Part 8

-- Se muuttaa asian, vastasi Sam, sillä hän alkoi ymmärtää, että toveri oli tosissaan. -- Lähdemme varmaan, koska sinä puhut tuohon sävyyn, sillä tietenkin se _voidaan_ tehdä. Olet kai huomannut, että minä tiedän enemmän nelijalkaisista eläimistä kuin linnuista, hän jatkoi. -- Minusta taitaa yhtä hyvin tulla lampuri kuin metsämies oikein ammatin kannalta, mutta hyvin mielelläni olisin jonkin aikaa metsästäjänä, ja isä onkin luvannut joskus lähteä kanssani. Ehkä saamme hirven, jos lähdemme viidentoista kilometrin päähän Pitkälle suolle. Mutta olisi ollut hyvä, jos isäukko ja Kaleb eivät olisi tapelleet, sillä Kaleb tuntee metsät ja hänen vanha koiransa on ajanut puuhun niin paljon pesukarhuja, etten minä voisi niille kaikille keppiä näyttää, vaikka olisi kokonainen kuukausi pelkkiä sunnuntaita.

-- No, hyvä, jos se on ainoa pesukarhukoira, mitä täällä on, niin minä menen ja haen sen. Saatpa nähdä, vastasi Jan.

-- Taidatpa vain mennä, vastasi Sam ihaillen, vaikka häntä samalla naurattikin.

Kello oli jo kymmenen, kun he tulivat kotiin, ja kaikki olivat makuulla, paitsi Raften. Pojat menivät heti nukkumaan, mutta seuraavana aamuna navetan parvelle mennessään he näkivät, että Si oli sekä ommellut savulaput että vielä kursinut uudestaan pahimmat paikoistakin ja palttanut tiipiin liepeen ylt'ympäriinsä pannen pienen narun paltteen sisään, niin että nyt vain nappulat ja salot enää puuttuivat.

Vaate vietiin heti leiripaikalle. Jan kantoi kirvestä. Heidän tullessaan pensasaidalle, joka oli puron takana suon reunassa, hän sanoi:

-- Sam, minä rastin nyt polun Kaleb-ukolle. Kuinka se tehdään?

-- Veistä kirveellä pilkat puihin aina muutaman sylen päähän.

-- Näinkö? kysyi Jan veistäen puusta lastut kolmesta paikasta, niin että syntyi kolme valkoista pilkkaa.

-- Ei, noin merkitsee ansamies ansan, taikka "jotakin erikoista". Tie rastitaan siten, että veistetään lastu puun etupuolelta ja toinen takapuolelta -- sillä tavalla -- sitten polkua voi kulkea kumpaankin suuntaan, ja jos sitä pitää kyetä seuraamaan yölläkin, veistetään taajempaan.

VIII

PYHÄ TULI

-- Kymmenen vankkaa salkoa ja kaksi pitkää ja ohutta, sanoi Jan paperista lukien. Ne oli pian katkaistu ja tuotu leiripaikalle.

-- Sido ne yhteen tiipiin peitteen korkeudelta.

-- Sido yhteen! Mutta millä?

-- "Parkitsemattomalla nahkahihnalla", hän sanoi, mutta hän sanoi myös, että "tehkää peite vuodista". Minä pelkään, että meidän tällä kertaa täytyy käyttää tavallista nuoraa, ja Jan näytti vähän häpeävän tämän myöntäessään.

-- Minä arvasin sen, toitotti Sam, -- ja pistin sen vuoksi peitteen sisään kappaleen neljännestuuman köyttä, vaikken parvella uskaltanut sitä sinulle sanoa.

