Part 5

-- Hän on niin kaunis, hän on niin suuri! Kuka voi sillä tavalla pusertaa kättä kuin hän, kuka niin voimakkaasti nostaa syliinsä, kuka niin varjella vaaroista kuin hän? Kuka on niin paljon kärsinyt, kuka kieltäytynyt, kuka taistellut, kuka voittanut niin paljon kuin hän... Hänen kouransa on niin luja, hänen rintansa on niin voimakas... Hän saattaa hymyillä niin kovaa hymyä, ja toisen kerran -- kuinka hän saattaakin sulaa lempeäksi! Nähdä sellaisen miehen itkevän, se mahtaisi olla autuutta! Mutta hän ei voi itkeä, hän voittaa aina kyyneleensä...

-- Yrjö, Yrjö, Jumalan tähden tule kotiin! Etkö tunne, missä lienetkin, että vaimosi on uskoton! Tule valvomaan omaasi, ettei hän luisu käsistäsi...

-- Yrjö, hyvä Yrjö, joka olet niin uskollinen, niin lempeä, joka minua tarvitset, niinkuin lapsi tarvitsee äitiään... tule kotiin! Eikö valitukseni kuulu luoksesi, etkö, jos sielusi minua rakastaa, tunne että sinua tänä hetkenä tarvitsen paremmin kuin koskaan ennen...

-- Jos Vitold olisi isäni! Silloin saisin vapaasti heittäytyä hänen voimakkaaseen syliinsä... Tai jos hän olisi poikani, poikani, oma lapseni!... Hän tukisi minua, hän hoivaisi...! Sellaisen pojan jos saisin, miten mielelläni kärsisin kaiken, jota tähän saakka olen kammonut...

-- Tai jos olisinkin vielä nuori tyttö ja näkisin hänet ja rakastuisin ja hän tulisi omakseni...!

-- Mene pois minun tyköäni saatana! Minä rakastan Yrjöä, jolle olen luvannut ja antanut nuoruuteni rakkauden. Hänelle minä tahdon pysyä uskollisena! Yrjö, Yrjö, riennä luokseni!

Ja äännellen viime sanoja itsekseen karkasi Elina eteiseen, varmana siitä, että Yrjö tulee. Mutta eteinen oli pimeä ja tyhjä ja Elina sortui oven eteen.

Hän oli siinä pitkän aikaa kuin tajuttomana, voimatta ajatella ja vain painaen otsaansa oven kovaan pieleen. Kellon lyödessä kaksitoista heräsi hän kuin unesta.

-- Nyt tulee Yrjö, hän lupasi tulla kello kaksitoista!

Elina kuunteli henkeä pidätellen. Ketään ei tullut.

Entä jos hänelle on tapahtunut jotakin! Hän on saattanut sairastua siellä illallisilla. He eivät lähetä häntä kotiin jotteivät pelästyttäisi vaimoa, vaan vievät sairashuoneeseen... Tai jos hän on kuollut kadulle, niin he nostavat hänet rattaille, vievät pois ja huomenna luetaan sanomalehdistä, että...!

-- Minä olen sen kaiken ansainnut!

-- Jumala, Jumala, miten voisin sovittaa, miten katua...!

Hän ei vielä ollut päässyt tästä ajatuksesta, kun Yrjö tuli.

-- Elinaiseni, kaunokaiseni, olet itkenyt! kuiskasi hän hellästi. -- En voinut päästä aikaisemmin. Ihan salaa läksin. Kovasti minulle suuttuivat, kun yritinkään poistua.

Elina pakotti hymyn huulilleen ja läksi kynttilä kädessä makuuhuoneeseen.

-- On se sentään suloista, puhui Yrjö taas, -- kun on oma koti, ja oma vaimo, joka odottaa! Sinä minun hyvä toverini, oma Elinaiseni...!

Elinaa vapisutti. Yrjö yritti ottaa hänet syliinsä, mutta hän vaipui maahan hänen jalkainsa juureen. Hän ei uskaltanut katsoa häntä silmiin.

