Part 8

"Viisitoista vuotta olen minä ahkerasti tutkinut elämää. On totta, etten ole nähnyt maailmaa ja ihmisiä, mutta teidän kirjoistanne olen minä juonut tuoksuavaa viiniä, laulanut lauluja, ajanut metsissä hirviä ja metsäsikoja takaa, rakastanut naisia... Teidän nerokkaitten runoilijoittenne taikavoimalla esiin loihditut kaunottaret, henkevät kuin pilvenhattarat, ovat öisin liitäneet luokseni ja kertoneet minulle ihania satuja, joista olen hurjasti huumaantunut. Teidän kirjoissanne olen minä noussut Elborus ja Montblanc vuorten huipuille ja sieltä nähnyt auringon aamuisin nousevan ja iltaisin purppuraisella hohteellaan valaisevan taivaan, valtameren ja korkeat tunturit; olen sieltä nähnyt, kuinka salamat sinkoilivat pääni päällä pilviä pirstoten; olen nähnyt vihertäviä metsiä, vainioita, jokia, järviä, kuullut vedenneitojen laulua ja paimentorven soittoa ... olen silitellyt ihanain paholaisten siipiä, paholaisten, jotka lensivät luokseni keskustellakseen kanssani Jumalasta... Teidän kirjoissanne olen minä syöksynyt pohjattomiin syvyyksiin, tehnyt ihmeitä, murhia, polttanut kaupunkeja, saarnannut uusia oppeja, vallottanut kokonaisia valtakuntia...

"Teidän kirjoistanne olen minä ammentanut viisautta. Kaikki se, minkä väsymätön ihmishenki on aikakausien kuluessa luonut, se on pieneksi palloksi puristuneena nyt minun pääkallossani. Minä tiedän, että olen viisaampi teitä kaikkia.

"Ja minä halveksin teidän kirjojanne, halveksin maallista hyvyyttä ja viisautta. Kaikki on katoavaista ja petollista kuin kangastus. Olkaa vain ylpeitä, viisaita, ihania, kyllä kuolema teidät hävittää maan pinnalta niinkuin kaikellaiset eläimet maan altakin ja teidän jälkimaailmanne, historianne ja nerojenne kuolemattomuus jäätyvät tai palavat poroksi yhdessä maapallon kanssa.

"Te olette menettäneet järkenne ettekä vaella oikeata tietä. Valhetta te pidätte totuutena ja rumuutta kauneutena. Te ihmettelisitte jos joistakin syistä omena- ja appelsiinipuissa alkaisi hedelmien sijaan yht'äkkiä kasvaa sammakoita ja sisiliskoja tai jos ruusut alkaisivat haista kuin hikoileva hevonen; samaten ihmettelen minä teitä, jotka vaihdatte taivaan ja maan keskenään. Minä en tahdo teitä ymmärtää.

"Osottaakseni myöskin teossa, että minä halveksin sitä, josta te elätte, minä luovun noista kahdesta miljoonasta, joista kerran unelmoin kuin paratiisista, vaan joita nyt halveksin. Menettääkseni oikeuteni niihin, minä lähden täältä viisi tuntia ennen määräajan umpeen kulumista ja rikon siten sopimuksemme..."

Luettuaan tämän, pankkiiri pani paperin pöydälle, suuteli tuon merkillisen miehen päätä, ja poistui itkien sivurakennuksesta. Ei milloinkaan, eipä edes suurempain tappioiden jälkeen pörssissä, hän ollut niin sanomattomasti halveksinut itseään kuin nyt. Tultuaan kotiin hän heittäytyi vuoteelleen, mutta mielenliikutus ja kyyneleet estivät häntä nukkumasta...

Seuraavana aamuna tulivat vartijat kalpeina juosten ilmottamaan, että näkivät sivurakennuksessa asuvan miehen kiipeävän ikkunan kautta puutarhaan, kulkevan sitten portille ja katoavan. Pankkiiri riensi heti vartijainsa kanssa sivurakennukseen ja huomasi vankinsa paon todeksi. Välttääkseen liikoja puheita, otti hän pöydältä luopumista koskevan paperilehden ja palattuaan kotiinsa, sulki sen tulenkestävään rautakaappiin.

