Part 2
ILMARI (melkein raa'asii). Taas runoa! (Hymyilee pilkallisesti.) Entäs minun saatavani? Vai unohdatko sen?
EINO. Minä pidän sen irtisanottuna tästä hetkestä asti. Aikaa on kaksi kuukautta. Jo ennen sitä saat omasi.
ILMARI. Sehän tuntuu lupaavalta. — No, entäs — menenkö vielä konttoriin? — Siellä olisi yhtä ja toista järjestettävää — selitettävää. En tahtoisi, että tehdään tyhmyyksiä tärkeissä asioissa, sillä — (katsoen Einoa ivallisesti hymyillen) — eihän sitä tiedä koskaan, mitä sattuu — ja miten asiat kääntyvät. —
EINO. Tahtosi mukaan, mutta määräyksiä et saa antaa. Hyvästi! (Ottaa hattunsa ja menee.)
ILMARI (yksin). Hm! (Kiertelee viiksiään.) Hm! (Kävelee ylös ja alas sillä puolen, missä istui, ja viheltelee. Pysähtyy joskus ja ajattelee mumisten itsekseen.) Hm! Hm! (Istuu sitten entiselle paikalleen ja miettii.) Tja, tja, tja!
ALLI (tulee keittiön ovesta). Eikö Hanna-äiti ole täällä?
ILMARI. Kas vain — neiti Ruhala!
ALLI. Eikö hän ole käynytkään?
ILMARI. No, mitä nyt hänestä?
ALLI. Asiaa vain. (Huomaa Einon pudottaman kirjeen.) Menikö herra Mauri jo pois?
ILMARI. Meni. Minne Elma-neiti jäi?
ALLI. Hän odottaa ulkona. Me menemme uimaan. Tulin hakemaan lakanaa itselleni.
ILMARI (nousee). Odottaako hän ulkona?
ALLI (toimessa). Älkää nyt liikkuko!
ILMARI (hämmästyen). Miksi en?
ALLI. Silläkö tuolilla te istuitte koko ajan?
ILMARI. Niin.
ALLI. Ja Eino istui — herra Mauri istui tässä — eikö niin?
ILMARI. Niin.
ALLI. Koko ajan?
ILMARI (tuskastuen). No, niin, niin! Entä sitten?
ALLI (ottaa kirjeen lattialta, pikkuvanhasti). No, sitten tämä on hänen kirjeensä.
ILMARI (hätäisesti). Ei ole! (Polkee jalkaansa.) Se on minun! Anna heti se minulle.
ALLI (panee kirjeen taskuunsa). Anteeksi! Emme ole sinut.
ILMARI (hädissään). Antakaa kirje — se on minun!
ALLI (peräytyy keittiön ovea kohti). Enkä anna.
ILMARI. Voitte nähdä allekirjoituksestakin.
ALLI. Minä en anna.
ILMARI (polkee jalkaa). Annatteko, letukka, hyvällä — tai — (Lähenee Allia.)
ALLI. Hyi — sellaisia tapoja — hyi! (Puikahtaa ovesta ulos.)
ILMARI (yksin, kävelee kiihkeästi perällä.) Perhanan kirje! Jos vielä —
ELMA (kurkistaa ulko-ovesta). Alli! Missä sinä vävyt?
ILMARI. Kuulkaa, Elma-neiti! Hyvä, että tulitte. Saanko hetkisen puhua kanssanne?
ELMA. Meidän piti mennä uimaan —
ILMARI. Minulla olisi hyvin tärkeätä —
ELMA. Joko Eino on mennyt?
ILMARI. Jo. Tulkaa nyt sisään hetkeksi!
ELMA (tulee sisään). Oi, oi! Kuinka siellä on kuuma!
ILMARI. On siellä —
ELMA. No?
ILMARI. Ettekö suvaitse istua? Eihän se näin käy — seisovalta jalalta.
ELMA (katsoo Ilmaria). Ooh! (Hymyilee.) Tehän olette oikein juhlallinen.
ILMARI. Olen. Minä olen hyvin juhlallinen. Istukaa tähän — tähän sohvaan — tässä on mukavampi.
ELMA (nauraa). Kestääkö se niin kauan? (Istuu sohvaan.)
ILMARI. Noin. En tiedä — voi kestää ja — ja — voi olla lyhytkin.
