Part 4

Grisha, seitsenvuotias pojan pallero, seisoi keittiön oven luona kuunnellen ja tirkistellen avaimen reiästä. Keittiössä tapahtui hänen mielestään jotakin tavatonta, kuulumatonta. Keittiön pöydän luona, jolla tavallisesti hakataan lihaa ja murennetaan sipulia, istui suuri, vankka, punapartainen mies, jolla oli pika-ajurin kauhtana yllään ja hikipisara nenän päässä. Oikean kätensä viidellä sormella kannatti tämä lautasta, josta hörppi teetä, purren väliin sokeria niin kirskuvasti, että kylmät väristykset kulkivat pitkin Grishan selkäpiitä. Vastapäätä häntä istui likaisella jakkaralla lapsenpiika, vanha akka nimeltä Aksinja Stepanovna, joka myöskin joi teetä. Akan kasvoilla oli vakava, mutta samalla jonkunlainen juhlallinen ilme. Kyökkipiika Pelageja puuhasi uunin ympärillä koettaen nähtävästi kätkeä kasvonsa, joilla Grisha näki monivärisen juhlavalaistuksen: milloin ne hohtivat purppuranpunaisina, milloin kalman kalpeina häämöttivät. Hän piteli herkeämättä vapisevin käsin veitsiä, haarukoita, halkoja ja riepuja, liikkui edes ja takaisin, rupatti itsekseen, jyskytteli, mutta ei tehnyt oikeastaan mitään valmista. Hän ei kertaakaan silmäillyt pöytään päin, jonka ääressä toiset teetä joivat, ja vastasi lapsenpiian kysymyksiin katkonaisen tylysti, katsomatta kysyjään.

-- Juokaa, Danilo Semjonitsh! -- kestitsi lapsenpiika pika-ajuria. -- Mutta miksi te yhä vaan teetä ja teetä juotte? Ottakaahan nyt tuosta ryyppy viinaa!

Ja lapsenpiika työnsi viinapullon ja ryyppylasin lähemmäksi vierasta, jolloin hänen kasvoillaan näkyi pahanilkinen ilme.

-- En minä käytä ... en ole tottunut ... kielteli ajuri, -- älkää vaivatko, Aksinja Stepanovna!

-- Mikä mies te olette!... Vosikka, ettekä juo... Eihän naimattoman miehen sovi olla ryyppäämättä. Heittäkää pois!

Ajuri vilkui viinapulloon, sitten lapsenpiian pahanilkisiin kasvoihin ja hänen omille kasvoilleen nousi yhtä pahanilkinen ilme: etpäs, sanon, etpäs petäkkään minua, senkin vanha noita-akka!

-- En juo, heretkäähän... Meikäläisille ei tuo paha tapa kelpaa. Käsityöläinen saattaa kyllä ryypätä, hän kun istuu paikallaan, mutta me sitä vastoin olemme melkein aina liikkeellä, aina yleisön silmissä. Eikös niin? Satut menemään kapakkaan, niin jo kadulta hevonen karkaa; ja pöhnään jos juot itses, niin on se yhä pahempi: pidä silloin varasi, ettet torkahda ja suin päin kuskipukilta katuun keikahda! Niin on sen asian laita.

-- Entä paljonko te kasaatte rahoja päivässä, Danilo Semjonitsh?

-- Miten milloinkin. Toisinaan aina kolmeen ruplaan, vaan täytyypä väliin tyhjinkin käsin kotiin palata. Päivät ovat niin erilaisia. Nykyään ei meidän ammattimme laisinkaan vetele. Issikoita on kuin sieniä sateen jälkeen. Heinä on kallista ja ihmiset turhan tarkkoja, koettavat niin järjestää matkansa, että raitioteillä sopisi kulkea. Mutta kuitenkaan, Jumalan kiitos, ei saa valittaa. Meillä on ruokaa ja vaatetta ja ... vieläpä saatamme tehdä toisenkin onnelliseksi ... (ajuri katsahtaa salaa Pelagejaan) ... jos se hänen mieleensä on.