Kolmijalka köytettiin köydellä lujasti yhteen ja nostettiin pystyyn. Sen nojalle pantiin kolmen metrin kuudenkymmenen sentin piiriin yhdeksän salkoa, sillä kolme ja kuusikymmentä korkean tiipiin pohja on tavallisesti kolme ja kuusikymmentä läpimitatenkin. Nämäkin salot sidottiin sitten kiinni entisten kanssa yhdessä, ja viimeinen salko nostettiin pystyyn vastapäätä oviaukkoa tiipiin vaate siihen köytettynä lappujen välisestä liuskasta. Molempien savusalkojen päillä vaate kuljetettiin ympäri. Sitten tarvittiin naulanappulat. Jan yritti tehdä ne hikkorin vesoista, mutta paksu pehmeä sydän sattui juuri sille paikalle, johon kärki oli vuoltava. Sam sanoi, että "ei mistään tule parempia nappuloita kuin valkoisesta tammesta". Hän katkaisi kappaleen valkoisen tammen runkoa, halkaisi sen keskeltä, sitten puoliskon taas keskeltä ja jatkoi samaan tapaan, kunnes ne olivat riittävän pienet puukolla vuoltaviksi. Jan otti sillä välin kirveen pilkkoakseen toisen pölkyn, mutta häneltä ne eivät haljenneetkaan suoraan syitä myöten, vaan vinoon.

-- Ei sillä tavalla, sanoi Sam. -- Pitää joka kerta halkaista keskeltä, muutoin se aina halkeaa ohuempaan puoleen päin. Sinun on parasta halkoa kattopaanuja talvella, jotta tuonkin oppisit.

Vuoltiin kymmenen kymmenen senttimetriä pitkää, noin puolen senttimetrin paksuista nappulaa. Niitä käytettiin samalla tavalla kuin ompelijattaret käyttävät nuppineuloja vaatekappaleita koetellessaan, reiät vain piti tehdä ensin tiipiin peitteeseen. Näin kiinnitettiin vaate paikalleen. Sitten teki haittaa se, että lievenappulat puuttuivat.

-- Tee kymmenen kappaletta, kolmenkymmenen senttimetrin mittaisia ja parin senttimetrin paksuisia tamminappuloita. Minäpä keksin, kuinka ne kiinnitetään.

Jan katkaisi köydestä kymmenen vähän yli puolen metrin mittaista pätkää ja teki vaatteen liepeeseen paltenuoran yläpuolelle ylt'ympäriinsä reikiä, 90 cm aina reikäin väliä. Jokaiseen reikään hän pisti köydenpätkän ja solmi sitten molemmat päät yhteen. Näin oli saatu kymmenen nappulalenkkiä; tiipii voitiin kiinnittää maahan ja se näytti oikein onnistuneelta.

Nyt seurasi kaikkein tärkein, ensimmäisen tulen tekeminen. Pojista se oli juhlallinen hetki, melkeinpä uskonnollinen toimitus. Kumma juttu, heistä tuntui aivan samalta kuin metsäläisistäkin samanlaisissa oloissa -- että nimittäin uuden tiipiin pystyttäminen ja ensimmäisen tulen tekeminen on tapaus, jolla on syvällinen merkitys. Silloin on aina tarkkaan vaarinotettava kaikki, mikä voi vaikuttaa sen tulevaan onneen.

-- Sietääpä tehdä tämä tuli hitaasti ja hyvin. Olisi vietävän paha onni, jos se juonittelisi heti ensimmäisellä kerralla.

-- Se on totta, vastasi Jan samanlaista taikauskoista pelkoa tuntien. -- Mitäs sinä siihen sanot, Sam, jos me tosiaan saisimme sen syntymään puita hankaamalla, eikös se olisi poikaa?

-- Hohoi!

Pojat kääntyivät ympäri, ja siinä seisoi Kaleb aivan lähellä. Hän tuli heidän luokseen ja nyökkäsi päätään. -- Tiipii taitaakin olla valmis? Eipä hullumpi, mutta mitä varten käänsitte oven länttä kohti?

-- Sillä puolella on puro, selitti Jan.

-- Minä en muistanutkaan sanoa teille, virkkoi Kaleb, -- että intiaanitiipii aina käännetään itää kohti; siten ensinnäkin aamuaurinko paistaa sisään, ja toiseksi tuuli käy enimmäkseen lännestä ja savu sen vuoksi pakenee paremmin.

