Part 26

-- Voitteko jäljistä sanoa, hän kysyi, kuinka korkea koira on?

-- Emme; et sinä liioin eikä kukaan muukaan, vastattiin siihen melkeinpä halveksivasti.

-- Voinpa. Mitatkaa sen etukäpälän jäljen pituus, kertokaa tämä luku kahdeksalla, niin saatte olkain korkeuden. Koettakaapa, niin saatte nähdä. Pienen koiran jälki on 5,8 cm ja korkeus 45 cm:n vaiheilla, lammaskoira, jolla on 7,5 cm:n jälki, on 58 cm korkea ja suuri koira jonka jälki on 10 cm, 75-80 cm korkea.

-- Minä lyön vetoa, että minä näyttelyssä näin koiran, joka tekisi tenän, intti Sam. -- Se oli yhtä pitkä kuin minun kaksi käsivarttani, ja käpälät sillä oli kuin nuorella karhulla, mutta ei se ollut tiiltä korkeampi. Se oli melkein kuin perhosen toukka, paitsi että jalkoja oli vain neljä, yksi pari aivan kummassakin päässä. Ne olivat niin kaukana toisistaan, ettei se voinut kulkea tasajalkaa. Se oli kuin piirongin alla kasvanut. Minun mielestäni niin kovin lyhyitä jalkoja olisi pitänyt antaa enemmän. Yksi rivi keskellä olisi ollut kohtuullista.

-- Niin, kyllä minä tunnen sen rakin. Se on mäyräkoira. Mutta ei epämuodostuneita voi lukuun ottaa; ei muuta kuin tavallisia koiria. Ja tämä sääntö sopii kesyttömiinkin eläimiin -- nimittäin susiin ja kettuihinkin ja muihin eläimiin. Aihetta sitten muuttaen Majava jatkoi:

-- Voitteko varjosta sanoa, kuinka korkea puu on?

- Sitä emme ole koskaan ajatelleet. Kuinka se käy päinsä?

-- Odottakaa, kunnes oma varjonne on yhtä pitkä kuin te itsekin -- nimittäin kahdeksan aikaan aamulla ja neljän aikaan iltapäivällä -- sitten mitatkaa puun varjon pituus. Silloin on puukin yhtä pitkä kuin sen varjo.

-- Jos sillä tavalla mittaa, niin siihenhän kuluu koko päivä, eikä voi mitata metsässä eikä pilvisenä päivänä. Kyllä minä sitten mieluummin arvaan, virkkoi Musta Haukka.

-- Minä lyön päänahkani vetoa, että minä tiedän tuon puun korkeuden kiipeämättä siihen ja osaan tarkempaan kuin te arvaamalla, sanoi Pikku Majava.

-- Ei, en minä lyö päänahkaani vetoa tuommoisen vuoksi -- mutta pannaan vetoa astianpesuvuoro.

-- No hyvä. Kuinka korkealla on tuon puun latva?

-- Ei oteta latvaa, sinne emme voi nousta mittaamaan, mutta sanotaan tuo oksa, vastasivat toiset. Kuules Tikka, ole sinä tuomarina.

-- Enpäs, minä tahdon olla mukana arvaamassa. Se joka häviää, ottaa jokaisen toisen ensimmäisen astianpesuvuoron.

Musta Haukka tähtäili oksaa huolellisesti ja kirjoitti sitten muistiin arvion.

Sam sanoi: -- Musta Haukka! Maa on joltisenkin epätasaista. Tahtoisin tietää tarkkaan, mistä kohdasta tyveä se mitataan. Merkitsepä se nappulalla!

Musta Haukka astui puun juurelle ja pisti sinne valkoisen nappulan antaen samalla tietämättään Tikalle mittakaavan, mitä vailla tämä oli, sillä poika tiesi, että Musta Haukka oli noin puolitoista metriä pitkä. Arvioiden sitten puun pituutta Mustan Haukan seisoessa puun alla Sam kirjoitti muistiin kymmenen ja puoli metriä.

