Part 3

Navagin jutteli kauan Fedjukowin kanssa, manasi sen jälkeen esiin Napoleonin, Hannibalin, Askotshenskijn, tätinsä Klaudia Saharovnan, jotka kaikki vastasivat hänelle lyhyesti, mutta samalla sattuvasti ja syvämietteisesti. Ainakin neljä tuntia puuhasi hän lautasen ympärillä kunnes nukkui rauhottuneena ja onnellisena ajatellessaan, että uusi, salaperäinen maailma oli avautunut hänelle. Siitä lähtien hän joka päivä harrasti spiritismiä ja selitti kokouksissa virkamiehille, että luonnossa on yleensä hyvin paljon yliluonnollista, ihmeellistä, mihin meidän oppineittemme jo aikoja sitten olisi pitänyt kiinnittää huomionsa. Hypnotismi, mediumismi, bishopismi, spiritismi, nelijako ynnä muut hämärät asiat valtasivat hänet siihen määrään, että hän päiväkaudet -- puolisonsa suureksi iloksi -- luki spiritistisiä kirjoja tai puuhasi lautasensa kanssa, harrasti pöydän kiertämistä ja yliluonnollisten ilmiöitten selittämistä. Tuota pikaa alkoivat kaikki hänen alamaisensakin harrastaa spiritismiä, vieläpä niin hartaasti, että vanha ryöstömies sekaantui päästään ja lähetti kerran tällaisen sähkösanoman: "Helvettiin. Rahatoimikamari. Tunnen, että muutun pahaksi hengeksi. Mikä auttaa? Vastaus maksettu. Vasilij Krinolinskij."

Luettuaan satakunta teosta spiritismistä, Navagin tunsi voittamatonta innostusta itsekin kirjottaa jotakin. Viisi kuukautta hän istui työpöytänsä ääressä pohtien hartaasti asiaa, kunnes vihdoin viimeinkin valmistui hänen laaja selontekonsa otsakkeella: "Minunkin mielipiteeni." Lopetettuaan tämän työnsä, hän päätti lähettää sen spiritistiseen aikakauskirjaan.

Päivä, jona kirjotus piti lähetettämän, on ikimuistettava. Navagin muistaa, että tuona merkillisenä päivänä olivat hänen virkahuoneessaan kirjuri, joka kirjotti puhtaaksi tutkimusta, ja seurakunnan apulaispappi, joka oli kutsuttu asioissa. Navaginin kasvot loistivat. Hän silmäili hellästi henkensä tuotetta, koetti sormillaan sen paksuutta, hymyili onnellisena ja sanoi kirjurille:

-- Minä luulen, Filip Sergeitsh, että lähetämme sen vakuutetussa kirjeessä. Se on varmempi... -- Senjälkeen kääntyi hän apulaisen puoleen sanoen: -- Teidät, hyvä ystäväni, kutsuin luokseni erään asian tähden. Minä lähetän, nimittäin, nuorimman poikani kimnaasiin ja tarvitsen sentähden mitä pikemmin papintodistuksen.

-- Hyvä on, teidän ylhäisyytenne! -- sanoi apulainen kumartaen. -- Hyvin hyvä! Ymmärrän...

-- Eiköhän voisi saada sitä jo huomenna?

-- Hyvä on, teidän ylhäisyytenne, olkaa huoletta! Huomenna se on valmis! Olkaa hyvä ja lähettäkää joku ennen iltakirkkoa noutamaan sitä. Minä olen siellä silloin. Käskekää kysymään Fedjukowia, minä olen siellä...

-- Kuinka?! -- huudahti todellinen valtioneuvos kalveten.

-- Fedjukowia.

-- Oletteko ... oletteko Fedjukow? -- kysyi Navagin hämmästyneenä.

-- Aivan niin, Fedjukow.

-- Te ... te olette kirjottanut nimenne eteisessä käyntiluetteloon?

