Part 7

Jan töin tuskin sai hänet noudattamaan sen verran säädyllisyyttä että poika sentään jonkin verran nilkutti, niin kauan kuin oltiin näkyvissä. Muutos parempaan päin oli kuitenkin sangen huomattava, ja kunnon vanha noita-akka käski ääneensä Biddyäkin katsomaan, kuinka äkkiä hän oli nuoren Raftenin parantanut, "vaikka kaikki maan tohtorit olivat hänet hylänneet".

-- Nyt mennään herra Kaleb Clarkin luo, sanoi Sam.

-- Sinä tepastelet merkillisen hyvin rammaksi, jolle tohtoritkaan eivät mitään mahda, huomautti Jan.

-- Joo, se on se oikean koiven mätä liha, joka niin jalkaa nostattaa. Vasen koipi on juuri kuin ennenkin.

-- Pannaan tämä johonkin piiloon siksi kunnes palataan, sanoi Jan noidanpähkinä-nippua Samin nenän edessä heiluttaen.

-- Annas kun minä piilotan sen, tuumi Sam ja nakkasi nipun kauas puroon.

-- Hyi, tuo oli häijysti. Ehkä eukko olisi tarvinnut niitä itse.

-- Mihin nyt tuollainen moska kelpaisi. Tein enemmän kuin velvollisuuteni juodessani sen myrkyn. Siinä tuntui aivan selvään kissan maku.

-- Mitä sanot hänelle ensi kerralla?

-- Mitäkö? Tietenkin että panin risut oikeaan paikkaan, missä niistä oli hyötyä. Minä liotin niitä vedessä ja join nestettä niin paljon kuin katsoin tarpeelliseksi. Mutta kyllä se itse hankkii tiedon siitä, paraninko minä, ja on paljon iloisempi kuin jos olisin syönyt hänen homehtuneet risunsa ja sitten olisi pitänyt lähteä oikeata tohtoria hakemaan.

Jan ei voinut sanoa siihen mitään, mutta hän ei silti ollut tyytyväinenkään. Hänen mielestään oli loukkaavaa nakata rohdot pois -- ja varsinkin niin pian. Sitä paitsi hän olisi ollut utelias tietämään, mitä ne oikein olivat ja millä tavalla ne vaikuttivat.

V

KALEB

Puolentoista kilometrin päässä asui Kaleb Clark, nykyisin vain mäkitupalaisena maalla, joka ennen oli ollut hänen omansa.

Kun pojat tulivat lähemmäksi, he näkivät kookkaan harteikkaan miehen, jolla oli pitkä valkoinen parta, kantavan sylissään puita mökkiinsä.

-- Siinä se nyt on se vanha pukki, sanoi Sam.

Jan oli haistelevinaan, kun hän älysi syyn haukkumanimeen.

-- Sinun taitaa nyt olla parempi pitää puhetta. Kalebia ei ole yhtä helppo narrata kuin noita-akkaa, ja isälle hän on aivan yhtä äkäinen.

Jan astui siis edellä varovaisesti ja kolkutti mökin oveen. Syvä-ääninen koira alkoi kovasti haukkua, suuri parta tuli näkyviin ja koiran omistaja murahti, "no mitä?"

-- Oletteko te herra Clark?

-- Joo. Sitten hän sanoi "mene maata, Turkki", mustan ja ruskean kirjavalle koiralle, joka muristen tuli ulos.

-- Minä tulin -- minun -- meidän piti kysyä muutamia asioita, ellette pane pahaksenne.

-- Mikä nimesi on?

-- Jan.

-- Entä kuka on tuo toinen?

-- Se on toverini, Sam.

-- Minä olen Sam Horn, sanoi Sam, tavallaan totta puhuen, sillä hänen nimensä oli Sam Horn Raften, mutta samalla siksi paljon pettäenkin, että Jan kävi levottomaksi.

-- Entä mistä te olette?

-- Bonnertonista, sanoi Jan.

-- Tänäänkö tulleet? kysyi Kaleb epäilevällä äänellä.

