Part 11

Pyöritellen käsissään hattua ja katsoen tukkukauppiasta rävähtämättä silmiin, puhui Topias:

"Se on sillä lailla, että se Josu on hyvä poika ja se Josu on paha poika. Ja sitte se on sillä lailla, että minä rakastan häntä, niinkuin omaa lastani. Nyt en minä ole koskaan puhunut pahaa hänelle, syystä että minä olen ollut hänen virheilleen sokea, umpisokea. Mitä ikänään hän on tehnytkin, on aina ollut minun mielestäni hyvin ja mainiosti. Mutta nyt hän tulee tänne ja täällä luultavasti katsellaan häntä toisilla silmillä, täällä nähdään kaikki hänen vikansa. Nyt minä pyydän teitä muistamaan, että minä löysin Josun kadulta, pyydän teitä muistamaan, ett'ei hänellä ole ollut onnellista lapsuutta nimeksikään. Juuri niinä aikoina jolloin ihmisen ilot ovat sydämmellisimpiä, juuri niinä aikoina, jotka kaikille ihmisille pysyvät kullan kauneina läpi elämän, on hän saanut kärsiä kovuutta, ankaruutta, vilua ja nälkää. No, tuo kovuus ja kärsiminen ovat kivetyttäneet hänet. Paha puhe, kova puhe vaikuttaa häneen hyvin vähä taikka ei mitään. Kaikki kovuus, missä muodossa se ilmaantuukin, on hänelle vanhaa tuttua. Mutta hyvä puhe, isällinen puhe, se on hänelle uutta, sillä siihen ei hän ole tottunut. Hän janoo isällisyyttä, lempeyttä; sillä lailla, niin on minun ensimmäinen sanani."

"Puhukaa toinenkin sananne."

"Sitte minä pyytäisin, että poika saisi asua minun kanssani niin kauan kuin täällä olen. Se on nyt sillä lailla kerran, että hän on minulle rakas kuin oma lapseni."

Tukkukauppias soitti kelloa, vanhempi konttoristi tuli sisään.

"Tässä on koulua käymätön talonpoika, mutta hänen kanssaan täytyy meidän jutella hetkinen. Istukaa, hyvät herrat."

Tukkukauppias soitti uudestaan ja hiljemmin. Palvelus-tyttö tuli sisään.

"Saisimmeko tänne kahvia?"

Josu kirjoitti kirjettä Maijulle kuin Topias, ilosta hedelmöiden, tuli kotiin.

"Missä näin kauan olitte?"

"Tukkukauppiaan luona; hän on nyt sinun uusi isäntäsi. Joutuin pukemaan puhtaat vaatteet yllesi, sillä nyt heti tulet menemään hänen eteensä. Näet nyt kuinka kaikki tapahtuu hyväksemme. Mitä olisitkaan oppinut meillä? Itseviisas sinusta olisi kukaties ajan pitkään tullut. Mutta siellä sinä opit, siellä sinusta tuleekin kunnon mies."

Topias itse harjasi Josun pienet saappaat, haki puhtaimmat kalvostimet ja puhtaimman kauluksen hänelle.

"Pitkä poika sinä oletkin. Mene nyt." Topias kantoi käsivarrellaan hänet kadulle.

Päivällä poikkesi posteljooni puotiin ja antoi Topiaalle kirjeen, päällekirjoitus oli Helan, mutta itse kirje oli selvää ja kaunista käsialaa. Uteliaasti luki Topias:

"Tänä vuonna saadaan runsaasti heiniä ja rukiita, toukoviljat vaan kaipaavat sadetta. -- Sinusta on ollut paljo surua ja murhetta omaisillesi, me kuin täällä kaikin pelkäsimme, että löit kirveesi kiveen kuin möit maasi ja lähdit sinne kaupunkiin kauppariksi. Sisareni (edesmenneet viisaat ovatkin väittäneet lyhyen mielen ja pitkän tukan useinkin olevan lähitysten toisiaan) itki illat, aamut, mutta nyt nauraa niin paljon, että minun usein täytyy lähteä karkuun, ett'en tarvitseisi kuulla mokomaa iloa. Nauramiseensa ei hän tarvitse pyytää minulta lupaa, mutta hänen naimiseensa on minullakin sana sanottava. Sille, jonka hän valitsee miehekseen, annan minä taloni ja tavarani, mutta sen miehen ei pidä hyppelemän pennien perässä, sanottakoonkin ettei maaten markkoja koota, nukkuen heliseviä hopeita. Sisareni pitää vanhettuman karjaa hoitaessa, kangasta kutoessa ja puuroa keittäessä. Ja hänen miehensä pitää päivettymän tuolla ulkona, hikoileman kotipellon saroilla ja pesemän tomun käsistään ja kasvoistaan kotikeittoisella saippualla ja kotikaivon vedellä. Ajattele sitten mitä sinun rauhaas kuuluu, sillä minun tahtoni yli te ette ole miehiä menemään, niin totta kuin minua sanotaan YIi-Tuomon Pertuksi."

Vasta kahdeksan jälkeen illalla tuli Josu kotiin; hän ei ollutkaan niin iloinen kuin Topias oli toivonut.

"Mitä siellä näin kauan teit?"

"Virheitä." Josun ääni oli kirpeä ja hän läväytteli sormiaan niinkuin niitä olisi pahasti polttanut.

"Saitko torumisia?"

"En saanut, mutta hävetti niin tuhottomasti. Ajatelkaa, minä laskin kaksi ja kolme kuudeksi. Herran poika ja silkkilangan solmu! Oletteko kuulleet kummempata, kuin että kaksi ja kolme on yhteensä kuusi?"

Luettuaan Pertun kirjeen istui Josu Topiaan polvelle ja sai siinä pian hyvän mielensä takaisin. Tukkukauppias oli hänen mielestään kevätpakkanen; sekin usein on kylmä, sitte löyteä ja lopulta lämmin. Napista oli vetänyt hänet lähemmäksi, pienen nenänsä eteen ja siinä katsonut kissansilmää pitkän minuutin ennenkuin rupesi kyselemään isästä, äidistä, Maijusta, koulunkäymisestä ja merenrannalla olosta..."

"Kysyikö sitäkin?"

"Kysyi niinkin; hän kysyi senkin mitä siellä tein, millä sain päiväni kulumaan iltaan."

"Mitä siihen vastasit?"

"Minä sanoin syöneeni vaan marjoja, juoneeni lähteen vettä ja laulelleeni vangin lauluja katupoikain ja nuoren kansan laulettaviksi. Tukkukauppias oli jo silloin lämmin. Hän pyyhki silmäni kuiviksi ja pyysi minua sepittämään runoa tyttärelleen Vienolle. Vienon syntymäpäivä on ensi viikolla; hän on vuotta nuorempi minua."

"Näitkö häntä?"

"Monta kertaa. Päivällistunnilla korjasin hänen päivänvarjonsa ja lupasin lähteä etsimään kukkia hänen kanssaan. Oh, kyllä vaan Vieno viepi semmoisia kukkia opettajalleen ett'ei toinenkaan tyttö."

"Miksi et tullut päivällistunnilla kotiin?"

"En joutanut. Oli kopioittava röykkiö kirjeitä ja korjattava se tytön päivänvarjo."

"Onko Vieno hyvä tyttö?"

"Ei liioinkaan hyvä. Me jo riitelimmekin..."

"Älä ihmeitä!"

"Hän tahtoi minut tekemään päivänvarjonsa entistä huonommaksi, mutta minä en huolinut totella hänen tyhmiä neuvojaan. Sitten hän suuttui ja lupasi viedä sen Aarnelle...?"

"Kuka se Aarne on?"

"Uusi puotipoika... Mutta hän tulikin takaisin kiittämään minua ja sanomaan, että se on hyväksi laitettu... Nyt minun on nälkä. Ennen päivällistä tein virheen ja suutuin siitä itselleni niin, että ruokahalunikin meni. Illalla taas paloi mieleni kotiin eikä ruoka maittanut. Tuossa puodin lähellä vasta tunsin että on nälkä."

