Part 4

Eräänä päivänä oli joku Elinan ystävättäristä saanut vihiä hänen Shakespeare-innostuksestaan ja pian liikkui kaupungilla huhu, että Elina Vuorio aikoo antautua teatteriin... Toiselta puolen pidettiin luonnollisena, että hänen taipumuksensa pyrkivät oikeuksiinsa, toiselta puolen ihmeteltiin, että hän, joka elää niin onnellisessa avioliitossa, ajattelee sellaisia, ja että mies sen sallii... Joku luuli tietävänsä, että Elina tekee tämänkin pelkästä isänmaallisuudesta, hän on aina valittanut, että niin harvat sivistyneet antautuvat teatteriin... Mutta juuri kun kysymystä pohdittiin tuttavien kesken ja kun joku jo oli yrittänyt soittaa Vuoriolle kysyäkseen, paljonko huhussa oli perää, luettiin sanomalehdissä ensi sivulla, lihavasti painettu ilmoitus: "opetusta suomen-, ranskan- ja saksankielessä antaa rouva Elina Vuorio", jne. Hyvänen aika sitä naista, kaikkeen se ehtii ja kaikkia se keksii! Teatterijuttu oli siis ollut tuulesta temmattu huhu! Mutta miksei hän ruvennut antamaan soittotunteja? Olisi toki luullut, että se ala oli häntä lähempänä.

Elina itse oli lukenut ilmoituksen mielessään miltei sankarittaren tunteet. Sillä hänen oli pitänyt perinpohjin voittaa itsensä, ennenkuin sai vastenmielisyytensä kaikkea pedagogintointa vastaan lannistetuksi.

Viikon kuluttua tiesi koko tuttavapiiri ja sen tuttavapiiri, että Elina Vuoriolla oli kymmenen oppilasta, ja niihin liittyi pian eräs "ulkomaalainen". Kukaan ei siis voinut ihmetellä, että hän yhä harvemmin näyttäytyi tuttaviensa parissa. Hänellä oli aina kiire ja kun häneltä kysyttiin, miten hän jaksoi ja eikö työ häntä rasittanut, niin hän nauraen vastasi:

-- Ei vähääkään, ainakaan tähän asti. Olen oikein tyytyväinen, on niin hauska, kun on vakinaista työtä.

Hän sitä itsekin ihmetteli, mutta opettaminen oli oikein hauskaa. Sinä päivänä, jolloin hänellä oli yksi ainoa tunti, hän oikein ikävöi tätä tuntia. Mutta sen hän antoikin Dargikselle, ja Dargista olisi kuka tahansa ilokseen opettanut, niin intresantti ihminen hän oli ja niin hauskaa oli jutella hänen kanssaan. Parin viikon kuluttua puhui hän jo suomea, käyttäen saksaa ainoastaan poikkeustiloissa.

Hän oli täydellisesti kotiutunut Vuoriolassa, tunsi joka komeron talossa ja tuli joskus Yrjön kanssa kyökkiin katsomaan, mitä tarjottaisiin päivälliseksi. Usein Elina heiltä kysyi, mitä ruokaa he huomiseksi tahtovat, mutta siinä suhteessa syntyi tavallisesti eri mieliä ja Elina oli nauraa kuollakseen, kun herrat tästä tärkeästä asiasta väittelivät.

Sunnuntaisin tekivät he kaikki kolme pitkiä kävelyretkiä kaupungin ulkopuolelle. Vitold johti retkikuntaa kartan avulla, sillä vaikka olivatkin helsinkiläisiä, eivät Yrjö ja Elina tunteneet seutuja.

Kerrankin olivat he astelleet kaukana Alppilan takana, kulkeneet metsäisiä polkuja ja saapuneet korkeimmalle huipulle, josta näkyi koko kaupunki. Siihen he sanattomina olivat seisahtuneet. Aurinko laski ja taivaalle jäi veripunainen pilviryhmä, jonka hohde punaili meren lahtia, alastonta metsää, kallioita ja kaupunkia.

