Part 3

ALLI (ottaa sanoman ja lukee). Tulen viiden junalla. Isäsi. — Hurraa! (Syleilee Elmaa ja kieputtaa häntä ympäri.) Tämäpä lystiä! Häntä juuri tarvittiinkin. Hän ottaa selvän kaikesta. (Kieputtaa Elman vasemmalle alaovelle.) Mene nyt tuonne lukemaan! (Työntää Elman ovesta.) Noin! (Sulkee oven ja nauraa.) Noin! (Toivo katselee iloisena ja nauravana. Alli, yhä nauraen, kieputtaa Toivoakin.) Isä tulee, isä tulee! Ha, ha, ha! (Vaipuu nauraen sohvalle.)

TOIVO (iloisena). Te olette mahdottoman herttainen!

ALLI (yhä nauraen). Minä olen sinä.

TOIVO. Niinkö?

ALLI. Ja sinä olet sinä. (Nousee arvokkaana.) Eikö niin — herra Taipale? (Ojentaa kätensä.) Siskonmaljat — mitä?

TOIVO (tarttuu Allin käteen). Suurimmalla mielihyvällä. (Suutelee kättä.) Kiitos!

ALLI (vähän hämillään). Näetkös nyt, kuinka kaikki asiat ovat tavattoman yksinkertaisia.

TOIVO (ottaa molemmin käsin kiinni Allin kädestä ja suutelee sitä vielä kerran tulisesti). Niin ovat — yksinkertaisia.

ALLI (vetää pois kätensä). Mutta niitä ei saa uudestaan tehdä monimutkaisiksi. (Istuu sohvaan.)

TOIVO. Teinkö minä jotakin sopimatonta?

ALLI (nauraa). Et. — Sinä olet kovin hyvä poika — ja (keimaillen) — ei sitä saisi sanoa — mutta — minkäs sille voi — minä pidän sinusta.

TOIVO (ottaa tuolin ja istuu). Niin minäkin sinusta — pidän kovin paljon — (innostuen) — jo heti kun sinut näin —

ALLI (nostaa sormensa). No, niin, no! Ollaanpas nyt vaiti niistä! — Kun kerran olemme hyviä ystäviä, niin — tehdäänpäs nyt liitto — —

TOIVO (keskeyttää haltioissaan). Ikuisesti!

ALLI (katselee ensin hämmästyneenä Toivoa ja purskahtaa sitten nauramaan). Luulitko sinä, että minä kosin sinua — mitä — ha, ha, ha?

TOIVO (nolona). Minä — vain —

ALLI (yhä nauraen). Eihän naiset kosi, miehet kosivat —

TOIVO. No, kyllä minä sitten —

ALLI (nostaa taas sormensa pikkuvanhasti). Ole nyt vaiti — ja kuuntele!

TOIVO. Olen — olen.

ALLI. Täällä on sotkuisia asioita — sekaisia kuin — (nauraen) — kuin harakanvarpaat — lankavyyhdessä — ja meidän pitää tehdä ne selviksi. Siksi me teemme liiton — (näpäyttäen Toivoa sormenpäillään polveen) — salaliiton — eikö niin?

TOIVO. Kyllä — tietysti, mutta — minä en tiedä juuri mitään näistä —

ALLI. Kyllä me vain tiedämme! Kaksi tietää aina enemmän kuin yksi. Ja me alamme heti toimia — ja keskustella — ja tutkia — ja — ja olemme oikeita ovelia salapoliiseja.

TOIVO. Mistä me alamme?

ALLI. Me alamme siitä, mitä tiedämme.

TOIVO. Mitäs minä tiedän —

ALLI. No — esimerkiksi -— isännöitsijän erottamisen sinä tiedät?

TOIVO. Kyllä, kyllä!

ALLI. Ja — Varppeen Kustaan jutut?

TOIVO. Kyllä.

ALLI. No, näetkös nyt! Siinä on jo kaksi asiaa. Minä tiedän sitten vielä kolmannen — — erään kirjeen — josta näkyy, että isännöitsijä on vehkeillyt Einon vahingoksi. Mutta jätetään se vielä syrjään. Sinä kai olet kuullut Kustaan jutut?

TOIVO. Olen. Viime aikoina hän myötäänsä puhuu siitä.

