Part 2

Täti veti esille kasvatusopin nuorilta päiviltään, mutta ei löytänyt tilaisuuteen sopivaa kohtaa. Kun aika kului, hän alkoi tulla levottomaksi. Missähän pojannaskalit viipyivät?

-- Tässä on kirje rouvalle, se oli keittiön pöydällä, sanoi Lempi.

Naimi-täti luki sen moneen kertaan, pudisti päätään ja vilkuili kasvatusoppiin.

-- Poika raukoilla on nälkä. Lempi, vie heille ruokaa.

Nälkä olikin suurin kärsimys maailmassa Naimi-tädin mielestä. Hänen sydämensä suli kuin vaha kun hän ajatteli, että pojat kärsivät ruoan puutetta.

-- Tässä on teille ruokaa, mutta minä en antaisi teille hiventäkään, sanoi Lempi pojille.

-- Lähettikö täti meille ruokaa? kysyi Sarri alkaen syödä.

-- Lähetti. En kai minä sitä muuten toisi.

-- Naimi-täti on samaa sukua kuin äiti, sen huomaa heti.

-- Samaa on selvästi, vakuutti Seppokin.

-- Kuules, Lempi, älä ole homehtuneen näköinen. Sano mitä meidän on tehtävä, että tulisit hyvälle päälle.

-- Ei minulla ole muuta tarvetta -- kuin vaikea kirje, joka olisi värkättävä.

-- Kirje! Kirjeitä koko päivän niin että niihin on hukkua. Minä olen jo kirjoittanut kaksi, käsi herpautuu vähemmästäkin.

-- Tuo tänne, minä kirjoitan, sanoi Sarri iloisena, kun pilvet eivät näyttäneet enää varsin uhkaavilta.

-- Mutta jos kerrotte muille?

-- En, jos paikkaat kaksi reikää housuissamme.

-- No olkoon menneeksi. Tässä on paperia. Kyllä minä osaan kirjoittaa, mutta kun Santeri on niin sivistynyt, niin se nauraa, jos kaikki ei ole jämtisti laitettu. Pane nyt päällekirjoitus että 'kaivattu Sanderi'.

-- Kuka se Santeri on? kysyi Sarri.

-- Oikea virkamies ja sulhanen, postiljooni ja kirjeenkantaja.

-- No mitä sitten? Tässä seisoo jo: kaivattu Santeri.

-- Kirjoita vaan herraskieltä, varoitti Lempi, jota epäilytti Sarrin omavaltainen konsonanttien muuttaminen. Kirjoita sitten jotain ikävästä ja käytä kauniita sanoja.

Sarri tuumaili ja kirjoitti.

-- Sano sitten että palkkaa on korotettu 50 markalla ja että Vihtori pyysi "eläviin", mutta minä en mennyt, kun Santeri ei kärsi Vihtoria ja kun ei ollut vapaailta. Kerro, että uusi paikka hampaasta lohkesi, ja sitten vähän rakkaudesta ja tapaamisesta ja että minun syntymäpäiväni on viikon perästä, ja loppuun minä panen nimeni. Lue nyt kirje.

Ja Sarri luki kirjoittamansa:

Kaivattu Santeri,

Minulla on huisin ikävä sinua, kunnon veli, niin ikävä, että tekee mieleni itkeä, niinkuin naisten möhlä tapa on. Naimi-täti antaa nyt minulle 50 markkaa enemmän palkkaa ja se on kivaa ja Vihtori pyysi "eläviin", mutta koska sinä inhoot häntä, niin minä en mennyt, kun ei ollut vapaa ilta. Hampaat alkavat lahota, niin että kieltä raapii ja minä rakastan yhtä miestä, joka on varmaan se sulhanen ja tahtoisin tavata sinua vaikka taivaassa. Tule tänne syntymäpäiväksi ja tuo lahjoja, linkkuveitsi, tai sähkölamppu, tai koiranpentu...

-- Älä nyt. En. minä sellaista huoli, pane ennemmin alpummi tai kampa. Entisestä on piikit melkein poikki. Ei saa sanoa Naimi-täti, vaan, rouva ja pane että se sulhanen on Santeri.