-- Aivan niin, -- myönsi apulainen joutuen hämilleen. -- Minä, teidän ylhäisyytenne, kirjotan tavallisesti nimeni ylhäisten henkilöitten luona tervehdyksellä käyneitten joukkoon... Minusta se on niin hauskaa... Kun huomaan paperin eteisessä, niin herää minussa heti kova halu kirjottaa nimeni...

Mykkänä, typertyneenä, ymmärtämättä tai kuulematta mitään harppasi Navagin huoneessaan. Hän nykäisi oviverhoja, räpäytti pari kolme kertaa oikeaa kättään niinkuin jeune-premier baletissa nähdessään _hänet_, vihelsi, hymyili mielettömästi, osotti sormellaan jonnekin kauas.

-- Minä lähetän siis heti kirjotuksenne, teidän ylhäisyytenne, -- sanoi kirjuri.

Nämä sanat johtivat Navaginin todellisuuteen. Hän katsoi tylsämielisesti kirjuria ja apulaista, muisti asian menon ja polkien vimmatusti jalkaansa huusi kovalla ja kimeällä äänellä:

-- Jättäkää minut rauhaan! Jät-tä-kää minut rauhaan, sanon teille! Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä?

Kirjuri ja apulainen pötkivät ulos virkahuoneesta ja olivat jo kadulla, kun Navagin yhä vielä polki jalkaansa ja huusi:

-- Jättäkää minut rauhaan! Mitä te tahdotte minusta, en ymmärrä? Jät-tä-kää minut rauhaan!

Hyvin kävi.

Ylijunailija Stytshkinin luona eräänä hänen vapaapäivänään istui Ljubow Grigorjevna, roteva, noin neljänkymmenen vuoden ikäinen nainen, joka rakenteli avioliittoja ja toimitteli monenlaisia muita asioita, joista tavallisesti puhutaan kuiskaten. Stytshkin jonkun verran hämillään, mutta, kuten aina, vakavana, päättäväisenä ja ankarana asteli huoneessaan polttaen sikaria ja puhuen:

-- Hyvin hauska tutustua. Semjon Ivanovitsh suositteli teitä siltä kannalta, että te voitte auttaa minua eräässä arveluttavassa, sangen tärkeässä asiassa, joka koskee minun elämäni onnea. Minä, hyvä Ljubow Grigorjevna, olen jo viisikymmentäkaksi-vuotias, se on sellainen ikäkausi, jolloin sangen monella jo on täysikasvuisia lapsia. Virkani on luotettava. Vaikka minulla ei ole suuria varoja, niin voin kuitenkin elättää rakastetun olennon ja lapsia. Sanon teille näin kahden kesken, että paitsi palkkaani minulla on pankissa rahoja, jotka olen koonnut elämäntapani avulla. Minä olen päättäväinen ja raitis mies ja vietän säännöllistä ja johdonmukaista elämää, jotta kelpaan varsin hyvin monelle esikuvaksi. Mutta yhtä minulta puuttuu -- kotiliettä ja elämäntoveria. Sentähden on minun elämäni kuin paikasta paikkaan kiertävän paimentolaisen ilman huvitusta. Enkä saata kenenkään kanssa vaihtaa ajatuksia, ja sairastumaan jos sattuisin ei olisi kukaan tarjoomassa minulle apua. Sitä paitsi, Ljubow Grigorjevna, on naineella henkilöllä seurassa aina suurempi vaikutus kuin naimattomalla... Minä olen sivistyneestä säädystä ja hyvinvoipa, mutta jos katselee minua toiselta näkökannalta, niin mikä minä oikeastaan olen? Loinen, kuin mikäkin katolilainen pappi. Ja juuri tämän tähden minä antaisin hyvin mielelläni kirkon laskea siteet päälleni, toisin sanoen, astuisin lailliseen avioliittoon jonkun arvokkaan henkilön kanssa.