ALLI. Mitä se siis oikeastaan on? (Nostaa sormensa.) Tarkkaan — selvästi — ja lyhyesti!

TOIVO. Hän väittää todistaneensa erään Maurin herran takaajan nimikirjoituksen — vaikka ei ole nähnyt takaajan kirjoittavan nimeänsä.

ALLI (vakavana). Onko se paha juttu?

TOIVO. Jos se on tosi, niin se on — nimenväärennys.

ALLI. Kuka sen olisi tehnyt?

TOIVO. Kustaa viittailee, että — Maurin herra.

ALLI. Herra siunatkoon!

TOIVO. Mutta — en minä sitä usko.

ALLI. Eihän sellaista voi —. Ja kuinka suuri summa —?

TOIVO. Vallan viisikymmentä tuhatta.

ALLI (masentuneena). Emmehän me — voi, herra sentään — emmehän me tällaisille mitään mahda — minä en luullut — mitä ihmettä me tässä voimme —

TOIVO (hiljaisena). Niin — ei suinkaan siihen mitään.

ALLI (kuuntelee). Oles hiljaa! Joku tulee! Osaatko lyödä käsiä vastakkain?

TOIVO. Osaan.

ÄLLI. Nopeasti sitten! (Alkavat erään kansanomaisen käsileikin, jossa lyödään käsiä polviin ja vastakkain toisen käsien kanssa.)

EINO (tulee ulkoa, ilmeisesti paremmalla tuulella kuin ensi kerralla tullessansa). Kas, kas! Täällähän on iloinen leikki käymässä.

ALLI (nousee). Toivo on vain niin kömpelö, ettei se oikein käy. — Ai — kuule, Toivo! Meidänhän piti mennä koskelle?

TOIVO. Niin.

ALLI. No, mennään sitten heti, että ehdimme taas asemalle, kun —. (Katsoo kelloaan.) — Ai, ai! Kello on kohta viisi!

EINO. Onko Elma kotona?

ALLI. On. Tuolla kamarissa. Näkemiin:

EINO. Näkemiin — näkemiin!

ALLI. Tule, Toivo! (Menevät ulko-ovesta.)

EINO (menee kamarin ovelle ja naputtaa). Elma! Oletko siellä?

ELMA (sisällä). Täällä olen.

EINO. Voitko tulla hetkeksi tänne?

ELMA (sisällä). Heti. (Eino kävelee perälle päin, sitten alas pöydän oikealle puolelle. Elma tulee.) Kutsuinkin sinua puhelimella. Ajatteles, sellaisia tapahtumia!

EINO. Istummeko tähän? (Viittaa Elmaa sohvalle.)

ELMA (menee sohvaan istumaan). Minä olin aivan suunniltani —

EINO (istuu tuolille). Olihan se kovin ikävä tapaus! Olen jo antanut määräyksen tiestä ja lautasta —

ELMA. Ja yövartijan mökin katosta?

EINO. Myöskin siitä.

ELMA (vitkaan). Noo — entä Kustaa? Miksi häneltä on kielletty polttopuiden saanti?

EINO. Minä en ole kieltänyt.

ELMA. Kuka sitten — isännöitsijä sanoi sinun kieltäneen?

EINO. Hm! Niinhän hän oli sanonut työnjohtajalle. Kuulin sen äsken.

ELMA. Missä tarkoituksessa hän niin teki?

EINO. Tokkohan siinä mitään tarkoitusta —

ELMA. Usuttaakseen Kustaan sinua vastaan?

EINO (hymyilee). Tuskin. Mitä hyötyä hänellä siitä olisi! On kai erehdystä —

ELMA. Hän puhuu pahaa sinusta.

EINO. Kuka?

ELMA. Kustaa.

EINO (vähän hermostuneesti). Noo — ei kai se niin vaarallista ole.

ELMA. Sinun pitäisi ottaa asiasta selvä ja sitten — jos on syytä — erottaa hänet —

EINO (reippaasti). Voimmehan huomenna sitten —

ELMA. Pitäisi heti —

EINO (nopeasti). Ei, ei! (Hitaasti.) Sitäpaitsi — minä lähetin hänet ylävesille varppia viemään tukkilautoille.

ELMA. Niinkö? Luuletko sitten kuitenkin, että isännöitsijä ja Kustaa —?

EINO. Mitä?

ELMA. Tahdoit erottaa heidät — toisistaan?

