Part 25
Turkki-koira ei ollut isäntänsä seurassa, ja kun roisto oli menettänyt puukkonsa, syntyi käsikähmä. Muutama ote, pari kovaa iskua, helppo oli jo nähdä, mille puolelle voitto kallistuisi. Kaleb oli vanha ja heikko. Roisto, joka oli väkevä, roteva ja sen verran päissään, että oli häijyimmillään, suoriutui hänestä helpolla, ja kun oli pari iskua vaihdettu, erämies pahan iskun saatuaan koukistui vääntelehtien maahan. Roisto taas tapaili puukkoaan, kirosi hurjasti, katsoi, mistä saisi karahkan, löysi vain ison kiven ja olisi tehnyt kuka ties mitä, mutta samassa kuului huutoa takaapäin, toinen iso mies töytäisi esiin polkua pitkin, ja roiston eteen ilmestyi William Raften puhaltaen ja läähättäen Gui aivan kintereillään. Kiven, joka oli tarkoitettu Kalebille, roisto heitti Williamia vastaan, joka sai sen väistetyksi; ja nyt alkoi tasaisempi tappelu.
Jos roistolla olisi ollut puukkonsa tallella, olisi Raftenin voinut käydä huonosti, mutta nyrkki nyrkkiä vastaan tapeltaessa maanviljelijä oli selvästi voiton puolella. Hänen oppimansa konstit ratkaisivat ottelun, ja roisto sai nujertavan suoran iskun, niin että käpertyi.
Paikka näytti oikein tappelutanterelta -- kolme miestä maassa pitkällään ja Raften punoittaen ja huohottaen, mutta jäykkänä ja pelkäämättä, aivan ymmällään ihmetyksestä.
-- Mitä pirua tämä merkitsee?
-- Minä kerron, herra Raften, kimitti Gui hyvästä turvastaan esiin pujahtaen.
-- Kas, vai olet sinä täällä, Gui? Mene ja tuo leiristä nuoraa -- sukkelaan, sanoi Raften maankiertäjän ruvetessa liikkumaan.
Heti kun nuora tuotiin, sitoi Raften lujasti roiston käsivarret.
-- Minusta tuntuu, että olen nähnyt tuon käden ennenkin, virkkoi Raften miehen neljä sormea huomattuaan.
Jan oli nyt noussut istumaan ja katseli ympärilleen hämmentyneen näköisenä. Raften meni vanhan toverinsa luo ja sanoi: -- Kaleb, onko sinuun pahastikin sattunut? Minä se olen -- Bill Raften. Onko sinuun sattunut pahasti?
Kaleb pyöritti silmiään ja katseli ympärilleen.
Jan tuli nyt hänen luokseen ja polvistui hänen viereensä. -- Onko teihin sattunut pahoin, herra Clark?
Tämä ravisti päätään ja osoitti rintaansa.
-- Häneltä on henki salpautunut, selitti Raften, -- parin minuutin kuluttua hän on ennallaan. Gui, tuo tänne vettä.
Jan kertoi juttunsa ja Gui siihen jatkoksi tärkeän lisän. Hän oli palannut aikaisemmin kuin oli odotettukaan ja oli lähellä leiriä kuullessaan roiston lyövän Jania. Hänen ensimmäinen päähänpistonsa oli juosta kotiin hintelää isäänsä hakemaan, mutta sitten hän teki viisaamman päätöksen ja juoksikin hakemaan väkevää Raftenia.
Roisto oli nyt noussut istumaan ja räyhäsi vihaisesti.
-- Ja nyt, hyvä herra, sanoi William. -- Nyt käyt meidän kanssamme leirissä uuden kerran, ennen kuin viemme sinut tyrmään. Yksi vuosi vähän viileämmässä paikassa taitaa olla sinulle terveellisempää kuin mikään muu parannus, luulisin. Kas tässä, Gui, ota sinä kiinni nuoran toisesta päästä ja vie tämä junkkari leiriin, sillä välin kun minä autan Kalebia.
Gui oli kunniansa kukkuloilla. Maankiertäjä pakotettiin kulkemaan edellä; perässä asteleva Gui nyki nuorasta ja leikki hevosen ajamista. Hän huuteli "hei -- hei -- hei -- hei, heppani", Williamin auttaessa Kaleb-ukkoa yhtä hellävaroen kuin ammoin Kaleb oli häntä auttanut kaatuvan puun vähältä ruhjottua hänet kuoliaaksi metsässä.