-- Kyllä tämä on hyvä. Nyt minun on uni.

Mutta Lempi vaati lujasti jälkikirjoitusta, joka kirjoitettiinkin.

J.K. Anna kampa tai alpummi, Naimi-täti on rouva ja Santeri on sulhanen.

Muisdellen Lembi Inginen.

Allekirjoituksen pani Lempi itse ja lähti tyytyväisenä keittiöön.

Pojat makasivat levottomina vuoteillaan. Uni ei ottanut tullakseen.

-- Mikähän tapa sekin on, että sanotaan hyvää yötä, tuumi Sarri.

-- Ehkä se on välttämätöntä vain meillä Varpuniemellä.

-- Hänpä lähetti illallista meille.

-- Lähetti. Kaikki ihmiset eivät ole kuin äiti. Ei aivan kuin äiti, vaikka ovat sukuakin. Minä olen jo rukoillut ja kaikki olisi valmista.

-- Hyvää yötä Seppeli, nukutaan vaan.

-- Hyvää yötä Varpuniemi ja kaikki.

Naimi-täti nukkui jo. Hän ei aavistanut mitenkä pikkupoikien on vaikea saada unta ilman "hyvää yötä". Etenkin kun isä ja äiti ovat Varpuniemessä.

III.

SALAPOLIISEJA.

-- Veisitkö Sarri kenkäni suutarille korjattaviksi iltapäivällä? kysyi Ossi päivällispöydässä.

-- Jeh, varmasti. Minä olen tehnyt sinulle vasta kaksi palvelusta ja lupasin kolme, vastasi Sarri.

-- Mitenkä olet niin paljon velkaa, Sakari parka? kysyi Naimi-täti.

-- Se on siitä vanhasta asiasta, kun Ossi lepytti tohtorinna Haltin.

-- Mitenkä se tapahtui?

-- Ossi meni itse hänen luokseen ja selitti kaiken ja mitä lie tehnyt ja se oli reilusti tehty.

-- Hyvä on, että muistat kunniavelkasi. Mitä teette iltapäivällä, nythän on lauantai?

-- Meillä on "Kipinän" kokous.

-- En ole kuullutkaan siitä.

-- Kipinä on koulun raittiusseura. Me kuulutaan siihen.

-- Teette oikein, pojat, kun jätätte väkijuomat ja rupeatte raittiiksi. Viina on ollut monen turmio -- -- --, alkoi Ossi.

-- Meillä ei aikaihmisetkään juo, saatikka sitten lapset, sanoi Seppo halveksivasti.

-- Minä luulin että kuulutte Kipinään siksi, että pyritte elämän muutokseen. Konventtiluokilla on tanssit, minä menen sinne.

-- Oletko kutsunut ketään mukaasi? kysyi Naimi-täti.

-- Olen Verna Airon. Hän tanssii mainiosti ja puhuu myöskin. Minä en pidä tuppisuu-tytöistä.

-- Mutta sinunhan täytyy olla sitten koko ilta Vernan kanssa? Miten sinä viitsit, sanoi Seppo.

-- Se juuri onkin hauskaa. Miehet osaavat olla naisten kanssa.

-- Minä luulin, että sinä olisit siinä asiassa parempi kuin Lauri. Miehistä usein pettyy. Lehtonenkin oli samanlainen juhannuskokolla ja milloin tyttöjä sattui mukaan. Mutta Jere, se on mies.

-- Kuka Jere on?

-- Jere on tallimies, eikä hän koskaan ole ollut naimisissa eikä tahdokaan. Jere sanoo, että nainen on milloin kadulla, milloin torilla ja hän väijyy kaikkien nurkkien takana. Ihanuus on valhetta ja kauneus turhuutta.

-- Parempi on asua autiossa maassa kuin riitaisen vaimon kanssa, lisäsi Seppo suu täynnä puuroa.

-- Teidän Jerenne on saanut viisautensa Salomonilta, mutta kertoiko hän myöskin, miten Salomon ylistää hyvää naista?

-- Ei Jere hyvistä naisista puhu.

-- Onko Naimi-tädissä mitään luonnon oikkua? kysyi Sarri, jonka ajatuksenjuoksua ei ollut helppo havaita.