Mitä sitten puhuttiin, sitä ei Grisha kuullut. Hänen äitinsä tuli siihen ja lähetti pojan lastenkamariin läksyjä lukemaan.

-- Mene lukemaan! Et sinä saa siinä kuunnella!

Tultuaan lastenkamariin Grisha aukaisi kirjan eteensä, mutta luku ei luistanut. Kaikki se, minkä hän oli äsken nähnyt ja kuullut, herätti hänen ajatuksissaan paljon kysymyksiä.

"Pelageja menee naimisiin... -- ajatteli hän. -- Se on kummallista. En ymmärrä miksi mennään naimisiin. Äiti meni naimisiin isän, Vera-serkku Paulin kanssa. Niin, isän ja Paulin kanssa saattaa kyllä mennä naimisiin: heillä on kultaiset kellonperät, kauniit vaatteet, heillä on kiillotetut kengät; mutta kuinka saattaa mennä naimisiin tuollaisen ruman issikan kanssa, jolla on punainen nenä ja suuret huopatossut... Hyi! Minkätähden tahtoo Aksinja Stepanovna, että Pelageja-parka menisi naimisiin?"

Kun vieras oli mennyt pois, tuli Pelageja sisään huoneita siivoomaan. Hän oli vieläkin liikutettu. Kasvonsa olivat punaiset ja pelokkaat. Hän tuskin kosketti luudalla permantoa ja lakaisi joka nurkan viiteen kertaan. Etenkin viipyi hän kauan siinä huoneessa, jossa äiti oli. Nähtävästi painosti yksinäisyys, koska hän tahtoi puhua jonkun kanssa, paljastaa tunteensa ja keventää sydämensä jollekin.

-- Lähti pois! -- mutisi hän, huomattuaan, ettei äiti alkaisi keskustelua.

-- Hän näkyy olevan kunnon mies, -- sanoi äiti kääntämättä katsettaan käsityöstään. -- Raitis, vakava.

-- Jumal'avita, en huoli hänestä! -- huudahti Pelageja yht'äkkiä, sävähtäen punaiseksi. -- Jumal'avita, en huoli!

-- Älä hulluttele, et sinä enää mikään lapsi ole. Se on tärkeä askel; täytyy ensin tarkoin harkita, eikä noin umpimähkään huutaa. Pidätkö sinä hänestä sitten?

-- Mitä te ajattelette, rouva hyvä! -- häpesi Pelageja. -- Sanotaan, että ... Herranen aika!...

"Jospa sanoisi: en pidä!" -- ajatteli Grisha.

-- Millainen teeskentelijä sinä oletkaan... No, pidätkö hänestä?

-- Hän on niin vanha, rouva hyvä! Hi, hi!

-- Valehtelet! -- kirahti lapsenpiika suuttuneena toisesta huoneesta. -- Neljääkymmentä vuotta ei vielä täyttänyt ole. Mitä sinä nuorella tekisit? Ei pidä kasvoista kaikkea päättää... Ota pois, sillä hyvä!

-- Jumal'avita, en ota! -- valitti Pelageja.

-- Niskottelet! Millaisen pirun sinä oikein tahtoisitkaan? Toinen kumartuisi vaikka jalkojen juureen, vaan sinä: "en ota!" Yhäkö vaan aiot posteljooneille ja opettajalle iskeä silmää? Niin, rouva hyvä, kun Grishan opettaja tulee, niin silloinkos Pelageja hänelle lörpöttelee. Uh, sinä hävytön!

-- Entä oletko sinä tuota ajuria koskaan ennen nähnyt? -- kysyi rouva Pelagejalta.

-- Missä minä hänet olisin nähnyt? Ensi kerran tänään näin, Aksinja hänet jostakin oli löytänyt ... senkin vietävän... Mistä tuollaisen piti tullakin siihen minun kiusakseni!?

Päivällispöydässä, kun Pelageja tarjosi ruokia, katselivat kaikki häntä kasvoihin tehden kiusaa ajurista. Hän punastui kovasti ja nauraa hihitti.