-- Istu polvelleni, rakkaani...

Mutta yhä syvemmälle lyyhistyi Elina. Yrjö painui hänen puoleensa ja nosti hänet ylös.

Kuinka toisin hän, Vitold, oli sen tehnyt! Hänen voimakas käsivartensa, se se juuri oli Elinan onnettomuus!

VI

Dargis ei lähtenyt kotiin, hänelle olisi ollut mahdotonta sulkeutua huoneeseensa. Hänessä raivosi toivoton riemu, polttava, miltei fyysillinen tuska.

Pois, ulkopuolelle kaupungin, meren rannalle, missä saattaa hengittää, missä ilma on jäähdyttävää ja raikasta!

Hän elää siis vielä. Tunne ei ole kuollut, sydän ei ole kivettynyt, hän _kykenee rakastamaan!_

Mereltä päin puhalsi kylmä viima. Lahden pohjukka oli jo jäässä.

Dargis avasi päällystakkinsa ja sen alla olevan takin, avasipa vielä liivit. Hän olisi tahtonut paljastaa koko palavan rintansa.

Kerran nuorena poikana oli hän rakastanut välittömästi ja vilpittömästi. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin rakkaus täytyi riistää rinnasta juuria myöten.

Hänen mielelleen koitti talvi, tuli halla niin kova, että elämä näytti ikipäiviksi jäätyneen. Kaikki kävi hänelle välinpitämättömäksi, ainoastaan velvollisuudentunteesta hän toimi. Rauhaa hän ei saanut missään. Hän ei enää viihtynyt kotona, hän kierteli maailmaa reppu selässä, milloin meritse, milloin maitse. Välistä valtasi hänet halu antautua ruumiilliseen työhön, jotta se tukahuttaisi hengen tuskan. Hän vaelsi silloin johonkin merikaupunkiin ja lastasi laivoja, tai tarjoutui työhön jollekin maatilanomistajalle ja kaivoi hänen vainioilleen ojia. Mutta kun kasvot olivat tarpeeksi ruskettuneet tai parroittuneet, kädet käyneet koviksi ja känsäisiksi ja säästöä kertynyt jonkin verran, niin läksi hän parturin luo, hankki kaupungin hienoimman näköiseltä räätäliltä vaatteet ja antautui, taaskin vaihtuneena herraksi, istumaan kirjastoissa ja harrastamaan tieteitä. Ja opittuaan maan kielen ja saatuaan selville maan olot, palasi hän kotiin, ikävöivän äidin luo. Hän otti nyt osaa nuorison huveihin, innostui suremaan ja kärsimään maansa tilaa, korjasi puutarhan aidan, joka oli mennyt rikki, hiekoitti äidin kanssa käytävät, leikkasi elonkorjuujuhlassa kyläläisten rinnalla ja voitti kaikkien sydämet.

-- Sinä onnen suosikki, sanoivat tuttavat, -- kyllä me sinua kadehdimme! Kylläpä sinä olet saanut nähdä maailmaa!

Hän hymyili hiukan surumielisesti. He eivät aavistaneet, miten tyhjää hänen sisässään oli!

Eikä aikaakaan, kun hän taas kierteli maailmalla. Hän katseli etelän tummia kaunottaria, hän näki pohjan sinisilmäiset immet. Hän haki ylhäisten ja sivistyneiden piiristä, hän meni tahallaan alhaison ja "kadotettujen" pariin. Intohimon naiset saattoivat hänessä herättää, jopa niin valtavan, että kaikki voimat tarvittiin sitä tukahuttamaan, mutta rakkautta eivät he saaneet heräämään. Se mahtoi olla kuollut, niinkuin etelän kasvi kuolee, kun se istutetaan pohjan maaperään ja kohtaa pohjan talven.

Hän ei muuta pyytänyt kuin saada tietää, kykenikö hän rakastamaan, vai oliko rakastamisen voima kokonaan kuivunut hänestä.