Kuuluisuus.

Ensi luokan matkustaja, joka vast'ikään oli syönyt päivällistä asemasalissa ja juonut itsensä hienoon hiprakkaan, heittäytyi vaunun samettisohvalle, ojensihe suloisesti puolinojaan ja nukahti. Noin viisi minuuttia sen jälkeen hän heräsi, katsoi unisin silmin vierustoveriaan, hymähti ja sanoi:

-- Isävainajani -- pysyköön hän autuaassa muistossa -- piti siitä kovin, kun akkaväki päivällisen jälkeen raaputti hänen kantapäitään. Minä olen aivan isääni, kuitenkin sillä erotuksella, että aina päivällisen jälkeen tahdon hieroa kieltäni ja aivojani, enkä jalkapohjia. Minä, syntinen ihminen, lörpöttelen mielelläni, kun vatsa on täynnä. Sallitteko minun jutella kanssanne?

-- Mielelläni, olkaa hyvä! -- suostui vieruskumppani.

-- Hyvän päivällisen jälkeen on mitättömin aihe kylläksi herättämään minussa saakelin suurenmoisia ajatuksia. Niinpä, esimerkiksi, äsken me molemmat näimme bufetissa kaksi nuorta miestä ja te kuulitte kai, kuinka toinen onnitteli toista tämän kuuluisuuden johdosta. "Onnittelen, sanoi hän, te olette jo kuuluisa ja alatte nyt vallottaa kunniaa!" Nähtävästi olivat he näyttelijöitä tai joitakin mikroskoopillisia sanomalehtimiehiä. Vaan nyt ei ole heistä kysymys. Minä tässä olen tuumaillut, mitä oikeastaan on käsitettävä sanalla _kuuluisuus_? Mitä te siitä ajattelette? Pushkin sanoi, että kuuluisuus on kirjava tilkku rääsyissä, ja kaikki me ymmärrämmekin sen Pushkinin tavoin, toisin sanoen joko enemmän tai vähemmän subjektiivisesti. Mutta kukaan ei ole selvästi, loogillisesti määritellyt kuuluisuutta ja paljon minä varmaan antaisinkin sellaisesta määritelmästä.

-- Mitä te sillä tekisitte?

-- Niin nähkääs, jos me kerran tietäisimme, mitä kuuluisuus on, niin ehkäpä myöskin huomaisimme millä keinoin se on saavutettavissa, -- sanoi ensi luokan matkustaja syvämietteisesti. -- Minun täytyy tehdä tiettäväksi teille, hyvä herra, että nuorempana minä sieluni koko voimalla tavottelin kuuluisuutta. Se oli minun, niin sanoakseni, hulluuteni. Sen eteen opiskelin, tein työtä, valvoin öisin, näin nälkää ja menetin terveyteni. Ja minusta näyttää, mikäli voin puolueettomasti arvostella itseäni, että minulla oli kaikki mahdollisuudet saavuttaa se. Ensiksikin olen ammatiltani insinööri. Olen eläissäni rakentanut parikymmentä suuremmoista siltaa Venäjällä, laittanut vesijohdot kolmeen kaupunkiin ja työskennellyt sitä paitsi Englannissa ja Belgiassa... Toiseksi minä olen julaissut tutkielmia omalta alaltani. Kolmanneksi, hyvä herraseni, minä aina lapsuudesta saakka olen ollut kovin innostunut kemiaan; harrastaessani joutoaikoina tätä tiedettä, olen keksinyt muutamia orgaanisen hapon eristämiskeinoja, niin että löydätte minun nimeni kaikista ulkomaisista kemian oppikirjoista. Olen aina ollut valtion palveluksessa, saanut todellisen valtioneuvoksen arvon ja minun meriittiluetteloni on puhdas tahroista. En tahdo vaivata teitä luettelemalla ansioitani ja töitäni, sanon vain, että olen tehnyt paljon enemmän kuin moni kuuluisuus. No, entäs sitten? Nyt olen jo vanha ja alan heikontua, ja kuuluisa olen minä kuitenkin yhtä vähän kuin tuo musta rakki, joka juoksee tuolla ulkona.