"Mahtaa olla häpeällistä mennä naimisiin... -- ajatteli Grisha. -- Kovin häpeällistä!"

Kaikki ruokalajit olivat liiaksi suolaisia, puolikypsistä kananpojista herui verta ja päälle päätteeksi putoili Pelagejan käsistä lautasia ja veitsiä kuin hajoavalta astiahyllyltä. Mutta kukaan ei häntä sanallakaan nuhdellut, sillä jokainen käsitti hänen mielentilansa. Vain kerran heitti isä suutuksissaan lautasliinansa ja sanoi äidille:

-- Mikä merkillinen halu sinussa on naittaa kaiken mailman ihmisiä! Mitä se sinulle kuuluu? Naikoot niinkuin itse tahtovat!

Päivällisen jälkeen alkoi keittiöön pujahdella naapurien kyökkipiikoja ja sisäkköjä ja aina myöhäiseen iltaan saakka kuului sieltä supatusta. Kuinka olivat he kaikki saaneet vihiä kosinnasta, sen jumala ties. Herättyään keskiyöllä Grisha kuuli, kuinka Aksinja ja Pelageja kuiskuttelivat lastenkamarissa verhon takana. Akka vakuutteli, mutta kyökkipiika milloin nyyhkytti milloin nauraa hihitti. Kun Grisha tämän jälkeen taas nukkui, näki hän unissa, kuinka julma noita-akka ryösti Pelagejan...

Seuraavana päivänä tuli rauha maahan... Elämä keittiössä meni tavallista menoaan aivan kuin ei pika-ajuria olisi maailmassa ollutkaan. Joskus heitti lapsenpiika uuden huivin hartioilleen ja poistui juhlallisen vakavana jonnekin pariksi tunniksi, kaikesta päättäen neuvottelemaan. Pelageja ei nähnyt ajuria ja kun hänelle tästä mainittiin, niin hän kiivastui ja huusi:

-- Olkoon hän kolmasti kirottu, etten häntä muistelisi! Hyi!

Kerran illalla tuli äiti keittiöön; kun Pelageja ja Aksinja siellä ahkerasti vaatetta leikkelivät ja sanoi:

-- Jos sinä tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, niin saat tietysti mennä, se on sinun oma asiasi, mutta muista, Pelageja, ettei hän saa täällä ruveta asumaan. Sinä tiedät, etten minä pidä siitä, jos joku keittiössä istua köhnöttelee. Muista nyt... Enkä minä sinua liioin tule päästämään yöksi pois.

-- Jumala ties, mitä te ajattelettekaan, rouva hyvä! -- valitti kyökkipiika. -- Minkä vuoksi te minua hänen tähtensä soimaatte? Vieköön piru mokoman! Voi -- voi, kun pitikin sen kiusaksi siihen tulla...

Kun Grisha eräänä sunnuntai-aamuna katsahti keittiöön, hämmästyi hän kovasti. Siellä oli kansaa kuin sullomalla sullottuna. Oli koko talon kyökkipiiat, talonmies, kaksi poliisia, aliupseeri, eräs poika nimeltä Filkka... Tämä Filkka juoksenteli tavallisesti pesutuvan ympärillä leikkien koirien kanssa, mutta nyt oli hän kammattu, pesty ja piti käsissään pyhimyksen kuvaa, joka oli metallikehyksellä koristettu. Keskellä keittiötä seisoi Pelageja yllään uusi karttuunipuku ja kukka tukkaan pistettynä. Hänen vieressään seisoi ajuri. Nuori pari oli punastunut, hikoili ja vilkuili herkeämättä.

-- Niin ... näyttää olevan aika... -- alkoi aliupseeri pitkän vaitiolon jälkeen.

Pelageja vilkuili murtaen kovasti kasvojaan ja alkoi parkua... Aliupseeri otti pöydältä suuren leivän, astui lapsenpiian viereen ja alkoi toimittaa siunausta. Ajuri lähestyi aliupseeria, romahti polvilleen hänen eteensä ja läiskähytti suudelman hänen kädelleen. Samoin teki hän Aksinjankin edessä. Pelageja seurasi ajuria koneellisesti, polvistuen hänkin. Vihdoin avautui ulko-ovi, valkoista sumua virtasi keittiöön ja koko yleisö tulvasi meluten pihalle.