-- Hyvä asia! -- huoahti naittaja-akka.

-- Minä olen yksinäinen ihminen enkä tunne ketään tässä kaupungissa. Kenen puoleen voisin kääntyä kun kaikki ovat minulle tuntemattomia? Nähkääs, sen vuoksi juuri Semjon Ivanovitsh neuvoi minua kääntymään sellaisen naisen puoleen, joka erikoistuntijana tällä alalla ottaa suorittaakseen ihmisten elämän onnea koskevia tehtäviä. Pyydän siis hartaimmin, Ljubow Grigorjevna, teidän myötävaikutustanne minun kohtaloni ratkaisussa. Te tunnette kaupungin kaikki neidot ja taidatte helposti auttaa minua.

-- Se käy päinsä...

-- Juokaa, pyydän nöyrimmästi...

Naittaja-akka nosti tottuneesti lasin huulilleen ja tyhjensi sen yhdellä kulauksella rypistämättä kasvojaan.

-- Se käy päinsä, -- toisti hän. -- Mutta minkälaisen morsiamen te, Nikolai Nikolaitsh, haluatte?

-- Minäkö? Sellaisen kuin kohtalo suo.

-- No niin, tietysti riippuu se kohtalosta, mutta onhan jokaisella sentään oma makunsa. Toinen pitää tummaverisestä ja toinen vaaleaverisestä.

-- Nähkääs, Ljubow Grigorjevna... -- sanoi Stytshkin arvokkaasti huoaten. -- Minä olen päättäväinen ja lujaluonteinen mies. Minusta on kauneus ja yleensä ulko-asu toisarvoinen merkitykseltään, sillä, kuten itse tiedätte, eihän kauneus ole kaikki kaikessa ja kauniista vaimosta on sitä paitsi kovin paljon vaivaa. Minä olen sitä mielipidettä, että pääasia naisessa ei ole se, mikä näkyy pinnalla, vaan se, mikä on sisässä, se tahtoo sanoa, että hänellä on sielu ja muut ominaisuudet. Juokaa, pyydän nöyrimmästi... Tietysti on hyvin hauskaa, jos vaimo on itsestänsä lihavanlainen, mutta tämä ei ole molemminpuolisen onnen tähden tärkeätä. Pääasia, se on järki. Mutta totta puhuen ei naisessa järki ole niinkään tarpeen, sillä silloin hän omistaisi suuren ymmärryksen, jonka avulla sitten alkaisi pohtia korkeita ideaaleja. Ilman sivistystä ei nykyään sovi olla, sehän on selvä, mutta sivistystäkin löytyy niin monenlaista. On sangen hauskaa, jos vaimo osaa ranskaa ja saksaa ja niitä muita, sangen hauskaa; mutta mitä on siitä hyötyä, jollei hän taida nyt esimerkiksi neuloa nappia kiinni? Olen sivistyneestä säädystä, ruhtinas Silberhut'in kanssa olen aivan samalla kannalla kuin esimerkiksi teidän kanssanne, mutta minä olen luonteeltani yksinkertainen ja juuri siksi olen yksinkertaisen neidon tarpeessa. Erittäin tärkeätä on se, että hän pitäisi minua arvossa ja tuntisi, että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi.

-- Sehän on tietty, se.

-- No niin, nyt mitä omaisuuteen tulee... Rikasta en tarvitse. Minä en voi sietää sellaista halpamaisuutta, että naidaan rahan tähden. Minä en tahdo, että söisin vaimoni leipää, vaan että hän minun ja että hän sen käsittäisi. Mutta köyhästä en minä liioin pidä väliä. Vaikka minulla onkin varoja, enkä nai huvin vuoksi, vaan rakkaudesta, niin en voi ottaa köyhää, sillä, kuten itse tiedätte, nykyään on kaikki niin kovin kallista ja lapsia tulee.