Nyt oli Janin vuoro mitata se "valkoisen miehen erätiedolla", hänen omia sanoja käyttääksemme. Hän leikkasi salon, joka oli tarkkaan kolme metriä pitkä, ja valiten sileimmän paikan astui 18 metrin päähän puusta, pisti salon pystysuoraan maahan ja meni sitten maahan vatsalleen sellaiseen paikkaan, että hänen silmänsä oli puun tyven tasalla ja samalla suoralla salon pään ja puunoksan kanssa. Tähän paikkaan hän löi nappulan.

Nyt hän mittasi, kuinka pitkä matka oli tästä "silmänappulasta" salon juureen. Matkaa oli 9,3 m. Sitten hän mittasi etäisyyden silmänappulasta puun juurella olevaan nappulaan; sitä oli 26,1 m. Koska 3 m:n salko kohtasi linjan 9,3 m:n päässä, niin suhtautui 9,3 3:een samoin kuin 26,1 oksan korkeuteen maasta. Tästä saatiin 8,4 m. Yksi pojista kiipesi nyt puuhun ja mittasi oksan korkeuden. Se oli 8,7 m, joten Jan sai loistavan voiton.

-- No, te tarkat arvailijat, tahdotteko yrittää uuden kerran, niin pääsette vähän helpommalla tällä kertaa. Jos arvaatte niin, ettei ole vikaa kuin kolme metriä puoleen tai toiseen, niin voitatte. Minä en pyydä muuta kuin puoli metriä liikuntavapautta.

-- No, hyvä juttu. Katso puusi.

-- Tällä kertaa ei mitata puuta, vaan kuinka pitkä matka on lammikon poikki tästä nappulasta tuohon pieneen hemlokkiin. Kirjoittakaa muistiin arvionne, niin minä näytän teille toisen kepposen.

Sam tähtäili kovin tarkkaan ja kirjoitti 12 m. Wes kirjoitti 13,5 m.

-- Minä tahdon päästä mukaan tällä kertaa. Minä näytän teille, kuinka sitä... huudahti Gui tavalliseen tapaansa ja kirjoitti 15 metriä.

-- Arvatkaa kaikki päänahkoja vastaan, ehdotti Orava, mutta tätä pidettiin liian vähäpätöisenä päänahan hintana, ja astiainpesu määrättiin taas tappiolle joutuvain rangaistukseksi. Toisetkin pojat tulivat nyt kirjoittamaan arvionsa, jotka eivät paljon poikenneet päällikön arviosta 13,2 m, 13,8 m ja 14,7 m.

-- Nyt se sanotaan tarkkaan, ja Pikku Majava otti kolme suoraa salkoa, jotka olivat tarkalleen yhtä suuret, ja kiinnitti ne nappuloilla kolmioksi jättäen nappulat hieman koholle. [Kirjassa on piirrokset mittauksesta.] Kolmion hän asetti rannalle ABC:hen, tähdäten AB:n niin, että se osoitti suoraan pieneen hemlokkiin D ja löi sitten maahan kolme nappulaa tarkkaan kolmion kolmen nappulan alle. Sitten hän siirsi kolmionsa EFG:hen ja asetti sen siten, että FG oli samalla suoralla kuin AC ja EG samalla D:n kanssa. AGD siis ilmeisestikin oli tasasivuinen kolmio; viivan DH siis täytyy olla seitsemän kahdeksasosaa viivasta AG. AG oli helppo mitata, ja sen pituus oli 21 m. 7/8 21:stä on 18,3 m. Kun lammikon todellinen leveys mitattiin nauhalla, niin se oli 18 m, ja Jan oli siis arvannut melkein paikalleen, mutta Gui väitti, ettei hän ollut erehtynyt 3 m enempää, kun oli arvannut 15 m, ja se myönnettiin. Näin voittajia oli kaksi -- kaksi jotka saivat vapautuksen astiain pesusta, mutta Haukansilmän pöyhkeily kävi nyt aivan sietämättömäksi. Hän ei koskaan sen koommin arvannut näin lähelle, mutta näin suuren voiton jälkeen eivät mitkään harhaiskut enää saaneet häntä hämmentymään.