Joka kerta kun hän kävi kotona, näki hän äitinsä katseessa kysymyksen: koska tuot kanssasi miniän? Naimisissa olevat veljet ja sisaret hankkivat hänelle usein tilaisuutta tutustua miellyttäviin nuoriin tyttöihin. Ja ainoa naimaton sisar, jonka kanssa hän lapsena oli rakennellut tuulentupia, etteivät he kumpikaan menisi naimisiin, vaan asuisivat yhdessä, hänkin huomautti hänelle hymyillen, että kyllä hän uhrautuu: Vitold saa mennä naimisiin!

Ei! Hän varmaan ei enää _voinut rakastaa_! Niin tuli hän Helsinkiin, näki, että se oli pieni, uudenaikainen kaupunki, siistiytyi hiukan hotellissaan, otti ovenvartijalta selvää ainoan persoonallisen tuttavansa, maisteri Vuorion osotteesta ja läksi kartta kädessä taivaltamaan hänen luokseen.

Hän kuuli jo pihaan pianonsoittoa. Hänen painettuaan ovikelloa lakkasi soitto ja nuori nainen, nähtävästi sama, joka oli soittanut, tuli avaamaan. Hän oli yksinkertaisessa mustassa puvussa, kaulassa leveä, valkea pitsikaulus. Silmät olivat ilmehikkäät, kasvot kalpeat, hiukset pehmeät. Hän liikkui notkeasti, ehkä hiukan hermostuneesti, ja puhui miellyttävällä äänellä. Äkkiä vetäytyi hänen poskilleen puna, Dargis käsitti sen johtuvan siitä, että hän huomasi olevansa tekemisissä ulkomaalaisen kanssa. Entistä kohteliaammin kehoitti hän häntä astumaan sisään.

Hänen miehensä oli tosin vielä kotona, mutta valitettavasti piti hänen heti lähteä tunnille. Mutta he kehoittivat häntä toki pian tulemaan takaisin.

Äkkiä vilkastuivat rouvan kasvot, hän kertoi, että tänä iltana oli suuret huvit, siellä saisi vieras nähdä koko suomalaisen yleisön koolla. Hän, rouva Vuorio, hänen miehensä ja sisarensa aikoivat myös sinne...

Vai oli hänellä sisar... Mahtoiko olla nuori ja kaunis... mahtoiko olla sisarensa näköinen?

Rouva istui pyöreälle tuolille flyygelin ääreen, selinpäin soittokoneeseen, ja hypisteli siinä elfenluista paperiveistä, jonka kärjen hän tuontuostakin pisti huultensa väliin.

Hänen jalkansa oli punakirjavalla matolla, se näkyi melkein nilkkaan saakka ja hän liikutteli sitä yhtämittaa, ikäänkuin tahtia lyöden.

Huonekaluista ei paljonkaan saattanut päättää perheen oloista. Ne olivat osaksi vanhaa kaunista tavaraa, ikkunoiden alla oli suuria kasveja.

Miehensä lähtiessä pyyhkäisi rouva kädellään hänen päällystakkinsa samettista kaulusta, johon nähtävästi oli tullut tomua.

Dargis huomasi tämän kaiken vaistomaisesti.

Hän odotti tavallista uteliaampana iltaa ja hämmästeli itse, millä varmuudella hän kertoi aikovansa viipyä Suomessa kokonaisen vuoden. Sillä eihän hän ollut päättänyt mitään varmaa. Mutta ehkä täällä saattaisi viihtyä...

Rouva Vuorion sisar oli viehättävä tyttö!

Oikein vahinko, että hänen niin pian piti matkustaa pois.

Olikohan hän muuten sisarensa kaltainen? Elina rouva oli lämminverinen nainen. Joka päivä osoitti hänestä uusia puolia ja jota enemmän hänen kasvojaan katseli, sitä kauniimmiksi ne kävivät. Oli nautinto nähdä häntä, kun hän innostui kertomaan jostakin. Ja kerrassaan ihmeellinen hän oli ollut, kun Dargis oli kertonut synnyinmaastaan ja hänen silmänsä olivat kyyneltyneet!