-- Miksi Elina rouva on niin kalpea? huomautti Vitold äkkiä.

-- Sinua palelee? kysyi Yrjö huolestuneena ja kietoi käsivartensa vaimonsa ympärille.

Mutta ennenkuin Elina oli ehtinyt vastatakaan, oli Dargis riisunut päällystakin yltään, päättäväisesti tarttunut Elinan käteen ja tuupannut sen hihasta sisään.

-- Hyvänen aika, ettehän te päällystakitta voi tulla toimeen iltakylmässä... Vielä vilustutte ja kuolette ja minusta tulee teidän murhaajanne...

Dargis nauroi:

-- Rauhoittukaa, rauhoittukaa! Voin lohduttaa teitä sillä tiedolla, että minä monta kertaa luistinjäällä olen pudonnut avantoon, tai on jää murtunut allani ja päästyäni ylös olen jatkanut matkaani samoissa märissä vaatteissa, tulematta kipeäksi.

Vasta kun he hyvän aikaa olivat hypelleet kiveltä kivelle ja Elinan poskille oli noussut heleä puna, suostui hän ottamaan takaisin takkinsa. Sillä kertaa eivät he olleetkaan löytää kotiin. He sotkeutuivat notkojen väliin, kiipeilivät ylös kallioseiniä ja joutuivat äkkiä sellaiselle harjulle, etteivät päässeetkään eteenpäin. Ei ollut muuta neuvoa kuin palata takaisin kaupunkiin samaa tietä kuin oli tultu.

Elina nautti äärettömästi noista yhteisistä retkistä. Kun he joskus kahden Yrjön kanssa olivat olleet pitemmillä kävelyillä, niin hän aina oli pelännyt, milloin juopuneita, milloin vihaisia koiria, milloin mitäkin hullutuksia, mutta Dargiksen seurassa oli niin turvallista. Hän piti huolta heistä molemmista.

Dargis oli voittanut kaikkien helsinkiläisten sydämet. Kilvan häntä kutsuttiin perheisiin, milloin päivällisille, milloin illanviettoihin. Ainoa joka ei hänestä pitänyt, oli Kunnas, Vuoriolaisten vanha ystävä.

-- En kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat, selitti hän harmistuneena Elinalle. -- Teillekään ei enää koskaan voi tulla, jollei hän jo ennestään ole siellä.

-- Niinkuin ei meillä olisi tilaa teille molemmille, nauroi Eina, jota Kunnaksen närkästys huvitti. -- Eihän Dargis koskaan tule meille ennenkuin kello kaksi, jolloin meillä on tunti.

-- Sitä ennen on myöskin tunti.

-- Tietysti, sillä silloin tulevat muut oppilaani...

-- No niin, siinähän se on: aina on tunti ja kun ei ole, niin on ulkomaalainen teillä.

Kunnas oleskeli maalla Helsingin likeisyydessä, mutta kävi pari kertaa viikossa kaupungissa. Vuoriolle ei hän enää tullut ilman erityistä kutsua. Ja koska hänen tavallisesti piti lähteä iltajunalla, niin oli päivällisaika ainoa, jolloin häntä saattoi pyytää. Ja silloin oli Dargiskin Vuoriolla. Kunnas esiintyi hänen seurassaan tavattoman kohteliaana, mutta hänen käytöksessään oli jotakin väkinäistä ja pidätettyä.

Hauskaa oli Elinasta nähdä nuo kolme yhdessä: Yrjön kirkassilmäisenä, hyvänä, hiukan hajamielisenä ja oppineena, Kaarlen kohteliaana, vilkkaana, viikset hyvin hoidettuina, yllään puku joka oli uusinta muotia, ja Dargiksen tyynenä, rotevana, päätä pitempänä noita muita, silmissä omituinen verhottu loisto.

-- Mitä sinulla oikeastaan on häntä vastaan? kysyi Elina Kaarlelta, joskus heidän jäätyään kahdenkesken.