"Pelageja parka! -- ajatteli Grisha kuunnellessaan kyökkipiian itkua. -- Minne hänet vietiin? Miksi eivät isä ja äiti suojele häntä?"

Vihkimisen jälkeen pesutuvassa hamaan iltaan saakka laulettiin ja soitettiin hanuria. Äiti oli koko ajan kovin suutuksissaan, kun lapsenpiika haisi viinalle ja näiden häiden tähden ei ollut ketään laittamassa teekeittiötä kiehumaan. Kun Grisha meni nukkumaan, ei Pelageja vielä ollut palannut.

"Pelageja parka itkee nyt siellä jossakin pimeässä! -- ajatteli hän. -- Ja issikka häntä kovin toruu."

Seuraavana päivänä aamulla oli Pelageja jo keittiössä. Poikkesipa silloin ajuri hetkeksi sisään. Hän kiitti äitiä kaikesta ja luotuaan kyökkipiikaan ankaran silmäyksen sanoi:

-- Armollinen rouva, pitäkää nyt häntä silmällä. Olkaa kuin äidin sijassa. Ja myöskin te, Aksinja Stepanovna, älkää jättäkö häntä yksin, katsokaa, että kaikki olisi hyvin ... ettei mitään hassutuksia... Ja sitten, armollinen rouva, pyytäisin vaikka viisi ruplaa hänen palkastaan. Täytyy ostaa uudet silat.

Taaskin uusi arvotus Grishalle: Pelageja eli ennen vapaana oman mielensä mukaan tekemättä kenellekään tiliä, kun yht'äkkiä jostakin ilmaantui vieras, joka, ties keneltä, oli saanut oikeuden pitää silmällä kyökkipiian käytöstä ja käyttää hänen omaisuuttaan hyväkseen! Tämä oli hänestä kovin surkuteltavaa ja hän olisi niin mielellään hyväillyt tätä, kuten hän ajatteli, inhimillisen väkivallan uhria. Valikoituaan kaapista suurimman omenan hän pujahti keittiöön, pisti sen Pelagejan käteen ja juoksi aika kyytiä takaisin.

Virkamiehen kuolema.

Eräänä kauniina iltana istui ryöstömies Ivan Dmitritsh Tshervjakow teatterin toisessa nojatuolirivissä katsellen kaukoputkella "Cornevillen kelloja". Hän tunsi olevansa onnen kukkulalla. Mutta yht'äkkiä... Kertomuksissa tavataan usein nuo sanat "mutta yht'äkkiä". Kirjailijat ovat oikeassa, sillä elämä on täynnä yllätyksiä!... Mutta yht'äkkiä hänen kasvonsa rypistyivät, silmät kääntyivät nurin, hengitys pysähtyi ... hän laski tähystyslasinsa, kumartui ja ... haptshi!!! Hän aivasti, kuten näette. Aivastaminen ei ole missään kielletty. Talonpojat, poliisimestarit, vieläpä joskus salaneuvoksetkin, kaikki aivastavat. Tshervjakow ei ällistynyt vähääkään; hän pyyhkäisi nenänsä liinalla ja silmäili senjälkeen ympärilleen, niinkuin kohtelias mies ainakin: kun ei vaan kukaan olisi häiriytynyt aivastuksesta? Mutta silloin hän joutui hämilleen. Hän huomasi, että eräs vanhanpuoleinen mies, joka istui hänen edessään ensimäisessä nojatuolirivissä, pyyhki ahkerasti kaljua päätään ja kaulaansa sormikkaalla, jupisten jotakin itsekseen. Tshervjakow tunsi hänet: se oli eräs kenraali, jolla oli virka tieylihallituksessa.

"Minä pirskotin hänet! -- ajatteli Tshervjakow. Hän ei ole minun päällikköni, vaan vieras; mutta kuitenkin on sopimatonta... Täytyy pyytää anteeksi."