"Minäkin olen illallisetta. Olen pitänyt puuroa sinua varten kuumana."

"Lyödään voita silmään... Kas Perttua, kuinka kovan teki teille."

"Teki, kovat teki."

"Kahdeksaan asti saan olla joka aamu kotoolla. Oli siellä konttoorissa toista kuin täällä puodissa. Siellä ollaan hiljaa kuin hiiret, kynät vaan ratisevat, paitsi milloin käy vieraita. Aleksei kävi illalla meillä ja vei kantamuksen rahaa mennessään... Syödään nyt jo."

Vanhoista tavoista poikettiin sinä iltana, juotiin teetä ja valvottiin kauemmin kuin ennen. Väliovi jätettiin auki ja Josu asetti vuoteensa, niin että siitä näki isäntänsä. Vihdoinkin nukuttiin siinä iloisessa tiedossa, että yhdessäoloa riittää vielä kuitenkin kuukauden aikaa.

* * * * *

Topiaan kirjoitettua Pohjanmaalle, että hän lähtee piammiten pois kotiin maata viljelemään ja peltoa perkkaamaan, tuli sieltä muun mukana käsky myödä puotirakennus heti. Jos Topias olisi ollut rahan ahvattu, olisi hän voinut hyötyä välitystoimestaan, sillä hinta oli määrätty peräti alhaiseksi. Sama näppylänaamainen ajuri, joka oli hänet ensimmäisen kerran kyydittänyt Kalastajakadulle, osti talon, luki rahat pöytään ja kiitti onneaan, etteivät muut kerinneet ennen häntä. Hän oli perheellinen mies ja asui Vanhan kirkon takana, lähellä kauppias Aleksein taloa. Oman talon, oman tontin omistaminen oli kytenyt mielessään toistakymmentä vuotta. Kydön savu ei suinkaan tuntunut kitkerältä... Omat ja vaimon perintörahat olivat heidän naimisestaan saakka kasvaneet pankissa, uutteruus ja säästäväisyys olivat antaneet vauhtia kasvamiselle ja pienistä perintörahoista paisui ajan pitkään talonhinta. Aikaa siihen meni, mutta kydön haju oli siksi makea, ett'ei ajan pituus tuntunutkaan. Oma hevonen saa syödä omassa tallissa, lapset saavat putoilla kuhmuja päähänsä omissa rappusissa eivätkä enää sitte ole kenenkään jaloissa... Ollen saaristolainen syntymältään rakasti hän meren tuulta, myrskyn kohinaa ja aaltojen vyörykkeitä. Talo oli siis kuin tehty häntä varten. Vaimo voi laittaa ruokakaupan puotiin.

Miehelle tuli onni onnen lisäksi, sillä Topias ilmoitti lahjoittavansa vaimolle koko puotikaluston, tiskistä ja hyllyistä vieterikelloon saakka.

XIII.

Kuukausi oli kulunut loppuun ja huominen päivä oli lähtöpäivä, eropäivä. Topias hääräili punaisen kirstun ympärillä, asetellen siihen lyhyet ja pienet tavarat, jotka eivät menneet kaupaksi. Josu oli tullut kotiin päivällistunniksi; hän katseli Topiaan puuhaa, sormellaankaan ei auttanut, sanaakaan ei sanonut.

"Lähde jo, ett'et vaan myöhästy ja mene Vanhan kirkon kautta ja käske tämän talon uusi isäntä tulemaan tänne hevosella, niin viemme kirstun asemalle."

Josu lähti. Topias katsoi akkunasta hänen peräänsä ja näki hänen pyyhkivän silmiään nenäliinalla.

Arpakirja vielä sopi kirstuun, sitte lukko paukahti kiinni ja Topias istui kannelle.

Onnellinen ajuri oli myöskin vikkelä liikkeissään ja Topias ei ehtinyt ajatuksissaan vaipua pitkällekään ennenkuin hän jo tuli iloisena sisään.