-- Entä jos tuulee suoraan idästä? kysyi Sam. -- Sade tulee aina itätuulella.

-- Ja kun tuuli on idässä, jatkoi Kaleb kääntymättä nimenomaan kummankaan puoleen vaan ikään kuin itsekseen puhuen kysymystä edes kuulematta, -- kun idästä puhaltaa, niin te käännätte laput tiukasti toistensa päälle ristiin, näin, ja hän pani kätensä ristiin rinnan yli. Itäpuoli on siten suljettu, eikä sisään pääse satamaan; ja ellei savu sitten pakene tiipiistä, niin nostakaa vaatteen lievettä oven alta juuri vähäsen -- kyllä sitten vetää. Ja kun te käännätte tiipiinne, niin älkää panko sitä noiden puiden alle. Puut ovat vaarallisia; ne vetävät rajuilmalla salamaa puoleensa ja niistä putoilee oksia. Sateen jälkeen niistä taas tippuu kauan vettä. Tiipiin päälle pitää saada niin paljon auringonpaistetta kuin sitä vain on.

-- Oletteko te, herra Clark, koskaan nähnyt intiaanien tekevän tulta puita hankaamalla?

-- Olen kyllä. Enimmäkseen niillä tätä nykyä on tulitikut, mutta ennen vanhaan näin montakin kertaa sillä tavalla tulta tehtävän.

-- Kuluuko siihen paljon aikaa? Onko se vaikeaa?

-- Ei kovinkaan paljon, eikä se ole vaikeatakaan, kun konstin tietää.

-- Voi sentään! Minusta olisi hauskempi tehdä kahdella kalikalla tuli kuin saada kymmenen dollarin seteli, sanoi Jan innolla, jonka suuruuden saattoi arvata siitä, että yksi dollari oli suurin rahamäärä, mitä hänellä koskaan oli ollut.

-- Enpä tiedä, se on hiukan niin ja näin, selitti Sam puolestaan varovammin.

-- Osaatteko _te_ tehdä tulen sillä tavalla? kysyi Jan.

-- Miksipä en, kun vain on oikeata puuta. Ei siihen nimittäin kelpaa kaikenlaatuinen puu. Sen pitää olla juuri oikeaa lajia. Lakeuksien intiaanit käyttävät haavan eli pumpulipuun juurta, vuori-intiaanit taas marunan juurta. Kanadan intiaanien olen nähnyt käyttävän niinipuuta, setriä ja kuivaa valkomäntyä, mutta tsippevat käyttävät enimmäkseen palsamikuusta. Helpoimmin se muuten käy jousiporalla. Onko teillä sarvaan nahkaa?

-- Ei.

-- Entä päällisnahan liuskaa?

-- Minulla on nahkainen kengännauha, sanoi Jan.

-- Se on heikonlainen; mutta pannaan se kaksin kerroin, niin se kelpaa. Nuorakin kelpaisi, mutta se kärventyy pian pilalle. Kaleb otti nauhan ja kirveen ja sanoi: -- Hakekaa minulle kivi, noin munan kokoinen. Siinä pitää olla pieni kuoppa -- noin puoli senttimetriä syvä.

Pojat lähtivät purolle kiveä etsimään, ja Kaleb poikkesi metsään.

He kuulivat hänen hakkaavan, ja tuota pikaa hän palasi kädessään latuskainen palikka hyvin kuivaa palsamikuusta, pitkä kalikka samaa puuta, noin metrin pituinen, hieman kaareva keppi, vähän kuivaa männyn kääpää ja vähän kuivaa setripuuta.

Kalikka oli puolentoista senttimetrin paksuinen ja osapuilleen kahdeksantahkoinen, "niin että nauha paremmin kävi kiinni". Molemmat päät olivat terävät. Hän kiinnitti nauhan kaarevaan keppiin kuin jousen jänteen, mutta siksi löyhälle, että se vasta kalikan ympäri kerran kietaistuna jännittyi. Latuskan palsamikuusen palikan hän veisti vähän yli senttimetrin vahvuiseksi. Reunaan hän leikkasi puoli senttimetriä leveän ja senttimetriä syvän loven, tämän tulilaudan yläsivuun, heti loven taa, hän teki puukon nirkolla pienen kuopan.