-- Johan olen sanonut, etten kärsi ihmisiä, joita kaikki liehakoivat. Minä pidän enimmän sellaisista, joista eivät muut pidä.

-- Mutta pidäthän toki Yrjöstä ja minusta, vaikka meistä muutkin pitävät.

-- Te olette silti -- ainakin sinä -- ihmisiä, joita ei ymmärretä, sillä jos ymmärrettäisiin, niin ei pidettäisi.

-- Kiitoksia kohteliaisuudesta. No mutta entä Yrjö, eikö häntäkään ymmärretä?

-- Yrjöstä en tahdo puhua, hän on hyvä lapsi, hänestä täytyy kaikkien pitää.

-- Mutta minä tahtoisin tietää, millä Dargiksen oikeastaan on onnistunut raivostuttaa sinut, hyväluontoisen ja kiltin miehen. Sillä sano mitä tahansa: tekosyyn sinä tässä tuot esille... Vai olisiko hän ehkä iskenyt silmänsä johonkin sinun mielitiettyysi?

-- On kyllä, eikä yhteen vaan useampaankin.

-- No nyt minä ymmärrän! huudahti Elina, -- sehän on päivänselvää, ettet voi kärsiä sellaista miestä, joka sinulle on niin perin vaarallinen.

Kunnas loi häneen pitkän katseen.

-- Varo, ettei hän käy itsellesi vaaralliseksi!

-- Mitä tarkoitat? Minulle vaaralliseksi, minulle, naiselle, joka olen naimisissa miehen kanssa, jota rakastan? Tarkoitatko että rakastuisin? Silloinhan hän olisi vaarallinen ei yksin Helsingin nuorille tytöille, vaan kaikille Helsingin rouville ja luonnollisesti myöskin heidän miehilleen. Siis tuollainen suuri yleinen vihollinen, niinkuin ruttotauti ja muut maanvaivat, lohikäärme, jolla on kymmenen päätä...

Ja Elina purskahti suureen nauruun, hän nauroi niin että kyyneleet tulivat silmiin. Mutta Kunnas silmäili totisena eteensä.

V

Helsinkiläisellä, jos hän tahtoo pysyä kelpo kansalaisena, on paljon velvollisuuksia. Hänen täytyy vuokrata asemansa mukainen asunto ja esiintyä puvussa, joka on suomalaisen intelligenssin edustajan arvoinen, hänen täytyy kuulua viiteen, kuuteen yhdistykseen, ostaa ja lukea uusi suomalainen kirjallisuus, nähdä jokainen premieeri teatterissa, käydä konserteissa, kansallisissa iltamissa ja arpajaisissa, syödä ja juoda etevien suomalaisten kunniaksi, kun he viettävät merkkipäiviään, ja juhlia ulkomaalaisia suuruuksia, kun he käynnillään kunnioittavat Suomea. Sitäpaitsi seurata maailmankirjallisuutta.

Nämä velvollisuudet ovat sangen mieluisat sille, jolla on vastaavat tulot, mutta kun on velkoja eikä tuloja ja kuitenkin pitäisi ja tahtoisi seurata hyvän kansalaisen sisäistä ääntä...?

Helsinkiin oli hiljan saapunut kuuluisa ulkomaalainen ja useat kaupunkilaiset olivat päättäneet hänen kunniakseen toimeenpanna "yksinkertaisen illanvieton". Kello puoli kahdeksan oli määrä kokoontua Kämppiin.

Kunnas tuli säntilleen kello seitsemän noutamaan Yrjöä.

Elina ilmoitti hänelle jo ovessa, ettei Yrjö ole terve.

-- Mikä sinua vaivaa? huomautti Kaarle astuessaan Yrjön työhuoneeseen. -- Näytätpä sangen hyvinvoivalta.

-- On tässä niin kivistänyt päätäni...

-- Niin, ehätti Elina sanomaan, -- ei Yrjö ole terve, hänen täytyy säästää voimiaan. Väitöskirja ja...