EINO. Huomenna voivat jälleen yhtyä — (Nauraen.) — vaikka iäkseen. Mutta luulen, että Kustaa kernaammin jää tänne. Isännöitsijä on erotettu.

ELMA. Se on siis totta?

EINO. On.

ELMA (vitkaan). Sinä et ollenkaan neuvotellut minun kanssani?

EINO. Ei se olisi asiaa auttanut. Näin täytyi tapahtua.

ELMA. Miksi?

EINO (hermostuneesti). Hm! Ei sopinut — ei käynyt — ei. (Miettii — sitten rauhallisesti.) Katsohan, Elma, jos joku erotetaan noin äkkiä, on siihen aina vakavat syyt. Varsinkin kun hän on hyvin hoitanut liikkeen asioita —

ELMA. Onko hän?

EINO. Erinomaisesti. — Mutta me emme enää voineet työskennellä yhdessä. Jälkeenpäin selitän kyllä syyt, mutta nyt en tahtoisi —

ELMA. Et tahtoisi syyttää häntä?

EINO. En, (Ripeästi.) Ja minä tulinkin luoksesi aivan toisissa tarkoituksissa.

ELMA (vilkastuen). No? (Eino vaikenee ja sivelee tukkaansa).

ELMA (kehoittaen.) Pitikö sinun sanoa minulle jotakin?

EINO. Hm! (Vaikenee.)

ELMA. Olen iloinen, jos hyvässä luottamuksessa kerrot minulle —

EINO (puristaa nopeasti Elman kättä). Kiitos! (Vähän vaikeasti.) Minä ostin joku aika sitten sinun rahoillasi eräitä »Paja»-osakeyhtiön osakkeita, ja nyt on tuo yhtiö — tehnyt vararikon.

ELMA (nyökkää). Hm! Ja minä hävisin — paljonko?

EINO. Sinä et hävinnyt mitään. Kävin äsken jättämässä kassaan kahdenkymmenen tuhannen maksuosoituksen — otin osakkeet kassasta — ja heitin uuniin.

ELMA. No, mistä sinä hankit —?

EINO (pyyhkäisee hermostuneesti tukkaansa). Olen myynyt — Maurin talon.

ELMA (hypähtää ylös). Myynyt — perintötalosi! Tämän tähden?

EINO (painaa Elman takaisin istumaan). En yksin tämän tähden. Minulla oli siinä vielä — toinenkin velka — isännöitsijälle.

ELMA. Niin — niin —

EINO. Ja se oli välttämättä maksettava.

ELMA. Vaatiko hän sitä?

EINO. Ei — ei vielä, ehkä ei ehtinyt — mutta se on maksettava.

ELMA (ajatuksissaan). Niin — niin kai.

EINO (iloisesti). Oletko pahoillasi, kun tein niin epäonnistuneen kaupan?

ELMA (hymyilee väsyneesti). Olen pahoillani sinun tähtesi — ja kotitalosi tähden.

EINO (lämpimästi). Minä en sitä surisi enkä siitä välittäisi, jos vain tietäisin — tietäisin —

ELMA. Mitä sitten?

EINO. Lupaatko, ettet pahastu — jos sanon, mitä toivoisin tietäväni?

ELMA (tarjoa kätensä). Lupaan.

EINO (tarttuu Elman käteen). Minä toivoisin tietäväni, pidätkö sinä minusta — yhtään —

ELMA (hämillään). Mutta, ihme! Enkö minä aina —?

EINO (ääni väreilevänä). Niin, toverina —ja ystävänä, mutta enemmän —?

ELMA (painaa silmänsä alas). Enemmän —?

EINO (yksinkertaisesti ja lämpimästi). Minä olen rakastanut sinua koko ajan — luulen, elämänikäni — ainakin olet ensimmäinen ja ainoa rakkauteni. Sentähden tahdoin välttämättä päästä holhoojaksesi — saadakseni olla lähelläsi. Kaikki tekoni ja toimeni ovat aina tarkoittaneet sinua, kaikki hyvät ja pahat työni olen tehnyt sinua varten — sinun hyväksesi. (Äänettömyys.) En tahdo puhua puolestani — tunnethan sinä minut. Pidätkö yhtään minusta? Rakastatko niin paljon, että — — että luulisit voivasi —?