Samia valkoisen miehen erätieto huvitti etupäässä Janin vuoksi, mutta Mustaan Haukkaan tieto itse ilmeisestikin teki suuren vaikutuksen.

Tämä valkoisen miehen erätieto oli kuitenkin Janille sangen yksinkertaista, ja hän tarjoutui opettamaan sitä muille intiaaneille, mutta näiden mielestä se liiaksi "haiskahti koululta." Äänestyksen jälkeen he antoivat hänelle "kupin". Mutta kun Raften kuuli sen, niin hän huudahti ihmetellen ja ihaillen: "Soo-o, mutta sehän on mahtavaa!" eikä tyytynyt ennen kuin kupista tuli "suuri kuppi".

-- Kuules Majava, sanoi Tikka murheellisena menneitä muistellen, jos koiran etujalka on yhdeksän senttimetriä pitkä ja seitsemän leveä, niin minkä värinen on sen hännän pää?

-- Valkoinen, vastasi toinen heti, sillä koira, jolla on sen kokoinen ja muotoiset jalat, luultavasti on keltainen ja keltaisella koiralla aina on valkoisia karvoja hännän päässä.

-- Niin, mutta ei tällä, sillä sen häntä oli katkaistu jo sen nuoruuden päivinä.

XXIX

PITKÄ SUO

Heimojen sopu ei kuitenkaan ollut likimainkaan mallikelpoinen. Musta Haukka pyrki olemaan riitaisa. Hän oli vankempi kuin Jan. Hän ei saanut päähänsä, kuinka häntä hintelämpi ja nuorempi poika oli saanut hänet nakatuksi nurin, ja hän halusi koettaa uuden kerran. Mutta Jan vahvistui päivä päivältä. Hän oli sukkela ja sangen jäntevä. Ensimmäisessä tappelussa, joka oli kokonaan nyrkkeilyä, hän oli saanut rökkiinsä; toisessa koetuksessa, joka maksoi hänelle niin suuren ponnistuksen, hän oli keksinyt jonkinlaisen vapaapainijärjestelmän ja oli voittanut etupäässä ainoalla kepposellaan. Mutta Musta Haukka ei ollut tulokseen tyytyväinen, ja vaikkei hän halunnutkaan antaa varsinaista taisteluhaastetta, niin hän ehdotti kuitenkin muutaman päivän rauhantilan jälkeen, että kokeeksi hyvässä sovussa painittaisiin päänahoista.

-- Nyrkkejä ei saa käyttää! Sitä Jan juuri tahtoikin, ja suurin poika lensi tallukat taivasta kohti. -- Jos joku toinen boileri haluaa koettaa, niin olen mielihyvin hänen käytettävissään, sanoi Jan hieman pöyhistyneenä kohottaessaan ilmaan Mustalta Haukalta saamaansa toista päänahkaa.

Hänen suureksi hämmästyksekseen Sininärhi, kaupunkilaispoika, suostui koettamaan, ja vielä enemmän hän hämmästyi, kun kaupunkilaispoika nakkasi _hänet_ nurmelle selälleen.

-- Kolmas kerta toden sanoo! huusi Tikka sukkelaan ystävänsä parasta katsoen, vedoten vanhaan kirjoittamattomaan lakiin, jonka mukaan kaksi parasta kolmesta voittaa, ellei ole edestäpäin sovittu, että yksi ainoa koetus, jota tavallisesti sanotaan "äkkikuolemaksi", ratkaisee kiistan.

Jan tiesi nyt saaneensa arvoisensa vastustajan. Hän väisti odottaen sopivaa alkua -- kävi kiinni -- sulki otteensa -- ja luuli jo saaneensa toisen selälle, mutta vastustaja luisui ajoissa syrjään ja antoi periksi, sen sijaan että olisi vastustanut, ja niin molemmat kaatuivat nurin ja tarrautuivat toisiinsa kirein ottein. Minuutin voitto näytti epätietoiselta.

-- Pidä puolesi, Jan.

-- Anna sille köniin, Sininärhi.