-- Ei sentään, alkoi Jan; mutta Sam, joka oli koettanut pysyä syrjässä peläten tulevansa tunnetuksi, huomasi avomielisen toverinsa liian pian antavan onkia asiat selville ja puhuvan itsensä pussiin ja puuttui nyt puheeseen:

-- Nähkääs, herra Clark, me olemme tehneet metsään leirin ja tahtoisimme nyt kyhätä tiipiin asunnoksi. Meillä on kangasta ja meille kerrottiin, että te tiedätte tarkoin, kuinka sellainen on tehtävä.

-- Kuka sanoi?

-- Se vanha noita, joka asuu joen mutkassa.

-- Missäs te nyt asutte?

-- Tuota noin, sanoi Sam kiiruhtaen vastaamaan ennen Jania, jonka mutkatonta suoruutta hän pelkäsi, -- me teimme totta puhuen tuolla metsässä wigwamin kuoresta, mutta se ei menestynyt.

-- Kenen metsässä?

-- Taitaa olla toista kilometriä myötävirtaan.

-- Hm! se on varmaan Raftenin tai Burnsin metsää.

-- Niin taitaakin olla, sanoi Sam.

-- _Ja sinä olet merkillisesti Sam Raftenin näköinen_. Sinä kelvoton nuori penikka tulet tänne valehtelemaan ja pistämään minun päätäni pussiin. Korjatkaa nyt nopeasti luunne taikka saatte remmistä.

Jan lehahti kovin punaiseksi. Hän ajatteli Raamatun sanaa: "Tiedä se, että sinun syntisi etsii sinut", ja astui takaperin. Sam pisti kielen poskeensa ja seurasi. Mutta hän oli isänsä poika. Niinpä hän kääntyi ympäri ja sanoi:

-- Nähkääs nyt, herra Clark, minä puhun niin kuin totuus on; olemme tulleet tänne kysymään vain yhtä pientä asiaa. Te olette ainoa, joka tiedätte, muutoin me emme olisi tulleet teitä vaivaamaan. Minä tiesin, minkälaiset välit teillä on isän kanssa, ja koetin sen vuoksi pettää teitä, mutta se ei käynytkään päinsä. Olisi ollut paljon parempi, jos olisin tullut ja suoraan sanonut: "Minä olen Sam Raften; tahdotteko sanoa minulle yhden asian, jota minä en tiedä, vai ette?" Minä en tiennyt, että te vihaatte minuakin ja ystävääni, joka on leiritoverini.

Kaikkien erätietouden ystävien välillä vallitsee luja myötätunto. Vaikka Kaleb-ukko oli kuumaverinen ja vastoinkäymisistä ärtynyt, niin hänellä oli kuitenkin ystävällinen sydän; hän vastusti hetkisen ensimmäistä mielijohdettaan, joka oli oven kiinni paiskaaminen poikien nenän edessä, ja murahti lopulta Janille:

-- Onko sinun nimesi Raften?

-- Ei, herra.

-- Oletteko te sukua?

-- Emme.

-- Minä en tahdo olla kenenkään Raftenin kanssa tekemisissä, mutta mitä sinä tahdot tietää?

-- Me rakensimme wigwamin puunkuoresta, mutta siitä tuli kovin huono. Nyt meillä on suuri peitekangas, ja me tahtoisimme tietää, kuinka tiipii tehdään.

-- Vai tiipii. Hm, myhähti ukko miettiväisen näköisenä.

-- Sanotaan, että te olette sellaisessa asunutkin, virkkoi Jan rohkeammin.

-- Hm, nelisenkymmentä vuotta; mutta toinen asia on pitää vaatteita ja toinen niitä ommella. Eiköhän se vain ollut tähän tapaan. Mies otti hiiltyneen kalikan ja kappaleen käärepaperia. Ei, odottakaas vähän. Niin, nyt minä muistan; näin kerran kun joukko intiaaniakkoja valmisti sellaisen.

[Kirjassa on piirrokset ja ohjeet.]