ELMA (hiljaisesti). En ole ennen ajatellut sinua — muuten kuin — kuin —

EINO. — kuin holhoojana? Niinkö?

ELMA. Niin.

EINO. Etkö nyt voisi, kun tiedät —?

ELMA (nousee hiljaa). Anna anteeksi! Tämä on niin ihmeellistä — minä en ymmärrä —

EINO (nousee). Ei sinun tarvitsekaan nyt heti sitä ymmärtää. (Iloisesti ja herttaisesti.) Mehän olemme vuosikausia olleet yhdessä. Mikä kiire nyt olisi yhtäkkiä —!

ELMA (katsoo Einoa silmiin). Tuntuu niin kummalta kuulla sinun suustasi tällaisia sanoja.

EINO (hymyilee). Holhoojan suusta —!

ELMA (hymyilee). Niin juuri — holhoojan. Tuntuu aivan kuin tämä olisi — olisi —

EINO. Mitä sitten?

ELMA. — olisi jotakin mahdotonta — en tiedä miten sanoisin — jotakin — rikollista —

EINO (nauraa). Rikollistako? Emmehän me ole sukulaisia.

ELMA. Ei, ei! Mutta tämä pitkällinen suhde —

EINO (nopeasti). Rakas lapsi! Jos se sinua vaivaa — eikä muuta ole esteenä — niin siitä pitää päästä — ja aivan heti. — Minä eroan —

ELMA (irroittaa kätensä hiljaa). Niin — en tiedä — ehkei se ole se —

EINO. Jos ehkä et —?

ILMARI (astuu peräovesta sisään). Anteeksi! Minä kyllä koputin, mutta —

ELMA (menee kiirehtimättä vasemmalle ovelle, kääntyy ovella ympäri ja katsoo hetken molempia). Herroilla on ehkä asioita? (Menee kamariin.)

EINO (astuu pari askelta alas oikealle, missä kääntyy perälle päin). On meillä vielä yksi asia. Ole hyvä ja tuo tänne velkakirjani. Minä lunastan sen heti.

ILMARI (hämmästyy). Nyt heti?

EINO. Aivan heti! (Katsoo kelloaan.) Minä olen täällä puolen tunnin kuluttua.

ILMARI (katsoo kamarin ovea ja sitten Einoa). Hm! (Menee hitaasti ulos. Eino ottaa hattunsa ja menee keittiöön.)

Väliverho.

KOLMAS NÄYTÖS.

ALLI (tulee keittiöstä ja menee avaamaan ulko-ovea Toivolle, joka tulee sisään). Minä näin ikkunasta, että tulit tännepäin. Ja ajattelin, että jos aiot konttoriin, niin huudan sinut tänne. Tule nyt kahville Hanna-äidin puolelle! Siellä on isä ja Elma —

TOIVO. Tuolla ulkona on Kustaa taas.

ALLI. Mitä hän tahtoo?

TOIVO. Hän tahtoo päästä isäsi puheille.

ALLI. Mitä ihmettä hän hänestä tahtoo?

TOIVO. En tiedä. — Ajatteles, kuinka omituinen juttu!

ALLI. No?

TOIVO. Kustaa oli määrätty lähtemään ylävedelle asialle — ja oli jo rannassa valmiina, kun isännöitsijä tuli häntä puhuttelemaan.

ALLI. Enkös minä ole haistanut, että heillä on jotakin yhteistä! — Entäs sitten?

TOIVO. Senjälkeen — heidän keskustelunsa jälkeen nimittäin —

ALLI. Niin, niin?

TOIVO. — ilmoitti Kustaa tulleensa sairaaksi — ja asialle pantiin joku toinen.

ALLI. Ja Kustaa —?

TOIVO. — on nyt täällä — ja tahtoo päästä isäsi puheille.

ALLI. Millä ihmeellä me sen estäisimme? Siinä on varmaan jotakin hyvin ilkeätä.

TOIVO. Kuules! Nyt hän tulee jo rappusissa.

ALLI. Sanotaan, että isä on konttorissa.

TOIVO. Sanotaan.

ALLI. Ruvetaan tanssimaan — nopeasti — ettei älyä mitään. (Alkaa tanssia Toivon kanssa rallattaen.)

KUSTAA (tulee ulkoa). Kas, kas! Täällä tanssitaan — että lattiapalkit katkeavat.