-- Kukapa tietää? Ehkä olette hyvinkin kuuluisa.

-- Hm!... Sen me heti saamme tietää... Sanokaa, oletteko milloinkaan kuullut nimeä Krikunow?

Vierustoveri nosti katseensa kattoon, ajatteli ja vastasi naurahtaen:

-- Ei, en ole kuullut...

-- Se on minun nimeni. Tehän olette intelligentti ja ijäkäs mies, ettekä sittenkään ole kuullut minua mainittavan. Siinä on pätevä todistus! Nähtävästi olen minä kuuluisuutta tavotellessa menetellyt toisin kuin olisi pitänyt. Minä en tiennyt oikeita keinoja ja aikoessani siepata mainetta hännästä, kävin väärältä puolelta siihen käsiksi.

-- Entä nuo oikeat keinot? Mitkä ne ovat?

-- Hitto ties! Sanotte ehkä: Kyky, nero, omintakeisuus. Mutta eipäs olekkaan niin, herraseni! Muistan, kuinka minun aikanani monet sangen tyhmät, mitättömät, vieläpä viheliäiset henkilöt ovat kiivenneet virkauraansa ylöspäin. He ovat tehneet työtä tuhannen kertaa vähemmän kuin minä, eivät ole ponnistaneet edes voimiaan, ei heillä ole ollut loistavaa kykyä eikä kunnianhimoa ja sittenkin tapaa heidän nimensä vähän väliä sanomalehdissä tai kuulee keskusteluissa mainittavan. Jollette väsy kuulemaan, niin selitän asiaa esimerkin kautta. Joitakuita vuosia sitten minä rakensin sillan K:n kaupungissa. Täytyy sanoa, että minun tässä kehnossa kaupungissa oli julman ikävä. Jollei olisi ollut naisia ja pelikortteja, olisin tainnut tulla hulluksi. No niin, sopiihan kertoa koska asia on jo vanha. Minä haihduttaakseni ikävääni lyöttäysin erään laulajattaren pariin, joka, hitto vieköön, sai kaikki haltioihinsa, vaikka hän minusta oli, -- kuinka teille sanoisin? -- tavallinen, jokapäiväinen tusinatyttö, jollaisista ei ole puutetta. Hän oli pintapuolinen, oikullinen ja itara naikkonen, joka sitä paitsi oli kovin typerä. Hän söi ja joi vahvasti, makaili kello viiteen iltapäivällä -- ja siinä kaikki. Häntä pidettiin ilotyttönä, -- se oli hänen ammattinsa, -- mutta kun tahdottiin puhua hienommin, niin sanottiin näyttelijättäreksi tai laulajattareksi. Olin ennen innokas teatterin ystävä ja sentähden tämä kurja pilanteko näyttelijättären ammatista inhotti minua kovasti. Ei ollut vähintäkään syytä kutsua tuota naista näyttelijättäreksi tai laulajattareksi, sillä hän oli aivan kyvytön, tunteeton, saattaapa sanoa, säälittävä olento. Mikäli minä vielä muistan, lauloi hän ilettävästi ja hänen "taiteensa" koko kauneus oli siinä, että hän vavahutti sääriään, milloin se oli tarpeen, eikä kainostellut, jos joku mies pistäysi hänen pukuhuoneeseensa. Hän esiintyi tavallisesti muukalaisissa laulunäytelmissä, mieluimmin sellaisissa, joissa oli tilaisuudessa kiemailemaan ahtaassa miehen puvussa. Suoraan sanoen -- hitto hänet vieköön! No niin, pyydän seuraamaan. Tapahtuipa sitten uuden sillan juhlallinen avaaminen liikenteelle rukouksineen, puheineen, sähkösanomineen ynnä muineen. Minä kuljeskelin aarteeni ympärillä peläten, ettei sydämeni halkeisi tekijä-ilosta. Vanhassa asiassa on turhaa mitään salata, ja sentähden sanonkin suoraan, että sillasta tuli kerrassaan suurenmoinen! Se ei ollut mikään silta, vaan kaunis taulu; sitä oli nautinto katsella! Kuinka liikuttavaa, kun koko kaupunki oli läsnä juhlatilaisuudessa! "Nyt, ajattelin, yleisö varmaan katsoo silmät minusta puhki. Minne piiloutuisin?" Mutta turhaan minä, hyvä herraseni, hätäilin! Paitsi kaupungin virkamiehiä, ei kukaan kiinnittänyt huomiotaan minuun. Töllistelivät siltaa kuin lampaat, mutta kuka sen on rakentanut, siitä eivät vähääkään välittäneet. Ja, hitto heidät vieköön, siitä saakka, suoraan sanoen, olen minä halveksinut meidän kunnianarvoisaa yleisöämme. Mutta eteenpäin. Yht'äkkiä kävi yleisö levottomaksi, kuului kohinaa... Kasvoille nousi hymy, olkapäät kohosivat. "Kaiketi huomasivat minut", -- ajattelin. Mitä vielä! Se oli minun laulajattareni, perässään pitkä liuta tyhjäntoimittajia; kaikkien katseet kohdistuivat kulkueeseen. Alkoi tuhatääninen kuiskutus: "Se on hän... Ihana! Lumoava!" Nytpä minutkin huomattiin. Kaksi keltanokkaa, -- nähtävästi näyttämötaiteen sikäläisiä harrastajia, -- katsahti minuun, vaihtoi silmäyksiään ja kuiskasi: "Se on hänen rakastajansa!" Mitä te siihen sanotte? Ja eräs ruokoton silinterihattuinen olento, jonka naama ei ollut pitkään aikaan nähnyt partaveistä, sotki tungoksessa jalkojani ja kääntyi vihdoin puoleeni sanoen:

-- Tiedättekö, kuka tuo nainen on, joka kulkee tuolla toisella rannalla? Se on se ja se... Hänen äänensä on kaiken arvostelun alapuolella, mutta hän hallitsee yleisöään täydellisesti!...

-- Ettekö voisi sanoa minulle, kuka on rakentanut tämän sillan? -- kysyin ruokottomalta olennolta.

-- En todellakaan tiedä! -- vastasi olento. -- Joku insinööri!

-- Entä kuka teidän kaupunkinne tuomiokirkon on rakentanut? -- kysyin taas.

-- En voi sitäkään teille sanoa.

Senjälkeen kysyin, kuka on K:n etevin pedagoogi, kuka etevin arkkitehti, eikä ruokoton olento voinut yhteenkään kysymykseen antaa selvitystä.

-- No, sanokaa, olkaa hyvä, -- kysyin minä lopuksi, -- kenen kanssa tuo laulajatar asunee?

-- Jonkun insinööri Krikunovin kanssa.

No, herraseni, miltä teistä tuntuisi? Mutta eteenpäin... Ei runo- eikä lemmenlaulajia löydy tässä matoisessa mailmassa enää; maine luodaan melkein järjestään sanomalehtirummutusten avulla. Seuraavana päivänä sillan vihkimisen jälkeen minä jännityksellä otan erään paikallisen sanomalehden ja etsin siitä uutista, joka koskisi minua. Kauan silmäilin kaikkia neljää sivua ja vihdoin -- kas tuossa! Alan lukea: "Eilen, ihanan ilman vallitessa ja suunnattoman suuren kansanjoukon, kuin myöskin hänen ylhäisyytensä herra kuvernöörin ja korkeimpain virkamiesten läsnäollessa, toimitettiin uuden sillan vihkiminen j.n.e." Lopussa seisoi: "Juhlatilaisuudessa oli läsnä m.m. kauneudestaan kuuluisa kaupunkimme suosikki, meidän lahjakas taiteilijattaremme se ja se. Sanomattakin on selvää, että hänen ilmaantumisensa herätti suurta sensatsioonia. Nouseva tähti oli puettu j.n.e." Eikä minusta sanaakaan, eipä edes halaistua sanaa! Niin tyhmää kuin olikin, niin, uskokaa pois, minä itkin kiukusta!

