yhen kantoi Karjalahan, toisen vei Venäjän maalle, kolmannen kotihin heitti. Minkä vei Venäehelle, siitä kasvoi kaupanmiesi; minkä kantoi Karjalahan, siitä se Kalervo kasvoi; kunkapa kotihin heitti, se sikesi Untamoinen ison päiviksi pahoiksi, emon mielimurtehiksi. Untamoinen verkot laski Kalervon kalavetehen; Kalervoinen verkot katsoi, kalat konttihin kokosi. Untamo, utala miesi, sepä suuttui ja vihastui. Teki soan sormistansa, kämmenpäistänsä keräjät, toran nosti totkusilta, artin ahvenmaimasilta. Torelivat, tappelivat, eikä voita toinen toista: minkä toistansa tokaisi, sen sai itse vastahansa. Jopa tuosta toisen kerran, kahen, kolmen päivän päästä Kalervoinen kauran kylvi Untamon tuvan ta'aksi. Untamolan uljas uuhi söi Kalervon kaurakylvön. Kalervoisen kärtsä koira repi uuhen Untamolta. Untamo uhittelevi Kalervolle veljellensä, surmata su'un Kalervon, lyöä suuret, lyöä pienet, koko kansan kolhaella, tuvat polttoa poroksi. Laittoi miehet miekka vyölle, urohot ase kätehen, pojat pienet piikki vyölle, kaunot kassara olalle; läksi suurehen sotahan vasten veljeä omoa. Kalervoisen kaunis minjä istui ikkunan lähellä. Katsoi ulos ikkunasta, sanan virkkoi, noin nimesi: "Onko tuo savu sakea vai onpi pimeä pilvi noien peltojen perillä, kujan uuen ulkopäässä?" Ei ollut ume umakka eikäpä savu sakea: ne oli Untamon urohot, tulla suorivat sotahan. Tuli Untamon urohot, saivat miehet miekka vyöllä. Kaatoivat Kalervon joukon, su'un suuren surmasivat, talon polttivat poroksi, tasoittivat tantereksi. Jäi yksi Kalervon impi kera vatsan vaivaloisen. Senpä Untamon urohot veivät kanssansa kotihin pirtin pienen pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi. Oli aikoa vähäisen; syntyi pieni poikalapsi emollen osattomalle. Miksi tuo nimitetähän? Emo kutsui Kullervoksi, Untamo sotijaloksi. Pantihinpa poika pieni, orpolapsi laitettihin tuutuhun tutajamahan, kätkyehen liekkumahan. Liekkui lapsi kätkyessä, lapsi liekkui, tukka löyhki. Liekkui päivän, liekkui toisen; jopa kohta kolmantena, kun tuo poika potkaisihe, potkaisihe, ponnistihe, katkaisi kapalovyönsä, pääsi päälle peittehensä, särki liekun lehmuksisen, kaikki riepunsa revitti. Nähtihin hyvä tulevan, keksittihin kelpoavan. Untamola vuottelevi tätä tästä kasvavaksi, mieltyväksi, miestyväksi, oike'in urostuvaksi, saavaksi sataisen orjan, tuhantisen turpuvaksi. Kasvoi kuuta kaksi, kolme. Jopa kuuna kolmantena poika polven korkeuisna alkoi itse arvaella: "Kunpa saisin suuremmaksi, vahvistuisin varreltani, kostaisin isoni kohlut, maksaisin emoni mahlat!" Saipa kuulla Untamoinen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Tästä saa sukuni surma, tästä kasvavi Kalervo!" Urohot ajattelevat, akat kaikki arvelevat, minne poika pantanehe, kunne surma saatanehe. Pannahanpa puolikkohon, työnnetähän tynnyrihin; siitä vieähän vetehen, lasketahan lainehesen. Käyähänpä katsomahan kahen, kolmen yön perästä, joko on hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon! Ei ole hukkunut vetehen, kuollut poika puolikkohon! Poika oli pääsnyt puolikosta - istui aaltojen selässä vapa vaskinen käessä, siima silkkinen perässä; onkivi meren kaloja, merivettä mittoavi: melke'in meressä vettä, kun on kaksi kauhallista; oisko oike'in mitata, osa kolmatta tulisi. Untamo ajattelevi: "Mihin poika pantanehe, kunne tuo tuhottanehe, kusta surma saatanehe?" Käski orjansa kerätä koivuja, kovia puita, honkia satahavuja, tiettäviä tervaksia yhen poian polttimeksi, Kullervon kaottimeksi. Koottihin, keräeltihin koivuja, kovia puita, honkia satahavuja, tiettäviä tervaksia, tuohia tuhat rekeä, sata syltä saarnipuita. Tuli puihin tuiskattihin, roviohon roiskattihin, siihen poika paiskattihin keskelle tulen palavan. Paloi päivän, tuosta toisen, paloi päivän kolmannenki. Käytihin katsastamahan: poik' oli porossa polvin, kypenissä kyynäsvarsin, hiilikoukkunen käessä, millä tulta kiihottavi, hiiliä kokoelevi, katomatta karvankana, kutrisen kähertymättä! Untamo ä'itteleikse: "Mihin poika pantanehe, kunne tuo tuhottanehe, surma tuolle saatanehe?" Poika puuhun hirtetähän, tammehen ripustetahan. Kului yötä kaksi, kolme, saman verran päiviäki. Untamo ajattelevi: "Aik' on käyä katsomahan, joko Kullervo katosi, kuoli poika hirsipuuhun." Laittoi orjan katsomahan. Orja toi sanan takaisin: "Ei ole Kullervo kaonnut, kuollut poika hirsipuuhun! Poika puuta kirjoittavi pieni piikkonen käessä. Koko puu kuvia täynnä, täynnä tammi kirjoitusta: siinä miehet, siinä miekat, siinä keihä'ät