-- Sopii ottaa sellainen, jolla on myötäjäisiä, -- sanoi naittaja-akka.

-- Juokaa, pyydän nöyrimmästi...

He olivat vaiti jonkun aikaa. Akka huokasi syvään, katsoi kierosti junailijaan ja kysyi:

-- Entä, hyvä veli, mitä pidät vanhasta piiasta? Minulla olisi hyvää tavaraa. Toinen on ranskalainen, mutta toinen on peräti kreikkalainen. Oikein hyvää lajia.

Junailija tuumaili ja sanoi:

-- Ei, kiitoksia. Nähdessäni teidän puoleltanne noin suurta mielisuosiota, sallikaa minun kysyä: paljonko otatte vaivoistanne morsiamen suhteen?

-- En minä paljoa ota. Jos annatte kaksikymmentäviisi ruplaa ja kankaan uuteen pukuun, kuten tavallista, niin olen kiitollinen. Myötäjäisistä erikseen, se on sitten eri asia.

Stytshkin nosti kätensä ristiin rinnalle ja alkoi vaieten ajatella asiaa. Tuumailtuaan hän huoahti ja sanoi:

-- Se on paljon...

-- Ei ensinkään paljon, Nikolai Nikolaitsh! Ennen vanhaan, jolloin häitä oli paljon, sai halvemmalla, mutta nykyään -- mitä me tienaamme? Jos kuukaudessa ansaitsee viisikymmentä ruplaa, on hyvä. Niin, niin, hyvä veli, ei niistä häistä paljoa kostu.

Stytshkin katsoi neuvottomana naittajaan ja kohautti olkapäitään.

-- Hm!... Tokkohan viisikymmentä ruplaa on vähän? -- kysyi hän.

-- Vähän on! Ennen vanhaan sattui usein, että tuli päälle sadan ruplan.

-- Hm!... En olisi uskonut, että sellaisilla toimilla voisi niin paljon ansaita. Viisikymmentä ruplaa! Ei joka mies sen vertaa ansaitse! Juokaa, pyydän nöyrimmästi...

Naittaja-akka joi pohjaan rypistämättä kasvojaan. Stytshkin katseli häntä kiireestä kantapäähän ja sanoi:

-- Viisikymmentä ruplaa... Se tahtoo sanoa, kuusi sataa ruplaa vuodessa... Juokaa, pyydän nöyrimmästi... Sellaisilla ansioilla ei teidän, Ljubow Grigorjevna, ole vaikea tehdä naimiskauppaa itsestänne...

-- Minunko? -- nauroi naittaja. -- Minä olen jo vanha...

-- Ei ensinkään... Ulkomuotonne on tuollainen ... kasvonne pyöreät, sievät ja muutenkin...

Naittaja joutui hämille, samoin kuin Stytshkin, joka istui hänen viereensä.

-- Te olette vielä sangen miellyttävä, -- sanoi junailija. -- Jos satutte saamaan säntillisen, säädyllisen ja säästäväisen miehen, jolla on jotakuinkin hyvä palkka, niin te voitte lisäansioillanne hyvinkin miellyttää häntä ja elää täydessä sovussa...

-- Herranen aika, mitä te puhutte, Nikolai Nikolaitsh...

-- Mitä? En minä mitään...

Seurasi vaitiolo. Sitten alkoi Stytshkin niistää nenäänsä. Naittaja-akka punastui ja katsellen kainosti vierustoveriinsa, kysyi:

-- Entä paljonko te ansaitsette, Nikolai Nikolaitsh?

-- Minäkö? Seitsemänkymmentäviisi ruplaa, paitsi lisäpalkkioita. Sen lisäksi on meillä vielä tuloja steariinikynttilöistä ja jäniksistä.

-- Käytte siis myöskin metsästämässä?

-- Ei. Me kutsumme jäniksiksi niitä matkustajia, jotka kulkevat ilman pilettiä.