-- Olkaamme järkevät! virkkoi Yrjö, nousten sohvalta, jolla oli ollut pitkänään. -- Katso, Elinaiseni, enhän kuitenkaan nyt jaksaisi tehdä työtä...

-- Mutta lepäisit!

-- No, ei häntä siellä rasiteta, puuttui Kunnas nauraen puheeseen. -- Sinä häntä täällä niin hemmottelet, ettei hän kohta olekaan mies, vaan nainen. Jos minä oikein ymmärrän Elina rouvan, niin on se pieni itsekäs ikävä joka uhkaa. Mutta sellaisiin pitää vaimon toki aikoinaan tottua. Olettehan te nyt jo olleet vuosikausia naimisissa! Ja tiedätkö, Elina rouva, meillä suomalaisilla on velvollisuuksia, jos mielimme saada maamme tunnetuksi ulkomailla.

-- Mutta ensimmäinen velvollisuus on toki hankkia varma taloudellinen asema, jotta pääsee elämästä toisten kustannuksella...

-- Soh, siihenkö sitä taas tultiin! Se nainen, se nainen, se kuultaa läpi kaikkialla. Se tekee kärpäsestä hevosen. Niinkuin tämä nyt veisi niin paljon!

-- Parikymmentä markkaa vähintään, sitäpaitsi koko illan. Ja näitä "yksinkertaisia illanviettoja" on viime aikoina ollut yhtämittaa. Eihän Yrjö ole viettänyt iltaa kahden minun kanssani pitkiin aikoihin...

-- Mutta minä tulen aikaiseen kotiin.

-- Älä mene, kun minä pyydän. Jos rakastat minua, niin jää kotiin. Olen tänään niin levoton. Tuntuu siltä kuin jotakin tapahtuisi.

-- Niinhän sinusta aina tuntuu, kun olen menossa kaupungille, sanoi Yrjö hymyillen ja veti Elinan polvelleen.

-- Mutta kello on pian puoli kahdeksan, huomautti Kunnas, -- ja isäntien pitää toki olla paikalla ennenkuin vieras saapuu.

-- Tulen, tulen paikalla, sanoi Yrjö, -- heitän vain toisen takin ylleni. Kas ettei Dargis vielä ole tullut.

-- Tuleeko hänkin? sanoi Kunnas.

Elina ei vastannut mitään. Hän seisoi keskellä lattiaa, jäykästi tuijottaen eteensä. Kunnas katseli häntä nauruaan pidätellen.

-- Ole järkevä, Elina rouva, virkkoi hän puoleksi nuhdellen, puoleksi lohduttaen. -- Pitäähän naisen tällaiseen tottua. Jos minä olisin naimisissa, niin kyllä kasvattaisin eukkoni niin, ettei hän hiiskahtaisi, vaikka joka aamu tulisin kotiin kello kuusi.

-- Ja vaikka silloin ehkä olisit aivan päihtyneenä, koetti Elina laskea leikkiä. -- Mutta tiedä, etten minä viettäisi hetkeäkään sellaisen miehen talossa.

-- Voit puhua, kun olet saanut niin hyvän miehen kuin Yrjö on. Mutta juuri tuntien hänen mallikelpoisuutensa, pitäisi sinun antaa hänen olla vapaudessaan, eikä ahdistaa häntä. Ymmärräthän sinä, ettei mies voi istua kotiin kahlehdittuna kuin vanha erakko.

Elina asteli edestakaisin lattialla, hermostuneesti hypistellen nenäliinaansa. Yrjön palatessa huoneeseen, jäi hän rukoellen häneen katsomaan.

-- Sinä olet hermostunut, Elinaiseni, virkkoi Yrjö hellästi. -- Mutta, lisäsi hän samassa veitikkamaisesti ja nyökäytti salaperäisesti päätään, -- sinä et tiedä, minkä odottamattoman ilon sinulle valmistan. Minä teen sinut vielä aivan terveeksi... Mutta kuulehan, minulla ei ole kuin viisikymmentä penniä, etköhän sinä kohtuullista prosenttia vastaan lainaisi minulle pariakymmentä markkaa?