ELMA. Aiotteko itse seisoa? Istukaa, olkaa hyvä!
ILMARI (ottaa tuolin). Kiitän.
ELMA (purskahtaa nauramaan). Minä en ole koskaan nähnyt diplomaattia, mutta minun mielestäni te olette nyt sellaisen näköinen. Aivan kuin tahtoisitte paljastaa valtiosalaisuuksia. Ha, ha, ha!
ILMARI. Älkää naurako! Minä pyydän.
ELMA. Oh! Anteeksi! Loukkasinko teitä? No, mitä se on sitten? Mitä on tapahtunut? (Ojentaa kätensä.) Olemmehan me hyviä ystäviä?
ILMARI (tarttuu hänen käteensä). Ystäviäkö? Paljon enemmän. Minä tarkoitan, että minä olen paljon enemmän —
ELMA (hämillään, aikoo vetää kätensä pois). Oh! Irroittakaa käteni!
ILMARI (hätäisesti). Minä pyydän — antakaa sen levätä siinä! Siitä juuri nyt on kysymys.
ELMA (vähän keimaillen). Mistä?
ILMARI. Tästä hennosta, pienestä, pehmeästä kätösestä.
ELMA (veitikkamaisesti). Oletteko te kädestäkatsoja? (Huiskahuttaa häneen päin nenäliinallaan.) Noita?
ILMARI. Jos ennustaja olisin, tietäisin jo kohtaloni. Nyt sitä ei tiedä muut kuin te, te yksin — ja tämän käden vallassa on — pysyykö se tässä — vai — vai riistäytyykö irti.
ELMA (punastuen). Tehän olette jo —
ILMARI. Niin kyllä! Minä olen jo tunnustanut teille rakkauteni kerta ennen —
ELMA (vähän harmistuen) Ei — vaan tehän olette jo väkivoimalla pidättänyt käteni. Se on anastusta. Irroittakaa!
ILMARI. Ettekö voi vastata. Tiedättehän hyvin, että rakastan teitä. Tiedätte siis, mitä tahdon.
ELMA (hieman käskyn sävyä äänessä). Irroittakaa käteni!
ILMARI (suutelee Elman kättä). Tietysti, kun käskette.
(Irroittaa käden.)
ELMA (nousee vähän hermostuneena). Ette suinkaan te kosi orjatarta — vaan vapaata ihmistä.
ILMARI (nousee). Kukaan ei ole sen vapaampi kuin te. Enkä minä kenenkään vapautta voi sen enemmän kunnioittaa kuin teidän.
ELMA (menee pöydän vasemmalle puolelle). Minähän sanoin teille, että odottaisitte — tai en — en minä niin sanonut —
ILMARI (seuraa lähelle). Sanoitte, että en saisi uudistaa kosimistani, ennenkuin — vasta silloin, kun sitä ei enää voi siirtää.
ELMA (veitikkamaisesti). Ja nyt ei enää voinut siirtää?
ILMARI (vakavasti, melkein synkästi). Ei voinut.
ELMA (vähän keimailevasti). Miksi ei? (Istuu tuolille vasemmalle puolen pöytää, selkä ulko-oveen päin.)
ILMARI. Arvaattehan syyn. Etupäässä rakkaus —
ELMA. Oh!
ILMARI (pöydän takana.) Minä pyydän — älkää loukatko minua sillä — että sitä epäilisitte —
ELMA (katsoo Ilmaria olkansa taakse). No, minä uskon. Ja sitten —
ILMARI. Sitten?
ELMA. Te sanoitte — etupäässä —
ILMARI. Niin sanoin. (Ottaa luolin ja asettaa sen Elman oikealle puolelle.) Minä en kestä enää tätä kauheata — (istuen) — tätä kauheata mustasukkaisuuden raatelemista.
ELMA (vähän ankarasti). Varokaa nyt sanojanne! Minä en ole antanut mihinkään syytä.
ILMARI. Ette. Tiedänhän sen. Minussa on syy. Minä en voi nähdä, että herra Mauri kohtelee teitä tuttavallisemmin kuin — kuin —
ELMA (silmät puoliksi kiinni). Kuin?
ILMARI. Kuin mihin — mihin minulla on oikeus.
ELMA (samassa asennossa). Onhan hän holhooja-isä.
ILMARI (ivallisesti). Isä! — Isä, joka on työskennellyt elämänikänsä — (Lopettaa äkkiä kesken.)