Seurasi taas hetken vaitiolo. Stytshkin nousi ja alkoi liikutettuna astella edes ja takaisin huoneessaan.

-- Minä en pidä nuoresta vaimosta väliä, -- sanoi hän. -- Olen jo ikämies ja sentähden sopii minulle paremmin sellainen ... sellainen kuin esimerkiksi te olette ... arvokas ja säädyllinen ... ja ulkomuodoltaan teidän...

-- Hyvä Jumala, mitä te puhutte... -- hihitti naittaja peittäen nenäliinalla punaiset kasvonsa.

-- Miksi sitä sen kauvempaa ajatella? Te olette mieleni mukainen ja sopiva minulle ominaisuuksinenne. Olen säntillinen, raitis ja jos vielä pidätte minusta, niin ... mitäs muulla väliä? Sallikaa minun pyytää teitä omakseni!

Ljubow Grigorjevna pudotti pari kyynelettä, alkoi sitten nauraa ja suostumuksensa merkiksi suudella mäiskähytti Stytshkiniä.

-- Kas niin, -- sanoi onnellinen ylijunailija, -- sallikaa minun nyt selittää, minkälaista käytöstä ja yleensä elämän tapaa minä teiltä toivon... Minä olen ankara, säädyllinen ja säntillinen mies, ajattelen kaikesta jalosti ja toivon, että vaimoni olisi myöskin ankara ja ymmärtäisi, että minä olen hänen hyväntekijänsä.

Stytshkin istuutui, huoahti syvään ja alkoi selittää morsiamelleen perhe-elämää ja vaimon velvollisuuksia.

Paha poika.

Ivan Ivanitsh Lapkin, nuori miellyttävän näköinen mies, ja Anna Semjonovna Samblitskaja, nuori neito, jolla on pieni pystynenä, kulkivat jyrkkää rantaäyrästä alas ja istuivat pienelle penkille aivan rannalle tiheään pajupensastoon. Ihana paikka! Siellä oli aivan kuin kaukana muusta maailmasta -- ei nähnyt kukaan muu kuin kalat ja vesihämähäkit, jotka nuolen nopeudella kiisivät pitkin veden pintaa. Nuorilla oli ongenvapoja, matokippo ja muita kalastustarpeita mukanaan. Heti, kun he olivat istuneet alas, alkoi ahkera onkiminen.

-- Olen iloinen, että me vihdoinkin olemme kahden, alkoi Lapkin katsellen ympärilleen. -- Minulla on niin paljon teille sanomista ... niin paljon... Kun näin teidät ensi kerran... Teillä nykii... Minä ymmärsin silloin miksi elän, tiesin kuka on epäjumalani, jolle minun täytyy pyhittää työni ja elämäni. Se mahtaa olla suurenmoinen ... nykii taas... Nähtyäni teidät, minä rakastuin ensi kerran, rakastuin tulisesti! Älkää temmatko onkea ... syököön paremmin... Sanokaa minulle, armaani, uskallanko toivoa -- ei vastarakkautta, ei! -- sitä en ansaitsisi, enkä tohdi edes ajatellakaan, -- vaan uskallanko toivoa... Vetäkää! Vetäkää!

Anna Semjonovna nosti ongenvapansa ylös, veti puoleensa ja huudahti. Ilmassa kimalsi hopeanhohteinen, vihertävä kala.

-- Hyvänen aika! Ahven! Ai! Pian, pian! Nyt se heltisi!

Ahven heltisi koukusta, hyppeli nurmikkoa pitkin ja ... loiskis veteen!

Kalaa tavottaessa tarttui Lapkin jotenkin vahingossa Anna Semjonovnan käteen ja painoi sen vahingossa huulilleen... Tyttö koetti vetää kättään pois, mutta se oli jo myöhäistä: heidän huulensa yhtyivät vahingossa suudelmaan. Sitä seurasi toinen suudelma, kolmas, sitten valoja, vakuutuksia... Onnellinen hetki!