-- Mitä tarkoitat? Naimi-tädin ääni ei ollut aivan yhtä lempeä kuin tavallisesti.

-- Esimerkiksi kuusi varvasta, tai halkonainen kieli tai niinkuin Seppelillä on -- -- --

-- Sarri, varo itseäsi, taikka minä laitan luonnonoikun naamaasi, huusi Seppo punaisena.

-- Tarkoitin vain, että onko tädillä mitään syntymämerkkiä tai muuta kummallista?

-- Ei minulla ole mitään sellaista. Kuinka voit otaksuakaan semmoisia tyhmyyksiä?

-- Jaa se on totta, eihän kukaan mielellään kerro, jos varpaita olisi kuusi. Mutta mukavaa sitä olisi nähdä. Sarria nauratti niin että maitoa tirskui takille ja liinalle.

-- Sakari, käyttäydytkö kotonasi noin? Puheesi on myös sopimatonta. Epäilit äsken minun rehellisyyttäni. Enkö minä puhu aina totta? Vastaahan nyt heti suoraan.

-- Tietysti Naimi-täti puhuu totta, kyllä minä uskon, ettei tädillä ole -- -- --

-- Älä puhu enää siitä. -- Naimi-täti oli jäykän näköinen.

Sakari istui nolona ja työnsi ruokaa vahvasti suuhunsa. Seppo kärsi veljensä puolesta ja koetti keskustella luonnollisesti.

-- Etkö, Ossi, tahtoisi olla mieluummin eläin kuin ihminen? Niillä on mukavat vaatteet, ei tarvitse vaihtaa ja varoa eikä ne tee syntiä, valehtele tai puhu pahaa toisista.

-- Mutta murhaavat joskus, sanoi Ossi.

-- Ne lahtaavat vain ruokansa ja sitä ihminenkin tekee eikä siinä huoli olla pöhniä omantunnonvaivoja.

-- Mutta niiltä menee hukkaan monta nautintoa, esimerkiksi musiikin alalla.

-- Eikä ne pääse koskaan leffaan eikä voi nauraa sukkeluuksille. Eikä heittää palloa, paitsi apinat. Mutta läksyjä ei niillä ole, ja se on kaikista suurin etu.

-- Täytyy niitten oppia paljonkin.

-- Mutta ei kirjoista. Sadut niiltä myöskin menee hukkaan.

-- Mikä siis on lopputulos? kysyi Ossi.

-- Että pitäisi voida olla tarpeen mukaan vuoroin poika ja vuoroin leijona tai lintu tai valaskala.

Ateria oli lopussa, kiitettiin ja noustiin. Muut poistuivat paitsi Sarri, joka varovaisesti lähestyi Naimi-tätiä.

-- Minäkin tahtoisin olla eläin, sanoi Sarri.

-- Miksi niin? kysyi täti, jonka huulet eivät enää olleet niin tiiviisti yhteenpuristuneet.

-- Ne eivät loukkaa ketään eivätkä puhu pöhnää.

-- No pojuseni, sinä olet tädin kiltti ystävä. Tiedän ettet tahallasi loukkaa ketään.

-- Nyt minä olen kuin lintu taivaalla, huudahti Sarri juosten Sepon luo Ossin huoneeseen.

-- Harmittaa kun on matti kukkarossa juuri juhlan edellä, tuskitteli Ossi tarkastellessaan vaatevarastoaan.

-- Mitä sinä siellä teet rahalla?

-- Täytyy tarjota Vernalle yhtä ja toista ja pitäisi saattaa kotiin autolla. Onhan ilkeää esiintyä kitupiikkinä, kun muuten on hyvin puettu, ja klassillinen ulkomuotonikin velvoittaa.

-- Mikä se on? kysyi Seppo.

-- Hieno nenä, korkea, kaareva otsa, jalot piirteet ja Apollon ryhti.

-- Oletko sinä sellainen?

-- Katso vain tarkkaan, ei mitään puutu.

-- Mutta nenä minusta on vähän -- -- --

-- Seppo, muuta voit moittia, mutta nenä on Hägerien ylpeys, sitä kannattaa katsoa. Harmin paikka, etten saa rahaa ainakaan viikkoon.