ELMA (avaa silmänsä äkkiä). Mitä hän on työskennellyt?
ILMARI (soperrellen). En minä mitään tarkoittanut. Eikä ole syytä puhua hänestä. Kysymys on nyt vain teistä ja —
ELMA (tiukasti). Mitä hän on työskennellyt?
ILMARI (torjuen). En minä tahtonut —
ELMA (ottaa häntä kädestä). Mitä?
ILMARI (hermostuneesti). No, herran nimessä — saadakseen teidät vaimokseen —
ELMA. Niinkö?
ILMARI. Niin.
ELMA (painautuu nojaamaan taaksepäin, silmät kiinni — puoliääneen). Niinkö?
ILMARI. No, onko siinä nyt mitään ihmeellistä!
ELMA (hiljakseen kuin unessa). On — siinä — ei — ei — kyllä —
ILMARI (lämpimästi). Elma!
ELMA (entisessä asennossa). Niin?
ILMARI. Rakkahin Elma! Sanokaa — pidättekö — välitättekö minusta ollenkaan! Minä rukoilen: antakaa minulle vastauksenne.
ELMA. Kyllä —
ILMARI (hypähtää ylös). Rakkahin Elma!
ELMA (avaa silmänsä). Minä annan vastauksen — vielä tänään.
ILMARI (polvistuu). Vielä tänään — heti —
ELMA (painaa päänsä vasempaan käteensä, jonka nojaa pöytään). Ei heti, antakaa minun — antakaa minun ajatella.
ILMARI (syleilee Elmaa). Rakas Elma! Oma armas tyttöni!
ELMA (melkein itsekseen). Niinkö?
ILMARI. Niin, rakkahin! (Taivuttaa hiljaa Elman päätä puoleensa ja suutelee häntä.) Oma armas!
ELMA (työntää Ilmarin hiljaa luotaan). Niin — niin. (Nousee.) Vastauksen saatte vielä tänään. (Antaa kätensä hyvästijätöksi.) Vielä tänään — menkää. (Ilmari suutelee kättä ja lähtee.)
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
ALLI (tulee keittiöstä vetäen Hannaa kädestä). Kas niin — Hanna-äiti! Tulkaa nyt vain! Yhtä hyvin te voitte kutoa sukkaa täällä kuin sielläkin.
HANNA (sukankudin kädessä). Alli-neiti kulta! Siellä olisi lähempänä askareita —
ALLI (taluttaa Hannaa sohvalle istumaan). Eikö mitä! Tytöt kyllä osaavat tehdä puhdasta päivällisten jälkeen ilman teitäkin.
HANNA (istuutuu). No — viisi tai kymmenen minuuttia sitten. (Nauraa). Alli on yhtä itsepäinen kuin Elmakin.
ALLI (hommassa). Niin, pikkusen aikaa — (ottaa itselleen tuolin) — siksi kun Toivo tulee hakemaan minua koskelle. Mutta enhän minä tässä voi olla kädet ristissä. (Katselee ympärilleen.) Ahaa! (Menee keskipöydältä ottamaan ompeluksen.) Minä jatkan tätä Elman kirjainompelua. (Istuutuu:) Näin.
HANNA. Ettekö jo käyneet koskella?
ALLI. Emme. Kävimme uimassa. Toivo tulee nyt minua hakemaan koskelle. — Toivo on hyvä poika.
HANNA. On — jumalan kiitosi Ja täällä hän on saanut vähän koulutusta ja sitten paikan. (Katselee hymyillen Allia.) Kuinka vanha te olette?
ALLI (suurellisesti). Phyy! Minä olen hirveän vanha — yli kuudentoista jo. (Molemmat nauravat.) Mutta vakavasti, Hanna-äiti — te ette saa minua neiditellä ja teititellä ja — kaikkea sellaista — johan äsken sanoin —
HANNA (ystävällisesti). No, no! Kyllähän se käy, jahka vähän paremmin tutustumme.
ALLI. Mehän jo ihan ensi hetkestä olimme ystävät, eikö totta?
HANNA (katselee Allia). Te olette niin ihmeellisesti Elman —
ALLI (sivelee kasvojaan). Näköinenkö?
HANNA. No — ei juuri —
ALLI. Sepä vahinko — Elma on kaunis.