Mutta tässä matoisessa maailmassa ei ole mitään ehdotonta onnea, sillä vastamyrkkyä löytyy jo onnessa itsessään tai johtuu ainakin ulkoa päin jotenkin siihen. Niin kävi nytkin. Kun nuoret juuri suutelivat, kuului äkkiä naurua. He katsahtivat ympärilleen ja hämmästyivät suuresti: vedessä seisoi vyötäisiään myöten alaston poika. Se oli Kolja, lukiolainen, Anna Semjonovnan veli. Hän katseli nuoria ja hymyili pahanilkisesti.

-- Ahaa ... te suutelitte? -- sanoi hän. -- Vai niin! Minä sanon äidille.

-- Toivon, että te, kuten kunnon mies ainakin... -- mutisi Lapkin punastuen. -- Vaaniminen on raukkamaista, mutta kielitteleminen halpamaista, inhottavaa, ilettävää... Luulen, että te rehellisen, jalomielisen ihmisen tavoin...

-- Antakaa rupla, silloin en sano! -- virkkoi jalomielinen ihminen. -- Muuten sanon.

Lapkin otti ruplan taskustaan ja antoi Koljalle. Tämä puristi rahan märkään kouraansa, vihelsi ja ui pois. Mutta rakastuneet eivät tällä kertaa enää suudelleet.

Seuraavana päivänä toi Lapkin kaupungista Koljalle maalilaatikon ja pallon, ja Anna Semjonovna lahjoitti hänelle kaikki tyhjät pillerirasiansa. Sitten sai hän kauniit kalvosinnapit koiranpäineen. Nähtävästi huvitti kaikki tämä pahaa poikaa ja saadakseen yhä enemmän lahjoja, hän alkoi tarkasti pitää silmällä heitä. Minne ikään Lapkin ja Anna Semjonovna menivät, sinne hän perässä. Eikä hetkeksikään hän jättänyt heitä kahden.

-- Konna! -- murisi Lapkin hampaittensa välistä. -- Noin nuori ja niin paatunut! Mikä hänestä ajan pitkään tuleekaan?!

Koko kesäkuun aikana ei Kolja antanut rauhaa rakastuneille raukoille. Hän uhkasi ilmottaa asiasta, vaaniskeli ja vaati yhä uusia lahjoja; eikä mikään riittänyt. Vihdoin alkoi hänen mielensä kovin tehdä taskukelloa. Ja mikäs auttoi? Täytyi luvata vaan.

Kerran päivällispöydässä, kun tarjottiin piirakoita, Kolja yht'äkkiä purskahti nauruun, räpytti toista silmäänsä ja kysyi Lapkinilta:

-- Sanonko? Mitä?

Lapkin sävähti tulipunaiseksi ja puri piirakan sijasta lautasliinaansa. Anna Semjonovna hypähti ylös tuoliltaan ja juoksi toiseen huoneeseen.

Ja tällaisessa asemassa olivat nuoret elokuun loppuun, aina siihen päivään saakka, jolloin Lapkin julkisesti kosi Anna Semjonovnaa. Oi, se oli onnen päivä! Saatuaan morsiamen vanhemmilta suostumuksen, Lapkin suoraa päätä juoksi ulos puutarhaan etsimään Koljaa. Löydettyään tämän, hän melkein itki ilosta ja tarttui tuota pahaa poikaa korvaan. Samassa juoksi siihen Anna Semjonovnakin, joka niinikään oli Koljaa etsimässä, ja kävi kiinni toiseen korvaan. Ja kannatti todellakin katsoa, mikä tyytyväisyys ja nautinto paistoi rakastuneitten kasvoilta kun Kolja itkien pyysi:

-- Hyvät, armaat ystäväni, en minä enää! Ai, ai, ai, antakaa anteeksi!