Tshervjakow taivutti vartaloansa eteenpäin ja kuiskasi kenraalin korvaan:

-- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, minä taisin pirskottaa teidät ... minä äkkiarvaamatta...

-- Ei se mitään...

-- Pyydän nöyrimmästi, suokaa anteeksi. Enhän minä ... enhän minä tahallani...

-- Äsh! istukaa hiljaan, olkaa niin hyvä!

Tshervjakow hämmästyi, hymyili tylsämielisesti ja alkoi katsella näyttämölle. Hän koetti seurata näyttelemistä, mutta ei tuntenut enää äskeistä onnea. Rauhattomuus tuskastutti häntä. Väliajalla hän lähestyi kenraalia ja voitettuaan pelkonsa sai tuskin sanotuksi:

-- Minä pirskotin teidät, teidän ylhäisyytenne... Suokaa anteeksi... Minä... En minä tarkottanut...

-- Oh, riittää jo!... Minä olen jo unohtanut koko asian, mutta te vain puhutte yhtä ja samaa! -- sanoi kenraali liikuttaen kärsimättömästi alahuultaan.

"Unohtanut, vaikka silmistä selvästi näkyy salakavaluus, -- ajatteli Tshervjakow silmäillen epäluuloisesti kenraalia. -- Ei suvaitse edes puhua. Pitäisipä sittenkin selittää, etten minä ... että se on luonnon laki, muuten saattaa vielä luulla, että minä tahallani sylkäisin. Ellei hän sitä nyt muistaisikaan, niin kyllä joskus jälkeen päin muistaa!..."

Tultuaan kotiin Tshervjakow kertoi vaimolleen ikävästä sattumasta. Mutta vaimo näytti liian kevytmielisesti käsittävän asian; hän vain säpsähti ja kuultuaan, että kenraali on "vieras", rauhottui.

-- Mutta menehän sinä kuitenkin pyytämään anteeksi, -- sanoi vaimo. -- Luulee ehkä vielä, että sinä et osaa käyttäytyä seurassa.

-- Niin, niin, sitähän minäkin! Kyllähän minä jo pyysin anteeksi, mutta hän oli niin kummallinen... Ei puhunut yhtäkään ymmärrettävää sanaa. Niin juuri; eikä sitten ollut enää aikaa selityksiin.

Seuraavana päivänä Tshervjakow leikkasi tukkansa, ajoi partansa ja meni kenraalin luo selittämään... Astuessaan vastaanottohuoneeseen hän näki siellä paljon anojia ja heidän keskellään itse kenraalin, joka alkoi anomusten vastaanoton. Kuunneltuaan paria anojaa hän suuntasi katseensa Tshervjakowiin.

-- Eilen "Arkadiassa", kuten teidän ylhäisyytenne muistanee, -- alkoi ryöstömies selittää, -- minä aivastin ja ... äkkiarvaamatta pirskotin... Suokaa...

-- Mitä joutavia! Entä teidän asianne? -- sanoi kenraali kääntyen seuraavan anojan puoleen.

"Ei tahdo puhua! -- ajatteli Tshervjakow käyden kalpeaksi. -- Hän on siis suuttunut ... mutta asia ei saa jäädä tähän... Minun täytyy saada selittää..."

Kun kenraali oli lopettanut keskustelunsa viimeisen anojan kanssa ja aikoi poistua, riensi Tshervjakow hänen peräänsä änköttäen:

-- Teidän ylhäisyytenne! Jos rohkenen häiritä teitä, niin tapahtuu se sulasta katumuksen tunteesta!... Etten minä tahallani, sen suvainnette itse tietää...

Kenraali virnisti kasvojaan kuin aikoisi itkeä ja viittoeli kädellään.

-- Te laskette vaan leikkiä! -- sanoi hän häviten oven taa.