Lohdutin minä itseäni sillä, että maaseutu on sivistymätön, siltä ei saisi mitään vaatia, ja että kuuluisuutta saattaa saavuttaa maan henkisissä keskuksissa, pääkaupungeissa. Parahiksi oli minulla Pietarissa käsillä työ, joka oli jätetty kilpailuun. Kilpailuaika lähestyi loppuaan.

Minä heitin K:lle jäähyväiset ja matkustin Pietariin, jonne oli pitkä matka. Mutta jottei aika kävisi ikäväksi, niin otin oman yksityisen vaunun ja ... tietysti, laulajattareni mukaan. Matkalla söimme ja joimme vahvasti ja -- trallalaa! Ja sitten me saavuimme sivistyksen ahjoon. Tulin perille juuri kilpailupäivänä viettämään voittojuhlaa: minun luonnokseni oli saanut ensimäisen palkinnon. Eläköön! Seuraavana päivänä menen Nevskille ja ostan itselleni koko kantamuksen erilaisia sanomalehtiä. Sitten syöksen kotiin, heittäydyn sohvaan ja hilliten innostustani kiiruhdan lukemaan. Silmäilen yhden lehden -- ei mitään! Silmäilen toisen -- ei sanaakaan! Neljännessä vihdoin löydän tällaisen uutisen: "EiIen saapui pikajunalla Pietariin kuuluisa maaseutulainen taiteilijatar se ja se. Mielihyvällä huomaamme, että etelän ilma on virkistävästi vaikuttanut tuttavaamme; hänen lumoava näyttämöllinen ulkoasunsa..." -- sen enempää en muista! Paljon tämän uutisen alapuolella oli mitä pienimmillä kirjaimilla painettuna: "Eilen sai niissä luonnoskilpailuissa ensimäisen palkinnon insinööri se ja se." Mutta kuitenkin! Ja päälle päätteeksi oli minun nimeni väännetty: Krikunovin sijaan oli painettu Kirkunow. Siinä on teidän sivistysahjonne! Eikä siinä kaikki... Kun minä kuukauden kuluttua matkustin pois Pietarista, niin kaikki lehdet kilvan ylistivät "meidän verratonta, jumalallista, suurilahjaistamme" eikä minun rakastajatartani mainittu enää sukunimeltään, vaan jopa ystävällisesti sinuteltiin...

Muutamia vuosia myöhemmin olin Moskovassa. Pormestari oli kutsunut minut sinne omakätisellä kirjeellään erään asian johdosta, josta Moskovan sanomalehdet vielä sadan vuoden kuluttua tulisivat kai mainitsemaan. Joutoajoilla pidin eräässä museossa viisi yleistä esitelmää hyväätekevässä tarkotuksessa. Eikö tuon pitäisi riittää tullakseen kuuluisaksi kaupungissa edes kolmeksi päiväksi, eikö totta? Mitäs vielä! Ei yksikään Moskovan lehdistä hiiskunut minusta sanaakaan. Tulipaloista, oopperoista, nukkuvista kaupungin valtuusmiehistä, juopuneista kauppiaista -- kaikista oli kerrottu, mutta minun työstäni, suunnitelmasta, esitelmistä ei niin mitään. Sellaista se on Moskovan yleisö! Ajan raitioteillä... Vaunu on täynnä kuin nuijalla lyöty: siinä on naisia, sotilaita, ylioppilaita...

-- Sanotaan, että kaupungin duuma on kutsunut sen ja sen insinöörin avukseen! -- sanon minä naapurilleni niin kovaan, että koko vaunu kuulisi. -- Ettekö tiedä mikä tämän insinöörin nimi on?