Sittemmin tunnustivat he molemmat, etteivät koko rakkautensa aikana olleet kertaakaan tunteneet sellaista onnea, sellaista valtaavaa autuutta, kuin tuona hetkenä, jolloin he korvalehdistä nykivät pahaa poikaa.

Kumma kuvastin.

(Joulutarina.)

Minä ja vaimoni astuimme vierashuoneeseen. Siellä haisi homeiselta ja kostealta. Lukemattomat rotat ja hiiret juoksivat piiloihinsa, kun me valaisimme seiniä, jotka kokonaisen vuosisadan kuluessa eivät olleet nähneet päivän valoa. Sulkiessamme oven jälkeemme lehahti tuuli, rapistellen papereita, joita oli kasottain huoneen nurkissa. Valo sattui papereihin ja me näimme ikivanhoja käsikirjotuksia ja keskiaikuisia piirustuksia. Homehtuneilla seinillä riippui esi-isien muotokuvia. He katsoivat alas ylpeästi, ankarasti ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa:

-- Selkäsaunan sinä tarvitsisit, velikulta!

Meidän askeleemme kuuluivat halki koko talon. Minun yskääni vastasi kaiku, sama kaiku, joka joskus oli vastannut esi-isillekin...

Tuuli ulvoi ulkona ja uunin piipusta kuului epätoivoista itkua. Raskaat sadepisarat löivät synkkiin ikkunoihin ja niiden rapina teki mielen surulliseksi.

-- Oi, esi-isät! -- sanoin minä syvään huoahtaen. -- Jos olisin kirjailija, niin kirjottaisin minä näistä muotokuvista pitkän romaanin. Onhan jokainen noista vanhuksista ollut nuori ja jokaisella ollut oma tarinansa ... ja millainen tarina! Katsohan esimerkiksi tuota vanhaa mummoa, minun isoäitiäni. Tuollakin rumalla naisella on oma mitä huvittavin tarinansa.

-- Näetkö tuota kuvastinta, joka riippuu tuolla nurkassa? -- kysyin minä vaimoltani.

Ja minä osotin iso-äidin muotokuvan vieressä riippuvaa suurta kuvastinta tummine pronssikehyksineen.

-- Tässä kuvastimessa on kummallinen taikavoima, joka saattoi minun iso-äitini perikatoon. Hän maksoi siitä suunnattomat rahat eikä jättänyt sitä koskaan ennen kuolemaansa. Hän katseli sitä yöt ja päivät herkeämättä, vieläpä syödessäänkin. Mennessään levolle, otti hän aina kuvastimen mukaansa sänkyyn ja kuollessaan pyysi hän panemaan sen ruumisarkkuunsa. Mutta hänen toivomustaan ei täytetty vain sen tähden, että kuvastin ei mahtunut arkkuun.

-- Hän oli kai kovin turhamainen? -- kysyi vaimoni.

-- Otaksuttavasti. Mutta eikö hänellä olisi ollut muita kuvastimia? Miksi hän piti juuri tästä, eikä mistään muusta? Olisihan hänellä ollut parempiakin kuvastimia. Ei, armaani, siinä piilee kauhea salaisuus. Toisin ei voi olla. Kerrotaan, että paholainen olisi kätkeytynyt siihen ja että iso-äiti olisi ollut muka tekemisissä paholaisen kanssa. Tämä on tietysti joutavaa puhetta, mutta epäilemättä on kuvastimessa kuitenkin joku salaperäinen voima.

Minä pyyhkäisin tomua kuvastimesta, katsahdin siihen ja aloin nauraa. Kaiku vastasi kumeasti nauruuni. Kuvastin oli kiero ja muutti minun kasvoni perin muodottomiksi: nenä pisti esiin vasemmasta poskesta ja leuka oli kaksinkertainen, vääristyen sivulle.

-- Merkillinen maku näyttää iso-äidilläni olleen, -- sanoin minä.