"Mitä leikkiä tämä olisi? -- ajatteli Tshervjakow. -- Eihän siinä ole leikkiä ensinkään! Hän on kenraali, eikä saata käsittää. Koska niin on, en enää tule pyytämään anteeksi mokomaltakin tyhmyriltä! Piru hänet periköön! Minä kirjotan hänelle kirjeen, mutta tänne en enää tule! Jumal'avita, en tule!"

Näin ajatteli Tshervjakow astellessaan kotiin. Kirjettä ei hän kenraalille kirjottanut. Hän ajatteli kyllä kauan, mutta ei saanut sitä kokoon. Seuraavana päivänä oli siis jälleen mentävä itse selittämään.

-- Eilen minä häiritsin teidän ylhäisyyttänne, -- mutisi hän, kun kenraali loi kysyvän katseensa häneen, -- en huvin vuoksi, niinkuin te suvaitsitte sanoa, vaan sentähden, että aivastaessani pirskotin... mutta mitään leikkiä en edes ajatellutkaan. Uskaltaisinko minä laskea leikkiä? Jos me laskisimme leikkiä, niin eihän silloin olisi mitään kunnioitusta henkilöitä kohtaan...

-- Mene hiiteen!! -- kirkui kenraali yht'äkkiä vavisten kiukusta.

-- Mitä-ä? -- kysyi Tshervjakow kuiskaen ja puutuen pelosta.

-- Mene hiiteen!! -- toisti kenraali polkien jalkaansa.

Tshervjakow tunsi, että vatsassaan revähti. Mitään näkemättä, mitään kuulematta hoiperteli hän ovelle ja tuli ulos kadulle... Tultuaan koneentapaisesti kotiin laskeutui hän virkapukuaan riisumatta pitkälleen sohvalle ja -- kuoli.

Liiotteli.

Maanmittari Gleb Gavrilovitsh Smirnow saapui junalla "Hökkelin" asemalle. Kartanoon, johon hän oli kutsuttu maita mittailemaan, oli asemalta vielä kuljettava hevosella noin kolme-, neljäkymmentä virstaa. Jos kyytimies ei ole humalassa, eivätkä hevoset kaakkeja, niin ei tule edes kolmeakymmentä virstaa, mutta jos kyytimies sattuu olemaan hutikassa ja hevoset ovat kaakkeja, niin ei viidessäkymmenessäkään ole tarpeeksi.

-- Olkaa hyvä ja sanokaa, mistä voisin saada kestikievarikyydin? -- kääntyi maanmittari asemasantarmin puoleen.

-- Hä? Kestikievarikyydin? Vaikka sata virstaa samoilisit et löydä ainoatakaan maankiertäjää saatikka sitten kestikievarikyytiä... Mutta entä minne olette matkalla?

-- Djevkinoon, kenraali Hohotovin maatilalle.

-- Vai niin! -- haukotteli santarmi. -- No, menkää tuonne aseman taa, siellä pihalla sattuu joskus olemaan talonpoikia, jotka kuljettavat matkustajia.

Maanmittari huoahti ja mennä laahusti aseman taa. Sieltä löysi hän kauan etsittyään ja tiedusteltuaan synkän, rokonarpisen ja mitä rotevimman talonpojan, jolla oli yllään repaleinen, harmaa sarkatakki ja niinitallukat jaloissaan.

-- Piru ties millaiset sinun vankkurisi ovat! -- murisi maanmittari kavutessaan ajoneuvoihin. -- Ei niistä saa selvää, missä on etu-, missä takapää...

-- Tarvitseekos siitä sitten niin selvillä ollakkaan? Se, jossa hevosen häntä heiluu, on etupää ja se toinen puoli, jossa teidän armonne istuu, on takapää...

Hevonen oli nuori, mutta laiha ja hajasäärinen; sen korvalehdet oli pureskeltu rikki. Kun kyytimies nousi lyömään sitä köydenpätkällä se vain ravisteli päätään. Kun hän oli haukkunut sitä halukseen ja löi toistamiseen, niin vankkurit narahtivat ja alkoivat vapista kuin kuumeessa. Kolmannen lyönnin jälkeen ne huojuivat ja vasta neljännestä iskusta ne lähtivät liikkeelle.