Dargis tutustui kaupunkiin ja kotiutui siinä, hän järjesti itselleen työtä ja syventyi siihen. Tuontuostakin tapasi hän itsensä kuitenkin liikkumattomana tuijottamassa eteensä: hänhän katseli rouva Vuoriota, hänhän näki hänet ilmielävänä.

Mahtoiko Agnes neiti olla hänen kaltaisensa?

Hän alkoi viihtyä yhä paremmin, hänen mielensä kävi tyynemmäksi kuin se pitkiin aikoihin oli ollut. Ja samalla alkoi hänen rauhaansa kalvaa omituinen ikävä... Mitä kummaa tämä oli?

Eräänä iltana piti hänen mennä ravintolaan... Paljon mieluummin olisi hän istunut Vuoriolassa kuuntelemassa soittoa. Siellä oli niin kodikasta ja lämmintä.

Sykkivin sydämin painoi hän kelloa. Palvelija avasi oven ja ilmoitti, että herrat kai jo olivat lähteneet. Rouva luultavasti oli salissa...

Vain hetkisen hän viipyy, sanoo hänelle vain hyvää iltaa...

Salin pöydällä paloi Yrjön työlamppu, muuten oli huone puolihämärässä. Permannolla pitkänään, puku kiertyneenä tiukasti ruumiin ympärille, oli Elina rouva. Hänen hiuksensa olivat epäjärjestyksessä, kasvot painuneina käsiin. Koko hänen olentonsa hytki itkussa ja tuontuostakin tunki hänen huuliltaan tuskallinen nyyhkytys.

Dargis tunsi ikäänkuin kadottaneensa maaperän jalkainsa alta, veri syöksyi hänen sydämeensä. Nainen, hänen naisensa, siinä avuttomana itki hänen jalkainsa juuressa.

Hän painui hänen puoleensa, näki helakan punan hänen kasvoillaan, tunsi hänen sykkivien suontensa kuumuuden...

Ja sinä hetkenä hän tiesi, ettei kyky rakastaa ollut hänestä kuollut!

Mutta samassa hän myös tiesi, että se jota hän rakasti, oli toisen vaimo.

Kylmä tuuli hiveli omituisesti. Pitkän aikaa hän harhaili pitkin rantaa ja läksi sitten kotiin. Mutta unta ei kuulunut. Riemu ja tuska taistelivat hänessä, kysymykset ajoivat toisiaan takaa. Vasta aamulla hän nukkui, herätäkseen tavalliseen aikaan.

Eilisilta oli nyt kuin unta! Hänen piti kysymällä kysyä itseltään, mitä oli tapahtunut. Ja kuitenkin oli hänessä nyt jotakin uutta, jotakin jota ei ollut eilen ollut. Se oli omituinen varmuus... ja samalla epävarmuus.

Hän koetti ryhtyä työhönsä entiseen tapaan, mutta ajatus palasi aina naiseen, joka itkien oli maannut hänen jalkainsa juuressa. Hän rakasti häntä! Kunhan päivällisaika likenisi!

Mutta jota likemmäksi se tuli, sitä selvemmin hän huomasi, ettei hän tänään saa eikä voi mennä Vuoriolaan. Hän ei saa puhua sinne edes telefonitsekaan. Ja niin hän kirjoitti nimikortilleen muutaman sanan. Vaikea oli sitä lähettää. Hänen oli niin ikävä, tuntui niin tyhjältä...

Ei! Tämä tällainen pehmeämielisyys ei käy. Ero tästä täytyy tulla tavalla tai toisella. Mutta miten? Lähteäkö pois ja jättää työ, juuri kun siihen on päässyt kiinni?

Hän ei voinut päästä asiasta selvyyteen. Hän mietti ja mietti. Vihdoin hän nousi nojatuolista, johon oli heittäytynyt ja sytytti lampun.

Koputettiin oveen.

Se oli Yrjö.

-- Oikein minun kesken kiireeni piti tulla katsomaan mikä sinua vaivaa, sanoi hän. -- Mikset tullut päivälliselle?

Dargis vei hänet sohvaan, istuutui hänen viereensä ja tarjosi hänelle paperossia.