Hän levitti kukkaronsa Elinan eteen ja purskahti huolettomaan nauruun.

Elina puri huulensa kokoon ja jännitti kaikki voimansa pysyäkseen levollisena. Hän otti taskusta kukkaronsa ja ojensi sen Yrjölle, mutta ei puhunut sanaakaan.

-- Kiitos, sanoi Yrjö, -- emme enää huoli odottaa, vaan tulkoon Dargis perässä. Ja älä nyt ole levoton, oma Elinaiseni, vaan mene kiltisti nukkumaan. Koetan tulla kotiin jo kello kaksitoista.

Elina ei vastannut, hänen täytyi koota koko tahtonsa estääkseen kyyneliä tulemasta silmiin. Mutta kun ovi oli lisahtanut lukkoon heidän jälkeensä ja heidän äänensä olivat lakanneet kuulumasta, silloin raukesi koko hänen mielenmalttinsa, hän kaatui pitkäkseen salin lattialle ja purskahti itkuun. Hän itki hurjasti, toivottomasti, näkemättä edessään minkäänlaista valon kipinää. Pitkien aikojen mielikarvaudet purkautuivat kyyneltulvaksi, hän väänteli käsiään, itki rajusti, muistamatta ja lopulta ajattelematta mitään, kunnes vain hermot takoivat, korvissa suhisi ja pää kävi niin raskaaksi, että tuntui mahdottomalta sitä korottaa. Eikä hän tietänyt, miten kauan jo oli siinä itkenyt, kun hän äkkiä kuuli nimeään mainittavan.

Hän kääntyi ja avasi silmänsä.

Dargis seisoi hänen edessään.

-- Elina rouva, mikä teidän on?

Elina peitti kasvot käsillään, Dargis irroitti ne hiljaa, koetti nostaa häntä ylös ja vei hänen kätensä huulilleen. Elina sävähti äkkiä seisoalleen, oli kuin hänen suonensa olisivat täyttyneet tulella.

-- Mitä te itkette? toisti Dargis hiljaa.

-- Huoliani, joita en enää jaksa kantaa.

Ja taas hän purskahti itkuun.

Dargis tuki häntä, pidellen kiinni hänen molemmista käsistään ja tuijottaen hänen kasvoihinsa, joiden väreet vavahtelivat.

Dargiksenkin rinnassa oli alkanut aaltoilla ja myrskytä.

Oliko kevät palannut, oliko tullut takaisin hänen ensi nuoruutensa ja sen ylenpalttinen voima? Rinta oli vuosikausia ollut jäässä, hän oli luullut sen jäätyneen pohjaa myöten, hän oli ajatellut kivettyneensä tunnottomaksi. Ja nyt äkkiä olivat veret kuumenneet, jänteet jännistyneet, joka solussa alkanut pulputa elämä!

Tunne valtasi hänet mahtavana riemuna, niinkuin kevätmyrsky, joka yhdellä iskulla luo järvestä jäät, kun aurinko on saanut paistaa niihin.

Ja niinkuin järvenpinta pitkän talven jäljeltä katselee aurinkoa, niin katseli Dargis nyt naista, joka paistavana kuin päivä seisoi hänen edessään. Siinä oli nyt hänen silmiensä alla vastaus kaikkiin kysymyksiin, selitys kaikkiin ongelmoihin, viihdytys kaikista tuskista. Hän oli sitä etsinyt vuosikausia, hän oli, löytämättä, ajanut sitä takaa maailman ääristä, hän oli vihdoin luullut, ettei hän sitä mistään saa.

-- Miksi minä olen niin onneton, miksi olen niin yksin? pääsi Elinalta tuskallisena huudahduksena.