"Sama kirstu kuin siiloinkin," virkkoi hän, tarttuessaan rautaiseen kourasimeen, "eikä oo painollakaan isoa eroa."

"Sama on niin."

"Myökää minulle nuo sängyt."

"Pienemmän myön, mutta suurempaa en, sillä sen vien kotiin. Avaimet tuon teille huomenna."

Asemalta palatessa tuli verevä poliisi heitä vastaan ja sanoi Topiaalle:

"No olette te vielä näillä mailla, kävin teitä tapaamassa mutta ette ollut kotoolla ja minä jo luulin, että olette mennyt pois. Koettakaapa arvata mitä minä tänään löysin."

"En minä ole lautamies."

"Minä löysin karhunpesän!"

"Älkää ihmeitä! Oliko pentujakin?"

"Oli, oli turkit, saappaat ja kello. Tulkaa kanssani."

Kolmatta vuotta oli poliisi onkinut, heitellen täkyjään kaikkiin mahdollisiin ja mahdottomiin pyörteisin, ennenkuin närppäsi. Ja muutenhan hän olisikin ollut Matti, muutenhan olisikin kissa syönyt kauroja, joll'ei olisi osannut kutupaikkaan. Samojen ihmisten luota, joita Maiju vähän aikaa palveli, löytyivät ne. Kello oli ehjä, saappaita ei oltu pidetty ja turkkien sisässä oli koiruohoja, joten nekin olivat säilyneet hyvinä.

"Kauneimmat kiitokset vaivastanne! Ei näiden rahallinen arvo suuri ole, mutta..."

Topias katkasi lauseensa ja jätti niiden kalleuden selittämättä poliisille. Hän hyvin tiesi, että jos olisi ruvennut puhumaan vaan turkeistakin, joiden päällys oli alusta loppuun, lampaan keritsemisestä niin kankaan valmistamiseen saakka, siskovainajan työtä, olisi niistäkin jo syntynyt kertomus satahaaraiselle kertomukselle.

"Ovathan ne hyviä lajiksensa. Ja jokainenhan tarvitsee saada omansa pitää ja nautita."

Turkit ja saappaat asetti Topias pärekoppaan, jonka vei asemalle. Samalla tiellä meni hän kellosepälle ja vaihtoi Simon kanssa ostamansa kellon pienempään ja sievempään kelloon, maksoipa vielä hyvät välirahatkin, kelloseppä kuin ei muuten ollut halukas vaihtokauppaan.

Josun tullessa illalla kotiin oli kyltti pois oven päältä ja puoti oli tyhjä. Lakeita hyllyjä ja alastomia akkunoita jäi poika katselemaan, niin että Topiaan täytyi hänelle huutaa:

"Tule saamaan voitaleipää ja kahvia. Ei jauho- ja sillikaupan lopettaminen kannata Salomonin tavalla tutkistella maailman katoovaisuutta. Tule, saat kaksi kertaa viisitoista tippaa."

Josu tuli ja hyppäsi suoraan Topiaan syliin. Naureli sitte ja puheli paljon Vienosta. Ehtimiseen sattui heidän välillään kahinoita. Mutta sittenkin on Vieno hyvä tyttö; kiukkuinen ja oikullinen hän on, mutta sydämmestään perin hyvä, sen tietää siitäkin, että vaikka suuttuu kymmenen kertaa, niin aina katuu välillä ja pyytää anteeksi.

Kauppias Alekseikin joutui Josun puheenaineeksi. Kaupungissa liikkuu pelottavia huhuja hänestä. Kaksi viikkoa sitten oli hän lähtenyt kauppa-asioilleen Tukholmaan ja nyt pelätään hänen menneen Tukholman kautta Amerikkaan. Rouvakin oli päivällä käynyt tukkukauppiaan luona ja itkusilmin lähtenyt pois. Aleksein matkaan yhdistetään erään nuoren ja hienon naisen katoaminen, tiedetäänpä puhua eräästä keppiherrastakin, jolta Aleksei olisi ostanut itselleen passin. Minkä verran puheissa on totta, ei kukaan voi varmuudella sanoa, mutta paljaita juoksujuttuja ei ne ole, sillä tukkukauppias on kuin tulen sisässä, ei ole nukkunutkaan moneen yöhön. Satatuhatta pitäisikin olla kysymyksessä.

