Part 9

-- Kuulkaahan, isä, -- alkoi hän läähöttäen. -- Minä ... minä pyydän teitä lopettamaan, sillä...

-- Suus kiinni! -- huusi isä hänelle niin tuimasti, että silmälasit tipahtivat nenältä. -- Suus kiinni!

-- Ennen minä ... minä saatoin sietää tuollaisia kohtauksia, vaan ... nyt on se vierasta. Ymmärrättekö? Vierasta!

-- Suus kiinni! -- huusi isä polkien jalkaa. -- Sinun täytyy kuunnella, mitä minä puhun! Minä puhun mitä tahdon, vaan sinä -- vaikene! Sinun ijässäsi minä jo tienasin rahaa, mutta tiedätkö, senkin konna, paljonko olet tullut minulle maksamaan? Minä ajan sinut ulos! Laiskuri!

-- Jevgraw Ivanitsh, -- sopersi Fedosja Semjonovna liikutellen hermostuneesti sormiaan. -- Hän on... Pekka on...

-- Suus kiinni! -- huusi hänelle Shirjajew, jonka silmiin nousi vihan kyyneleitä. -- Sinä olet heidät piloille hemmotellut! Sinä juuri! Sinä olet kaikkeen syypää! Hän ei meitä kunnioita, ei rukoile Jumalaa, ei ansaitse rahaa! Teitä on koko liuta, minä yksin! Ulos ajan teidät kotoa!

Varvara katseli kauan avosuin äitiä, siirsi sitten tylsän katseensa akkunaan, kävi kalpeaksi ja heittyi kovasti huutaen tuolin selkänojaa vasten. Isä huitoi käsillään, sylkäisi ja juoksi ulos pihalle.

Täten päättyivät tavallisesti perhekohtaukset Shirjajewilla. Mutta nyt, ikävä kyllä, valtasi vastustamaton kiukku yht'äkkiä ylioppilas Pekan mielen. Hän oli yhtä kiivas ja raskasmielinen kuin isänsä ja iso-isänsä, joka oli ollut esipappi ja tavannut kepillä lyödä seurakuntalaisiaan. Kalpeana, nyrkit puristettuina astui Pekka äitinsä luo ja kiljui kaikkein korkeimmalla tenorilla, minkä ikinä saattoi ottaa:

-- Minä en voi sietää näitä inhottavia, vastenmielisiä nuhteita! Minä en tarvitse teiltä mitään! En mitään! Ennemmin kuolen nälkään kuin syön edes leivän murenenkaan teidän luonanne! Tuosta saatte nuo kirotut rahanne takaisin! Ottakaa!

Äiti painui seinää vastaan huitoen käsillään aivan kuin olisi kummitus, eikä oma poika, seisonut siinä hänen edessään.

-- Miksi juuri minä olisin syyllinen? -- itki äiti. -- Mitä olen tehnyt sitten?

Poika huitoi isän tavoin käsiään ja juoksi ulos pihalle.

Shirjajewin talo oli yksinään aivan lähellä rotkoa, joka leveänä uomana kulki aroa pitkin aina viiden virstan päähän. Rotkon reunalla kasvoi nuorta tammistoa ja lepistöä, mutta pohjalla juoksi puronen. Talon toinen sivu oli rotkoon, toinen pelloille päin. Aitoja ei ollut, vaan niiden sijaan oli kaikellaisia rakennuksia, jotka seisoivat ahtaasti lähellä toisiaan, erottaen talon eteen pienen maatilkun, pihamaan, jolla kanat, hanhet ja siat oleskelivat.

Mennessään ulos ylioppilas lähti kulkemaan kuraista tietä pitkin arolle päin. Ilma oli kostea ja painostava kuten syksyllä ainakin. Kuraisella tiellä välkkyi siellä täällä lätäköitä ja kellastuneelta vainiolta katseli kulkijaan itse syksy, alakuloinen, raukea ja synkkä syksy. Oikealla puolen tietä oli musta, kynnetty vihannesmaa, jolla paikoin törrötti kuihtuneita auringonkukkia mustuneine päineen.

Pekka tuumaili, ettei olisi hullumpaa lähteä suoraa päätä jalkasin Moskovaan sellaisena kuin oli, lakitta, rahatta ja rikkinäisissä saappaissa. Sadannella virstalla saavuttaisi pelästynyt isä hänet pyytäen häntä kääntymään takaisin tai ottamaan vastaan rahaa, mutta hän ei edes katsahtaisi isäänsä, vaan kulkisi yhä eteenpäin... Alastomat metsät vaihtuisivat alakuloisiksi pelloiksi, pellot jälleen metsiksi... Ensi lumi peittäisi maan valkoiseksi, joet jäätyisivät... Jossakin lähellä Kurskia tai Serpuhovia hän voimatonna, nälän uuvuttamana kaatuisi maahan ja heittäisi henkensä. Hänen ruumiinsa löydettäisiin ja kaikissa sanomalehdissä tulisi pian senjälkeen näkymään uutisia, että siellä jossakin eräs ylioppilas kuoli nälkään...