Naapuri ravisti kieltävästi päätään. Muu yleisö katsahti minuun pikaisesti ja kaikkien katseissa luin "en tiedä".

-- Sanotaan, että jossakin museossa joku pitää esitelmiä! -- ahdistan minä yleisöä tahtoen alkaa keskustelun. -- Kerrotaan, että ne ovat huvittavia.

Kukaan ei edes nyökäyttänyt päätään. Nähtävästi he eivät olleet kuulleetkaan mitään esitelmistä, ja naiset eivät tienneet edes, että sellainen museo oli olemassakaan. Tämä ei olisi vielä ollut mitään, mutta kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, kuinka yleisö yht'äkkiä hypähtää ylös ja ryntää ikkunoihin. Mitä nyt? Mistä on kysymys?

-- Katsokaa, katsokaa! -- huudahtaa naapurini tuuppien minua kylkeen. -- Näettekö tuota tummaveristä miestä, joka nousee ajurin rattaihin? Se on kuuluisa pikajuoksija King!

Ja koko vaunu alkoi hätääntyneenä puhua pikajuoksijoista, jotka siihen aikaan olivat alati moskovalaisten mielissä.

Voisin kertoa teille paljon muitakin esimerkkejä, mutta luullakseni nämä jo riittävät. Jos nyt otaksuisimme, että minä erehdyn itseni suhteen, että olen kehuja ja kykenemätön mies, niin taitaisin mainita teille monta lahjakasta ja ahkeraa henkilöä, jotka ovat kuolleet tuntemattomina. Monet venäläiset merenkulkijat, kemistit, fysikot, mekanikot, maanviljelijät -- ovatko he kuuluisia? Tietääkö meidän sivistynyt yleisömme mitään venäläisistä taiteilijoista ja kirjailijoista? Vanha sanomalehtineekeri, uuttera ja lahjakas, kuluttelee kolmekymmentä vuotta toimiston kynnyksiä, kirjottaa täyteen ties kuinka paljon paperia, tuomitaan parikymmentä kertaa kunnianloukkauksesta, eikä sittenkään hän tule kuuluisaksi. Mainitkaapa edes yksi meidän kirjallisuutemme johtomiehistä, joka olisi tullut kuuluisaksi ennenkuin tiedettiin, että hän kuoli kaksintaistelussa, menetti järkensä, karkotettiin maanpakoon tai kavalsi kortinpelissä!

Ensi luokan matkustaja innostui siihen määrin, että pudotti sikarin suustaan ja nousi seisomaan.

-- Niin, -- jatkoi hän kiivaasti, -- ja näiden rinnalla luettelen teille sadottain kaikellaisia laululintuja, akrobaatteja ja klovneja, joista jo sylilapsetkin tietävät. Niin juuri!

Ovi narahti, tuuli puhalsi sisään ja vaunuun astui synkännäköinen mies, jolla oli yllään pitkä viitta, silinterihattu ja siniset silmälasit. Hän katsoi itselleen paikkaa, rypisti kulmakarvojaan ja meni eteenpäin.

-- Tiedättekö, kuka tuo on? -- kuului arka kuiskaus vaunun peränurkasta. -- Se on N. N., kuuluisa tulalainen peliveijari, joka on pahasti sekaantunut U:n pankinryöstöjuttuun.

-- Siinä sen kuulitte! -- nauroi ensi luokan matkustaja. -- Tulan peliveijarin tietää, vaan kysykääpäs häneltä, tietääkö mitään Semiradskista, Tshaikovskista tai filosoofi Solovjovista, niin hän varmaan ravistaa tyhmänä päätään... Se on sikamaista!

Seurasi muutaman minuutin hiljaisuus.

-- Sallikaa minun vuorostani kysyä teiltä, -- alkoi vierustoveri arasti yskien, -- tunnetteko nimen Pushkow?

-- Pushkow? Hm!... Pushkow... Ei, en tunne!