-- Ensin he ompelivat yhteen nahat. Ei, ensin siinä rukoiltiin koko paljon -- sen saatte tehdä, kuten itse haluatte --; sitten nahat ommeltiin yhteen ja kiinnitettiin puunappuloilla nurmelle levälleen. Sitten hakattiin nappula yhden laidan keskipaikalle. Hiiltyneellä kalikalla ja nuoralla -- niin, kyllä heillä muistaakseni oli nuora -- piirrettiin sitten puolikas ympyriäisestä piiristä; noin. Tämä viillettiin sitten irti ja tähteistä leikattiin kaksi lappua tähän tapaan ja ne ommeltiin kiinni. Nämä savulaput vetävät savun ulos. Kummankin savulapun laidassa on ylänurkassa ylösalaisin käännetty tasku -- noin -- salon päätä varten, ja sitten on alaspäin reikiä rivissä kummallakin puolella paulanappuloita varten. Yläsyrjään kiinnitetään lyhyt paulanyöri. Katsotaanpa nyt. Niitä taisi olla kymmenen salkoa kolmen metrin asumuksessa ja kaksi salkoa savulappuihin. No, kun sitten rupeat sitä kokoamaan, niin köytät yhteen kolme salkoa -- tuolla tavalla -- ja nostatte ne ensin pystyyn, sitten asetat muut salot nojaamaan joka puolelle, yhtä lukuun ottamatta, ja sidot ne kiinni kietaisten nuoran ympäri muutamaan kertaan. Sitten sidot vaatteen yläpään viimeiseen salkoon sillä lyhyellä paulanyörillä, nostat salon paikalleen -- samalla nousee peittokin, huomaatko -- ja kietaiset savusaloilla sen teltankehyksen ympärille ja puunappuloilla kiinnität molemmat reunat toisiinsa. Niillä molemmilla pitkillä saloilla, jotka pistetään savulapun taskuihin, sovitellaan sitten savureikä tuulen mukaan.

Kaleb ei koko aikana ollut tietävinäänkään Samista, vaan puhui Janille, mutta tätä isänsä poikaa ei vain niin vähällä nolattu. Hän keksi useita käytännöllisiä vaikeuksia ja pyysi arvelematta lisäselityksiä.

-- Mikä estää tuulta sitä kumoon puhaltamasta? hän kysyi.

-- Jaha, sanoi Kaleb Janille yhä puhuen, -- se pitkä nuora, jolla salot on yhteen sidottu, pujotetaan sisäpuolelta alas maahan ja kiinnitetään lujasti paaluun, joka tekee ankkurin virkaa, ja sitä paitsi peitteen syrjät naulataan ympäriinsä maahan kiinni nappuloilla.

-- Kuinka saadaan savu menemään ulos? oli Samin seuraava kysymys.

-- Lappuja käännetään salkojen paikkaa muuttaen, niin että ne ovat myötätuuleen. Se vetää parhaiten.

-- Entä kuinka ovi suljetaan?

-- Toiset vain antavat reunain painua päällekkäin, mutta hyvässä tiipiissä on ovi tehty samasta aineesta kuin peittokin, närekehälle kireälle kiinnitetty ja paulanappulalla käännettävä.

Tämä näytti selittävän loputkin. Niinpä Jan käänsi huolellisesti kokoon likaisen paperin piirroksineen, pisti sen taskuunsa, sanoi "kiitoksia paljon" ja lähti sitten astelemaan pois. Kun pojat sanoivat "hyvästi", Kaleb ei vastannut mitään, mutta heidän lähdettyään hän kääntyi ympäri ja kysyi:

-- Missä teidän leirinne on?

-- Raftenin suossa, kummulla puron reunassa.

-- Hm, ehkä minä tulen teitä joskus katsomaan.

-- Sepä hyvä, huudahti Sam. -- Tulkaa vain rastittua polkua pensasaidalta.

-- Mitä sinä nyt, Sam, sanoi Jan, kun he olivat päässeet niin kauas, ettei puhe kuulunut. -- Eihän sinne ole rastittua polkua; miksi sinä niin sanoit?