Sitten hän setripuusta kaapi ja hankasi koko joukon kuivaa putua, teki maahan pienen syvän kuopan, pani siihen latuskan männyntaulan kappaleen ja sen poikki tulilaudan. Kalikan eli jousiporan kärjen hän pisti tulilaudan kuoppaan ja piti sitä sitten toisella jalalla paikallaan. Kietaistuaan nauhan kerran kalikan ympäri hän sovitti yläpään poikain tuoman kiven kuoppaan. Kiveä Kaleb piti vakavasti vasemmassa kädessään.

-- Toisinaan, hän sanoi, kun ei löydy sopivaa kiveä, kelpaa männyn oksakin, johon tehdään puukon kärjellä kuoppa.

Pitäen jousta oikeassa kädessään hän sitten rupesi vetelemään pitkään ja vakavasti, niin että kapula alkoi kiertää kuopassa ympäri. Muutaman sekunnin kuluttua alkoi tulilaudan lovesta juosta taulaan ruskeata jauhoa. Kuoppa isoni ja musteni, jauho muuttui tummemmaksi ja kuopasta nousi vähän savua. Kaleb painoi vähän lujemmin vasemmalla kädellään ja veteli oikealla nopeampaan. Savua kohosi yhä enemmän ja musta jauho alkoi täyttää loven. Kalikan alta tuprusi pieniä savupilviä ja näyttipä sitä tulevan jauhokasastakin. Heti sen huomattuaan Kaleb laski luotaan jousen ja löyhytteli hiljaa ilmaa jauhokasaan. Se savusi vielä. Hän pani pois tulilaudan, ja kun hän sitten nosti taulaa, jauhon sisusta oli yhtenä hehkuvana hiilenä. Tämän jäälle hän pani setrisytykkeen ja sen päälle toisen taulan kappaleen. Kohottaen sen ylös hän sitten heilutti sitä ilmassa ja puhalsi hiljaa hetken. Se alkoi kyteä ja leimahti sitten ilmiliekkiin. Puut oli valmiiksi ladottu, ja tuota pikaa uuden tiipiin keskellä paloi leimuava tuli.

Kaikkien kolmen kasvoilla kuvastui lapsellinen ilo. Ukon silmät aivan loistivat voitonriemusta. Jos koe olisi epäonnistunut, niin hän olisi mennyt menojaan ja vihannut näitä poikasia, mutta kun se menestyi, hän oli valmis rakastamaan jokaista mukana ollutta, vaikka he vain olivat olleet hänen suurtyönsä sangen huvittuneita katsojia.

IX

JOUSET JA NUOLET

-- Tämä sinun tykkisi ei ole juuri mistään kotoisin, sanoi Jan, kun he eräänä päivänä olivat puutarhassa ampumassa Samin "Lännen varustukselle". -- Se on melkein samanlainen kuin ensimmäinen, jonka minä aivan pienenä tein.

-- Jaha, ukkovaari, no näytäpäs sitten se kaikkein viimeisin mallisi.

-- Se ensinnäkin olisi noin viittä vertaa jämeämpi.

-- Eihän sitä jaksaisi jännittää.

-- Ei sillä tavalla kuin sinä nuolesta pidät! Mutta viime talvena lainasin kirjastosta kirjan nuolella ampumisesta ja siitä opin paljon. Kun nipistää nuolta tuolla tavalla, niin jaksaa jännittää ehkä kolme tai neljä kiloa, mutta kun panee sormet jänteen taa koukkuun -- näin --, niin voi jännittää viisi kertaa enemmän. Ja sillä tavalla sitä pitää ampua.

-- Tuntuu hyvin kömpelöltä, sanoi Sam koetettuaan.

-- Tietenkin alussa. Mutta nuolessa pitääkin olla syvä lovi, muutoin se on aivan mahdotonta.

-- Sinä et näy osaavan paljon paremmin kuin minäkään.