-- Ei sopinut, sanoi hän.

-- Kiitos, virkkoi Yrjö, -- poltan mieluummin sikaarin, kävin nimittäin juuri ostamassa -- ja annan sinullekin. Nämä ovat todellakin hyviä sikaareja... Koetapa. Meidän oli sinua oikein ikävä. Sinä viihdytät Elinankin mieltä, hän kun viime aikoina on ollut niin hermostunut.

-- Minä luulen, sanoi Dargis, -- että olisi hyvä, jos hän hiukan pääsisi maalle.

-- Sitähän minäkin aina hänelle sanon. Mutta hän on ottanut niin paljon oppilaita ja väittää nyt, ettei hän pääse heidän tähtensä.

-- Hänellä on ehdottomasti liian paljon työtä. Olen tässä juuri ajatellut, että edes minun pitäisi lakata ottamasta jokapäiväistä tuntiani... Varmaan sekin häntä hermostuttaa, että käyn teillä syömässä...

-- Älähän nyt! huudahti Yrjö. -- Sehän on meille virkistys, tiedäthän sen.

He vaikenivat hetkeksi molemmat. Yrjö näytti oikein huolestuneelta.

-- Se oli nyt taas se, että eilen olin poissa! jatkoi hän. -- Eihän sitä voi välttää! Koetin kyllä tulla aikaiseen kotiin, mutta hän oli jo ehtinyt hermostua.

-- Ehkä sinun pitäisi kysyä lääkäriltä?

-- Lääkäri sanoo myöskin, että olisi hyvä mennä maalle.

-- Mutta sitten sinun pitää ryhtyä asiaan oikein todenteolla.

Yrjö piteli kädessään sikaaria, johon oli syntynyt pitkä, harmaa karsi, ja tuijotti miettiväisenä eteensä. Dargis istui liikkumattomana hänen vieressään. Nythän pelastus oli löydetty! Hehän eroavat, jos Elina lähtee maalle! Tietysti kyllä koko Helsinki samalla menettää sisältönsä.

-- Kyllä minä tiedän, sanoi Yrjö vihdoin, -- mikä hänelle olisi hyvä. Olen sitä ajatellut yöt päivät.

-- No? kysyi Dargis.

-- Mutta siihen tarvitaan rahaa...

-- Sano veikkonen!

Yrjö naurahti.

-- Sinä lausut sanasi sellaisella itsetietoisuudella, kuin olisit mikäkin pohatta, jolle vain tarvitsee lausua toivomuksensa niin ne jo täyttyvät!

-- Mistä sinä tiedät, vaikka olisinkin! Sainhan minä hiljan periä pienen summan...

-- Niinhän sinä kerroit... Olisipa joku, joka minullekin sellaisen lahjoittaisi!

-- Mutta sanohan nyt, niihin sen tarvitsisit!

-- Katso, Elinan kotitalo Arrakoski...

-- On myytävänä, keskeytti hänet Dargis äänellä, joka ilmaisi, että jokin äkkiä alkoi selvetä hänelle.

-- Niin. Ja minä luulen, että hänen hermostumisensa suureksi osaksi johtuu siitä. Hän on nimittäin hyvin kiintynyt Arrakoskeen. Se on todellakin erittäin kaunis talo, tosin viime aikoina huonosti hoidettu, mutta saattaisi silti tulla kannattavaksi.

Dargis oli käynyt tarkkaavaiseksi.

-- Sinä tahtoisit ostaa Arrakosken...

-- Niin, veliseni. Minä tiedän, että Elina niin ilostuisi. Hänen elämässään tapahtuisi kuin käännekohta. Arrakoskella hän paranisi, siellä hän viihtyisi...

Hänen äänensä oli lämmennyt ja silmät loistivat. Dargis ei voinut kääntää katsettaan hänestä. Tuota miestä hän ei saata pettää. Olisipa, se joku toinen -- mutta ei tuota perin rehellistä ja hyvää miestä! Hän tunsi häntä kohtaan entistä suurempaa kunnioitusta, melkeinpä veljellistä rakkautta.