Hän piteli kovasti kiinni Dargiksen kädestä, ikäänkuin peläten kaatuvansa, jos sen päästäisi. Kun hän vihdoin korotti silmänsä ja kohtasi nuo toiset silmät, jotka kuin meren syvyytenä häneen katselivat, niin alkoi tuskallinen ilme hänen kasvoiltaan kadota ja kyyneleet lakkasivat vuotamasta. Koko hänen muotonsa suli hymyksi ja kuiskaten hän virkkoi:

-- Ettekö lähdekään pois, vaan jäätte tänne?

-- Jään, kuiskasi Dargis ja hänen äänensä vapisi.

Elina tuijotti hänen silmiinsä, jäsentä liikahtamatta. Kaikki hänen ajatuksensa katkesivat, koko hänen tuskansa haihtui. Ikäänkuin muuri asettui menneisyyden eteen, hän ei muistanut mitään. Oli kuin hän sinä hetkenä olisi syntynyt maailmaan alkamaan elämää. Ja elämän herätessä versoi hänen rintaansa kuin kevät puhkeavine puineen, tuoksuvine nurmineen. Hän oli ikäänkuin jossakin korkealla, läpikuultavassa ilmassa, itse valoisana, läpikuultavana olentona. Ja kun hän liikahti, tunsi hän astelevansa kevyesti kuin pilven laitaa pitkin. Hän katseli mieheen kuin ihmeeseen, josta hänellä ei ole ollut aavistusta ja joka ensi kerran ilmestyy hänen eteensä. Kuinka hän oli kaunis! Mikä tukka, mikä otsa, mikä poski! Ja silmät, silmät!

-- Vitold Dargis! lausui Elina hiljaa ja laski kätensä hänen päälaelleen.

Mutta silloin särkyi sulku, jota mies vaistomaisesti oli rakentanut. Hän nousi niin peloittavan suureksi ja ihanaksi, katseli häneen katseella, joka poltti ja nosti hänet käsivarsilleen ikäänkuin hän olisi ollut höyhen.

Silloin Elina heräsi, hänen ajatuksensa palasi, lumous katosi, nykyisyys ja menneisyys astuivat hänen eteensä räikeän alastomina: hän oli miehensä kodissa, vieraan miehen sylissä! Voimanponnistuksella riuhtaisi hän itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän ikäänkuin pelastusta hakien.

Järkikin oli palannut, kaikki oli hänelle äkkiä selvennyt, mutta aika tuntui astelevan merkillisen pitkin askelin: hän eli hetkessä kokonaisia vuosia. Mitä... mitä tämä merkitsikään?

Hänen täytyi kädellään sipaista otsaansa, käsivarttaan, sillä hän ei tuntenut omaa itseään. Varmaankin, olivat hänen kasvonsa vanhentuneet ja hiukset käyneet harmaiksi... Tai ehkä hän oli hyvin nuori, nuorempi -- ja myöskin kauniimpi -- kuin koskaan ennen...

-- Elina rouva, virkkoi Dargis, -- tulkaa tänne.

Elina pelkäsi eikä liikahtanut paikalta. Hänellä oli se vaistomainen tunne, että jos hän menee, niin tapahtuu jotakin kauheaa. Seuraavassa hetkessä tarttui kuitenkin Dargis voimakkaasti hänen ranteeseensa, ja tahdottomana seurasi hän häntä ja istui sohvaan hänen viereensä. Hän oli ikäänkuin lamauksissa, hän ei voinut tehdä itselleen tiliä menettelystään ja samalla hän selvästi tunsi rinnassaan omituista tuskaa. Vihdoin uskalsi hän katsoa ylös ja kun hän oli nähnyt Dargiksen loistavat silmät ja kasvot, joissa vielä kuvastui kova taistelu ja mielenliikutus, laskeutui hänen rintaansa rauha. Tuntui siltä että hän voi viettää siinä koko elämänsä ajan, kaipaamatta mitään, ikävöimättä mihinkään, kunhan vain saa katsella tuota suurta, luisevaa kättä, joka on hänen kätensä ympärillä.