-- Tämä onkin ensi kerta, kun minulla on tilaisuus koetella taitoani käytännössä. Mutta aion tehdä oikein ensiluokkaisen jousen ja kosolti nuolia. _Yhdestä_ ei ole paljonkaan taikaa.

-- No hyvä, teepä koko varustus, jos kerran tiedät, kuinka ne tehdään. Mikä puu on parasta? Sanoiko kirja siitä mitään?

-- Parasta on Espanjan marjakuusi.

-- Minulle tuntematon.

-- Ja sen jälkeen Oregonin marjakuusi.

-- Samoin.

-- Sitten peitsipuut ja Osagen oranssi.

-- Anna tulla vain!

-- No punasetri, omenapuu, hikkori ja jalava näyttävät olevan ainoat, joita täällä kasvaa.

-- En ole nähnyt _punaista_ setripuuta, mutta muita löytää helposti.

-- Sen täytyy olla täydelleen kuivunutta, talvella sahattua puuta, ja sillä tavalla sahattua, että toisella puolella on sydänpuu, toisella pinta.

-- Kelpaisivatkohan nuo? Sam osoitti puolipyöreitä hikkoripölkkyjä, joita oli puuvajan orsilla enemmänkin. Nuo ovat olleet tuolla pari vuotta.

Valittiin hyvä 165 cm:n mittainen pölkky, se halkaistiin ja veisteltiin kirveellä, kunnes kummallakin oli jousiainepuunsa, puolitoista metriä pitkä ja viisi senttiä joka sivulta, sydänpuun ja pintapuun raja kummassakin keskikohtaa kulkien.

Muistellen mainitun arvokkaan kirjan neuvoja ja eräitä englantilaisia jousia, jotka oli nähnyt kaupungissa eräässä puodissa, Jan valvoi niiden tekoa. Sam oli taitavampi työaseita käyttämään, ja jonkin ajan kuluttua valmistui kaksi puolentoista metrin pituista jousta. Keskeltä ne olivat noin neljän senttimetrin levyiset ja kahden ja puolen vahvuiset. Nämä mitat säilyivät sellaisinaan vähän yli 20 cm:n matkan kumpaankin päähän päin, joten syntyi noin 40 cm pitkä taipumaton keskiosa, mutta molemmat päät vuoltiin ohuemmiksi ja kaavittiin lasilla, kunnes ne taipuivat tasaisesti ja olivat poikasille paraiksi jämeät.

Seuraavan tenän teki jänne. Kaikki talosta löytynyt tavallinen rihma oli liian heikkoa. Se ei kestänyt kuin pari kolme laukausta, kunnes lopulta Si Lee heidän pulansa nähdessään lähetti heidät suutarin luo saamaan vyyhden valkaisematonta pellavalankaa ja vähän pikeä. Lankaa hän kehi vankan rihman vahvuuden tiukkaan kahden vaarnan välille, joiden välimatkaa oli noin kaksi metriä, leikkasi sitten toisen pään auki, jakoi langat kolmeen yhtä suureen kimppuun ja vähän niitä piettyään palmikoi ne löyhästi yhteen. Janin ehdotuksesta hän sitten pujoi toiseen päähän silmukan ja kietoi 15 cm leveältä hienoa vahattua rihmaa jousen keskustan ympäri, jota nuoli sivusi, samoin silmukan pujonnan ympäri. Silmukan avulla oli helppo päästää jousi jännityksestä, kun sitä ei tarvittu.

-- Kas tuossa, hän sanoi, tuota ette taida saada poikki. Lopuksi jouset siveltiin ohuella pellavaöljyllä, jota löytyi maalivarastosta.

-- Jo kävi vaivaisen näköiseksi vanha jouseni, huomautti Sam asettaessaan uuden todella oivan aseensa sen kurjan pikku kaaren rinnalle, joka ennen oli ollut hänestä kaikki kaikessa. -- No mitäs herra mestari nuolista tietää? hän sitten jatkoi vanhaa nuoltaan uudessa kaaressa koetellessaan.