-- Kas, minun mielestäni se kuului niin muhkealta, vastasi Sam tyynesti, ja helposti ne rastit sinne saadaan heti kuin tahdotaan ja ennen kuin hän niitä tarvitsee.

VI

TIIPIIN TEKO

Raftenia huvitti koko lailla, kun hän kuuli poikain todella käyneen Kalebin luona ja saaneen kuulla, mitä olivat halunneetkin. Ei mikään ollut hänelle mieluisempaa kuin se, että poika osasi sovittaa tuumansa onnistuneesti.

-- Ei Kaleb-ukko ollut niin varma tiipiin teosta, kuin minä miehestä luulin, huomautti Sam.

-- Saimme kai me tietää sen verran, että alkuun pääsemme, sanoi Jan, -- eikä siitä henki mene, vaikka vähän erehtyisimmekin.

Vaate levitettiin tasaiseksi ja sileäksi heinäparven permannolle ja reunoille pantiin kiviä ja joku naula sitä paikallaan pitämään.

Heti ensimmäiseksi heidän silmäänsä pisti, että se oli karkea ja repaleinen vanha rääsy.

Ja Sam huomautti: -- Kyllä ymmärrän miksi isä sen antoi. Kyllä siltä näyttää, että se on paikattava, ennen kuin siitä tiipii tulee.

-- Ei, sanoi Jan, ryhtyen nyt johtamaan, niin kuin hän yleensä pyrki tällaisissa asioissa. -- On parempi ensiksi tehdä piirustus, ettemme paikkaa sellaisia kohtia, jotka perästä päin leikataan pois.

-- Onpas sinulla älyä! Mutta minä pelkään, etteivät ne paikat muuten juuri kauniita ole.

-- Eivät ne haittaa, vastasi Jan. -- Intiaanienkin tiipii on usein paikattu sellaisista kohdista, missä nuolet ja luodit ovat sen puhkaisseet.

-- Niinpä niin, mutta iloinen minä olen, etten tässä asunut sotien aikana, sanoi Sam pistäen sormensa ilkikurisen näköisenä kymmeniin kankaassa oleviin reikiin.

-- Noh, mene matkaasi siitä ja anna minulle tuo nuora.

-- Älä tuupi, sanoi Sam; -- se on se viallinen polvi. Se on tänään melkein yhtä paha kuin silloin, kun noita-akan luo mentiin.

Jan mittaili. -- Katsotaanpa. Voimme leikata pois kaikki nuo repaleet ja sittenkin tehdä kahdentoista jalan tiipiin. Kolme ja kuusikymmentä korkea -- se on sitten seitsemän ja kaksikymmentä pitkälti vaatetta. Mainiota! Juuri niin kuin pitääkin. Nyt minä piirrän sen.

-- Maltas vähän, intti ystävä vastaan; -- ei sitä saa liidulla tehdä. Kalebhan sanoi, että intiaanit käyttivät hiiltynyttä kalikkaa. Ei sinulla ole oikeutta liitua käyttää. Yhtä hyvin voisit palkata nikkarin.

-- Taas sinä rähiset. Lähde ajamaan takaa hiiltynyttä kalikkaa, ja ellet löydä, niin tuo minulle sen sijaan sakset.

Kalebin piirrosta moneen suuntaan pohtien tiipiin vaate sitten leikattiin -- kaiken kaikkiaan se oli hyvinkin yksinkertainen asia. Sitten oli tuumailtava, miten se paikattaisiin.

Käytettiin havaslankaa, äimää ja _sangen_ p-i-t-k-i-ä pistoja, mutta työ edistyi hitaasti. Yhden päivän koko joutoaika kului paikkaamiseen. Sam tietysti lasketteli kaikenlaisia kuvaavia huomautuksia siitä kappaleesta, jota hän ompeli. Jan ompeli totisena ja ääneti. Samin ommel tuli alussa parempaa, mutta Jan oppi nopeasti, ja lopulta hänen jälkensä oli paljon siistimpää.