Eräs valkoinen koira, jolla oli kovin likainen häntä, haki jotakin vihannesmaasta, mutta nähdessään Pekan läksi hetken töllistettyään hitaasti juoksemaan hänen perässään...

Pekka kulki tietä pitkin ja ajatteli kuolemaa, lähimmäistensä surua, isänsä henkisiä kärsimyksiä ja kuvitteli mielessään samalla mitä kummallisimpia matkaseikkailuja, ihania seutuja, kauheita öitä, odottamattomia kohtauksia. Kuvitteli pyhiinvaeltajajoukkoa, metsämökkiä, jonka akkunasta öiseen pimeyteen tuikkiva tuli johtaa kulkijaa; hän seisoo tuon akkunan edessä pyytäen yösijaa ja hänet lasketaankin sisään, kun hän yht'äkkiä huomaa siellä rosvojoukon. Mutta vielä paremmin käy hänen jouduttuaan suureen herraskartanoon. Kun täällä on saatu tietää kuka hän on, niin häntä syötetään ja juotetaan, hänelle soitetaan pianoa, kuunnellaan hänen valituksiaan ja kartanon tytär, kaunotar, rakastuu häneen.

Surun ja tällaisten ajatustensa valtaamana nuori Shirjajew kulki kulkemistaan eteenpäin. Hyvin kaukana hänen edessään häämötti harmaata pilvistä taustaa vasten majatalo; vielä kauempana aivan taivaanrannalla näkyi pieni kumpu; se oli rautatieasema. Tämä kumpu muistutti hänelle yhteyttä sen paikan, jossa hän nyt seisoi, ja Moskovan välillä, jossa katulyhdyt hohtavat, vaunut jyrisevät kivisillä kaduilla ja luennoidaan komeassa rakennuksessa. Ja hän oli itkeä ikävästä ja epätoivosta. Tämä juhlallinen luonto sopusointuineen ja kauneuksineen, tämä kuolon hiljaisuus ympärillään olivat hänestä nyt epätoivoisen, kammottavan vastenmielisiä!

-- Pois tieltä! -- kuului hänen takanaan joku kovaan huutavan.

Ylioppilaan ohi ajoi keveissä, sievissä vaunuissa vanhanpuoleinen, tuttu tilanhaltiatar. Hän tervehti tätä ja hymyili herttaisesti, mutta tapasi samassa itsensä tästä valheellisesta hymyilystä, joka ei laisinkaan ollut hänen synkän mielentilansa mukainen. Mistä se saattoi tulla, kun hänen mielensä oli täynnä katkeruutta ja surua?

Ja hän päätteli, että itse luonto jo on varustanut ihmisen valheellisilla taipumuksilla, jotta hän elämänsä katkerimpinakin hetkinä voisi peittää sydämensä salaisuudet. Joka perheellä on ilonsa ja huolensa, vaan miten suuria ne lienevätkin, niin vaikea on vieraan silmän huomata niitä; ne ovat salaisuus. Esimerkiksi tämän juuri ohi kulkeneen tilanhaltiattaren isä sai puolet ikäänsä sietää keisari Nikolain vihoja, kun taas miehensä oli kova kortinlyöjä. Eikä hänen neljästä pojastaan tullut yhtään kelpo kansalaista. Saattaa kuvitella kuinka usein tässä perheessä tapahtui ikäviä perhekohtauksia, kuinka paljon kyyneleitä siellä vuodatettiin. Ja kuitenkin näytti tuo äiti onnelliselta, tyytyväiseltä, hymyilipä vielä vastaankin. Ylioppilas muisteli tovereitaan, jotka hyvin haluttomasti puhuivat kotioloistaan, muisteli äitiään, joka melkein aina valehteli puhuessaan miehestään ja lapsistaan...

Illan hämärä alkoi jo laskeutua yli seudun, kun Pekka kulki yhä vielä teitä pitkin kaukana kotoaan ajatellen surullisia asioitaan. Vihdoin, kun sade alkoi vihmoa, hän kääntyi kotiin päin. Palatessaan hän päätti puhua isänsä kanssa, kävi sitten miten hyvänsä, ja selittää kerta kaikkiaan, että hänen kanssaan on ikävä ja kauhea elää.

Kotona oli kaikki hiljaista. Sisarensa Varvara makasi verhon takana valitellen päänsärkyä. Äiti istui kirstulla hänen vieressään ihmettelevän ja syyllisen näköisenä ja paikkasi Arhipkan housuja. Isä kulki akkunasta toiseen manaten rumaa ilmaa. Hänen käynnistään, rykivästä yskästään, vieläpä lihavasta niskastaan saattoi päättää, että hän tunsi olevansa syypää.

-- Sinä siis päätit jättää matkasi tästä päivästä? -- kysyi hän.

Pekan tuli ensin sääli häntä, mutta sitten hän voitti tunteensa ja sanoi:

-- Kuulkaahan... Minun täytyy puhua kanssanne vakavasti... Niin, vakavasti... Olen teitä aina kunnioittanut ja ... enkä olisi koskaan puhunut kanssanne tähän tapaan, mutta teidän käytöksenne ... äskeinen menettelynne...