-- Tällä laillako me koko matkan tulemme kulkemaan? -- kysyi maanmittari hurjan tärinän vallassa ihmetellen venäläisten kyytimiesten taitoa yhdistää hidas kilpikonnan kulku sisälmyksiä sekottavaan tärinään.

-- Kyllä perille tullaan! -- lohdutti kyytimies. -- Tamma on nuori ja nokkela... Kun se kerran lämpenee, niin ei sitä enää pysäytetäkään... No-o-o, sinä lurjus!

Oli hämärä, kun he lähtivät asemalta. Oikealla häämötti tummunut, huurteinen tasanko, jolla ei ollut äärtä eikä rajaa... Sitä pitkin kulkiessa tuli aika niin surkean ikäväksi. Taivaanrannalla, jossa tasanko hävisi näkymättömiin yhtyen ilmankanteen, hehkui sammuva syksyinen ruskotus vielä väsyneesti. Vasemmalla puolen tietä törrötti jotakin; se oli liian suuri ollakseen heinäsuova, vaan ei saattanut mikään rakennuskaan olla. Mitä edessä oli, sitä ei maanmittari nähnyt, sillä kyytimiehen leveä selkä peitti koko tämän puolen näköpiiristä. Oli hiljaista, mutta kylmä.

"Kuinka autiota kuitenkin!... -- ajatteli maanmittari koettaen peittää korvansa päällysnutun kauluksella. -- Ei taloa eikä tölliä! Kuka tietää vaikka jonakin sopivana hetkenä hyökättäisiin kimppuuni ja ryöstettäisiin minut puti puhtaaksi. Eikä kukaan saisi siitä mitään tietää, ei vaikka tykillä ampua jyskyttäisi... Kyytimies on kovin epäluotettava... Katsos millainen leveä selkä! Ei tuollaisen luonnon lapsen tarvitse muuta kuin sormellaan koskettaa, kun jo henkeni heittäisin. Kuinka petomainen ja samalla viekas hänen naamansa on."

-- Kuulehan, veikkoseni, -- kysyi maanmittari, -- mikä sinun nimesi on?

-- Minunko? Klim.

-- Entä millaista, hyvä Klim, millaista täällä on kulkea? Eikö ole vaarallista? Eikö tehdä pahaa?

-- Ei, Jumala paratkoon... Kuka täällä pahaa tekisi?

-- Sehän on hyvä, ettei tehdä pahaa... Kaikissa tapauksissa on minulla kolme revolveria varalla, -- valehteli maanmittari. -- Revolverilla, näes, ei sovi leikitellä. Kymmenen roistoa sillä loitolla pitelee...

Pimeni. Yht'äkkiä alkoivat vankkurit narista ja vinkua. Ne kääntyivät aivan kuin vasten tahtoaan vasemmalle.

"Minne tuo nyt mahtanee minua viedä? -- ajatteli maanmittari. -- Ajoi yhä suoraan, kunnes äkkiarvaamatta lennättää vasemmalle. Senkin vietävä, taitaapa johonkin ryteikköön minua venyttää ja sitten ... ja sitten... Tapahtuuhan usein, että..."

-- Hei, kuulehan, -- kääntyi hän kyytimiehen puoleen. -- Sanoit, ettei täällä ole vaarallista? Se on vahinko... Minä niin mielelläni tappelisin roistojen kanssa... Tosin olen näöltäni heikko, kivuloinen, mutta vahva kuin härkä... Kerran hyökkäsi kimppuuni kolme roistoa. Ja kuinkas kävi? Yhtä pitelin niin, ajatteles, että heitti henkensä ja ne kaksi muuta lähetettiin minun tähteni Siperiaan pakkotyöhön. Ja mistä tuo voimani tulee, sitä en tiedä, mutta yhdellä kädellä minä hoitelen sellaisia potria poikia kuin sinäkin olet.

Klim kääntyi katsomaan maanmittaria, rypisteli kasvojaan ja läimähytti piiskallaan hevosta.