ALLI (lopettaa tanssin). Eivät ne katkea.

KUSTAA. Lattia vajoo jalkain alta ja katto putoo sisään.

ALLI. Mitä se Kustaa höperöi — sen on joku Kustaalle opettanut. Mitä Kustaa tahtoo?

KUSTAA. Minä tahdon tavata Ruhalan isäntää.

ALLI. Hän on konttorissa. Menkää sinne!

KUSTAA. Minä menen. Jatkakaa te vain tanssianne — tulivuoren kupeella! (Menee.)

TOIVO. Se mies on aika lurjus. Tekeytyy puolihupsuksi ja uskonnolliseksi — eikä ole kumpaakaan.

ALLI. Eikö?

TOIVO. Ei, vaan suuri lurjus — se hän on.

RUHALA (sileäksi ajeltu, vähän partaa leuan alla, voimakas ja tanakka, tulee keittiöstä). Hanna tulee tänne vähän juttelemaan — jahah —. Toivo ja Alli, menkää sinne Elman seuraksi — meillä on vähän Hannan kanssa —

ALLI (hyvin viisaana). Minulla on sitten myöskin hyvin tärkeätä puhumista isälle.

RUHALA (hymyilee). Sinulla on aina tärkeyksiä — juttele sinä niistä Toivolle! Se sopii paremmin sinulle — täti! — Noh! Mars matkaan! (Työntää Allin ja Toivon keittiöön.) Noh! Hanna-piikaseni! Kiirehdi sieltä!

HANNA (tulee keittiöstä). Se isäntä on niin kiireinen tällä kertaa.

RUHALA. Niin on. Istutaan tähän. (Istuu sohvalle.) Hanna tuohon tuolille!

HANNA (nauraa). No, niinkuin ripille.

RUHALA. Asioista — oikeista asioista minä puhun miesten kanssa, mutta — Hanna on tässä perheessä niinkuin haka veräjässä — ja — ja —. (Äkkiä.) —Onko täällä kaikki oikeassa kunnossa?

HANNA. Niin, en minä tiedä mitä lie tehtaalla —

RUHALA. Ei Hannan tarvitsekaan sitä tietää. Siitä otan itse selvän. Mutta — entä Elma?

HANNA. Minun tietääkseni ei ole mitään erikoista tapahtunut.

RUHALA. Mutta hän ei ole kuten ennen. Milloin rauhaton — milloin ajattelevainen — yhtäkkiä iloinen — ja taas synkkä — mitä se on?

HANNA. Hm! Se täytyy kai sanoa enolle — ja parempi kai on, ettei hänen tarvitse sitä itse tehdä.

RUHALA (ankarasti). No, mitä?

HANNA (hymyillen). No, no! Ei se niin kauheata ole. Maurin herra on kosinut Elmaa.

RUHALA (hypähtää seisomaan). Soo! (Menee yli vasemmalle ja alkaa kävellä ylös ja alas.) Vai ei kauheata!? Onpa sitä vain siinä kerraksi.

HANNA (nousee hämmästyneenä). Minä en ollenkaan ymmärrä isäntää. Maurin herra on paras mies, minkä olen nähnyt. Ja jos Elma hänet ottaa, tekee hän siinä hyvän valinnan.

RUHALA (pysähtyy katsomaan Hannaa). Niinkö?

HANNA. Aivan varmasti.

RUHALA. Kun sinä sen sanot, niin voi siinä olla vähän perää —

HANNA. Ei vähän. Se on kokonaan totta.

RUHALA (miettii). Hm! Voihan hänellä olla joku hyväkin puoli, vaikka ei sitä uskoisi —

HANNA (ihmetellen). Mitä herran tähden —?

EINO (tulee ulkoa ja nähdessään Ruhalan jää hämmästyksestä seisomaan ovensuuhun). Tekö — täällä?

RUHALA (Hannalle). Hyvä on! Hanna menee vain! Meillä on asioita — (Hanna katsoo pitkään kumpaakin ja menee hitaasti keittiöön.)

RUHALA (katsoo Einoa). Sinä et minua odottanut?

EINO. Hämmästyin todella. No, tervetuloa! (Menee tervehtimään.)

RUHALA (pistää kädet taskuunsa ja kääntyy etualalle päin, nyökäyttäen päätänsä sivulle). Istu tuonne pöydän päähän, minä istun tähän. (Istuu pöydän vasemmalle puolen.)