-- Sinähän sait juuri paljon rahaa isältäsi.

-- Mitäs! Ne menivät heti.

-- Sano, mitä ostit?

-- Ne käytettiin hyväntekeväisyystarkoituksiin ja muuhun.

-- Ymmärrän, köyhille ja Pelastusarmeijalle.

-- Niin, ostin tarvitsevalle uuden solmion ja sinipunaista kirjepaperia.

-- Hyi, itsellesi.

-- Tarvitsin niitä kipeästi.

-- Yks herra kysyy Ossi herraa, kuului Lempin ääni eteisen ovelta.

-- Tässä on nenäliinani, Sarri. Jos päätätte lainata tarvitsevalle, niin tuokaa se takaisin kukkaron muodossa. Hannes Pälsi tulee tänne, menkää nyt, suloiset ystäväni, sanoi Ossi nopeasti.

Pojat poistuivat tervehtien ohimennen Ossin hyvää ystävää.

-- Lainataanko hänelle? kysyi Seppo.

-- Hän laski meidän kanssamme koko iltapäiväni ennen viime kokeita ja lepytti Haltin tohtorinnan, sanoi Sarri.

-- Ja vei koiranäyttelyyn. Täytyy kai antaa. Minulla on 100 markkaa, paljonko sinulla on?

-- 80 markkaa, mutta saamme vasta ensi kuussa lisää.

-- Maksaahan Ossi takaisin lainansa.

-- Mutta Kipinässä menee rahaa.

-- No annetaan 140 markkaa, niin jää meillekin jotakin.

Setelit pantiin huolellisesti nenäliinan sisään ja Sarri juoksi Ossin huoneeseen.

-- Tässä on nenäliinasi, Ossi! Kiitos lainasta! sanoi Sarri hienotunteisesti.

-- Kiitos itsellesi! Lainat on aina maksettava tunnollisesti, vastasi Ossi merkitsevästi nyökäten päällään.

-- Tule nyt, Sarri, täytyy lähteä, huusi Seppo. Sarrin teki mieli katsoa isojen poikien juhlavalmisteluja, mutta hän lähti kuitenkin viivytellen pois.

Kipinässä oli tavallista juhlallisempaa, paljon ohjelmaa ja lukuisasti osanottajia. Pojat olivat solmineet ystävyysliiton parin vilkkaan toverin, Jannen ja Riston, kanssa. Nämä olivat eri-ikäisiä veljeksiä, mutta samalla luokalla, Janne kun oli ollut sairas suuren osan edellistä vuotta ja jäänyt siksi luokalle. Ensiksi veivät tieteelliset harrastukset heidät yhteen. Seppo oli kerran käynyt Jannen luona kirjaa lainaamassa ja nähnyt tämän eriskummallisen asunnon. Seinän läpi oli johdettu kaasua keittiöstä Jannen huoneeseen, jossa oli pieni laboratorio. Bunsenlamppu, keittoastiat, koeputket, kemialliset aineet ym. tarvikkeet täyttivät koko pienen huoneen. Seppo, jolla oli kova harrastus luonnontieteisiin, katseli ihastuneena Jannen hommia. Sen jälkeen he lukivat yhdessä kemiaa, tekivät kokeita, säästivät rahaa uusiin kokeiluihin ja viihtyivät mainiosti yhdessä. Sarri ja Risto alkoivat nyt myöskin seurustella; heidän luonteensa sopivatkin hyvin yhteen. He olivat vilkkaita ja kekseliäitä, soittivat ja tekivät retkeilyjä.

Kun ohjelma "Kipinässä" alkoi loppua, nykäisi Risto Sarria takinhihasta ja kuiskasi:

-- Tule laulusaliin, mennään soittamaan.

Kaikki neljä poikaa, jotka istuivat vieretysten, menivät laulusaliin. Risto istuutui pianon ääreen ja soitti korvakuulon mukaan.

-- Risto on aika soittomestari, sanoi Sarri ihastuneena.