-- Oletko ottanut selvää kauppaehdoista? kysyi hän.

-- Olen. Me olemme tässä viime viikkoina Elinan sedän, kapteeni Ekmarkin kanssa olleet kirjevaihdossa tästä asiasta. Hän sen johdosta jo kävikin Arrakoskella.

-- No?

-- Hän ei, sen pahempi, kehoittanut ostamaan taloa, mutta lupasi mennä takuuseen, jos jostakin saisin irti rahaa... Mutta helkkarissa, mitä kello on?

Hän laski kiireesti sikaarinpätkän kädestään ja veti esiin kellonsa. Sitten hän leikillisellä äänellä jatkoi:

-- Mitä, jos sinä lainaisit minulle rahaa?

Omituinen ajatustulva oli vienyt Dargiksen kuin pyörteeseen. Hän olisi empimättä paikalla luvannut suostua auttamaan tuota kelpo miestä hänen huolissaan. Mutta mitä Elina sanoisi, jos saisi tietää?

-- Paljonko siihen tarvittaisiin? kysyi hän.

-- Parikymmentä tuhatta vain. Talohan ei enää ole suuri... Mutta ei, älä toki, veli kulta, ota tätä asiaa todeksi! Leikkiähän minä laskin! Sillähän tavalla sinä tulisit ikäänkuin sidotuksi Suomeen. Ja tarvitaanhan sinua kotimaassasikin.

-- Tulisitko toimeen parilla kymmenellä tuhannella? kysyi Dargis, kiinnittämättä huomiota hänen viime sanoihinsa.

-- Niin setä arveli. Loput saisi kiinnitetyksi. Mutta, huudahti Yrjö äkkiä ja hänen kasvonsa ikäänkuin kirkastuivat, -- jos ostaisimme Arrakosken yhdessä? Eikö maanviljelys sinua huvita?... Ei, ei, veli Dargis, jatkoi hän samassa, -- minä lasken leikkiä!... Ja nyt on kello jo niin paljon...

Yrjö nousi, mutta Dargis jäi liikkumattomana sohvaan istumaan.

-- Äitini ja sisareni tähden, puhui hän ikäänkuin itsekseen, -- en voi asettua Suomeen. Mutta parikymmentä tuhatta kyllä saat lainaksi.

Yrjö tarttui hänen käteensä ja rupesi nauramaan.

-- En minä tahdo viekoitella sinua lupauksiin, joita ehkä saisit katua, sanoi hän sitten lämpimästi. -- Ajatellaan nyt ensin asiaa. Ja kuule, tule nyt pian meille. Ehkä jo tänä iltana sopisi?

-- Minä en koskaan ole ymmärtänyt panna rahoihin sitä arvoa, jonka saituri niille antaa, lausui Dargis hymyillen, -- varsinkaan näille, joita en itse ole ansainnut... Mutta kuule, jos meidän kaupoistamme jotakin tulisi, niin älä huoli rouvallesi mainita, että minä olen ollut niissä osallinen.

Yrjö kääntyi takaisin huoneeseen päin ja veti oven kiinni. Hän oli jo ollut lähtemäisillään.

-- Vai olet sinäkin huomannut, sanoi hän, -- että Elina raha-asioissa on vähän arka. Olisit nähnyt, miten hän oli onneton silloin, kun sinä hänelle lainasit tuon satamarkkasen... Silloin pankissa!... Mutta en luule, että hän enää loukkaantuisi! Hän pitää sinusta niin paljon, että hän varmaan päinvastoin ilostuisi.

-- Ehkä. Mutta vierashan minä sentään olen. Lupaa, ettei kukaan saa siitä tietää.

-- Tuohon käteen.

Yrjö läksi, Dargis sytytti tulitikun valaistakseen portaita, sillä kaasu ei vielä ollut sytytetty. Yrjö kääntyi vielä kerran taakseen, nyökäytti päätään ja hymyili. Dargis jäi hetkiseksi kuuntelemaan hänen askeltensa kaikua kivisissä holveissa. Sitten hän meni huoneeseensa.