sivulla." Mitäs autti Untamoisen tuon pojan katalan kanssa! Kuinka surmat suoritteli, kuinka kuolemat sukesi, poika ei puutu surman suuhun eikä kuole kuitenkana. Piti viimeinki väsyä suorimasta surmiansa, kasvatella Kullervoinen, orja poikana omana. Sanoi Untamo sanansa, itse virkki, noin nimesi: "Kun elänet kaunihisti, aina siivolla asunet, saat olla talossa tässä, orjan töitä toimitella. Palkka pannahan jälestä, ansiosta arvatahan: vyöhyt vyöllesi korea tahi korvalle kolahus." Kun oli Kullervo kohonnut, saanut vartta vaaksan verran, tuopa työlle työnnetähän, raaolle rakennetahan, lapsen pienen katsontahan, sormi pienen souantahan: "Katso lasta kaunihisti, syötä lasta, syö itseki! Rievut virrassa viruta, pese pienet vaattehuiset!" Katsoi lasta päivän, kaksi: käen katkoi, silmän kaivoi. Siitä kohta kolmannella lapsen tauilla tapatti, rievut viskoi virran vieä, kätkyen tulella poltti. Untamo ajattelevi: "Ei tämä tähän sopiva lapsen pienen katsontahan, sormi pienen souantahan! En tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin. Panenko kasken kaa'antahan?" Pani kasken kaa'antahan. Kullervo, Kalervon poika, tuossa tuon sanoiksi virkki: "Äsken lienen mies minäki, kun saan kirvehen kätehen, paljo katsoa parempi, entistäni armahampi: lienen mies viien veroinen, uros kuuen-kummallinen." Meni seppolan pajahan. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on seppo veikkoseni! Taos mulle tapparainen! Tao kirves miestä myöten; rauta raatajan mukahan! Lähen kasken kaa'antahan, solkikoivun sorrantahan." Seppä tarpehen takovi, kirvehen kerittelevi. Saip' on kirves miestä myöten, rauta raatajan mukahan. Kullervo, Kalervon poika, hioi siitä kirvehensä; päivän kirvestä hiovi, illan vartta valmistavi. Suorihe kasken ajohon korkealle korpimaalle, parahasen parsikkohon, hirveähän hirsikköhön. Iski puuta kirvehellä, tempasi tasaterällä: kerralla hyvätki hirret, pahat puolella menevi. Vihoin kaatoi viisi puuta, kaiketi kaheksan puuta. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Lempo tuota raatakohon! Hiisi hirret kaatakohon!" Kavahutti kannon päähän, niin huhuta heiahutti, vihellytti, viuahutti. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Sini kaski kaatukahan, koivu solki sortukahan, kuni ääni kuulunevi, kuni vierrevi vihellys! "Elköhön vesa venykö, elköhön koretko korsi sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana kaskessa Kalervon poian, otoksessa oivan miehen! "Ottaisiko maa orahan, nousisiko nuori laiho, sekä korsi korteuisi, jotta varsi varteuisi, elköhön tereä tehkö, varsi päätä valmistako!" Untamoinen, mies utala, kävi tuota katsomahan kaskea Kalervon poian, ajamoa uuen orjan: ei kaski kaselle tunnu, ajamaksi nuoren miehen. Untamo ajattelevi: "Ei tämä tähän sopiva! Hyvän hirsikön pilasi, kaatoi parsikon parahan! En tieä, kuhun panisin, kulle työlle työnteleisin. Panenko aitojen panohon?" Pani aitojen panohon. Kullervo, Kalervon poika, jopa aitoa panevi. Kohastansa kokkahongat aiaksiksi asettelevi, kokonansa korpikuuset seipähiksi pistelevi; veti vitsakset lujahan pisimmistä pihlajista; pani aian umpinaisen, veräjättömän kyhäsi. Siitä tuon sanoiksi virkki, itse lausui, noin nimesi: "Ku ei lintuna kohonne, kahen siiven siuotelle, elköhön ylitse pääskö aiasta Kalervon poian!" Untamo osaelevi tulla tuota katsomahan aitoa Kalervon poian, sotaorjan sortamoa. Näki aian aukottoman, raottoman, reiättömän, jok' oli pantu maaemästä, ylös pilvihin osattu. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei tämä tähän sopiva! Pani aian aukottoman, veräjättömän kyhäsi, tuon on nosti taivosehen, ylös pilvihin kohotti: en tuosta ylitse pääse enkä reiästä sisälle! En tieä, mihin panisin, kulle työlle työnteleisin. Panenko puimahan rukihit?" Pani puimahan rukihit. Kullervo, Kalervon poika, jo oli puimassa rukihit: pui rukihit ruumeniksi, olet kaunaksi kaotti. Tulipa isäntä tuohon, kävi itse katsomahan puintoa Kalervon poian, Kullervoisen kolkintoa: rukihit on ruumenina, olet kaunoina kahisi! Untamo ä'itteleikse: "Ei ole tästä raatajasta! Kulle työlle työntänenki, työnsä tuhmin turmelevi. Joko vien Venäehelle tahi kaupin Karjalahan Ilmariselle sepolle, sepon paljan painajaksi?" Möi siitä Kalervon poian, pani kaupan Karjalahan Ilmariselle sepolle, takojalle taitavalle. Minpä seppo tuosta antoi? Äijän seppo tuosta antoi: kaksi kattilarania, kolme koukun puoliskoa, viisi viikatekulua, kuusi kuokan kuolioa miehestä mitättömästä, orjasta epäpäöstä.

Kahdesneljättä runo