-- Kuulisitte miten kauniita säveleitä minun päässäni kaikuu, niin ette sanoisi minua mestariksi, vaan hölmöksi rämpyttäjäksi, joka näin huonosti esittää niitä.

-- Putkikaan ei soita paremmin, sanoi Seppo.

-- Vai Putkiko? Risto kääntyi ympäri toisiin päin. Minä olen kuullut Putken soittavan, ja se oli vasta jotakin. Ei luulisi, että hänessä on opettajan sielu ja opettajan ruumis.

-- Mikäs sielu häneen sitten sopisi? kysyi Janne. Ehkä keinotekoinen sielu, joka liukenee eetteriin, tai sähköinen sielu, joka virtaa langatonta johtoa pitkin kuulijoihin, kun hän soittaa?

-- Niin juuri, kun Putki soittaa, niin Putken soittosielu virtaa minuun, ja kun Putken sormet liukuvat pianolla, niin minun sormeni tuntevat jokaisen liikkeen. Ja sen sielu on parempi, parempi kuin muitten.

-- Soita nyt Risto "Läksin minä kesäyönä käymään", pyysi Sarri.

Ja Risto soitti, lisäili omasta päästään ja venytteli säveltä monella tavalla. Kaksoset istuivat liikkumatta ja nauttivat. Varpuniemi, kesä ja koti alkoivat herätä selvänä muistissa. Seppo muisteli miten he uittivat Jeren kanssa hevosia, ratsastivat ilman satulaa, uivat itsekin ja kuuntelivat Jeren kertomuksia. Sarrin mielessä häämötti koko vihanta luonto, hän tunsi tuoreen heinän tuoksun, kuuli kesäiset äänet, laivan jyskytyksen Lohjanselällä, kirkonkellot etäisinä, epäselvinä, tuulen huminan puissa ja näki äidin sinisessä kesäpuvussa poimivan puutarhamansikoita. Isä leikkaa tomaatteja ja Saimuski leipoo pikkuleipiä.

Kuului kolinaa, pojat hyppäsivät seisoalleen ja purskahtivat nauruun. Jannen henki ei jaksanut seurata toisia, hän oli nukahtanut penkille, kääntynyt toiselle syrjälle ja putosi maahan.

-- Vieläkö me ollaan täällä? Nythän on yö. Vikkelästi kotiin.

-- Niin, kotiin Varpuniemeen, sanoi Sarri.

-- Sitäkö sinäkin ajattelit? Mutta kello onkin jo kymmenen. Voi kamalaa, kuuletteko, että kaikki on hiljaa.

Seppo oli pelästyneen näköinen.

-- Ovi on lukossa! Vaksi on käynyt huomaamatta sulkemassa sen. Silloin varmaan, kun me puheltiin soittosielusta, muuten hän olisi kuullut, että me oltiin täällä ja soiteltiin, sanoi Risto yrittäen avata ovea.

-- Mitenkä me päästään kotiin? Kaikki muut ovat menneet pois, eikä meillä ole alaoven avaintakaan. Täti sanoi, että täytyy tulla kotiin ennen kymmentä, vaikeroi Sarri.

-- Laitetaan nuora takeista ja housuista, ei tämä ole niin korkealla, ettemme uskaltaisi sitä myöten mennä alas, ehdotti Janne.

-- Silloin saamme käyttää loppukuukauden samettihousuja. Ei kiitos! vastusti Sarri.

-- Nyt Naimi-täti kiemurtelee kotona ja lukee kasvatusoppia eikä uskalla puhua meistä liikaa pahaa, sillä mehän voisimme olla kuolleita, sanoi Seppo synkännäköisenä.

-- Kyllä varmaan meilläkin on nyt kruinallista. Isä kävelee kadulla edestakaisin, äiti soittaa muille äideille, ja Liisa on viisas ja tietää mitä meidän olisi pitänyt tehdä, sanoi Risto.

-- Kuka Liisa on? kysyi Sarri.

-- Etkö ole nähnyt Liisaa meillä? Se on sellainen, joka toruu kynsistä ja on sisar, mutta kuuluu aikaihmisiin ja häpee meitä ja sanoo rakastavansa, silloin kun erotaan, selitti Janne.