EINO. Minä kyllä — olisin — (Istuu.)

RUHALA. Minä puhun. — Tulen suoraa päätä Helsingistä. Olin siellä raha-asioitten vuoksi. (Katsoo Einoa.) Olin Erämoision konttorissa —. (Eino nojaa otsan käteensä.) — Lainahommassani tuli puheeksi myös sitoumukseni. Sain kuulla siellä, että olen yksin mennyt sinulle takaukseen — yksin — viidenkymmenen tuhannen takaukseen, sinulle.

EINO (toivottomana). Antakaa minun —

RUHALA. Ymmärrätkö sinä? Minä muka olen kirjoittanut takaajaksi — kirjoittanut nimeni viidenkymmenen tuhannen paperiin —

EINO. Minä tahtoisin —

RUHALA. Sinä tiedät, että minä en ole siihen kirjoittanut.

EINO. Puhukaa, jumalan tähden, vähän hiljemmin!

RUHALA. Kuka sen on kirjoittanut?

EINO (hiljaa). Minä.

RUHALA. Niin, tietysti, kukapa muu, siis — nimenväärentäjä —

EINO (lyyhistyy häpeästä). Niin.

RUHALA (katsoo pitkään Einoa, nousee sitten hermostuneesti ja kävelee kädet selän takana). Herra jumala! Tällainen häväistys! Väärentäjä, kunniaton, roisto — lurjus —

EINO (yhä onnettomampana). Niin.

RUHALA. Mies, jota olen pitänyt kuin sukulaisena, kuin omana poikana — (Pysähtyy tuolinsa viereen.) — aivan kuin omana poikana! (Hiljaisemmalla ja moittivalla, ihmettelevällä äänellä.) Ja tämä mies, tämä sama rikollinen — hyvin tietäen tekonsa — tämä sitten vielä esiintyy kosijana, kosii Elmaa —

EINO (tuskassa). Ooh!

RUHALA. Aikoo syöstä onnettomuuteen viattoman naisen, kunniallisesta suvusta.

EINO (kohottaen tuskasta väreilevät kasvonsa ja pudistaen päätään). En — en.

RUHALA. Et?

EINO (puhuu hyvin vaikeasti). En koskaan — Elmaa — onnettomuuteen —

RUHALA. Etkö ehkä ole kosinut?

EINO. Kyllä — mutta —

RUHALA (kiivastuu). No, mikä mutta siinä sitten on?

EINO (pyytävästi). Antaako eno — minun — nyt selittää?

RUHALA (ivallisesti). Onko tässä vielä jotakin selittämistä?

EINO. Saanko puhua?

RUHALA. No?

EINO. Minä lähetin teille kirjeen, jossa pyysin teitä takaukseen —

RUHALA. Ja minä kielsin.

EINO. Niin. Mutta minä olin nuori ja kokematon — ja asialla oli hengenhätä — ja minä olin varma, että te ette kiellä ja kun kotitaloni olisi silloin mennyt — niin en voinut odottaa teidän vastaustanne — vaan kirjoitin — ajattelin — onhan se sama jos — jos eno itse — tai minä — kun kuitenkin — oli selvää, että ette te — enempää kuin muutkaan — koskaan tulisi siitä kärsimään — ja minä niin kirjoitin.

RUHALA. Ja todistajat?

EINO. Todistajat eivät kysyneetkään, he vain todistivat — nimikirjoituksen.

RUHALA. Ketkä?

EINO. Toinen on jo kuollut — ja toinen on tehtaassa työssä, Varppeen Kustaa.

RUHALA. Ja rahat sait Varvikolta?

EINO. Niin.

RUHALA. Ja otit hänet sitten isännöitsijäksi.

EINO. Niin.

RUHALA. Tiesikö hän nimenväärennyksen?

EINO. Ei. Mutta minä aloin pelätä — alkoi onneton aika — tahdoin tehdä hänet ystäväkseni — tahdoin hiljaisuudessa maksaa lainan —

RUHALA. Ja hiljaisuudessa naida rahaa —

EINO (hypähtää ylös). En, jumalan nimessä, en —

RUHALA. No, miten sitten?