Mutta äkkiä kävi hän taas levottomaksi ja kysymys, joka oli syntynyt ikäänkuin hänen aavistustaan vastustamaan, puhkesi esiin hänen huuliltaan.

-- Voiko, virkkoi hän kiihkeästi, -- nainen rakastaa kahdesti? Voiko esimerkiksi leski miehensä kuoleman jälkeen mennä uusiin naimisiin, jos hän on rakastanut miestään?

Hän tunsi kuinka koura hänen ranteensa ympärillä vavahti.

-- Voi! vastasi Dargis hiljaa.

-- Mutta voiko mies sitten rakastaa naista, joka jo on kuulunut toiselle? puhui Elina yhä kiihtyneemmällä äänellä.

-- Voi!

-- Ei, ei, ei! Se ei ole mahdollista! Ihminen ei voi olla todelliselle rakkaudelleen uskoton eikä mies rakastua naiseen, joka on ollut naimisissa. Sellaisen avioliiton solmii joko kyllästyminen yksinoloon, jonkinlainen mieto ystävyys tai ulkonaiset edut.

-- Ei, sanoi Dargis, -- ihmissydän ei kysy sellaisia, kun hetki tulee...

-- Mutta se on kauheaa, keskeytti hänet Elina, -- sitä vastaan pitäisi kynsin kourin taistella.

Dargis painoi käden otsalleen ja puri kokoon huulensa.

-- Olen aivan samaa mieltä, sanoi hän vihdoin, -- mutta kaikkia teorioja ei käytännössä voi toteuttaa. Rakkaus ei tottele mitään lakeja, se tulee kuin varas yöllä.

-- Niinkö luulette? kysyi Elina tavuja venytellen ja jäi häneen tuijottamaan.

Äkkiä hän nousi, ojentui suoraksi, asettui Dargiksen eteen, tarttui hänen käsiinsä ja ravisti niitä ikäänkuin herättääkseen häntä unesta.

-- Kuka te olette, mitä te olette? kirkaisi hän. -- Sanokaa, sanokaa!

Mutta silloin mies taas nousi, likeni, levitti sylinsä... Hän sai kiinni Elinan käden ja suuteli sitä kuumin, kostein huulin...

Elina riuhtaisi itsensä irti ja pakeni huoneen toiseen päähän.

Ei, ei!

Hän lankeaa, hän lankeaa, sillä hänen rakkautensa horjuu. Rakkauskaan ei siis ole iäinen, ja naisen uskollisuus on kuin vaahto meren aalloilla. Voi ihmissydämen kurjuutta, voi maailman pahuutta! Onko enää mitään joka pysyy?

Ja Elina purskahti epätoivoisasti itkemään, ei yksin omaa rikostaan, vaan ikäänkuin hän hartioillaan olisi tuntenut koko naissuvun syntitaakan.

Dargis oli vaipunut tuolille, pää käsien varassa. Nähdessään Elinan taasen sortuvan lattialle, astui hän hänen luokseen ja nosti hänet ylös.

-- Elina, älkää itkekö, pyysi hän. -- Miksi te itkette? Minä olen teitä loukannut, minä sen tiedän, minä en millään voi puolustautua, ainoastaan pyytää anteeksi ja lähteä...

Mutta Elina yhä itki. Äkkiä hän molemmin käsin tarttui hiuksiinsa, hänen teki mieli repiä niitä.

-- Kaikki antaisin, pusersi hän esiin hampaidensa välitse, -- jos saisin sen tunteen tuntemattomaksi.

Dargis elostui äkkiä. Jeesus, Maaria, oliko se mahdollista? Hänet valtasi hurja tunne, ilon- ja pelonsekainen epävarmuus. Hänen täytyi saada tietää...!

-- Minkä tunteen? kuiskasi hän henkeään pidätellen ja pusersi Elinan kättä.

-- En saa, en uskalla, en tahdo sanoa!

Dargis miltei viskasi hänet menemään, niin hän riemastui. Mutta seuraavana hetkenä hän taas piteli hänen kättään.