-- Niin, veikkoseni... -- jatkoi maanmittari. -- Varjelkoon Jumala ketään joutumasta minun kynsiini. Vähätpä siitä, että roisto jää käsittä ja jaloitta, kun hän joutuu oikeuden eteen, vastaamaan... Minä tunnen kaikki tuomarit ja nimismiehet. Olen tärkeä, välttämätön, valtiollinen henkilö. Hallitus tietää varsin hyvin, että minä nyt täällä matkustelen ja pitää huolta siitä, ettei minulle mitään pahaa tapahdu. Kaikkialla pitkin tien varsia ovat pensaat täynnä poliiseja, ja vahteja... Se... se... seis! -- huusi maanmittari yht'äkkiä. -- Minne sinä nyt ajat? Minne sinä viet minua?

-- Ettekö näe? Metsä!

"Metsä, todellakin... -- ajatteli maanmittari. -- Ja minä kun pelästyin!... Mutta ei pidä paljastaa tunteitaan. Hän on varmaankin jo huomannut, että minä pelkään, koska noin usein minua silmäilee. Ties mitä hän ajattelee... Ensin ajoi niin hitaasti, jalka jalan ja nyt kiitää tuolla lailla!"

-- Kuulehan, Klim! Miksi sinä noin hevosta joudutat?

-- En minä sitä jouduta. Itse juoksee... Ja kun sen kerran saa vauhtiin, niin ei sitä mitenkään enää pysäytetä. Ei se itsekään pidä siitä, että sillä sellaiset jalat on.

-- Valehtelet, veikkoseni! Näen selvästi, että valehtelet! En minä ainakaan kehota noin nopeasti ajamaan. Pidätähän hevostasi... Kuuletko? Pidätä!

-- Minkä tähden?

-- Sentähden, että ... tuota noin ... että asemalta tulee minun jälessäni neljä toveria. Ajetaan niin, että he saavat meidät kiinni... He lupasivat saavuttaa minut tässä metsässä... Heidän kanssaan on hauskempi kulkea yhdessä, sillä he ovat hauskoja, mutta samalla tanakoita poikia ... jokaisella heistä on revolveri... Mitä sinä siinä vääntelet ja kääntelet itseäsi kuin istuisit neuloilla? Hä? Minä, veikkoseni... Ei suinkaan minussa mitään katseltavaa, mitään huvittavaa ole ... jolleivät minun revolverini ehkä. Katso vain, jos tahdot, kyllä minä kaivan ne esiin ja näytän... Ole hyvä, jos...

Maanmittari oli kopeloivinaan revolvereja taskuistaan, kun tapahtui jotakin, mitä hän suuren pelkonsa ohessa ei saattanut aavistaa. Klim syöksyi yht'äkkiä vankkureista ja ryömi metsän tiheikköön.

-- Auttakaa! -- huusi hän täyttä kurkkua. -- Auttakaa! Ota hevonen ja vankkurit, kun vaan säästät minun henkeni! Auttakaa!

Kuului nopeita, eteneviä askeleita, oksain räiskettä -- sitten kaikki hiljeni... Maanmittari, joka ei saattanut uskoa sanojensa voimaa, pysäytti hevosen ensimäiseksi työkseen, siirtyi sitten mukavampaan asentoon vankkureissa ja alkoi tuumailla.

"Pötki pakoon ... pelästyi, hölmö... Mikäs nyt auttaa? Yksin en voi jatkaa matkaani, kun en osaa tietä, ja voitaisiinpa luulla, että olen varastanut hevosen häneltä... Niin, mitä on tehtävä?"

-- Klim! Klim! -- huusi hän.

-- Klim!... -- vastasi kaiku.

Ajatellessaan, että hänen koko yön täytyy istua pimeässä, kylmässä metsässä ja kuunnella susien ulvontaa, kaikua ja laihan tamman hirnuntaa, alkoi maanmittarin selkäpiitä karmia aivan kuin olisi kylmällä raudanpalasella sitä raspinut.

-- Hyvä Klim! -- alkoi hän jälleen huutaa. -- Veikkoseni! Missä sinä olet, hyvä Klim?