Kahvilasti ja kaksi tuhatta markkaa pöllähti Topiaan päähän. Mutta olisiko rikas ja hieno herra peijata kehdannut lähimmältään? Eihän nyt kuitenkaan. Sittehän ihmiset ovat huonommat maan matoja. Jos rikkaatkin anastavat itselleen petoksella kanssaihmistensä rovot, niin mitä ihmettä sitte köyhistä, kaikkinaisen kurjuuden lapsista. Kuin ei olisi vaan kielittelijäin koko juttu. Ja onkin. Kerrankos vaan matkoilla ja erittäinkin kauppa-asioilla viivytään yli ajan? Ja viipymiseen lyödään nyt joka talossa käytettä, vaikka juoma jo käy niin kovasti, että tynnyrin vanteet ovat katketa. Kuin jokainen pistää pieneen lintuun höyhenen, tulee siitä semmoinen kokko. Rouvankin ovat siten pelottaneet ja ehk'ei ole saanut kirjeitä, kirjeetkin joskus hukkuvat...

Josu jo piteli hivusvitjoja kädessään ja kiskoi kelloa ulos lakkarista.

"Minulla on uusi kello," ehti Topias selittämään, "tahi ei se enää uusikaan ole, mutta ei ole enää..."

"Tämähän on vanha, vanhanaikainen. Mistä..."

"Minä lainasin. Kuule nyt, että minä lainasin kerran tämän kellon sinun isällesi."

"Milloin?"

"Silloin kuin äitisi kuoli, Hän ei tuonutkaan sitä takaisin, vasta tänäpäivänä sain sen."

"Voi isä sinua!"

"Kuulithan että minä lainasin sen hänelle, itse annoin sen hänelle käteen. Tähän aikaan ei tämmöinen kello paljo maksa, mutta silloin kuin minä tämän ostin, olivat ne kalliita. Minulle se on kallisarvoisempi kuin mikään muu kello. Olin silloin kuudentoista vuoden vanha kuin sen sain. Kahden syksyn metsänriista meni sen hintaan. Moni pyy, moni teeri, ja moni koppelo heitti henkensä satimissani, monet metsämatkat tein, ennenkuin oli kuusikymmentä markkaa koossa. Kuusikymmentä markkaa se maksoi, mutta tuhanteen en sitä möisi."

"Mitä teitte toisella kellollanne?"

"Vaihdoin sen sievempään, pienempään ja tein vielä väliäkin. Arvaappa kuka sen kellon saa?"

"Hän, mesimarjan kukka!"

"Ei sinne päinkään. Sen pienen sievän kellon saa eräs nuori poika, josta minä toivon paljo." Topias avasi Josun takin, pisti liivin reikään koukun. Kaunis kello riippui kauniissa vitjoissa. "Ja se poika olet sinä."

Josun silmiä huikasi kaunis kapine, kuorensyrjät olivat puhdasta kultaa.

"Lue mitä kuoreen on kirjoitettu."

Josu luki:

"Ahkeruudesta ja uskollisuudesta."

"Kaupungissa käydessäni tulen aina tervehtimään sinua. Tottapahan tukkukauppiaskin sanoo minulle Josun olevan ahkeran ja uskollisen. Ihmisen ei pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja ahkeran pitää hänen aina oleman."

Viimeisen yön tahtoi Josu maata yhdessä huoneessa. Hän veti sänkynsä Topiaan sängyn viereen, pani väliin tuolin ja kellon tuolille. Iloisesti raksutti kello: tik, tak, tik, tak, tik, tak. Josu puheli, naureli, kuunteli raksutusta, katseli kelloa ja nukkui iloonsa.