Illalla pojat näyttelivät kättensä työtä palkollisille. Si Lee, keski-ikäinen, isomahainen mies, katseltuaan sitä hetkisen hieman ivallisen näköisenä sanoi sentään hyväntahtoisesti:

-- Miksi ette panneet paikkoja sisäpuolelle?

-- Emme huomanneet, vastasi Jan.

-- Me kun aiomme asua sisäpuolella ja tarvitsemme tilaa, sanoi Sam.

-- Miksi te tarvitsitte kymmenen pistoa tuon reiän ympäri päästäksenne; olisitte yhtä hyvin tulleet toimeen neljällä, ja Si nauraa hihitti näyttäessään isoja kömpelöitä, tuuman mittaisia pistoja. -- Se on hukkatyötä.

-- Kas tässä, kivahti Sam, ellette pidä meidän työstämme, niin ommelkaa itse paremmin. On siinä vielä ompelemista.

-- Missä?

-- Kysykää Janilta. Hän on tämän työn pomo. Kaleb-ukko ei laskenut minua sisään. Se koski niin kipeästi sydämeeni. Minä porasin koko matkan, kun kotiin tultiin, enkös niin tehnyt, Jan?

-- Savulaput on ommeltava paikalleen ja paltettava ja taskut lappujen yläkulmaan -- ja -- minä -- arvelen, Jan lisäsi tunnustellen, se -- olisi -- parempi -- jos -- se -- paltettaisiin -- ympäriinsä.

-- No minä sanon mitä teen. Jos te pojat menette tänä iltana Kulmaukseen hakemaan saappaani, jotka ovat suutarissa paikattavana, niin minä ompelen kiinni savulaput.

-- Minä suostun siihen, sanoi Jan; ja kuulkaas, Si, sehän on samantekevää, kumpi puoli on ulkopuoli. Peiton voi kääntää, niin että paikat tulevat sisäpuolelle.

Pojat saivat rahaa saappaiden korjuun maksamiseen ja lähtivät illallisen jälkeen astumaan Kulmaukseen, jonne oli kolmen kilometrin matka.

-- Hän on ihmeellinen mies, sanoi Sam ja tuikkasi peukalollaan taapäin osoittaakseen, että hän tarkoitti Si Leetä; pitää ääntä kuin kiinalainen pesula. Hän on melkein mikä vain ja osaa tehdä mitä ikinä ihminen voi ajatella; paitsi yhtä, sillä hän ei osaa tulla työllään toimeen. Hän on ollut sotamies ja urakoitsija ja kokki. Hän soittaa viulua, jonka on itse kyhännyt; se on kelvoton rämä, mutta on se sentään parempi kuin hänen vingutuksensa. Täyttää lintuja -- se huuhkaja, joka on vierashuoneessa, on hänen käsialaansa; karkaisee partaveitsiä, lääkitsee hevosia ja korjaa kelloja, ja kaikki hän tekee melkein samaan laatuun; iskee hevosen suonta, olipa tauti mikä tahansa, ja ottaa rattaan kellosta pois, joka kerta kun sitä puhdistaa. Kerran hän hajotti Larry de Neuvillen vanhan kellon puhdistamista varten -- sanoi hyvin tietävänsä joka rattaan -- ja kun hän taas kokosi sen, niin jäi niin paljon liikoja rattaita, että niistä olisi tullut uusi kello.

-- Liian pystyvä, eikä sentään kylliksi pystyvä. Ei ole sitä puuhaa maailmassa, johon hän ei ainakin vähän pystyisi, eikä ole sitä siunattua asiaa, jonka hän voisi tehdä oikein ensiluokkaisesti, mutta Herran kiitos, purjekankaan ompeleminen on hänen paras taitonsa. Hän näet oli kolme vuotta merellä -- pisin aika, mitä hän on koskaan ollut samassa hommassa yhteen mittaan, josta häntä ei totta puhuen voi moittia ottaen huomioon, että se laiva oli valaanpyyntialus, joka teki kolmen vuoden reissun.