-- Tiedän, ettei tuo kelpaa, vastasi Jan. Ja voin sinulle ilmoittaa, että on aika tavalla vaikeampi tehdä nuoli kuin jousi -- nimittäin oikein hyvä nuoli.

-- Se on rohkaisevaa ottaen huomioon, kuinka paljon vaivaa jo olemme nähneet.

-- Minkäs sille tekee, ja meillä tulee olla tusina nuolia kummallakin.

-- Kuinka intiaanit niitä tekevät?

-- Enimmäkseen he käyttävät niihin suoria nuolipuun vesoja; mutta täällä minä en ole nähnyt nuolipuuta, eivätkä ne tahdo olla oikein suoria. Nuolen pitää nimittäin olla suora, muutoin se lentää väärään. "Suora kuin nuoli", niinhän sitä sanotaan. Me voimme tehdä nuolia paremmin kuin intiaanit, kun meillä on paremmat välineet. Voimme halkoa niitä vahvasta puusta.

-- Mistä puusta. Varmaankin jostakin ihmeellisestä ulkomaan puusta, josta ei kukaan valkonaama ole ennen hiiskaustakaan kuullut?

-- Eipäs, hyvä herra. Ei ole sen parempaa kuin valkomänty maalinuoliksi ja saarni tai hikkori metsästysnuoliksi. Kumpaa laatua tehdään?

-- Minä olen metsämies. Metsästysnuolia minulle. Mitäs ensimmäiseksi tarvitaan?

-- Kuivaa saarnea, joka halkaistaan 60 cm pitkiksi ja senttiä vahvoiksi puikoiksi, kuumaa liimaa ja kalkkunan siipisulkia.

-- Minä hankin höyhenet ja sinä saat tehdä loput, sanoi Sam tuoden kimpun kalkkunansiipiä, jotka oli pantu talteen tomujen pyyhkimistä varten. Mutta sitten hän söi sanansa käymällä käsiksi saarnipölkkyyn, pilkkoen sen pieniksi ja halkaisten aina kahtia sälöt, kunnes oli kasassa neljäkolmatta senttimetrin vahvuista suoraa sälöä.

Jan otti niistä yhden ja alkoi vuolla sitä puukollaan oikean kokoiseksi ja muotoiseksi, mutta Sam sanoi:

-- Minä tiedän paremman konstin. Hän vei koko kimpun höyläpenkin luo ja alkoi muodostella niitä höylällä. Jan katseli ikävystyneen näköisenä ja sanoi lopuksi:

-- Intiaaneilla ei ollut höyliä.

-- Eikä linkkuveitsiäkään, vastasi toinen.

Siinä oli kyllä perää, vaikka Jan kaikessa ihaili ja koetti matkia niitä intiaaneja, jotka elivät ennen Amerikan löytöä eivätkä tienneet mitään valkoisen miehen työtavoista eivätkä -välineistä.

-- Minusta olisi enemmän intiaanimaista, jos kaikki tehtäisiin käyttämättä mitään muuta kuin mitä metsästä saadaan. Intiaaneilla ei ollut linkkuveitsiä, mutta heillä oli ennen muinoin teräviä piikiven palasia.

-- Jan, rupea sinä vain vuolemaan terävällä kivellä. Niitä löydät vaikka kuinka paljon, kun riisut kengät jalastasi ja lähdet paljain jaloin tietä tarpomaan -- ja hyvin teräviä löydätkin. Minä höylään, niin sitten nähdään kumpi voittaa.

Jan ei ollut ehdotukseen tyytyväinen, mutta hän lupasi, että hän jonain päivänä tekisi nuolia nuolipuun vesoista, ja nyt hän aikoi valmistaa ainakin yhden puukolla. Sen hän tekikin, mutta Sam teki samassa ajassa höylällä kuusi paljon parempaa.

-- Entä kärjet? hän kysyi.