Vaimoni astui epävarmana kuvastimen luo, katsoi myöskin siihen -- ja nyt tapahtui jotakin kauheata. Hän kalpeni, vapisi kuin lehti ja huudahti. Kynttilänjalka putosi hänen kädestään, vieri pitkin permantoa ja kynttilä sammui. Pimeys peitti meidät. Samalla kuulin, kuinka jokin raskas esine kaatui jymähtäen lattialle: se oli vaimoni, joka pyörtyi.

Tuuli ulvoi yhä säälittävämmin, rotat juoksivat esiin, hiiret rapistelivat papereita. Silloin repäisi tuulenpuuska ikkunaluukun irti, joka putosi maahan. Kuu paistoi ikkunasta sisään...

Minä nostin vaimoni ylös ja kannoin hänet esi-isien autiosta asunnosta ulos. Hän toipui ennalleen vasta seuraavan päivän illalla.

-- Kuvastin! Antakaa kuvastin! -- pyysi hän tullessaan tajuihinsa. -- Missä kuvastin on?

Kokonaisen viikon hän oli senjälkeen syömättä, juomatta, nukkumatta ja pyysi hartaasti tuomaan kuvastinta. Hän itki, repi tukkaansa, väänteli itseään ja vasta silloin, kun lääkäri ilmotti, että hänen asemansa on sangen vaarallinen, että hän saattaa kuolla uupumuksesta, vasta silloin minä voitin pelkoni mennäkseni noutamaan tuota iso-äidin kuvastinta. Nähtyään sen, minun vaimoni hymyili onnesta, tarttui siihen, suuteli sitä, eikä enää katsettaan siitä kääntänyt.

Nyt on siitä jo kymmenen vuotta kulunut, mutta hän katsoo yhä kuvaansa kuvastimessa heittämättä sitä hetkeksikään.

-- Tokkohan tuo olen minä? -- kuiskaa hän ja kasvojensa punassa leimahtaa autuuden ja innostuksen ilme. -- Kyllä, se olen sittenkin minä! Kaikki on valhetta, paitsi tämä peili. Ihmiset valehtelevat, mieheni valehtelee! Oi, jospa olisin ennen nähnyt itseni, jospa olisin tiennyt miltä minä todella näytän, niin en olisikaan mennyt naimisiin tuon miehen kanssa! Hän ei ole minua ansainnut! Jalkojeni juureen pitäisi kaikkein kauneimpain ja jalosukuisimpain ritarien polvistua!...

Kerran seistessäni vaimoni takana minä sattumalta katsahdin kuvastimeen ja -- tuo kauhea salaisuus tuli ilmi. Kuvastimessa minä näin häikäisevän ihanan naisen, jollaista en eläessäni koskaan ollut nähnyt. Se oli luonnon ihme, kauneuden, sulouden ja rakkauden sopusointu. Mistä se johtui? Mitä oli tapahtunut? Kuinka saattoi minun ruma, jäykkä vaimoni näyttää kuvastimessa noin ihanalta? Kuinka?

Siten, että tuo kiero kuvastin väänsi vaimoni rumia kasvoja kaikkiin suuntiin, jolloin niitten piirteet aivan sattumalta tulivatkin kauneiksi. Minus kertaa minus antoi plus.

Ja nyt me molemmat, minä ja vaimoni, istumme kuvastimen edessä katsoen siihen herkeämättä. Minun nenäni pistää yhä esiin vasemmasta poskesta, leuka on kaksin kerroin, vääristyen sivulle, mutta vaimoni kasvot ovat sitä lumoavammat -- ja hurja, mieletön kiihko valtaa minut.

-- Ha-ha-ha! -- nauran minä hillittömästi.

Mutta vaimoni kuiskaa tuskin kuuluvasti:

-- Kuinka ihana minä olen!

Kyökkipiian naiminen.