Mutta Jan työnsi sukkelasti ulos toisen koipensa, sai vähän vipuvoimaa ja käänsi kaupunkilaispojan selälleen.

-- Hurratkaa Pikku Majavalle!

-- Vielä yksi yritys! Nyt ovat tasoissa! huusi Musta Haukka.

Taas käytiin kiinni, mutta Jan oli nyt vielä entistäkin varovaisempi. Kaupunkilaispoika läähätti kovasti. Todellinen voimain mittely oli jo tapahtunut, ja boileri kellistyi varsin helposti.

-- Kolme hurraata Pikku Majavalle! Neljäs päänahka karttui hänen kokoelmaansa, ja Sam taputti häntä selkään Sininärhen kaivaessa taskustaan peilin ja kamman ja suoriessa hiuksensa.

Mutta johtajakysymyksen ratkaisu ei tällä tavoin paljoakaan edistynyt, ja kuullessaan asian yhä vielä olevan samalla kannalla, rohtomies sanoi:

-- Pojat, tiedättehän, että kun on epäilystä siitä, kenestä johtaja, niin ainoa keino on se, että kaikki päälliköt eroavat ja toimitetaan uusi vaali. Pojat noudattivat neuvoa, mutta tuli uusi umpimutka. Pikku Majava ei suostunut ehdokkaaksi. Tikka sai kolme ääntä, Musta kotka neljä ja Gui yhden (omansa), eivätkä sangerilaiset tyytyneet tähän tulokseen.

-- Odotetaan siksi, että on käyty vaikealla retkellä -- silloin nähdään, kuka on oikea päällikkö -- sitten toimitetaan uusi vaali, ehdotti Pikku Majava Tikan etua silmällä pitäen, sillä tämän vaikean retken Kaleb oli heille luvannut -- kolmen päivän retken Pitkälle suolle.

Tämä suo oli aivan autiota seutua, viisitoista kilometriä leveä ja neljäkymmentä viisi pitkä, yli viisitoista kilometriä Sangerista pohjoista kohti. Suota se oli vain osaksi, mutta kuivat paikat olivat vain kalliosaarekkeita nevain keskellä. Ne olivat arvotonta maata, kulovalkeat olivat hävittäneet metsät, minkä vuoksi Pitkä suo yhä vieläkin oli asumatonta erämaata.

Lehtimetsää kasvavissa saarekkeissa sanottiin vielä olevan vähän hirviäkin. Joskus nähtiin karhuja ja ilveksiä, ja susiakin oli viime talvina ollut. Kettuja, pyitä ja jäniksiä oli tietysti myös. Joet olivat enimmäkseen täynnä liekoja, mutta niissä asusteli vielä joku majava ja silloin tällöin tavattiin saukko. Kesäteitä ei ollut minkäänlaisia, ei muuta kuin pitkiä hämäriä juonteita nevain poikki, talvisten tukkiteiden pohjia. Tämä oli se seutu, johon pojat olivat päättäneet tehdä retken Kalebin johdolla.

Niinpä he siis viimeinkin olivat lähdössä todelliselle "intiaaniretkelle" -- tutkimaan laajoja tuntemattomia alueita, joilla varmaan sattuisi seikkailuja.

Jan paukautti päivänkoitossa rumpua. Se kumahteli kirkkaasti ja sointuvasti luvaten auringonpaistetta ja hyvää ilmaa.

Seitsemän aikaan aamulla lähdettiin leiristä ja kolme tuntia marssittua saavuttiin erämaan ensimmäiseen osaan, laajalle kallioiselle maalle, joka oli täynnään hiiltyneitä puita ja kantoja, toisin paikoin kuitenkin vihantaakin, missä kasvoi väriseviä haapalehtoja.