VII

TYYNI ILTA

Oli tyyni kesäkuun hetki siihen aikaan päivästä, jolloin linnut puhkeavat toisen kerran laulamaan, laulun jälkisadon aika. Laulajia tuntui olevan tavallista enemmän. Melkein jokaisella hyvällä istumaoksalla oli joku pieni lintu, joka näytti olevan ilosta pakahtumaisillaan ja kuitenkin koettavan tätä kamalaa onnettomuutta estää.

Poikien kulkiessa tietä alaspäin oman puutarhansa ulkoaitaa seuraillen siitä liiteli ylitse haukka saaden laulun ympärillään vaikenemaan sitä myöten kuin liiti eteenpäin. Monet laululinnuista piiloutuivat, mutta muuan niittyleivo, joka oli vihellellyt kentällä paalun päässä, etsi nyt avomaalta turhaan suojaa. Haukka kiiti sen perään. Niittyleivo lensi mutkitellen, ponnisti kaikki voimansa puutarhaan päästäkseen, mutta haukka tuli perässä -- pääsi lähemmäksi -- olisi tuossa tuokiossa kaapannut kynsiinsä säikähtyneen soittoniekan, mutta omenapuista suhahti samassa esiin pieni mustan ja valkoisen kirjava lintu -- kuningaslintu. Äänekkäästi, käheästi livertäen -- se oli sen sotahuuto, jota se toistamistaan toisti pienet harmaat pääsulat pystyssä, jotta näkyi veren ja liekin värinen alusuntuva, sotaväri -- se syöksyi suoraa päätä ison rosvon kimppuun.

-- Kilikke-rr-kilikke-rr, se kirkaisi ja iski kiinni valtavaan haukkaan, joka oli sitä kymmentä kertaa suurempi, juuri kun niittyleivo epätoivoisena pudottautui paljaalle maalle ja kätki päänsä haukan surmaniskulta.

-- Kilikke-rr-kilikke-rr -- jo haukka pyörsi syrjään äkillisen hämmästyksen valtaamana. -- Kilikke-rr-kilikke-rr -- ja peloton pikku sotilas syöksähti alas sen siipien väliin pistäen ja repien. Haukka keikutti pyrstöään kuin potkiva villihevonen, kuningaslintu putosi, mutta hyppäsi jälleen sukkelilla siivillä yläpuolelle.

-- Kilikke-rr-kilikke-rr, ja se iski taas kuten ennenkin. Suuria ruskeita höyheniä alkoi nyt leijailla tuulen mukana. Niittyleivo unohtui. Haukka ei ajatellut muuta kuin pakoa.

-- Kilikke-rr-kilikke-rr, kuului yhä sotahuuto. Haukka koetti pois minkä siivistä suinkin lähti, mutta enimmän aikaa kuningaslintu ratsasti sen niskassa. Ruskeita höyheniä leijaili ilmassa, haukka pieneni etäisyydessä varpuseksi ja kuningaslintu sen selässä hyppeleväksi kärpäseksi. Lopulta haukka pakeni viidakkoon ja kuningaslintu palasi takaisin kotiinsa kirkaisten kerran tai pari kimakan sotahuutonsa luultavasti tiedottaakseen kuningattarelle kotiin tulostaan. Kuningatar nimittäin lensi omenapuun ylimmälle oksalle tervehtiäkseen sieltä palaavaa sankaria. Tämä lensi vielä jonkun kerran kimeästi kirkaisten -- sitten puolison lähelle tultuaan hyppäsi viisitoista metriä ilmaan ja syöksyi alas kirkuen herkeämättä sotahuutoaan ja sitten se kiiteli ristiin rastiin mitä ihmeellisimmin liikkein ja kääntein -- tänne ja tuonne, sivuittain ja alaspäin, iskien murhaavia iskuja oikeaan ja vasempaan kuviteltua vihollista tavoitellen. Hetken kuluttua se kohosi korkealle ja toisti koko ohjelman taas pariin kolmeen kertaan, ikään kuin osoittaakseen, kuinka kaukana väsymys vielä oli ja kuinka paljon paremmin se olisi voinut kaikki tehdä, jos olisi ollut tarpeellista. Vielä viimeisen kerran ilmaan singahdettuaan ja päästettyään oikean yhteislaukauksen "kilikkereitään" se lopulta pyörähti pensaaseen vastaanottaakseen onnittelulta siltä ainoalta, jonka vuoksi kaikki tämä oli tapahtunut, siltä ainokaiselta katsojalta, jonka suosionosoituksista se välitti.