HANNA. Mutta te olette —
ALLI (nostaa sormensa). Sinä olet.
HANNA (hymyilee). Sinä olet hyvin hänen luontoisensa. Pari vuotta takaperin hän oli juuri tuollainen — pikkuvanha —
ALLI. — täti — (Nauravat.) Sanoitte, että Elma on itsepäinen?
HANNA. On sitäkin — mutta —
ALLI. Mutta?
HANNA. No, eihän siinä mitään pahaa ole — saahan sen sanoa — hän on toisinaan aivan raju —
ALLI (puristaa kohotetun kätensä nyrkkiin, leikillisesti). Niin minäkin —
HANNA (hymyilee). Ehk'ei sentään niin. Elma ihan raivostuu joskus —
ALLI. Milloin?
HANNA (vakavasti). Tavallisimmin silloin, kun hän huomaa tapahtuneen — tai tehdyn jotakin vääryyttä jollekulle toiselle.
ALLI (iloisesti). Mutta silloin on syytäkin.
HANNA. On kyllä — mutta toisinaan minä ihan pelkään. Hän voi joskus suuttua ihan sokeasti. Tuskin tietää mitä sanoo tai tekee.
ALLI. Suuttuuko hän Hanna-äidillekin?
HANNA. Ei koskaan.
ALLI. Eipä tietenkään — te ette koskaan tee mitään vääryyttä kenellekään.
HANNA (hymyilee.) En tiedä — senkö vuoksi — vai muutenko.
ALLI. Tietysti siksi.
HANNA. Olisi hyvä, jos niin olisi.
ALLI (muuttaa tuolinsa vähän lähemmäksi). Kuulkaas! Onko Elma rakastunut?
HANNA. Herra jesta! Kehen sitten?
ALLI (nauraa). En minä tiedä — ajattelin vain —
HANNA. Kuinka niin?
ALLI. Hän oli uimamatkalla niin omituinen. Kun isot tytöt ovat rakastuneita, niin he ovat tavallisesti niin — niin kaihomielisiä — niin — niin — aivan kuin niitä itkettäisi. (Nauraa.)
HANNA (pelästyneenä). Itkettikö Elmaa sitten?
ALLI. No, ei juuri muutakaan —
HANNA. Herra jesta!
ALLI (äkkiä). Olisikohan se — isännöitsijään?
HANNA. Tott'ei hän nyt — herran tähden —
ALLI. Miksi ei?
HANNA (hämillään). Niin — enhän minä tiedä — eikä ihmisistä saa ajatella pahaa — mutta — tott'ei hän nyt sentään —
ALLI. Tai Einoon — herra Mauriin tarkoitan.
HANNA (vilkastuen). No, se olisi toista — sitä minäkin toivoisin.
ALLI. Ettekö tekään pidä Varvikosta?
HANNA. Hm! Minunhan pitäisi pitää. Ei hän ole koskaan minulle mitään pahaa tehnyt. Mutta minkä sille voi, ettei pidä!
ALLI. En minäkään. Heti ensi hetkestä koetin olla hänelle oikein epäkohtelias. Mutta Eino —
HANNA. Niin, Eino on varmaankin maailman parhain ihminen. (Panee kädet helmaansa.) Mutta kun minä nyt oikein ajattelen, niin taitaa Eino olla rakastunut Elmaan. Hän on ollut niin synkkämielinen viime aikoina.
ALLI (viisaana). Minä luulen, että täällä on joitakin asioita vinossa —
HANNA. Herran tähden —
ALLI. Mutta kyllä minä niistä otan selvän. (Ottaa taskustaan löytämänsä kirjeen.) Tässä minulla on jotakin.
HANNA. Mitä sitten?
ALLI. Sanon sen Hanna-tädille joskus toiste. Ensin pitää minun tavata Eino — ja ellei hän tule kohta käymään täällä, niin menen Maurille. — Onko sinne pitkä matka?
HANNA. Tuon koivikon takana se kartano on.
ILMARI (tulee ulkoa). Jahah! Täällä tapaankin —
ALLI (pistää nopeasti kirjeen taskuunsa ja tekee vaitiolon merkin Hannalle.) Hst! (Kuiskaa.) Älkää liikkuko paikaltanne!
ILMARI. Saanko puhua neiti Ruhalan kanssa kahdenkesken?
ALLI (itsetietoisesti). Ette.