Olisipa se ollut toinen mies, niin hän olisi tuntenut vihaavansa häntä. Nyt kääntyivät kaikki hänen syytöstensä kärjet häntä itseään vastaan.

Hän päätti ehdottomasti luopua Elinasta. Ei sanalla, ei katseella hän enää häneen puutu. Ainoa ilo minkä hän voi suoda itselleen, on auttaa Vuoriolaisia, _molempia_, Arrakosken omistamiseen. Siinäkin tunteessa oli sentään lohdutuksensa.

Hänen mieleensä laskeutui omituinen, surumielinen onni, hän oli niin tyyni, että miltei tuntui siltä kuin hän kaiken ikänsä olisi saattanut levollisena istua Yrjön ja Elinan kodissa katselemassa heidän onneaan.

Näinkö piti käydä? Kyvyn rakastaa hän oli saanut takaisin, mutta rakastaa hän ei saanut!

VII

-- En pääse hänestä vapaaksi, en saa häntä ajatuksistani, olen kahleissa. Hän on mielessäni kun nukun, häntä muistan ensinnä kun herään. Kaikki kodissa muistuttaa häntä, tuossa on hän istunut, tuossa seisonut, tuossa nostanut minut käsivarsilleen. Mieheni katselee minua lempeästi, hyväilee hellästi. Minä poloinen näen vain sen toisen, kaipaan vain sitä toista! Miksi piti hänen sattua minun tielleni, miksi tulla minun rauhaani häiritsemään? Siksikö että huomaisin, ettei tässä maailmassa voi luottaa mihinkään, ei rakkauteenkaan eikä uskollisuuteen?

Näitä mietti Elina, levottomasti astellen edestakaisin huoneissa. Hän ei ollut saanut unta. Varhain oli hän sentähden noussut ja ruvennut järjestämään pikkutavaroita hyllyillä ja pöydillä. Hän teki sen koneentapaisesti, tuontuostakin jääden miettimään.

Hän oli tavannut Dargiksen miltei joka päivä, he olivat joskus jääneet kahdenkeskenkin. Mutta he eivät sanallakaan olleet koskeneet siihen, mitä tuona yhtenä iltana oli tapahtunut.

Näin sen tietysti piti olla! Mutta vaikeaa se oli. Kunhan edes henkisesti olisi saanut uskoutua hänelle ja saada hänen luottamuksensa.

Elinan oli vallannut sanomaton halu saada avata hänelle koko sydämensä, kertoa sekä menneisyyden että nykyisyyden tapahtumat. Hän oli jo eräänä päivänä vanhasta kätköstä vetänyt esiin päiväkirjansa, merkinnyt siitä pääkohdat ja päättänyt antaa sen Vitoldille. Sitten oli hän kuitenkin hillinnyt halunsa ja heittänyt vihon takaisin laatikkoon.

-- Jospa hän lähtisi pois eikä ikinä palaisi, äänteli hän hiljaa itsekseen ja pysähtyi katselemaan ulos ikkunasta. -- Tai kun minä voisin paeta jonnekin, kauas, kauas pois. Ehkä silloin unohtaisin!

Hän ei ollut ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun, kun telefoni soi.

Jollei hän ennestään olisi ollut niin levoton, niin olisi hän epäilemättä pelästynyt. Näin varhain ei heille yleensä kukaan soittanut.

Se oli Dargis.

-- Minun pitäisi saada tavata teitä, puhui hän nopeasti, -- sillä minun täytyy aamujunalla lähteä kotiin Liettuaan. Sain yöllä sähkösanoman. Voinko tulla nyt heti?

-- Voitte tietysti, mutta Jumalan tähden, mitä on tapahtunut?

-- Saamme sitten puhua, kun tulen.

Elina jäi hätääntyneenä seisomaan keskelle lattiaa. Hän menee siis eikä ehkä koskaan palaa... Mutta mitä, mitä siellä on tapahtunut?