Topias oli kirjoittanut Tapania tulemaan huomenisena kaupunkiin häntä kotiin ottamaan. Unikuvissa hän jo lähti ruuhenmuotoisesta huoneesta matkalle. Jo näkyi rakas järvi, jo näkyivät ikihongista salvetut harmajat rakennukset, jo näkyi tuuliviiri Yli-Tuomon talon päädyssä ja jo kuului hopean heleä ääni rapuilta, siinä olivat häntä vastassa Helka ja Topi.

"Tik, tak, tik, tak, tik, tak," nipsutti kultasyrjäinen kello tuolilla.

"Uskollisuudesta ja ahkeruudesta," kuiskasi kellon omistaja unissaan. "Ei ihmisen pidä elämän kiitosta tavoitellakseen, mutta uskollisen ja ahkeran pitää hänen aina oleman."

"Tik, tak, tik, tak, tik, tak."

Aamulla petti uni molemmat, mutta enemmän Topiaan. Josu heräsi ensiksi, keitti kahvin, veti kellonsa ja herätti sitte Topiaan, virkkaen nauravalla suulla:

"Kellot ovat kohta seitsemän."

Topias hieroi unen silmistään ja otti herättäjän pienen käden käteensä.

"Vai ovat kohta seitsemän! Unikekojahan olemmekin olleet!"

"Jos nyt kerran... Kahvi on valmista; sitä keittäessäni jo päätin, että olen tänäpäivänä iloinen."

"Ja mitä syytä oliskaan meillä olla surullisia? Jouluna tulet häihini puolta korttelia pitempänä. Ihmiset kyselevät, kuka tuo nuori herra on, sillä hän on kaunein poika jonka ovat eläissään..."

"Tpruu, tpruu."

"Ja Maiju tulee ja Johanna tulee."

Jälellä olevat huonekalut Topias tuskin ehti toimittaa asemalle niin jo Martta ajoi pihaan. Topias oli kaukaa jo tuntenut hevosen ja rientänyt ulos.

"Sinä sieltä tulitkin."

"Tapani jäi kylvämään rukiita."

Leipiä ja Helan kananpoikia oli Martalla ollut kuormana. Iltapuolella vasta oli lähtenyt kotoa ja läpi öisin kulkenut, vähän vaan yösydännä levähtänyt ja syöttänyt, Kotoolla on kiirettä kiiretten päällä. Heinät saatiin kuivina korjuun, mutta nyt kiirehtää ruis. Tähkäpäät ovat pursulleen jyvistä ja jos rapisemaan ehtivät, menevät kuin suola...

"Niitetään yöllä."

"Hyvä, että tulet kotiin, minäkin saan käteni irti ja pääsen pellolle."

"Mutta minäpä parannankin tapani, käyn käsiksi suolaiseen hankeen ja aurankurkeen. Nyt saa hevonen levätä ja syödä tuossa viileässä, menemme sisään juomaan kahvia ja odottamaan Josua. Minä en tohdi lähteä ennenkuin poika pääsee päivälliselle."

Tuotuaan hevoselle vettä ja paloiteltuaan leipää heinien sekaan, vei Topias Martan huoneesen.

"No kanat ja kaikki!" huudahti tämä seisoen keskeltä soukan huoneen lattiata. "Tämmöisessä karsinassako sinä oletkin asunut. Tässäkö se onnela nyt onkin?"

"Näethän, että huonekalut ovat poissa, eihän mikään huone..."

"Ja tänne sinä olisit julennut tuoda Helan! Hulluksi hän täällä olisi tullut. Voi hyvä poika! Kuin tässä nyt pitäisi liikkuman, menemän pöydän luo, ovelle ja perälle, niin mihinkäs tässä nyi menisit? Enhän minä panisi lampaitanikaan..."

"Älä nyt niin ylpeä ole; istu nyt."

"Mihin?"

"Vaikka tuohon sänkyyn ja onhan täällä toisessa huoneessa Josun tuolikin vielä."