ILMARI. No — samantekevä! — Te löysitte äsken erään pudonneen kirjeen tuosta pöydän alta. Se on minun. Saanko sen?
ALLI (pikkuvanhasti). Sen kirjeen pudotti herra Mauri — ja minä olen antanut sen jo hänelle. Olkaa niin hyvä!
ILMARI (huoahtaen helpotuksesta). Ah! Vai niin. Se on hyvä! (Kylmästi.) Onko Elma-neiti kotona?
ALLI. Ei, hän on tehtaalla.
HANNA (katsoo ikkunasta). Tuossa hän näkyy tulevan.
ILMARI. Vai niin. Meillä on vähän kahdenkeskistä — ehkä Hanna-äiti ja neiti —
HANNA. Kyllä me —
ALLI. Ei! (Hiljaa, nopeasti ja varmasti Hannalle.) Istukaa paikallanne! Me jäämme.
ELMA (tulee ulkoa kovin kiihtyneenä, heilutellen sangen navakasti koivusta kuorittua ruoskaa). Vai niin! Täällä te olette — mutta ette tee tehtäviänne — ette hoida virkaanne —
ILMARI. Mitä on tapahtunut?
ELMA. Onnettomuus!
Toiset. Mikä? Herra jesta! Kuinka?
ELMA (kävelee kiihkeästi edestakaisin). Minä olen sanonut teille ennen — Notkon ahde on laittamatta. Sitä ei ole tehty. Lautan puomia ei saa pitää auki. Se oli taas äsken auki.
ILMARI. No?
ELMA. Muuan kuormahevonen pillastui ahteessa — syöksyi lautalle ja — kuorman painosta suinpäin virtaan.
HANNA (nousee). Hyvä isä!
ALLI (nousee). Kuoliko se?
ELMA. Tietysti.
ILMARI. Olisin tahtonut erottaa lautturin — mutta holhooja ei antanut —
ELMA (pysähtyy). Eikö antanut korjata ahdettakaan — — eikö? (Jatkaa käyntiään.) Ette ollut antanut mitään määräyksiä kenellekään — tässä suhteessa.
ILMARI. Minä —
ELMA (pysähtyy keskipöydän luona ja iskee raipallaan tulisesti pöytään). Ette! (Jatkaa käyntiään ja'heilahuttaa ruoskaansa.) Tällä minä annoin määräykset lautturille —
ALLI. Elma!
HANNA. Rakas lapsi!
ELMA (istuu vasemmalle puolen pöytää selkä perälle päin). Ei voi olla rakas — eikä hyvä — eikä mitään — kun joka askeleella kohtaa ilmeistä huolimattomuutta ja vääryyttä —
ILMARI. Vääryyttä?
ELMA (hypähtää ylös). Niin juuri — vääryyttä! On päätetty — ja aina ollut tapa — että alustalaisille — sekä Maurin kartanon että Harjavallan tehtaan alustalaisille annetaan rullapuita ja ripoja ilmaiseksi — mutta minä näin äsken omin silmin, että Varppeen Kustaalle ei annettu rahallakaan — vanhalle miehelle ja alustalaiselle ei rahallakaan. (Kääntyy Ilmariin.) Ja kuka sen on kieltänyt?
ILMARI. Luultavasti herra Mauri.
ELMA. Minkätähden?
ILMARI (ivallisesti). En tiedä. Ehkä siksi, että Kustaa on paha suustaan. On valittanut tehtaalla, ettei hänelle olla kiitollisia, vaikka saa todistella kaikenlaisia Maurin papereita — tietämättä mitä ne ovat.
ELMA. Olkoon miten tahansa. Jos Kustaa on syyllinen, rangaistakoon häntä, mutta ei tällä tavalla. (Istuu entiselle paikalleen.) Ja Notkon ahde — ja yövartijan katto — ja monta muuta — tehtaan virkamiehet eivät tee tehtäviään.
ILMARI. Minä olen —
ELMA (hypähtää taas ylös). Te juuri — ette. Ei kukaan muut kuin Toivo. — (Kävelee.) Ja hän tekee liikaa. Te teetätte hänellä neljäkintoista tuntia vuorokaudessa.
ALLI. Voi Toivo rukka!