Hän sai ajatuksensa järjestymään sen verran, että herätti palvelijan ja käski keittää kahvia. Sitten hän henkeä pidätellen asettui ikkunaan odottamaan Dargista.

-- Mitä on tapahtunut? kysyi hän häneltä jo ovessa.

-- Enkö pelästyttänyt teitä, kun niin aikaiseen soitin?

-- Ette, olin jo kauan ollut ylhäällä. Mutta mitä...?

-- Äitini on sairaana ja tahtoo minua tavata.

Dargis oli tavallista kalpeampi ja hänen äänessään oli jotakin pidätettyä ja ikäänkuin hiljaista.

-- Tämä ei ollut minulle odottamatonta, jatkoi hän hetken kuluttua, -- sillä siitä asti kun isä kuoli on äiti ollut heikkona. Tavallisesti käy niin, että kun tuollaisesta onnellisesta vanhasta pariskunnasta toinen kaatuu, niin kaatuu toinenkin.

Elina ei saanut sanaa suustaan. Hän taisteli kyyneliä vastaan. Hänen teki mieli tarttua Vitoldin käteen, mutta sensijaan liitti hän omat kätensä yhteen ja pusersi niitä kovasti.

-- Te ette varmaankaan enää palaa! virkkoi hän hiljaa, vapisevin äänin.

-- Se riippuu siitä, miten asiat siellä kotona kääntyvät. Vaikeahan minun on täältä lähteä. Työni on kesken ja...

Hän ei lopettanut lausettaan.

-- Ette varmaankaan palaa! pääsi Elinalta katkonaisesti.

Hänet valtasi äkkiä suuri riemu. Tuntui siltä, että koska he nyt näkevät toisensa viimeisen kerran, niin hän saa puhua suoraan. Sillä muutoin jäisi hänen sydämelleen kuin kivi, joka siinä painaisi koko elämän ajan. Hänen täytyy saada puhua...!

-- Vai teenkö minä väärin? äänsi hän samassa ja hymy katosi hänen huuliltaan.

Dargis oli ääneti seurannut hänen kasvojensa ilmeitä.

-- Mikä on oikein, mikä väärin? huudahti hän. -- Meitä on kielletty katsomasta toisen vaimoon, mutta meille on samalla annettu lupa rakastaa.

Hän iski Elinaan silmänsä ikäänkuin upottaakseen hänet sielunsa syvyyksiin, mutta vei sitten vain kätensä silmilleen ja hengitti syvältä.

-- Vitold Dargis, kuiskasi Elina, -- sydämeni on niin täynnä, tahtoisin puhua, mutta en löydä sanoja!

-- Ne tulevat tavallisesti sitten, kun on myöhäistä.

Kalliit hetket kuluivat. He tunsivat sen ja seisoivat huulet pusertuneina kiinni.

-- Kuulkaa, alkoi Elina vihdoin, -- minä tahtoisin antaa teille jotakin muistoksi. Saankohan...?

Dargis vaikeni hetkisen.

-- Antakaa, sanoi hän sitten, -- menenhän pois!

Elina oli jo ottanut pari askelta, mutta pysähtyi puolitiessä ja virkkoi:

-- Ei se ole minkään arvoista... ehkette siitä ensinkään välitä...

-- Antakaa...! keskeytti hänet Vitold surullisesti hymyillen.

Elina nouti vihkosen, päiväkirjansa, ja seisahtui kasvot hehkuen Dargiksen eteen.

-- Siinä ovat elämäni aikaisemmat vaiheet. Olen merkinnyt tärkeimmät kohdat, jottei teidän tarvitsisi lukea kaikkea...

Dargis keskeytti hänet pienellä huudahduksella, tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä.

-- Ja polttakaa se sitten, kun olette lukenut... Lupaattehan!

-- Lupaan!

He jäivät sanattomina toisiinsa katselemaan. Elina oli paennut kappaleen matkan päähän ikäänkuin pelastuakseen kiusauksesta.

-- Kuulkaa, kuiskasi hän hetken perästä, -- sanokaa minulle vielä ennenkuin eroamme yksi asia...