-- Kyllä minä sellaisen tiedän. Meillä on myöskin samanlainen -- nimi vain on Saima. Semmoiset tahtovat mennä naimisiin miesten kanssa.

-- En minä usko, että Liisa tahtoo. Hän halveksii miehiä, sanoi Risto.

-- Niin meitä, silloin, kun me kaadetaan mustepullo sen kirjeelle. -- -- --

-- Älkää nyt puhuko pöhnää! Mitenkä me päästään kotiin? Sarrilla oli jo itku kurkussa.

-- Tuumikaa te täällä, te voitte olla Scotland Yard, Lestrade ja muut. Minä menen tuonne nurkkaan Sherlock Holmesiksi pohtimaan asiaa. Antakaa minulle piippu ja viulu, sanoi Janne.

-- Minä olen Watson, jolle voit selittää joka askeleen, jonka pääset eteenpäin, ehdotti Seppo.

-- Ei kukaan saa lähestyä, huusi Janne, joka istui leikkirevolveri piippuna huulien välissä pimeässä nurkassa.

-- Heitetään kadulle pullo, jossa on kirje sisässä, niin saamme apua, sanoi Sarri.

-- Se menee rikki eikä kukaan löydä sitä. Mutta laitetaan soihtu nuottivihosta ja heilutetaan ikkunasta edestakaisin, oli Riston nerokas suunnitelma.

-- Kääritään joku meistä muitten vaatteisiin ja heitetään alas apua hakemaan. Sillä tavalla ei satu kiviin, sanoi Sarri.

-- Tehdään niin. Parasta on heittää sinut, sanoi Risto.

-- Ei minua, mutta vaikkapa Janne.

-- Kaikki on selvää, tulkaa, mennään kotiin. -- Holmes tuli rauhallisena nurkastaan.

-- Mitä? Oletko ratkaissut tämän asian? -- Pojat olivat ihmeissään.

-- Aivoni tekivät sen helposti. Myönnättekö nyt, että on muitakin salapoliiseja kuin Scotland Yardin, jotka kelpaavat johonkin? Mitä sanotte, herra Lestrade?

-- Myönnänhän minä, jos todella olet ratkaissut pulman, vastasi Sarri.

-- Ja sinä, Watson, voit liittää uuden jutun entisten joukkoon.

-- Minä vain en ymmärrä? sanoi Seppo.

-- Olet taitava lääkäri, mutta huono johtopäätösten tekijä. Ensin huomasin, että istuimme melkein pimeässä. Katulyhdyn heikko valo tuskin ollenkaan valaisi huonetta. Sitten aloin tutkia ikkunoita. Niistä ei ollut hyötyä, ei myöskään katosta eikä lattiasta. Toista oli seinien laita. Katseeni kiersi ympäri niitä ja pysähtyi takaseinälle. Siellä häämötti jotakin. Hämärä muisto laulutunneilta auttoi minua, ja asia oli ratkaistu. Tulkaa varovasti jäljestäni!

Janne kulki toisten seuraamana takaseinää kohti, astui varmana tässä seinässä olevan oven luo ja aukaisi sen mahtipontisesti. Toiset ällistelivät.

-- No tämä nyt ei ollut mitään! Tiesinhän minäkin, että täällä oli ovi, sanoi Seppo.

-- Minä luulin, että Vaksi oli sulkenut senkin. Tuo oli helppo tehtävä, huudahti Risto.

-- Kun ratkaisu on suoritettu, näyttää kaikki helpolta, mutta kukaan teistä ei pystynyt siihen, sanoi Janne.

-- Alaovessa on sisästä päin avattava lukko, joten tie on selvä kadulle asti.

-- Ratkaisehan, mitenkä me nyt pääsemme kotiin omasta alaovesta, kehoitti Sarri.

-- Kun tulette kotiin, niin seisokaa oven ulkopuolella, kunnes se avautuu.

-- Sinä olet liian maffinen, Janne.

-- Hyvästi nyt, oli Jannen vastaus hänen juostessaan pois Risto kintereillään.

Seppo ja Sarri seisoivat hyvän aikaa Ratakadulla oven ulkopuolella, kunnes vihdoin Ossin iloiset kasvot näkyivät pistävän esiin sisäpuolelta.