ELMA. Niin juuri — kasvava poika —
HANNA. Ei Toivo ole valittanut —
ELMA (tiukasti). Mutta minä valitan — minä. (Pysähtyy Ilmarin eteen.) Mies! Ettekö te mitään ymmärrä?
ILMARI (tekeytyy rauhalliseksi). Mitä minun pitäisi ymmärtää — paitsi että te olette aivan oikeassa — kaikessa.
ELMA. No niin — no. (Kävelee alaspäin.) Menkää siis heti tehtaalle ja antakaa määräykset.
ILMARI. Minä en voi antaa—
ELMA (iskee ruoskallaan pöytään). Vaiti! Minä en siedä jaarituksia. Lautta on rikki ja uusia onnettomuuksia voi sattua —
ILMARI. Minä en sitä voi auttaa.
ELMA. Mitä?
ILMARI (jonkinlaisella voitonriemulla).. Minä en voi antaa mitään määräyksiä.
ELMA (kiivaasti). Mitä se merkitsee?
ILMARI. Minut on erotettu.
Toiset. Erotettu?
ILMARI. Niin.
ELMA. Kuka on erottanut? Milloin?
ILMARI. Täällähän on vain yksi erottaja — herra Mauri. Ja erottaminen tapahtui täällä — äsken.
ELMA. Minkätähden?
ILMARI (kohauttaa olkapäitään). Oikku — tai — en tiedä —
ELMA (miettien). Vai niin! Hyvä on! Ei teidän tarvitsekaan tietää — tai sanoa. Kysyn ensin Einolta. (Toivo tulee ulkoa.)
ELMA. No? Tapasitko työnjohtajan? Sanoitko hänelle?
TOIVO. Työnjohtaja soitti herra Maurille — hän tulee kohta käymään tehtaalla, hänellä oli vieraita —
ELMA (vitsoo ruoskallaan leninkihän tyytymättömänä). Ainaisia esteitä —
TOIVO (Ilmarille). Siellä ulkona odottaa muuan, joka haluaa puhutella isännöitsijää.
ILMARI. En minä ole isännöitsijä — kellään ei ole asiaa minulle — eikä minulla kellekään.
TOIVO. Sanoi olevan tärkeätä —
ILMARI. Kuka se on sitten?
TOIVO. Varppeen Kustaa.
ILMARI. Vai niin. (Tekee lähtöä vastahakoisesti.) Täytyy ehkä kuulla mitä miehellä —. Näkemiin. (Menee.)
ELMA (muistellen). Varppeen Kustaa? Mitä hän sanoikaan —?
ALLI. Sanoi, että Kustaa todistelee papereita —
HANNA. Että Kustaa sanoo niin —
ELMA. Niin — niin! Nyt muistan.
ALLI (herttaisesti Hannalle). Kas niin, Hanna-äiti! Nyt saatte mennä askareillenne —
HANNA. Onkin jo kiire. (Mennessään Elman ohi.) Vaikka miten olisi — niin koeta pysyä rauhallisena —
ELMA (taputtaa Hannaa kädelle, hymyilee). Meneehän tämä ohi.
HANNA. Niin — niin. (Menee keittiöön.)
TOIVO. Minulla ei sitten kai muuta —
ELMA. Ei — mutta istu nyt. (Istuu entiselle paikalleen.)
ALLI. Toivohan vie minut koskelle — ja katsomaan tuota ahdetta ja lauttaa.
TOIVO. Kyllä.
ALLI. Mutta minulla on ensin vähän asiaa Elmalle. Odotatko siellä Hanna-äidin luona? Kutsun sitten.
TOIVO. Kyllä. (Menee keittiöön.)
ALLI (menee pöydän luo — asettuu polvilleen luolille ja nojaa kyynäspäillään pöytään — hyvin itsetietoisesti ja pikkuvanhasti). Ketä sinä rakastat?
ELMA (katsoo Allia pitkään ja purskahtaa sitten nauramaan). Rakastanko minä?
ALLI (nyökkää). Tietysti.
ELMA (kääntää päänsä poispäin ja nojaa sen käteensä). Ole hupsimatta!
ALLI (itsepintaisesti). Pidätkö Einosta?
ELMA. Ole nyt!
ALLI. Tai isännöitsijästä?
ELMA (vähän hermostuneesti). Entisestä!
ALLI (levollisesti). Niin — tietysti entisestä.