EINO (surumielisenä). Minä olen — nyt myynyt sukutaloni — ja maksanut tehtaan kassaan erään häviön, jonka olin aiheuttanut, ja — (ottaa lompakostaan pankkiosoituksen) — ja tässä on maksuosoitus Varvikon lainasta.

RUHALA (ojentaa kätensä). Näytä!

EINO (vie pöydän editse paperin Ruhalalle). Olen jo pyytänyt häneltä velkakirjaa. Hän tuo sen — tänne — ehkä aivan heti.

RUHALA. Hm! (Antaa paperin takaisin.) No niin, tätä myöten —

EINO (panee paperin taskuunsa). Sitten tästä ei jää jäljelle — (raskaasti) — muuta kuin itse teko.

RUHALA. Teko — niin.

EINO (menee istumaan entiselle paikalleen). Niin.

RUHALA. Ja — sitten — eroo holhoojatoimestasi — heti.

EINO. Lähetin jo kirjelmän holhouslautakunnalle.

RUHALA. Hyvä on.

EINO. Elmaa ei miellyttänyt, että minä holhoojana —

RUHALA. Ei — tietysti — Elmaa ei miellytä, että enää puhutaan naimisesta.

EINO (nousee nopeasti). Mitä?

RUHALA. Ihmetyttääkö se sinua?

EINO (kauhistuen). Oletteko jo sanonut hänelle?

RUHALA (nousee). En. Mutta nyt menen sanomaan.

EINO (rukoillen). Älkää — älkää — olkaa armollinen — antakaa minun ensin — antakaa minun itseni tehdä se — tehdä tämä tunnustus — ajatelkaa minun tunteitani — niin — ajatelkaa hänen hienotunteisuuttaan — ajatelkaa, miten hän loukkaantuisi, jos joku toinen —

KUSTAA (tulee ulkoa). Hyvää päivää!

EINO. No? Mitä Kustaa täältä?

KUSTAA. On asiaa sille Ruhalan isännälle.

RUHALA (menee perälle päin). Minulle? Kuka te olette?

KUSTAA. Minä olen Varppeen Kustaa.

RUHALA. Soo? — No, mitä te minusta?

KUSTAA. Siitä velkakirjasta — ja nimestä minä puhuisin —

EINO (pyytävästi). Eno!

RUHALA. Myöhemmin — sitten illalla —

KUSTAA. Mutta siinä oli väärennetty —

RUHALA (kiivaasti). Kuulitteko, mies! Sitten illalla! Menkää nyt! Minulla ei ole aikaa. —

KUSTAA (röyhkeästi ja hiljaa). Mutta minä tahdon palkkion — palkinnon tahdon, jos vielä olen vaiti —

RUHALA (viekkaasti). Sen saatte — sitten — illalla. Kas niin — (menee Kustaata kohti) — menkää nyt!

KUSTAA. Ettekö te edes tahdo kuulla —?

RUHALA (kiivaasti). Tällä kertaa en mitään! (Nopeasti ja terävästi.) Mutta jos sitä ennen lörpöttelet muille, niin saat minun kanssani tekemistä.

KUSTAA (kavalasti). Eikö isännöitsijällekään?

EINO (koskee taskuunsa, jossa on pankkiosoitus). Tämä pitäisi —

RUHALA (himokkaasti). Toimita se heti! (Hymyillen.) Ehkä meillä sentään on Kustaan kanssa jotakin tekemistä. Kustaa tulee minun kanssani tänne Hannan puolelle!

KUSTAA. Minunkin mielestäni meillä on —

RUHALA (avaa oven keittiöön). Mennäänpäs tänne!

KUSTAA. Jahah! (Menee.)

RUHALA (hiljaa). Ellet saa velkakirjaa Varvikolta, niin joudut linnaan.

EINO (pyytäen). Ja ettehän kerro Elmalle? Antakaa minun, ja antaa hänen sitten päättää —

RUHALA (kylmästi). Hänen päätöksensä on sama kuin minun — ja se on jo tehty, mutta puhu vain itse, kyllä käsken hänet. (Menee ovelle.)

EINO (kauhistuen). Mikä päätös?

RUHALA (kääntyy ovelle, katsoo Einoa). Etkö sitä arvaa! (Menee keittiöön.)