-- Onko se totta, Elina rouva? Sanokaa...

-- Voi, kunhan olisikin valhetta, luulottelua, unta! kuiskasi Elina ikäänkuin itsekseen.

Dargis jäi häneen tuijottamaan, kasvoilla harras ilme, melkein kuin hän olisi rukoillut. Mutta samassa hänelle selveni: tämähän on mielettömyyttä, mahdottomuutta, rikosta! Pois täältä täytyy paeta, niin kauas kuin suinkin, pois tämän kodin lämmöstä, pois aurinkonsa kirkkaudesta!

Samassa likeni Elina ja ojensi kätensä ikäänkuin häntä koskettaakseen. Miksi olikin hänen otsansa niin valkea, miksi...

Mutta ei! Eihän hän saa...!

-- Vitold Dargis, äänsi hän surullisesti, -- on jo yö. Teidän täytyy lähteä.

Dargis paljasti kasvonsa ja ravisti päätään niinkuin hän olisi tahtonut päästä jostakin pahasta.

-- Olette oikeassa!

Elina vaipui katsomaan häneen. Hänen katseensa riisti häneltä kaikki aseet, vei häneltä koko tajunnan. Hän ei tietänyt, näkikö hän unta vai elikö hän todellisuudessa. Varmaankin oli kaikki unta, vai oliko hän tullut hulluksi?

-- Elina rouva, kuiskasi Dargis ja sipaisi kädellä otsaansa, -- te pelkäätte minua.

-- Niin, minä pelkään.

Dargis asteli pari kertaa levottomasti läpi huoneen.

-- Peto minä olen, virkkoi hän kolkosti, -- enkä ihminen. Ja kuitenkin olen vuosikausia koettanut tappaa sen itsestäni... Älkää peljätkö, Elina rouva. Olemmehan me molemmat rehellisiä ihmisiä. "Emme voi estää lintuja lentämästä päämme päällä, mutta voimme katsoa, etteivät ne sinne rakentele pesiään."

-- Minä olen tämän kaiken ansainnut, lausui Elina tyyntyneempänä, -- sillä olen aina ollut niin valmis tuomitsemaan ihmisiä, jotka toisen kerran menevät avioliittoon. Hyvää yötä.

Hetkiseksi jäivät he toisiinsa katsomaan. "Älkää sentään vielä menkö", tahtoi toinen lausua, ja toisen huulilla olivat sanat: "älkää vielä karkoittako minua luotanne", mutta kumpikin vaikeni, ja Dargis läksi.

Jäätyään yksin tuli Elina saliin, ojensi kätensä lampun valoa kohti ja painoi huulensa siihen, missä hänen suudelmansa vielä poltti ihoa.

Hän oli ylenpalttisen onnellinen -- hän ei voinut sille mitään! Oli niin suloista ajatella noita kasvoja, jotka hän tänään ensi kerran oli nähnyt. Hänestä tuntui siltä, että hän vasta tänään oli oppinut tuntemaan miehen. Kuinka hän lähes kolmattakymmentä vuotta onkaan voinut elää maailmassa tutustumatta ainoaankaan mieheen!

Ja ajatus katkesi ja toinen tuli sijaan: nainen, nainen, sinä hyvien vanhempiesi tytär, sinä miehesi vihitty vaimo, mille tielle olet joutunut! Olet rikollisin langenneitten joukossa! Kirous sinulle ja koko naissuvulle...

-- Hyvä Jumala, armahda minua! pusertui hänen rinnastaan esiin ja hän väänteli käsiään ja jatkoi yksin puheluaan, katkonaisesti kuiskaten.

-- Minä tunnustan sinulle suuren syntini: minä kannan sydämessäni luvatonta rakkautta! Minä en tiedä, mistä se on tullut, sillä minä en ole sitä tahtonut. Ota se pois, Jumala, puhdista minut, tee minut lumivalkeaksi, onhan sinulla kaikki valta.