ELMA. Mikähän ihme siinä —? Odotahan! (Nousee ja menee nopeasti puhelimeen soittamaan.) Maurille! — Kiitos! — Onko Eino? Niin on. Kuule — käytkö heti täällä — mitä — onko sulia vieraita — vai niin — no, sitten — kun ehdit — vai niin — olet kohta valmis — hyvä on — terve sitten. (Soittaa kiinni.)
ALLI (muuttamatta asentoaan). Siis — sinä rakastat Einoa?
ELMA (pysähtyy katsomaan Allia). Mitä ihmettä sinä tyttö —?
ALLI (hellittämättä). Istuhan nyt tuohon paikallesi!
ELMA (huvitettuna, istuu). No?
ALLI. Sinun äänesi oli vallan toisenlainen nyt.
ELMA. Kuinka — milloin?
ALLI. Kuin äsken — isännöitsijän kanssa.
ELMA. Minähän olin aivan suuttunut. Ajattelehan nyt — sellaista huolimattomuutta ja sellaisia onnettomuuksia —
ALLI. Niin, niin! Mutta ei puhuta niistä nyt! Tässä voi sattua suurempiakin onnettomuuksia!
ELMA (katsoo Allia). Mitä sinä oikein? (Tyytymättömänä.) Älä nyt ole noin itsetietoinen ja pikkuvanhan näköinen! Mihin sinä tahdot tulla?
ALLI (yhä samassa asennossa). Odotas nyt — kun minä ensin ajattelen —
ELMA (kääntyy taas poispäin). Äsh! Sinä hermostutat minua! Muutenkin olen aivan — tuo hevosen uppoaminen oli kauheata katsella — — näen sen vieläkin.
ALLI (nousee). Älä nyt ajattele sitä! Eihän se edes ehtinyt kitua siinä. Eihän?
ELMA. Ei. Se meni suoraa päätä upoksiin. Niin raskas kuorma —
ALLI. Niin — noh!
ELMA. Mutta se vaivaa minua vielä.
ALLI. Mutta ei minua — ja minä kiellän sinua sitä ajattelemasta.
ELMA (pyyhkii otsaansa). Niin — eihän sille mitään voi.
ALLI (toimessa). Ei! (Kiertää pöydän etupuolelle ja istuu pöydälle.) Ja minä tahdon puhua sinun kanssasi paljon syvällisemmistä asioista. Hirveän syvistä ja vakavista.
ELMA (ottaa Allin käden, silittää sitä ja hymyilee). Sinä olet hyvin hauska. Minä pidän sinusta.
ALLI (vetää pois kätensä). Voi, herra, kuinka sinä olet pintapuolinen! (Nostaa sormensa.) Etkö sinä ymmärrä, että minä puhun rakkaudesta — (melkein kuiskaamalla) — pyhästä rakkaudesta!
ELMA (hymyilee). Mitä sinä siitä tiedät?
ALLI (naurettavan toivottomasti). No, mutta eihän tässä minusta ole kysymyskään, vaan sinusta.
ELMA (hymyillen). Enhän minä rakasta —
ALLI (häristäen nyrkillään). Älä nyt kiertele! Kyllä minä tiedän.
ELMA. Mitä?
ALLI. Että jokainen tyttö sinun iässäsi — rakastaa — niin kauheasti.
ELMA. Sinäkin?
ALLI (melkein huutaen). Minä puhun nyt sinusta. (Hiljaa.) Hyi, kuinka sinä olet paha!
ELMA. No, no, no!
ALLI (huokaisten tyydytyksestä). Noh! Minä tahdon vain ensin tietää, kumpi sinua enemmän miellyttää — holhooja vai isännöitsijä — ja sinun pitää se sanoa.
ELMA (hetken kuluttua hiljaa). En tiedä.
ALLI (nostaa sormensa). Oikein kultavaa'alla punnittuna.
ELMA. Ehkä — ehkä Eino —
ALLI. Noh — sitten! (Kaivaa taskustaan kirjeen.) Katsos, tässä on muuan kirje. Tämä on isännöitsijän kirjoittama — ja koskee Einoa.
ELMA. Miten se on sinulla?
ALLI. Älä nyt sotke! Minä löysin tämän. Eino oli pudottanut tuohon noin. Aioin antaa Einolle, mutta —
ELMA. Mutta —?