EINO (seisoo hetken ihan liikkumatta, ojentaa sitten molemmat käsivartensa kohoksi nyrkkiin). Ooh! ooh! (Ottaa täysin kourin kiinni tukastaan; ilmaisten suurinta tuskaa.) Ooh! ooh! (Kävelee hurjana edestakaisin, pysähtyy kirjoituspöydän luona, ja kädet vaipuvat hervottomina alas, mutisee.) Niin'— niin — niin. (Avaa pöytälaatikon hitaasti ja veltosti, ottaa sieltä pistoolin ja pistää taskuunsa, kääntyy sitten keittiön oveen päin ja jää odottamaan.)

ELMA (tulee keittiöstä). Eno sanoi, että —. (Huomaa Einon kalpeuden.) Herra siunatkoon — kuinka sinä olet kalpea! Oletko sairas?

EINO (puhuu soinnuttomasti). En.

ELMA. Tule nyt istumaan! Tänne! Istutko sohvaan?

EINO. En. Ole hyvä ja istu! Minä tähän tuolille. (Istuvat.)

ELMA. Onko jotakin tapahtunut?

EINO. On — paljon on tapahtunut, ja siitä minun pitäisi sinulle kertoa.

ELMA. No, mutta eihän senjälkeen — vastahan me juuri tapasimme. — Enonko kanssa?

EINO. Kyllä hänenkin — mutta jo aikaisemmin. Minulla on sinulle paljon puhumista.

ELMA (herttaisesti). Puhu vain! Kyllä minä kuuntelen.

EINO. Minun pitäisi alkaa aivan lapsuudestani —

ELMA (hymyillen). Tunnenhan minä sinut jo koulupojasta asti.

EINO. Mutta sinä et tunne juuri niitä piirteitä, jotka — et tunne sitä puolta, joka sinulle selvittäisi — (Vähän elävämmin.) Luuletko, että minä olen koskaan rakastanut kotitilaani?

ELMA. Sen tiedän ja olen nähnyt niin kymmeniä kertoja, ettei mikään paikka maailmassa ole sinulle ollut sen veroinen.

EINO. Niin — juuri niin! Mutta sekään ei riitä. En tiedä — onko se ollut sairaloista vai tervettä, mutta se on ollut minulle niin paljon, että minun mielestäni — se oli olemassa vain minua varten — ja minä sitä varten. Me olimme vain yksi käsite. Tuskin emä on koskaan polkastansa vaalinut hellemmin, mustasukkaisemmin — tai intohimoisemmin. (Alakuloisesti.) Ja tämä kaikki — minun elinehtoni silloin — minun elämäni kaikkeus — oli kerran luisua pois.

ELMA. Minä tiedän.

EINO. Mutta tiedätkö, että — jos näin voimakkaasti on kiintynyt — näin koko olemuksellaan kiintynyt — niin hädän hetkenä on valmis puolustamaan kaikilla aseilla.

ELMA (innostuneena). Kyllä — kyllä!

EINO. Vaikkapa väärilläkin.

ELMA. Luulen senkin ymmärtäväni.

EINO (ottaa Elman käden). Kiitos! (Synkästi.) Nyt alkaa kertomus. (Heidän takanaan pannaan lukittuun oveen avain ja ovi avataan.)

ELMA. Siunatkoon!

EINO (hypähtää ylös): Mitä tämä on?

ELMA (juoksee sohvalta vastakkaiselle puolelle). Mitä nyt?

ILMARI (tulee sisään lukitusta ovesta). Anteeksi. (Ivallisesti.) Käytin suorinta tietä.

ELMA (suuttuneena). Kuinka te uskallatte?

EINO. Tämähän on rauhan häiritsemistä!

ELMA. Kuinka te julkeatte siitä kulkea?

ILMARI. Tärkeät asiat — (ivallisesti hymyillen Einolle) — erittäin tärkeät. Eikö niin?

EINO (hämillään). Niin kyllä, mutta —

ILMARI. Minä en mitenkään ole tahtonut loukata Elma-neitiä. Mutta minä luulin, että Eino oli täällä yksin ja odotti minua — pitkästyi odottamaan — tarkoitan.

ELMA. Oletko odottanut? Onko teillä —

EINO. On — pieni hetki vain. Tehkäämme se niin lyhyeksi kuin suinkin. Anna anteeksi, Elma, sällitkö meidän —!

ELMA. Kyllä tietysti, mutta —

ILMARI (hyvin kohteliaasti). Minäkin pyydän.