Intiaanit olisivat nyt leiriytyneet sangen mielellään, mutta rohtomies sanoi: -- Ei, kuljemme vielä, kunnes löydämme vettä. Muutamia kilometrejä edelleen kuljettua tultiin ensimmäiselle tasaiselle tamarakkisuolle, ja nyt pysähdyttiin kaikkien mieliksi aterioimaan. -- Leiri! huusi johtaja ja intiaanit karkasivat mikä millekin suunnalle kukin määrättyyn toimeensa. Sam hankki polttopuita ja Musta Haukka lähti hakemaan vettä ja hänen kerallaan Sininärhi, korkeassa tärkkikauluksessa ja leveissä kalvosimissa herrastellen, sillä Kaleb oli kovaksi onneksi tullut myöntäneeksi kerran nähneensä intiaanipäällikön, jolla oli pönttöhattu ja pystykaulus.

Majava tunsi jonkin verran pettyneensä, kun rohtomies sytytti tulen tulitikulla. Hän olisi tahtonut, että kaikki olisi tehty oikein intiaanimaiseen tapaan, mutta erämies huomautti: -- Hyvähän se on, kun on metsässä mukana taulaa ja rihma, mutta tulitikuilla saa tulta helpommin kuin puuta hankaamalla.

Musta Haukka ja Sininärhi palasivat tuoden kaksi sangollista sekaista lämmintä suovettä.

-- Kun ei muuta ollut! he sanoivat puolustuksekseen.

-- Jan, mene sinä näyttämään niille, kuinka hyvää vettä saadaan, sanoi Kaleb, ja niinpä Sangerin toinen päällikkö otti kirveen ja sukkelaan veisti puulapion, meni sitten suon reunaan ja alkoi kaivaa kolmen sylen päähän sen reunasta hiekansekaiseen saveen kuoppaa. Kuopan hän kaivoi vähän yli puoli metriä leveäksi ja metriä syväksi.

Siihen vuoti joka puolelta sekaista vettä, ja Sininärhi sanoi halveksien: -- Kuules nyt, kyllä se on parempaa, mitä me toimme. Majava kaivoi, kunnes kuopassa oli neljännesmetriä vahvalta sekaista vettä. Sitten hän otti sangon ja ammensi veden pois niin sukkelaan kuin suinkin, antoi kuopan taas täyttyä, ammensi sen tyhjäksi toisen kerran, ja sitten kymmenen minuutin kuluttua kupilla ammensi sangon täyteen kristallinkirkasta kylmää vettä. Siitä boilerit oppivat, kuinka oli tehtävä intiaanien lähde ja likaisesta lätäköstä saatava puhdasta vettä.

Kun he olivat nauttineet yksinkertaisen ateriansa, teetä, leipää, ja lihaa, kertoi Kaleb suunnitelmansa. -- Retkestä ei koskaan saa samaa hyötyä jos kulkee umpimähkään; parempi kun on suunnitelma -- jotakin mitä tehdä; ja se on tehtävä ilman opasta, jos tahdotaan seikkailu. Kahdeksan on liian monta yhdessä joukossa kulkemaan; melu pelottaisi kaikki eläimet, ettekä koskaan näkisi mitään. Parempi on jakautua osastoiksi. Minä jään leiriin ja pidän huolta makuuvalmistuksista.

Kahdelle johtajalle, Samille ja Janille, annettiin viipymättä Gui ja Rantasipi kumppaniksi. Wes piti velvollisuutenaan ottaa pienen Orava-serkkunsa hoiviinsa.

Huomatessaan jäävänsä parittomaksi Sininärhi päätti olla Kalebin seurana, varsinkin kun suolla ei ilmeisestikään ollut kunnollisia polkuja.

-- No nyt, sanoi Kaleb, -- tästä luoteeseen on joki, jonka nimi on Majavajoki, ja se laskee Mustaan jokeen. Jonkun teistä pitää hakea se joki. Se on viisi tai kuusi syltä leveä ja helppo tuntea siitä, että se on suon ainoa suurenpuoleinen joki. Siitä suoraan pohjoista kohti on avoin niitty, jonka läpi juoksee pieni lähteestä alkava puro, ja siellä pitää eräs intiaanijoukko leiriä. Jossakin koillisen kulmalla kuuluu olevan palamatonta mäntymetsää, ja siellä tavataan vielä muutamia hirviä. Ei mikään näistä paikoista ole viidentoista kilometrinkään päässä, intiaanileiriä ehkä lukuun ottamatta. Teidän tulee nyt lähteä vakoilemaan ja sitten tuoda sana siitä, mitä olette nähneet. Voitte arpoa, kuka kunnekin lähtee. Korret siis merkittiin ja arpaa vedettiin. Janin osaksi tuli mäntymetsän etsiminen. Hän olisi mieluummin lähtenyt intiaaneja hakemaan. Samin piti hakea joki ja Wesleyn intiaanileiri. Kaleb antoi kullekin heistä muutamia tulitikkuja ja sanoi heidän lähtiessään:

-- Minä odotan täällä, kunnes palaatte takaisin. Poltan tulta koko ajan ja auringon laskiessa teen laholla puulla ja ruoholla suuren savun, niin että osaatte takaisin. Muistakaa, että kuljette auringon mukaan, pitäkää aina mielessä matkan pääsuunta; puita ja suonsilmää älkää koettako muistiinne painaa; ja jos eksytte, niin tehkää _kaksi savua_, riittävän kauaksi toinen toisistaan. Jääkää niiden luo ja huutakaa aina vähän päästä; joku varmaan tulee apuun.

Kello yhdentoista aikaan pojat siis lähtivät innokkaina matkaan. Kun he jo olivat menossa, huusi Musta Haukka toisille: -- Se, joka ensin suorittaa tehtävänsä, saa "suuren kupin"!

-- Pankoot kaikki kolme johtajaa päänahkansa vetoon, sanoi Tikka.

-- Hyvä. Ensimmäinen, joka palaa voittajana, saa päänahan kummaltakin toiselta ja pelastaa omansa.

-- Hei pojat, teidän on paras ottaa matkaan koko varustuksenne, vähän ruokaa ja peittonne, ehdotti rohtomies vielä lopuksi. -- Saattaa käydä niin ettette pääsekään yöksi leiriin.

Jan olisi mieluummin ottanut Samin toverikseen, mutta se ei nyt käynyt päinsä, ja Rantasipi oli kyllä hyvä kumppani, vaikka hitaanlainen. Pian he poistuivat ylävältä maalta ja tulivat suolle, joka oli laaja ja näköjään rannaton, siellä täällä suuri tamarakki.

Vajottavaa nevaa oli sangen vaikea kulkea. Jan katkaisi kummallekin pitkän seipään käteen; sen piti estää uppoamasta, jos suo pettäisi. Kun oli kuljettu kolmisen kilometriä, niin Rantasipi tahtoi kääntyä takaisin, mutta Pikku Majava käski harmistuneena hänen tukkia suunsa.

Pian tämän jälkeen he tulivat untelolle pienelle suojoelle, jonka rannoilla oli ihmeellistä punaisen keltaista vaahtoa. Joki oli syvä ja liejupohjainen. Jan tunnusteli sitä seipäällään -- hän ei uskaltanut kahlata, minkä vuoksi he kulkivat sen rantaa, kunnes löysivät pienen puun, joka oli kaatunut joen poikki, ja sitä pitkin kulkien he pääsivät yli. Puoli kilometriä kauempana suo muuttui kuivemmaksi ja edessä oleva vihanta metsikkö ilmaisi maan nousevan. Sen poikki he kulkivat sukkelaan suunnaten yhä luodetta kohti. Tämän jälkeen oli vuorotellen pieniä soita ja isoja saarekkeita. Aurinko paistoi täällä kuumasti ja Rantasipiä uuvutti. Häntä vielä janottikin, ja itsepintaisesti hän joi suovettä, missä vain vesipaikan tapasi.

-- Kuules, Rantasipi, sinun käy huonosti, ellet lakkaa tuosta; se vesi ei kelpaa keittämättä juotavaksi.