-- Sitähän minä tässä tuumin, vastasi toinen. -- Intiaanilla tietenkin oli kivestä kärki, joka kiinnitettiin suonella, mutta niitä aineita meillä ei ole. Parhaita olisivat rautaiset ostokärjet, mutta niitä emme saa. Mutta kelpaa kärki luustakin ja sarvesta. Tein kerran muutamia oikein sieviä luusta viilaamalla, mutta ne olivat kamalan hauraita; ja sitten tein suurista rautanauloista siten, että katkaisin ne ja kiedoin nuolenkärjen ympärille teräslankaa, joka esti sitä halkeamasta. Muutamien intiaanien nuolissa ei ollut kärkeä ollenkaan, he vain paahtoivat pään tulessa kovaksi ja sitten vuolivat sen teräväksi.

-- Se kuulostaa minusta helpommalta, sanoi Sam, -- tehdä muutamia senkin mallisia.

Nuolet siis tehtiin, kuusi naulakärkistä kummallekin; naulat viilattiin teräviksi ja sidottiin kiinni rautalangalla. Näitä sanottiin "sotanuoliksi", ja metsästysnuolia tehtiin kuusi kummallekin siten, että puinen kärki karkaistiin tulessa paahtamalla.

-- Nyt ne on sulitettava. Ja Jan näytti Samille, kuinka kalkkunan sulka oli ruotoa myöten keskeltä halkaistava ja höyty irrotettava.

-- Annas kun ajattelen. Me tarvitsemme kaksi kertaa neljäkolmatta -- kaikkiaan siis neljäkymmentäkahdeksan sulkaa.

-- Ei maar, sanoi Jan, se on huonoa sulitusta, kaksi vain jokaiseen. Pannaan kolme joka nuoleen -- seitsemänkymmentä kaksi kaistaa kaikkiaan, ja muistapas sekin, että kaikki saman nuolen kolme höytykaistaa pitää olla saman puolen siivestä.

-- Selvä on. Siitä varmaankin seuraa huono onni, jos otetaan eri puolilta. Nuoli ei tiedä kummalle puolelle pitää kääntyä.

Si Lee sattui tulemaan samassa paikalle. -- Tuleeko jousista kystä ja valmista?

-- Nuolia paraillaan tehdään.

-- Kuinka te sulat kiinnitätte?

-- Valkoiset liimaavat ne kiinni, intiaanit taas sitovat, vastasi Jan sen mukaan, mitä luuli kirjasta muistavansa.

-- Kumpi on parempi?

-- Liimattu lentää paremmin, mutta sidottu kestää kauemmin sateessa.

-- Miksei kummallakin tavalla?

-- Meillä ei ole suonta.

-- Antakaas kun minä näytän. Missä on liima ja lanka? Nämä tuotiin, minkä jälkeen Si jatkoi: -- Minusta näyttää, että sulat on pantava viimeiseksi. Parempi tehdä lovi ensin.

-- Niin onkin; me olimme vähällä sen unohtaa.

-- _Sinä_ olit vähällä unohtaa, sitä kai tarkoitat. En minä, sanoi Sam pöllömäisen arvokkaana. Pieni sahattu lovi, joka sitten kynäveitsellä puhdistettiin ja väljennettiin, huomattiin parhaaksi; kuhunkin nuoleen tehtiin tuota pikaa puoli senttiä syvä lovi, ja Si sekä liimasi että sitoi sulat kiinni pikilankaa suonen sijasta käyttäen.

Jan oli merkinnyt kunkin sulan paikan siten, ettei se koskettaisi jouseen ohi mennessään (kuva s. 105). Ensin hän liimasi ne kiinni, sitten kietoi toista senttiä pitkältä lankaa sulkaruotojen päiden yli ja samoin niiden taa jälkimmäistä kierrosta jatkaen aina loveen saakka, jotta se olisi estänyt puuta halkeamasta. Kun hän oli leikannut kaikki irtaimet pätkät pois ja latuskalla palikalla painaen pyörittänyt kietousta höyläpenkillä, näyttivät langat aivan katoavan ja sijalle jäävän sileä musta rengas.

Näin saatiin nuolet valmiiksi ja ne pantiin sitten paikkaan, jossa liima saattoi kuivua.