-- Eikös ollut uljasta, sanoi Sam ilmeisestikin vilpittömästi hyvillään. Hänen äänensä sai Janin havahtumaan, tämä kun oli aivan sanattomana vaipunut ihailemaan pienen kuningaslinnun urhoollisuutta.

Heidän edessään juoksi tiellä iltavarpunen. Se pyrähti muutaman kyynärän päähän joka kerta, kun he olivat tavoittamaisillaan sen, ja näytti lentäessään pyrstönsä valkoiset laitasulat.

-- Pieni harmaalintu, huomautti Sam.

-- Ei, ei se ole harmaalintu, vaan iltavarpunen, huudahti Jan hämmästyneenä, sillä hän tiesi olevansa oikeassa.

-- Niin, en _minä_ tiedä, sanoi Sam vastaan panematta.

-- Etkös sinä sanonut tuntevasi jokaisen linnun, joka lentää, vastasi toveri, joka vielä hyvin muisti ensimmäisen päivän keskustelun.

Sam päästi naurun rähäkän. -- Minä en silloin tuntenut sinua. Minä vain koetin, paljonko sinulle saattoi syöttää pajuköyttä, jotta sinä pitäisit minua hyvin merkillisenä miehenä, niin kuin sinä piditkin -- vähän aikaa.

Heidän eteensä lensi aidanseipään päähän istumaan punapäätikka keltainen perho nokassaan. Poikien lähestyessä se alkoi arkana pälyillä ympärilleen. Laskevan auringon loiste sen kirkkaissa sulissa, sinipunerva seiväs ja keltainen perho muodostivat yhdessä mitä upeimman väriyhtymän, josta Jan sanomattomasti nautti. Kauempana istui seipään päässä niittyleivo, toisessa päässä sinilintu ja kivellä iltavarpunen. Tuo näky vetosi ihmeellisesti sekä silmään että korvaan. Äkkiä Sam huudahti:

-- Eikös tuo ole kaunista!

Jan oli aivan mykkänä jonkinlaisesta alakuloisesta ilosta.

Linnut eivät pidä tuulesta, ja tämä oli yksi niitä päiviä, joina ilmassa ei tuntunut henkäystäkään.

Pojat kulkivat ladon ohi, jonka ympärillä parisataa pääskysparia lenteli ja liverteli, multatörmän sortumassa asusti tuhatkunta törmäpääskyä, joella räiskivät kuningaskalastajat ja suolla kisaili jos kuinka paljon kauniita eläviä olentoja. Sam tunsi samaa iloa; hän kävi kovin vaiteliaaksi, eikä viimeisellä neljänneskilometrillä Kulmaukseen mentäessä puhuttu sanaakaan. Saappaat saatiin. Sam nosti ne kaulaansa, ja pojat lähtivät sitten kotimatkalle. Aurinko oli mennyt levolle, mutta eivät linnut, ja yhä vielä he olivat illan lumouksen vallassa. Joen partaalla lauluvarpunen ja korkealta jalavasta punarintasatakieli täyttivät ilman sulavalla viserryksellään.

-- Minä tahtoisin aina olla täällä, sanoi Jan, mutta säpsähti samassa muistellessaan, kuinka vastahakoisesti hän oli tullut.

Vaeltaessaan vitkastellen hämärtyvää tietä he olivat kauan vaiti. Kumpikin kulki syvissä mietteissä.