ALLI (toimekkaasti). Kun minä en ensi hetkestä sietänyt tuota isännöitsijää, niin — niin ja kun hän oli minulle epäkohtelias, niin minä luin sen.
ELMA. Luit sen?
ALLI. No, kuka siellä nyt taas tulee?
KUSTAA (epäsiistin ja vastenmielisen näköinen mies tulee ulkoa, pysähtyy ovensuuhun). Tuota — tuota —
ELMA. Mitä Kustaa asioitsee?
KUSTAA. Tuota — eiköhän Maurin herra ole täällä?
ELMA. Ei ole.
ALLI. Oletteko te Varppeen Kustaa?
KUSTAA. Sehän minä.
ALLI (hypähtää pöydältä ja menee Kustaan luo). Tekö aina puhutte niistä todistamisista ja papereista?
KUSTAA (yskii). Maurin herralle olisi asiaa.
ALLI. Hänenkö papereitaan te olette todistanut?
KUSTAA. Olenhan minä — syntinen —
ALLI. Oletteko te syntinen?
KUSTAA. Kaikkihan me.
ALLI. Älkää lörpötelkö — minä en ole — eikä kukaan hyvä ihminen.
KUSTAA (yskii). Ja minun omaatuntoani on alkanut —
ELMA (nousee vaivattuna). Maurin herra ei ole täällä. Osaattehan tien Maurille!
ALLI (viittaa kädellään Elmalle). Tapasitteko isännöitsijän tuossa ulkona?
KUSTAA. Olihan se siinä. Kysyin häneltä —
ALLI. Eikö hän tietänyt sanoa, että Maurin herra ei ole täällä?
KUSTAA. En tullut kysyneeksi.
ALLI. Ja sitten te päätitte, että nyt on kerrottava naisille täällä joistakin papereista ja todistuksista — ja —
KUSTAA. Minä en tahdo enää pitää vääryyttä salassa.
ELMA (tiukasti). Kenen vääryyttä?
KUSTAA. No, sitä omaa kohtaani minä vain — enhän voi toisten syntejä puhdistaa enkä punnita.
ALLI (toruvasti). Emmekä me tahdo tietää teidän synneistänne yhtään mitään. Menkää tiehenne ja sanokaa isännöitsijälle terveisiä. Hyvästi.
KUSTAA. Kaikki paha tulkoon päivän valoon.
ALLI (avaa oven). Niin juuri! Oikein kirkkaaseen auringonpaisteeseen! Mars!
KUSTAA. Omasta tahdostani minä tulin ja omasta tahdostani lähden.
ALLI. Ettepäs! Te tulitte isännöitsijän käskystä ja nyt lähdette minun käskystäni. (Ottaa miestä hihasta.) No — hyvällä — noin. (Panee oven kiinni miehen jälkeen.) Noin!
ELMA. Mitä ihmettä tämä oli — ja —?
ALLI. En tiedä. Enkä minä paljon ymmärrä tätä kirjettäkään. Mutta saadaan kai tästä selvä. (Menee istumaan pöydän luo.) Tule nyt tänne! Istu tuohon!
ELMA (istuu entiselle paikalleen). No?
ALLI. Tuo isännöitsijä on — — no, no — minä en sano mitä hän on. Mutta minä annan tämän kirjeen sinulle yhdellä ehdolla.
ELMA. Millä?
ALLI. Sillä — että et anna sitä isännöitsijälle etkä muille — ainoastaan minulle tai Einolle — lupaatko?
ELMA. Lupaan — mutta onhan paha lukea —
ALLI. Paha ei ole aina paha. — — Tuossa! Ehkä sinä ymmärrät siitä enemmän kuin minä. (Antaa kirjeen Elmalle. Toivo tulee keittiöstä.)
ELMA. Ah! (Piilottaa kirjeen nopeasti taskuunsa.)
TOIVO. Tässä on sähkösanoma Alli-neidille!
ALLI (pelästyy). Minulle?
TOIVO (antaa sähkösanoman). Niin — minä kuittasin sen.
ALLI. Mitä herran tähden —?
ELMA. Rauhoitu nyt ja lue!
ALLI (avaamatta). Voi, voi! Mitä nyt on tapahtunut?
ELMA (ottaa nopeasti sähkösanoman ja avaa sen, lukee).
Tulen viiden junalla. Isäsi.
ALLI (riemastuen). Mitä?
ELMA. Lue itse!