Isä katsoi ulos ikkunasta ja vaikeni. Poika miettien sanoja hieroi otsaansa ja jatkoi kovin kiihtyneenä:

-- Tuskin kuluu ainoatakaan ruoka-aikaa ilman teidän rähinäänne. Teidän leipänne on karvasta niellä... Ei ole mitään sen loukkaavampaa, häpeällisempää kuin teidän alituiset saarnanne jokapäiväisestä leivästä... Vaikka olettekin isä, niin ei kukaan, ei Jumala eikä luonto, ole antanut teille oikeutta noin julmasti loukata, häväistä eikä purkaa pahaa sisuanne heikommille. Äidin olette kiusannut ja kiduttanut puolikuolleeksi, sisareni on piesty pahanpäiväiseksi ja minä...

-- Ei sinun pidä opettaa minua, -- sanoi isä.

-- Pitääpä, minun juuri! Minua te voitte mielenne mukaan pitää pilkkananne, mutta jättäkää äiti rauhaan! En anna teidän enää kiusata äitiä! -- jatkoi ylioppilas säihkyvin silmin. -- Te olette pilattu, sillä ei kukaan ole uskaltanut teitä vastustaa. Teidän edessänne olemme seisoneet vavisten, mykkinä, vaan nyt on muutos tapahtuva! Raaka, sivistymätön ihminen! Te olette raaka ... ymmärrättekö?... raaka, ikävä, sydämetön! Eivätpä edes talonpojat voi teitä sietää!

Ylioppilas oli kadottanut ajatuksensa johtavan langan eikä osannut enään puhua, vaan lasketteli yksityisiä sanoja. Jevgraw Ivanovitsh kuunteli ja vaikeni kuin huumaantunut. Mutta yht'äkkiä hänen kaulansa ja kasvonsa sävähtivät tulipunaisiksi ja hän liikahti hermostuneesti.

-- Suus kiinni! -- huusi hän.

-- Vai niin! -- huusi poika yhtä rajusti vastaan. -- Vai ette tahdo kuulla totuutta? Mainiota! Hyvä on! Huutakaa kovemmin! Mainiota!

-- Suus kiinni, sanon sinulle! -- ärjäsi Jevgraw Ivanovitsh.

Ovessa näyttäytyi Fedosja Semjonovna ihmettelevänä, kalpeana; hän tahtoi puhua jotakin, vaan ei voinut ja liikutteli hermostuneesti sormiaan.

-- Sinä juuri olet syypää! -- huusi Shirjajew hänelle. -- Sinä olet hänet tuollaiseksi kasvattanut!

-- Tässä talossa en minä enää asu! -- kirkui ylioppilas itkien ja katsellen kiukkuisena äitiä. -- En tahdo asua kanssanne!

Tytär Varvara huudahti verhon takana ja alkoi itkeä tillitellä. Shirjajew huitoi tapansa mukaan käsillään ja juoksi ulos.

Ylioppilas meni vuoteensa luo ja heittäytyi sille pitkälleen. Aina puoliyöhön saakka makasi hän liikkumatta, silmää avaamatta. Hän ei tuntenut kiukkua eikä häpeätä, vaan sen sijaan jonkunlaista selittämätöntä henkistä tuskaa. Isää hän ei syyttänyt, äitiä ei säälinyt eikä kalvanut häntä omatunto; hän käsitti, että kaikki talossa tuntevat nyt samaa kipua, mutta kuka on oikeastaan syyllinen, kuka kärsii enemmän, kuka vähemmän, sen Herra ties...

Keskiyöllä hän herätti rengin ja käski valjastaa hevosen kello viideksi aamulla lähteäkseen asemalle. Sitten hän riisuutui ja peitti itsensä vuoteeseen, mutta ei saanut unta. Läpi yön kuuli hän kuinka isä harhaili huoneessaan akkunasta toiseen, vähän väliä syvään huokaillen. Ei kukaan nukkunut; joskus joku puhui hiljaa kuiskaten. Kaksi kertaa tuli äiti, jonka kasvojen ilme oli yhä hämmästynyt ja tylsä, yöllä hänen luokseen ja siunasi vavahdellen poikaansa...

Kello viisi aamulla ylioppilas heitti kaikille hellät jäähyväiset, pudottipa pari kyynelettäkin. Mennessään isän huoneen ohi, hän katsahti sisään. Jevgraw Ivanovitsh ei ollut vieläkään riisuutunut, vaan seisoi ikkunan edessä rummutellen ruutua sormillaan.

-- Hyvästi, minä matkustan nyt, -- sanoi poika.

-- Hyvästi... Rahat ovat pikku pöydällä... -- vastasi isä kääntymättä.

Kun renki kyyditsi ylioppilasta asemalle, vihmoi kylmä sade kasvoihin. Auringonkukat painoivat mustuneet päänsä vieläkin matalammalle ja vainiot näyttivät entistään synkemmiltä.