Mutta Rantasipi valitti polttavaa janoa ja joi vähääkään välittämättä. Kun oli kaksi tuntia kuljettu, hän oli kovasti uuvuksissaan ja tahtoi ehdottomasti palata takaisin. Jan etsi kuivan saarekkeen ja kokosi risuja tuleksi, mutta huomasikin sitten, että kaikki tulitikut olivat kastuneet likomäriksi suolla rämmittäessä. Rantasipi hätääntyi tästä kovasti, ei siksi, että juuri sillä hetkellä olisi tulta tarvittu, mutta jos täytyisi olla ulkona kaiken yötä.

-- Odota, niin saat nähdä, mitä intiaani tekee, sanoi Pikku Majava. Hän etsi kuivuneen palsamikuusen, leikkasi siitä hankauspuut, teki hieman kaarevasta oksasta jousen ja tuota pikaa sai aikaan loimuavan tulen Peterin sanomattomaksi hämmästykseksi, sillä hän ei ollut milloinkaan nähnyt puutuluksilla tulta tehtävän.

Teetä juotuaan ja vähän syötyään Peter oli hieman rohkeammalla mielellä.

-- Minun laskujeni mukaan me nyt olemme kulkeneet vähän päälle kymmenen kilometriä, sanoi päällikkö. Vielä yksi tunti, niin näemme metsän, mikäli täällä sitä on, ja Jan johti soitten halki, jotka olivat toisinaan avoimia, toisinaan vähän metsää kasvavia, ja poikki kulon polttamain metsäsaarekkeitten.

Tunnin koillista kohti astuttuaan he saapuivat saarekkeelle, jossa oli suuri, maahan saakka oksainen puu. Jan kiipesi siihen. Ympärillä oli joka puolella laajalti maata -- tasaisia paljaita nevoja ja metsäisiä saarekkeita, ja kaukana edessä päin oli pitkä tummanvihanta seinämä -- varmaankin se metsä, jota he hakivat. Välillä hän näki kimaltelevaa vettä.

Jan tuli alas ilosta säteilevin kasvoin ja huudahti: -- Se on likellä nyt! Minä näin mäntymetsän. Se on aivan tuossa.

-- Kuinka pitkä matka sinne on?

-- Noh, kolmisen kilometriä enintään.

-- Niin sinä olet sanonut kaiken aikaa.

Hän lähti astumaan, ja puolen tunnin kuluttua he saapuivat vedelle, syvälle kirkkaalle, hitaasti virtaavalle joelle, jonka rannoilla kasvoi pajupehkoja, pinnalla ulpukkalauttoja. Se juoksi leveän soisen aukion keskitse. Jan oli odottanut näkevänsä lammen ja joutui ymmälle kun se olikin joki. Sitten hänen mieleensä juolahti: -- Kaleb sanoi, että tällä suolla on vain yksi iso joki. Se varmaan on tämä. Tämä se nyt on Majavajoki.

Joki tuskin oli seitsemää syltä leveä, mutta kun ei ilmeisestikään olisi voitu löytää sellaista puuta, jota pitkin olisi voitu päästä yli, riisui Jan vaatteet päältään, kokosi ne kaikki yhteen kimppuun ja nakattuaan nyytin toiselle rannalle ui itse yli. Peterin täytyi tulla perässä, ellei tahtonut jäädä. Pukeutuessaan toisella rannalla he kuulivat joesta ihmeellisen pamahduksen ja näkivät ilmaan ryöpsähtävän vesipatsaan, jonka syytä he eivät ymmärtäneet.

Sitten Jan kuuli tutun _kuääkin_ myötävirrasta. Hän lähti sinne jousineen ja nuolineen toverin jäädessä istumaan synkän näköisenä mättäälle. Ruohikon läpi pieneen lahdelmaan tirkistettyään hän näki aivan lähellä kolme heinäsorsaa. Hän odotti, kunnes kaksi oli samassa linjassa, sitten laukaisi ja tappoi toisen paikalla, mutta toiset lensivät pois. Tuuli toi sen maihin, niin että siihen ulottui kepillä, ja hän otti sen ja palasi voitonriemuisena Peterin luo. Mutta tämä oli itkuun purskahtamaisillaan. -- Minä tahdon mennä kotiin, hän sanoi surkean näköisenä. Kun hän näki heinäsorsan, niin hän vähän reipastui, ja Jan sanoi: -- Tule pois nyt, Peter! Ellemme me kahdenkymmenen minuutin kuluttua ole siinä metsässä, niin minä palaan takaisin ja vien sinut kotiin.