Äänekäs ja kammottava "uhuu -- u-huu -- u-huu", ikään kuin jättiläiskyyhkyn kujerrus, kuului äkkiä puusta heidän päänsä päältä. He pysähtyivät ja Sam kuiskasi: "Huuhkaja." Janin sydän sykähti ilosta. Hän oli kaiken ikänsä lukenut pöllöistä ja huuhkajista, olipa nähnyt häkissä eläviäkin, mutta nyt hän ensi kerran kuuli oikean elävän kesyttömän huuhkajan huhuavan, ja se tuntui hänestä kovin suloiselta.

Yö oli jo aivan pimeä, mutta eloa ilmaisevia ääniä oli joka puolella. Yökehrääjä lauleli metsässä, sadat sammakot ja rupikonnat kurnuttelivat ja loiskuttelivat, eräästä suoallikosta kuului ihmeellistä nauravaa ääntä, joka suuresti kummastutti poikia, sitten lauluvarpunen taajan viidakon mustasta yöstä kajautti suloisen päivänpaisteisen pikku laulunsa yhtä eloisasti ja riemukkaasti kuin päiväsaikaan parhaimmillaan.

He odottivat tarkkaavina laulun uusiintumista. Samalla heidän korviinsa kantoi kimakka, vaikkei äänekäs _u a-u a-u a-u a-u a-u a-u a_! vankasta metsiköstä.

-- Kuules tuota! huudahti Sam.

Taas se kuului, sama värisevä mäkätys, ja se tuntui tulevan paljon lähempää. Ääni oli jokseenkin kimakka eikä ensinkään lintumainen, ja Sam kuiskasi:

-- Pesukarhu -- se on pesukarhun haukkumista. Me voimme tulla tänne joskus maissin paahtoaikana. Panemme toimeen pesukarhun metsästyksen.

-- Voi, Sam, eikö se olisi mainiota! innostui Jan. -- Kuinka toivoisinkaan sen ajan olevan jo nyt käsillä. En ole koskaan nähnyt pesukarhun metsästystä enkä yleensä minkäänlaista metsästystä. Pitääkö meidän odottaa maissin paahtoaikaan asti?

-- Pitää; niitä on silloin helpompi löytää. Sanot vain pesukarhuillesi: "Minä ja minun koirani tulemme tänä yönä tapaamaan teitä lähimmälle maissinpaahtopaikalle", ja on varmaa, että _ne_ noudattavat kutsua.

-- Mutta nyt ne ovat liikkeellä, sillä kuulimmehan juuri yhden haukkuvan, ja _tuolla on toinen_.

Puista kuului nyt pitkäveteistä heikkoa _lil-lil-lil-lil-lil-li-luu!_ Se oli samantapaista kuin ennemminkin kuulunut ääni, mutta paljon pehmeämpää ja vienompaa.

-- Nyt iskit kirveesi kiveen, huomautti Sam, -- ja moni metsästäjäkin on siitä erehtynyt. Jälkimmäinen on kirkuvan pöllön huuto. Etkös huomaa, että se on pehmeämpää ja viheltävämpää kuin pesukarhun haukunta.

Tämä miellyttävä ääni kuului puista kerran toisensa jälkeen, ja Jan muisti, kuinka rääkyvää pesukarhun ääntely oli siihen verrattuna, mutta moni metsämies ei siitä huolimatta opi koskaan tuntemaan eroa.

Kun he tulivat lähelle sitä puuta, josta pöllö vähän väliä äänteli, kiiti heidän päänsä yli harmaa möhkäle peittäen hetkeksi joukon tähtiä ylitse kulkiessaan, mutta pienintäkään ääntä päästämättä.

-- Tuossa se menee, kuiskasi Sam. -- Tuo nyt on kirkuva pöllö. Mutta eihän se ääntele enää ensinkään, vai mitä?

Kerran vuosien kuluttua Jan sattui kuulemaan Lowellin sanat: "kirkuvan pöllön laulu on luonnon suloisin ääni", ja hän myönsi itsekin, kuinka sopimaton sen nimi oli.

-- Minun pitää päästä pesukarhun ajoon, jatkoi Jan, ja hänen sanoissaan oli sellaista itsepintaisuuden sävyä, jota ei tavallisesti huomannut hänen kohteliaan käytöksensä vuoksi.