-- Vai herrat ovat yöseikkailulla? sanoi hän.

-- Mitenkä tiesit tulla avaamaan?

-- Janne soitti juuri, että kaksi salapoliisia on kadulla ja ne tahtovat tulla kotiin nukkumaan. Onneksi minä olin puhelimessa.

-- Miten valvoit näin myöhään?

-- Luuletko, että kukaan meillä voi nukkua? Otaksut varmaankin, että Naimi-täti kuorsaa rauhassa ja tulet ovat sammutetut kuin rauhan aikana.

Pojat kulkivat hiljaisina portaita ylös. Molemmat aavistivat jotakin.

Sentähden he hämmästyivät kovin, kun Naimi-täti heidät nähtyään syleili ja taputti, nauroi ja nyyhkytti vuoroin.

-- Rakkaat poikani, vielä sain nähdä teidät elävinä. Tulkaa syömään, ruoka odottaa teitä, lapsiparat.

Pojat söivät ja kertoivat, Naimi-täti tyrkytti ruokaa ja Ossi nauroi.

-- Hyvää yötä nyt, toivon ettei minun koskaan enää tarvitse pelätä näin puolestanne. Huomenna on sunnuntai, silloin saatte nukkua rauhassa, olivat Naimi-tädin viimeiset sanat.

-- Minkähän tähden Naimi-täti oli niin hädissään? Eihän me olla hänen poikiaan, tuumi Seppo.

-- Me ollaan täällä hänen vastuullaan ja hänestä varmaan olisi mölhää kirjoittaa Varpuniemeen, että meille tapahtui kauhea onnettomuus tai että me hävittiin ikiajoiksi, vastasi Sarri.

-- Ehkä hän pitää meistä, sanoi Seppo epäröivällä äänellä.

-- Miksei meistä joku muukin voi pitää kuin vain isä ja äiti, sanoi Sarri.

-- Jeh! pani Seppo pisteen loppuun.

IV.

RAHAHUOLIA.

-- Pidätkö lakritsista, Naimi-täti? kysyi Sarri.

-- En mistään hinnasta pistäisi sitä suuhuni.

-- Etkö yskässäkään?

-- En koskaan.

-- Etkö silloin säilyttäisi näitä lakritsipiippuja pari päivää? Minä olen syönyt niin paljon etten siedä enempää.

-- Voisithan antaa ne Sepolle.

-- Mutta Seppo syö lakritsia.

-- Kyllä ne ovat turvassa minun laatikossani, anna vain tänne. En minä sitäpaitsi söisi muutakaan, jota haltuuni uskotaan.

Sarri ojensi lakritsit tädille ja juoksi laukku kädessä soittotunnilleen sanoen itsekseen:

-- Parasta antaa sellaiselle, joka ei syö yskässäkään.

Seppo istui keinutuolissa, kädet niskassa. Huone oli puolipimeä, jokainen oli tahollaan, yksinäisyys ja huoli rasittivat poikaa. Hänellä olikin vaikea asia selvitettävänä, asia, joka on uurtanut juovia monen aikuisenkin otsaan. Sillä poikia painoi rahahuolet. Heidän oli pakko ostaa huomiseksi koulutarvikkeita, piirustusvihko ja värejä, mutta rahaa ei ollut. Ossi ei maksanut, häntä ei sopinut ahdistaa, ja Naimi-täti urkkisi kauheasti, jos pyytäisi häneltä enemmän rahaa kuin minkä isä oli määrännyt. Silloin täytyi olla rehellinen tosi tarve. Ossi joutuisi muuten välikäteen.

Lempi pesi astioita keittiössä. Ehkäpä häneltä saa neuvoa, kun osaa viisaasti kysyä.

Seppo juoksi keittiöön ja istuutui puulaatikolle.

-- Lempi, onko kukaan vaatinut sinua ostamaan, vaikka sinulla ei ole ollut rahaa? aloitti hän varovaisesti.

-- Kyllä täällä keittiössä usein käy kaupustelijoita, jotka kiusaavat ja vaativat.

-- Minä tarkoitan sellaista, joka vaatii ja rankaisee, jos et osta.