Kun he olivat tulleet seuraavalle saarekkeelle, niin he samalla näkivätkin mäntymetsän -- täyteläisen vihreän seinämän, jonne ei ollut kilometriäkään, ja pojat vähän hurrasivat ja olivat haltioissaan. Viidentoista minuutin kuluttua he käyskentelivät sen kuivissa suloisissa holvistoissa.

-- Nyt me olemme voittaneet, sanoi Jan, tehkööt muut mitä tahansa, eikä meillä nyt ole muuta huolta kuin palata takaisin.

-- Minä olen kovin väsynyt, sanoi Rantasipi, levätään vähän. Jan katsoi kelloaan. -- Kello on neljä. Minä luulen, että meidän on paras jäädä tähän yöksi.

-- Voi, ei; minä tahdon päästä kotiin. Näyttää siltä, kuin rupeaisi satamaan.

Niin tosiaankin tekikin, mutta Jan vastasi: -- No niin, mutta ainakin syömme ensiksi. Hän viivytteli niin paljon kuin suinkin, niin että täytyi leiriytyä, ja sade tuli odottamatta, ennen kuin edes tulta oli tehty. Mutta omaksi ilokseen ja Peterin ihmeeksi hän tuota pikaa sai valkean syttymään puita hankaamalla, ja nuotion ympärille he ripustivat märät vaatteensa. Sitten hän kaivoi intiaanien kaivon ja viivytteli siinä hommassa niin kauan, että kello oli kuusi, ennen kuin voitiin ruveta aterialle -- ilmeisestikin oli liian myöhä lähteä liikkeelle, vaikka sade näyttikin taukoavan.

Jan siis kokosi polttopuita, teki kuusenhavuista vuoteen ja pensaista ja tuohesta tuulensuojan. Ilma oli lämmin, minkä vuoksi he peittoineen nuotion palaessa tulivat yöllä hyvin toimeen. He kuulivat vanhan ystävänsä huuhkajan huhuilevan, kettu haukkui aivan lähellä riitaista _jäpp -- hörrrr'iänsä_ ja kerran tai pari askelten kahina lehdissä sai Janin heräämään, mutta muutoin he nukkuivat sangen hyvin.

Päivän koitteessa Jan nousi ylös. Hän teki tulen ja keitti vähän teevettä. Leipää oli enää hyvin vähän jäljellä, mutta heinäsorsa oli vielä koskematta.

Jan kyni sen, leipoi sen kosteaan saveen, kaivoi tuhkaan ja peitti sitten hehkuvilla hiilillä. Se on intiaanien keittotapa, vaikkei hän sitä täydelleen osannut. Puolen tunnin kuluttua hän avasi savipaistoksensa, ja silloin näkyi, että toinen puoli sorsaa oli palanut ja toinen oli vielä hyvin raakaa. Osa oli kuitenkin parhaimmillaan, minkä vuoksi hän kutsui kumppaninsa aamiaiselle. Rantasipi nousi istumaan kasvot kalpeina ja kurjan näköisenä, ilmeisestikin sairaana. Hän oli kylmettynyt ja tunsi ilkeätä pahoinvointia. Hän oli nyt saanut varomattomuudestaan palkan. Hän söi vähäsen ja joi teetä ja jaksoi sitten paremmin, mutta ei ilmeisestikään kyennyt enää sinä päivänä matkaa jatkamaan. Nyt Jan ensi kerran tunsi pelkoa. Viitisentoista kilometriä suota oli edessä, ennen kuin oli avun toivoa. Mikä neuvoksi tämän kipeän pojan kanssa? Jan kuori veitsellään pienen kuivuneen puun ja kirjoitti sen sileälle pinnalle lyijykynällä "Jan Yeoman ja Peter Boyle pitivät tässä leiriä elokuun 10. p:nä 18--."