Leirissä tavattiin Sam. Poika hämmästyi suuresti tämän roikan nähdessään, sillä hän ei tietänyt mitään päivän tapauksista, ja kamalan suuri oli hänen pettymyksensä, kun hän kuuli, mihin seikkailuun oli jäänyt osallistumatta.
Kaleb näytti yhä kalpealta ja sairaalta, kun pääsi tulelle, ja Raften sanoi: -- Sam, mene kotiin ja pyydä äitiä antamaan vähän viinaa.
-- Ei sitä varten tarvitse mennä niin kauaksi, sanoi Jan, -- tällä miehellä on pullo taskussaan.
-- Minä en huolisi pisaraakaan siitä, mitä hänellä on, ja vielä vähemmän tarjoaisin sitä _sairaalle ystävälle_, vastasi William.
Sam lähti sen vuoksi noutamaan viinaa ja palasi takaisin puolen tunnin kuluttua.
-- Kas tässä, Kaleb, sanoi William, -- juo nyt tämä, niin jaksat paremmin, ja maljan tarjotessaan hän tunsi ystävyytensä entistä toveria kohtaan heräävän jälleen henkiin.
Samilla oli sinä aamuna kotiin lähtiessään ollut mielessään tärkeä päätös. Hän oli mennyt suoraan äitinsä luo ja tälle kertonut kaiken, mitä tiesi revolverista ja Kalebin kanssa syntyneestä riidasta, ja heillä molemmilla oli sitten ollut pitkä, mutta epätyydyttävä keskustelu isän kanssa. Raften oli jyrkkä kuten tavallisesti. Rouva Raften oli tyyni ja selkeäjärkinen. Sam oli sukkela. Seurauksena siitä oli, että Raften kärsi täydellisen tappion, vaikkei tahtonutkaan sitä myöntää. Sam palasi leiriin osaksi pettymystä tuntien, mutta saikin siellä nähdä kaiken sen tapahtuneen, minkä vuoksi oli taistellut -- isänsä ja erämiehen sopineen. Vielä pari tuntia sitten he olivat olleet veriviholliset, mutta tappelu oli heidät sovittanut. Vaikka Raften olikin järkisyillä osoitettu olevan väärässä, hän oli vain tuntenut entistä suurempaa katkeruutta sitä miestä kohtaan, jota hän ilmeisesti oli kohdellut epäoikeudenmukaisesti, mutta se, että hän sai tätä samaista miestä auttaa suurimman vaaran hetkellä, pani vaakakupin kallistumaan toiselle puolelle.
XXVI
TALON TAKAISIN SAANTI
Oi leirituli taikavoimaasi! Ei mikään vihamielinen tunne kykene kauan kestämään hehkuasi. Saman leiritulen ääressä toisensa tavatessaan miehet joutuvat lähemmäksi toisiaan, käsittävät paremmin toisensa ja laskevat pysyvän ystävyyden perustuksen. "Minä olen elänyt hänen kanssaan saman nuotion ääressä!" riittää selittämään mitä erilaisempien miesten keskinäisen sydämellisyyden, ja eräelämän ajat ovat onnellisten, kirkkaitten ja kautta elämän kestävien muistojen päiviä.
Saman leiritulen ääressä istuminen on aina ollut pyhitetty side, ja Raftenin metsissä toistui nyt sama kohtaus kuin kaksikymmentä vuotta aikaisemmin, ja siitä oli kiittäminen kuukausi takaperin sytytettyä leiritulta -- pyhää tulta! Kuinka hyvin se suorittikaan tehtävänsä! William ja Kaleb istuivat jälleen hyvinä tovereina saman leiritulen ääressä, ja vaikka seurustelu vielä tuntuikin kankealta, niin oli se kuitenkin hyvä toverisuhde.
Raften oli seudun virkamies. Hän lähetti Samin viemään sanaa poliisille, että tämän oli tultava vankia hakemaan. Jan lähti taloon ruokavaroja noutamaan ja tuomaan rouva Rafteniä paikalle, ja Gui meni kotiin kertomaan hämmästyttävää juttua viimeisistä urotöistään. Maankiertäjä-roisto sidottiin lujasti puuhun kiinni, Kaleb makasi tiipiissä.
Raften meni muutamaksi minuutiksi sisään, ja ulos tultuaan hän huomasi roiston kadonneen. Hänen nuoransa oli leikattu, ne eivät olleet luisuneet irti. Kuinka mies olisi voinut päästä avutta karkuun?