-- Se on minun nimeni, -- sanoi vieruskumppani hämillään. -- Ette tunne siis? Ja minä olen jo kolmekymmentä viisi vuotta ollut venäläisen yliopiston professorina ... olen tiedeseuran jäsen ... olen julaissut useita teoksia...

Heidän katseensa sattuivat yhteen ja he purskahtivat nauruun.

Ikäviä ihmisiä.

Pappissukuinen pikkutilallinen Jevgraw Ivanovitsh Shirjajew -- hänen isävainajansa Ivan oli kenraalinrouva Kuvshinnikovilta saanut lahjaksi 102 desjatinaa maata -- seisoi nurkassa pesukaapin ääressä pesten käsiään. Hänen kasvojensa ilme oli, kuten tavallisesti, huolestunut ja yrmeä, parta epäjärjestyksessä.

-- Äh, tuollainen ilma! -- sanoi hän. -- Ei saata sitä edes ilmaksi sanoa, pikemmin Jumalan kuritukseksi. Taas sataa, sataa...

Hänen näin möristessään perheensä istui pöydän ääressä odotellen päivällisen alkamista. Vaimonsa Fedosja Semjonovna, poika Pekka, joka oli ylioppilas, vanhin tytär Varvara ja kolme pientä lasta olivat jo kauan istuneet odottamassa. Pienokaiset Koljka, Vanjka ja Arhipka, jotka olivat nykänenäisiä ja likaisia pulleine poskineen ja takkutukkineen, istuivat rauhattomina tuoleillaan, vaan täysikasvuiset istuivat liikkumattomina ja nähtävästi oli heistä yhdentekevää, syödäkö vai odottaa...

Ikäänkuin koetellen heidän kärsivällisyyttään Shirjajew pyyhki hitaasti kätensä, luki vitkaan ruokarukouksensa ja kävi sitten hätäilemättä pöytään. Tarjottiin heti kaalikeitto. Pihalta kuului kirveiden jyskettä (siellä rakennettiin uutta vajaa) ja kirvesmies Tuomaan kalkkunakukkoa härnäilevää naurua. Rankka sade rapisteli akkunaruutuja.

Kyyryselkäinen ylioppilas Pekka, joka käytti silmälaseja, söi ja vaihtoi salaa silmäyksiä äidin kanssa. Pari kertaa laski hän jo lusikkansa alas ja rykäisi aikoen puhua, vaan silmäiltyään tarkemmin isäänsä, alkoi taas syödä. Vihdoin, kun puuro tuotiin pöytään, hän rykäisi päättävästi ja sanoi:

-- Minun pitäisi tänään matkustaa iltajunalla. Olisi jo hyvinkin aika lähteä, sillä olen näin myöhästynyt kokonaista kaksi viikkoa. Luennot alkoivat jo ensimäisenä päivänä syyskuuta.

-- No matkusta vaan, -- myönsi Shirjajew. -- Mitä sinä vielä odotat sitten? Mene Herran nimeen!

Oli hetken hiljaisuus.

-- Mutta, Jevgraw Ivanitsh, hän tarvitsee matkarahoja... -- jatkoi äiti hiljaan.

-- Rahoja? Hä! Niin, rahatta et pitkällekään pääse. No, jos tarvitset, niin ota! Olisit jo aikoja sitten ottanut!

Ylioppilas huoahti ja vaihtoi iloisen silmäyksen äitinsä kanssa. Shirjajew veti hätäilemättä povitaskusta lompakkonsa ja pani silmälasit nenälleen. -- Paljonko tarvitset? -- kysyi hän.

-- Matka Moskovaan maksaa oikeastaan yksitoista ruplaa neljäkymmentä kaksi...

-- Ohhoh, rahaa, rahaa! -- huokasi isä. (Hän huokasi aina kun näki rahaa, vieläpä saadessaan). -- Tässä on kaksitoista. Siitähän tulisi takaisin, mutta pidä loput matkaa varten.

-- Paljon kiitoksia!