Hämillään ja nolona toi Topias tuolin Martalle.

"Olisin minä kaiken tämän tiennyt, niin aasin olisin sinulle ostanut ja lahjoittanut, jolla olisit lähtenyt täältä sikoruuhesta."

"Lopeta nyt jo, ylpeä talon emäntä, tai minäkin rupean puhumaan."

"Puhu vaan, et sinä kuitenkaan voi puhua tänne päivänpaistetta."

Martan kopeus katosi Josun tullessa puotiin.

"Kuka herra tuolta tulee tänne?" kysyi hän ja nousi istumasta.

"Tule Josu lyömään kättä Martalle."

"Onko tuo nyt se Josu?"

"On, sama velikulta."

Josulla oli suuri paketti kädessään; hän laski sen lattialle, meni sitte Martan eteen, levitti kätensä ja kysyi:

"Kuinka Topi jaksaa?"

Martta vähän arasteli ottaissaan hänet syliinsä.

"En minä rohkene sinua pitää niin hyvänä kuin Helka määräsi," sanoi hän, suudellen Josua otsalle. "Ja kahdenkesken olette asuneet näissä huoneissa, Topi tässä ja sinä tuossa toisessa."

"Niin olemme."

"Kuule Topi! Minä otan kaikki äskeiset puheeni takaisin. Ei Helka täällä teidän kanssanne olisi muistanut ikävöidäkään. Annatko minulle anteeksi?"

"Annan, vaan en rangaistuksetta; sen saa määrätä Josu. Kerro hänelle rikoksesi, minä sillä aikaa käyn leipurissa."

Martta istui tuolille, piti Josua sylissään ja kertoi tuonnoisen ylpeytensä melkein liioteltuna.

"Lueppas tuomiosi nyt."

"Oletteko lukeneet Päivärinnan kirjoja?"

"En, häpeä sanoakseni. Helka niitä osaa ulkoakin."

"Minä tuomarinanne määrään ne luettavaksenne. Kun ne on luettu olen varma ett'ette toista kertaa puhu halveksivaisesti vaivaisimmastakaan mökistä. Punaisen kirstun pohjalla niitä on monta kappaletta. Tyydyttekö tuomiooni?"

"Tyydyn, luen vaikka lehden päivässä... Minulla on sinulle alusvaatteita. Sopiko paita, jonka Helka viimeiseksi lähetti; me pelkäsimme..."

"Sopi hyvinkin... Saanko antaa teille valokuvani ja Maijun kuvan?"

"Anna hyvä lapsi! Noita käsiä ja jalkoja kuinka ovat pienet... Topi jo tulee. Kuule! Minun täytyy lukea kaikki Päivärinnan kirjat."

"Olit hyvä tuomari, Josu. Moinen rangaistus johtaa parannukseen. Tulkaa nyt tänne puotiin syömään ja juomaan."

He istuivat kolmisin tiskille. Martta tahtoi emännöidä ja hän kaatoi kahvia, hoputteli Josua syömään ja juomaan kilpaa hänen kanssaan.

Tunnit menivät ilon kuhinassa; lähtö oli edessä.

Ovet olivat jo lukitut ja hevonen jo seisoi valjastettuna. Pidellen avainnippua kädessään katseli Topias pihanperällä olevaa rakennusta, jossa monta iltaa oli istunut perhoispariskunnan ja Johannan seurassa. Nyt siellä oli ventovierasta väkeä, jotka niin tarkasti noudattivat kaikkia muodollisuuksia, ett'eivät edes tapaturmassa milloinkaan lausuueet hyvää päivää kuin pihalla vastaan joutuivat tulemaan.

Äkkiä Martta purskahti nauramaan ja tuli ihan Josun eteen.

"Kuin nauratte, olette juuri kuin Helka."

"Tärkeimmän olin unhottaa. Helka, vallaton tyttö, määräsi että minun pitää tuoman hänelle suukkosen sinulta."

Josu kurotti käsiään, heitti päänsä taaksepäin suuteloasentoon. Martta kumartui ja painoi häveliään suukkosen pojan punaisille huulille.