-- Oli miten oli, sanoi Raften. -- Tuota nelisormista kättä on helppo seurata. Kaleb, eikös se ollut Bill Hennard?
-- Niin luulen.
Miehet juttelivat sitten kauan keskenään. Kaleb kertoi, kuinka hän oli menettänyt revolverinsa -- hän asui silloin vielä Poguen ja tämän vaimon kanssa omassa talossaan -- ja kuinka se oli taas löytynyt. He muistivat kumpikin, että Hennard oli ollut lähellä heidän riidellessään hevoskaupasta. Paljon saatiin täten selville, mutta paljon jäi vielä selvittämättäkin.
Mutta yksi asia oli varma. Kalebilta oli petoksella viety kaikki, mitä hän omisti, sillä oli vain päivän kysymys, milloin Pogue Saryannista välittämättä häikäilemättömästi ajaisi Kalebin talosta pois, tulemaan toimeen miten voi.
Raften istui ja ajatteli kauan aikaa, sitten hän sanoi:
-- Kaleb, tee sinä juuri niin kuin minä sanon, niin saat talosi takaisin. Ensiksikin minä lainaan sinulle tuhat dollaria yhdeksi viikoksi.
_Tuhat dollaria!!!_ Kalebin silmät lensivät selko selälleen, mutta mitä sitten piti tapahtua, sitä hän ei saanut sillä hetkellä tietää, sillä pojat palasivat takaisin ja keskeyttivät juttelun, mutta myöhemmin vanha erämies sai täydet ohjeet.
Kun rouva Raften sen kuuli, niin hän hämmästyi sanattomaksi. Tuhat dollaria merkitsi Sangerissa samaa kuin satatuhatta dollaria jossakin suurkaupungissa. Se oli aivan tavaton rahamäärä ja rouva Raftenin henkeä oikein salpasi.
-- Tuhat dollaria, William! Kuules nyt, eikö se pane liian kovalle koetukselle miehen rehellisyyttä, sinä kun hänen mielestään vielä olet hänelle velkaa? Onko viisasta tehdä niin?
-- Heheh! sanoi William. -- En minä ole mikään rahanlainaaja enkä keväällinen ankanpoikanenkaan. Tuossa on se raha, jonka minä hänelle lainaan, ja Raften veti esiin kimpun vääriä seteleitä, jotka hänellä sattuivat olemaan väliaikaisesti hallussaan, koska hän oli virkamies.
-- Siinä on ehkä viisi tai kuusi sataa dollaria, mutta se melkein riittää.
Kaleb jätettiin kuitenkin siihen uskoon, että se oli todellista rahaa, ja kaikin puolin neuvot saatuaan hän seuraavana päivänä ilmestyi taloonsa -- Poguen taloon -- kolkutti oveen ja astui sisään.
-- Hyvää huomenta, isä, sanoi Saryann, sillä hänessä oli sentään jonkin verran säädyllisyyttä ja hyvää sydäntä.
-- Mitä te täältä haette? tiuskaisi Dick vihaisesti. -- Johan on tarpeeksi kiusallista, kun pitää teitä maallaan suvaita, mitä teidän vielä tarvitsee käydä täällä nuuskimassa yöllä ja päivällä!
-- Ole vaiti Dick; sinä unohdat --
-- Unohdanko -- en minä unohda mitään, kivahti Dick vaimonsa puheen keskeyttäen. -- Hänen piti auttaa työssä ja talon askareissa, mutta hän ei tee mitään, vaan tahtoo elää meidän kustannuksellamme.
-- Älähän nyt suotta, ei teidän tarvitse kauan pitää minua vaivananne, sanoi Kaleb surkean näköisenä tuoliin hoiperrellessaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hän näytti sairaalta ja tutisevalta.
-- Mikä teitä vaivaa, isä?
-- Voi, minä olen kovin sairas. Ei minusta enää ole mihinkään. Ei kulu monta päivää, ennen kuin minusta pääsette.
-- Suuri suru! mutisi Dick.
-- Mi -- minä annoin teille taloni ja kaikki, mitä minulla oli --
-- Lakatkaa voivottelemasta. En minä jaksa sitä kuunnella.
-- Ainakin melkein -- kaikki. Mi -- min -- minä -- en sanonut mitään pienestä -- voih -- voih -- setelitukosta, joka minulla oli tallessa. Mi -- minua -- viluttaa niin kovasti.