Seuraavana päivänä Jan maalasi Samin nuolet punaisiksi ja sinisiksi, omansa punaisiksi ja valkoisiksi. Väristä he helposti tunsivat omansa ja lisäksi se suojeli nuolia. Enää ei puuttunut kuin viini.

-- Onko intiaaneilla viinet? kysyi Sam, pitäen kovasti kiinni oikeaoppisuudesta, hän kun toivoi sen säästävän kovaa työtä.

-- Luulenpa melkein; eiväthän he voisi tulla toimeen ilman niitä.

-- No hyvä! Sitten vain joutuin toimimaan. Minulla on jo kova metsästyshimo. Mistä viini tehdään?

-- Melkein mistä tahansa.

-- No luultavasti se siinä tapauksessa on myös nopeasti tehty.

-- Älä hätäile. Toiset käyttävät koivun tuohta, toiset nahkaa, jotkut kangastakin, kun muuta ainetta on vähän.

-- Se sopii meille. Mitäs sanot siitä kankaasta, joka tiipiistä jäi?

-- Olkoon menneeksi, paremman puutteessa. Kumpikin siis teki kankaasta jonkinlaisen nuolia lyhyemmän laukun. Jan maalasi kummankin kylkeen jonkin intiaaniaiheisen koristeen, ja niin ne olivat valmiit.

-- Tulkoonpa nyt vaikka karhu, sanoi Sam, ja tuntien itsensä täydelleen aseistetuiksi he lähtivät ulos.

-- Koetetaanpa, kumpi osaa tuohon puuhun. Molemmat ampuivat yhtä aikaa ja ohi. Samin nuoli sattui toiseen puuhun ja halkesi.

-- Otetaan pehmeämpi maali, hän huomautti. Vähän asiaa pohdittuaan he sitten täyttivät ison vanhan viljasäkin heinillä, maalasivat siihen pilkan ja sen ympärille muutamia renkaita (Sam sanoi sitä puhvelin silmäksi) ja pistivät sen kymmenen sylen päähän pystyyn.

Ensimmäiset laukaukset tuottivat pahoja pettymyksiä. Maaliin näytti olevan niin helppo osata, ja oli kovin noloa, kun nuolet aina lensivät ohitse vasemmalta puolelta.

-- Viedään se navetan kokille ja yritetään siellä, ehdotti Sam.

-- Ehkä osaamme, jos panemme oven kiinni, vastasi toinen toiveikkaana. Paitsi harjoitusta pojat kaipasivat lisäksi vähän oppia, sillä jousella ampumiseen kuuluu monta pientä niksiä. Jan oli "siitä kirjasta" kirjoittanut muistiin muutamia seikkoja, ja toisia hänellä olikin mielessään. Näiden ja uutteran harjoituksen avulla hän vähitellen oppi: Piti seisoa siten, että kantapäiden keskipisteet olivat maalin kanssa samalla suoralla; oikea olkavarsi oli pidettävä samassa suunnassa kuin nuoli; vasen käsi vakaana, kunnes nuoli sattui maaliin; oikea peukalo oli aina pidettävä samalla paikalla poskella, kun laukaisi, ja jousi pystysuorassa.

Pian he huomasivat, että vasempaan ranteeseen, siihen paikkaan johon jousen jänne koski, tarvittiin suojus, se tehtiin vanhasta saappaanvarresta; oikeaan käteen taas tarvittiin vanha hansikas sormia suojaamaan, milloin harjoiteltiin tavallista uutterammin. Opittuaan noudattamaan sääntöjä niitä sen enempää ajattelematta pojat harjaantuivat nopeasti, niin että pian ampuivat parinkymmenen metrin päästä joka nuolen säkkiin, ja vähitellen saattoivat pidentää välimatkaa, kunnes osasivat aika hyvin neljänkymmenenkin metrin päästä.

He hämmästyivät koko lailla huomatessaan, kuinka paljon yksilöllisyyttä nuolilla oli, vaikka ne oli aiottu aivan samanlaisiksi.