"Ottakaa tekin Topillekin yksi ja ottakaa vähä rohkeammin."

"Minun ja Josun täytyy mennä Vanhan kirkon kautta ja viedä nämät avaimet. Aja Pitkälle sillalle ja odota siellä minua."

Sillä tiellä joutuivat Josu ja Topias kulkemaan Aleksein talon ohitse. Siinä puodin kohdalla oli liikettä. Kadulle oli keräytynyt joutilasta kansaa katselemaan kuinka oviin lyötiin suuret sinetit ja rautakanget nostettiin akkunaluukkujen yli. Joutilas joukko ilvehti ja napisi.

"Hän on mennyt Amerikkaan," sanoi yksi.

"Ja varastanut miljoonan," lisäsi toinen.

"Englannista lähetti tänään sähkösanoman vanhalle rouvalleen," tiesi kolmas, "ja ilmoitti siinä, että hän on jo laivassa miljoonan ja uuden..."

"Niin suuret herrat tekevät," keskeytti neljäs. "Tehkääpä muutkin niin, varastakaapa vaikka ei muuta kuin leivänpala nälkäänne, niin on kruununköysi kaulassanne, raudat ja puntit jaloissanne."

"Ei herrain työt kuulu raukoille mitään," lisäsi viides. "Herra on aina herra ja köyhä on aina raukka. Aleksei eli herroina ja nyt hän petkutti miljoonan. Miljoonassa on niin paljo rahaa, että köyhää pyörryttää, jos vaan..."

Topias ja Josu jättivät joukon pitkittämään ivaansa, napinaansa.

"Mennään tuonne virvokemyymälään," sanoi ensin mainittu, "myyjänä siellä on kauppias Aleksein sukua ja hän puhuu meille vakaiset todet. Ei joukon puhetta ole uskominen."

He tulivat satasärmäiseen lasihuoneesen. Mutta siellä ei ollutkaan enää taivaansinisiä värejä suosiva nainen. Naisessa, joka siellä nyt oli, ei näkynyt olevan mitään mielivärejä; puku vaan oli ohut ja ruumiinmukainen, joten pehmeän vartalon kauneudet pääsivät väkisinkin näkyviin.

Naisen hymyillessä herttaisesti Josulle, kysyi Topias:

"Minne se entinen neitsy, joka oli kauppias Aleksein sukua, on joutunut?"

Suloisesti hymyillen vastasi nainen:

"Hän on mennyt ulkomaille, kolmen kreivin laivassa!"

"Antakaa sitte vettä, mutta kylmää, hyvin kylmää."

Samassa Topias kuuli vieressään kruununsihteerin äänen:

"Vesi ja talonpojat sopivatkin mainiosti toisilleen, ei veistä väliä kummallakaan... Nöyrin palvelijasi, nuori ystäväni. Oletko, hieno herra, hiljattain tavannut isääsi?"

Topias katsoi häntä pitkään ihmetellen ja lausui:

"No eikös vaan olekin molemmat silmänne keltaiset, kysykää vaikka keneltä."

Nainen hätimiten siirsi silmänsä Josusta kruununsihteeriin, purskahti samassa huikeasti nauramaan. Sihteeri kalpeni kasvoilleen.

* * * * *

Tukkukauppiaan rouva istui verannalla, kirjaellen kaunista silkkivaatetta. Vieno itki ja oli onneton, veti tavan takaa uudinta syrjään ja katsoi pihan poikki portille.

"Ylpeä poika, häjy poika! Minä en huoli niistä kasveistakaan, vaan menen yksin hakemaan uusia. Ylpeä poika! Minä revin hänen runonsa rikki ja heitän palaset tuleen."

"Vieno sinua, kuinka olet paha," torui rouva. "Tiedäthän, että hänen entinen isäntänsä lähtee tänään kaupungista pois. Ja sinä et olisi laskenut häntä sanomaan hyvästi. Vieno sinua, kuinka olet häijy ja paha."