Hetken vaiettuaan ylioppilas jatkoi:

-- Viime vuonna ei minun onnistunut heti saada tunteja. En tiedä, miten tänä vuonna käynee, mutta luultavasti en kohta löydä työansiota. Pyytäisin teitä sentähden antamaan minulle noin viisitoista ruplaa vuokra- ja ruokarahoiksi.

Shirjajew ajatteli ja huoahti.

-- Kyllä sinulle kymmenenkin riittää, -- sanoi hän. -- Tuoss' on!

Ylioppilas kiitti. Nyt pitäisi vielä pyytää rahoja vaatteihin, luentomaksuun ja kirjoihin, vaan silmäiltyään tarkemmin isäänsä, päätti hän heittää hänet rauhaan. Mutta äiti, joka oli epäkäytännöllinen ja ajattelematon, kuten kaikki äidit yleensä, ei voinut pidättää itseään, vaan virkkoi:

-- Antaisit, Jevgraw Ivanitsh, hänelle vielä kuusi ruplaa, jotta voisi ostaa uudet saappaat itselleen. Katsohan nyt itsekin, mitenkä saattaisi hän Moskovassa käyttää tuollaisia rääsyjä?

-- Ottakoon minun vanhat. Ne ovat vielä aivan kuin uudet.

-- No, antaisit sitten edes uusia housuja varten. On häpeä katsella häntä...

Ja heti tämän jälkeen näkyi myrsky, jota koko perhe vavisten pelkäsi, uhkaavana lähestyvän: Shirjajewin lyhyt, lihava kaula muuttui tulipunaiseksi. Puna nousi korviin, sitten ohimoille ja peitti vähitellen koko kasvot. Jevgraw Ivanitsh liikahti hermostuneesti tuolillaan ja aukasi paidan kauluksen, jottei olisi niin tukahduttava. Nähtävästi hän taisteli tuota tunnetta vastaan, joka oli saava hänet valtaansa. Vallitsi kuolon hiljaisuus. Lapset pidättivät henkeään, mutta Fedosja Semjonovna jatkoi, aivan kuin hän ei olisi rahtustakaan ymmärtänyt, mikä hänen miestään vaivasi:

-- Eihän Pekka ole enää lapsi. Häntä hävettää kulkea ryysyisenä.

Silloin Shirjajew hypähti ylös ja viskasi kaikin voimin paksun lompakkonsa keskelle pöytää, että leipäpalaset lautaselta lensivät. Hänen kasvoillaan leimahti kiukun, loukkauksen, ahneuden inhottava ilme.

-- Ottakaa kaikki! -- huusi hän kauhealla äänellä. -- Ottakaa kaikki! Ryöstäkää! Kuristakaa!

Hän piteli molemmin käsin päätään ja syöksyi horjuen pitkin huonetta.

-- Nylkekää minut puti puhtaaksi! -- kiljui hän vihlovalla äänellä. -- Pusertakaa minusta viimeisetkin voimat! Ryöstäkää kaikki! Tukehuttakaa!

Ylioppilas punastui ja loi katseensa maahan. Hän ei voinut enää syödä. Fedosja Semjonovna, joka kahdenkymmenen viiden vuoden kuluessa ei ollut tottunut miehensä synkkään luonteeseen, kyyristyi kokoon ja sopersi jotakin puolustuksekseen. Hänen laihtuneilla, typerän ja pelästyneen näköisillä kasvoillaan näkyi hämmästyksen ja tylsän pelon ilme. Lapset ja vanhin tytär Varvara, kasvava tyttö kalpeine, rumine kasvoineen, laskivat lusikkansa ja istuivat kauhun kangistamina.

Shirjajew raivoissaan puhui yhä kauheammin, syöksyi pöydän luo ja alkoi lompakostaan rapistaa rahoja.

-- Ottakaa! -- mörisi hän vavisten koko ruumiiltaan. -- Te olette syöneet ja juoneet minut putipuhtaaksi; tuossa saatte vielä rahatkin! Minä en tarvitse mitään! Teettäkää itsellenne uudet saappaat ja puvut!

Ylioppilas kalpeni ja nousi seisomaan.