-- Eihän niin hävittömiä ihmisiä voi olla.

-- Minä tunnen sellaisia.

-- No, ne ei ole oikeita suomalaisia.

-- Onpa niinkin, valtion virkamiehiä ja piirustuksen opettajia.

-- Oletkos sinä sellaisten käsissä? Älä anna kiristää itseäsi.

-- Muutenhan minä vain puhun, sanoi Seppo hätäisesti, jottei joutuisi kiinni. -- Oletkos ollut ilman rahaa usein?

-- Totta maar.

-- Mitä silloin tehdään?

-- Täytyy jättää tarpeet palkannostoon asti.

-- Mutta kun ei voi.

-- Silloin minä lainaan yläkerran Tiltalta.

-- Onko hänellä rahaa? Lainaako se Tilta kelle vain? kysyi Seppo innokkaasti.

-- Älä luule! Minulle vain välistä.

-- Keneltä Santeri lainaa?

-- Kerran Santeri panttasi kellonsa, mutta muuten sen pojan ei tarvitse lainata keltään.

-- Keneltä sitten muut lainaavat?

-- No, ystäviltään tietysti. Mutta mitä sinä tässä lörpötät. Et suinkaan ole rahan tarpeessa? Varo itseäsi huonoista raha-asioista, se ei pääty oikealla tavalla.

-- Minähän puhun vain ihmiselämän varjopuolista, sanoi Seppo mennen eteiseen. Hädissään hän käytti Naimi-tädin uudistuvaa lausetta.

Hän kiersi puhelinta.

-- Onko Janne kotona? Prätskis, onko sinulla yhtään rahaa, jos joku hyvä ystävä välttämättä tarvitsee?

-- On minulla 20 markkaa, tule ottamaan.

-- Enhän minä sanonut kenelle! Eikö sinulla ole enempää?

-- Ristolla on viitonen, saat sinä senkin.

-- Tiedätkö, missä on panttilainapaikka?

-- En muista nyt enää katua. Lontoossa se on, mutta odota, katson Conan Doylesta.

-- Etkö luule, että Helsingissä on?

-- En minä ole kuullut ainakaan. Mitä sinä panttaisit?

-- Enhän minä. Prätskis vain.

-- Prätskis, prätskis, lopetti Janne poikien tavallisella tervehdyssanalla. -- 25 markkaa! Ihan liian vähän. Janne paneekin rahansa tarkkaan laboratoriotarpeisiin. Kävikö se Santeri Lontoossa panttaamassa, ehkäpä? mutisi Seppo itsekseen. Kun olisi joku rikas ystävä! Mutta samalla hän huudahti ilosta alkaen kaivaa taskujaan. Sieltä löytyikin kulunut nimikortti.

-- Silja Sylvia Letala. Hei, siitä tulee varmasti apu! Seppo päätti mennä Sarria tapaamaan soitto-opettajan ovelle. Hän pukeutui nopeasti, juoksi kadulle ja kääntyi kulkemaan raitiovaunua kohti, jonka näki lähestyvän seuraavaa kulmaa.

Hän juoksi nopeasti joutuakseen vaunuun.

-- Merkillistä, miten paljon nopeammin raitiovaunut kulkevat, silloin kun niiden jäljestä juoksee, kuin jos istuu niissä, ajatteli Seppo hypätessään hengästyneenä vaunuun.

Sarrin hän tapasi parin askeleen päässä opettajan ovesta.

-- Mitä sinä täällä teet? kysyi Sarri.

-- Minä tulin sinua tapaamaan.

-- Arvatenkin. Mitä on tapahtunut? Särjitkö sähkölampun vai kaadoitko vesikannun matolle?

-- Onko sinusta kaikki asiat hyvällä tolalla nyt tällä hetkellä?

-- Housunkannattimet menivät poikki ja saksa on osattava paremmin kuin viimein, muuten käy pahasti, ja kengännauhat eivät ole nauhoja vaan solmuja. Mutta: paikka paikan päällä, markka markan päällä, solmu solmun päällä.

-- Sarri hyvällä päällä ja minä pahalla päällä.

-- Sano nyt pian mikä sinun on?