-- Dick, tee tulta, sanoi vaimo.
-- En minä aio ruveta hulluttelemaan. Nythän on tukahduttavan kuuma.
-- Ei niitä ole paljon, jatkoi vapiseva vanhus, tuhannen-vi-viisisataa -- dollaria. Ne on minulla tässä, hän sanoi ja veti taskustaan setelikäärön.
TUHAT VIISISATAA DOLLARIA! Kaksi kertaa enemmän kuin koko talon ja tavaran arvo oli. Dickin silmät olivat päästä pullistua, ja Kaleb piti huolta siitä, että valkoisen revolverinkin kahva oli näkyvissä.
-- Isä hyvä, huudahti Saryann, -- te olette sairas! Minä menen ja haen teille vähän viinaa. Dick, tee tuli. Isä on kylmä kuin jää.
-- Niin -- tulta -- olkaa niin hyvät -- minua -- niin -- puistattaa -- vilu.
Dickille tuli nyt kiire, ja pian isossa liedessä leimusi mahtava tuli ja huone kävi sietämättömän kuumaksi.
-- Kas tässä, isä, juokaa vähän viinaa ja vettä, sanoi Dick aivan toisenlaisella äänellä. -- Jos minä toisin vähän kiniiniä?
-- Ei, ei -- minun on nyt parempi olla; mutta minun piti sanoa -- minä en enää elä kuin muutaman päivän, ja kun minulla ei ole laillista perillistä -- niin tämä raha menee hallitukselle, mutta minä puhuin lakimiehen kanssa, eikä minun muuta tarvitse -- kuin -- lisätä -- joku sana lahjakirjaan -- talonkirjaan -- niin tämä tulee mukana -- ja oikeinhan se onkin, että te saatte tämänkin. Vanha Kaleb tutisi kiireestä kantapäähän ja yski kamalasti.
-- Voi isä, antakaa minun lähettää tohtoria hakemaan, pyyteli Saryann, ja Dick lisäsi heikosti: -- Niin isä, antakaa minun mennä tohtoria hakemaan.
-- Ei, ei; antaa olla. Ei tarvitse lähteä. Pian minä olen paremmassa paikassa. Onko teillä lahjakirja täällä?
-- On, se on Dickin arkussa. Dick juoksi testamenttia hakemaan, sillä näihin aikoihin ei rekisterijärjestelmä vielä ollut Kanadassa voimassa; se joka omisti testamentin, omisti talonkin, ja testamentin menetys merkitsi samalla maankin menetystä.
Vanhus hypisteli vapisten rahoja ikään kuin lukeakseen ne -- joo -- juuri -- tuhatviisisataa, kun Dick astua kopisteli portaita alas testamenttia tuoden.
-- Onko teillä -- kynää -- ja mustetta?
Dick lähti hakemaan kuivanutta mustepulloa ja Saryann talon kynää etsimään. Kalebin käsi vapisi lujasti, kun hän tarttui asiakirjaan ja tarkasti huolellisesti sitä -- niin, tämä se oli -- sama paperi, joka hänestä oli tehnyt keppikerjäläisen. Hän vilkaisi sukkelaan ympärilleen. Dick ja Saryann olivat huoneen toisessa päässä. Hän nousi ylös ja astui askelen eteenpäin ja nakkasi testamentin loimuavaan tuleen. Revolveri oikeassa ja hiilihanko vasemmassa kädessään hän seisoi suorana ja lujana, kaikki heikkouden oireet olivat hävinneet; hänen silmänsä paloivat ja jyrkällä ja käskevällä äänellä hän kahahti: -- _Älä tule!_ ja ojensi pistoolin, kun Dick hyökkäsi testamenttia pelastamaan. Muutamassa sekunnissa se paloi poroksi ja sen mukana, kuten kaikki tiesivät, Poguein kaikki oikeudet taloon ja tavaraan, sillä Kalebin omat talonkirjat olivat Downey's Dumpissa holvissa.
-- Ja nyt, jyrisi Kaleb, te ilkeät kerjäläiset, ulos minun huoneestani! Pois minun maaltani ja koettakaapa koskea vähänkään minun tavaraani.
Hän korotti äänensä ja huusi: "Selvä" ja löi pöytään kolmesti. Ulkopuolelta kuului askeleita. Sieltä tuli Raften kahden miehen kanssa sisään.
-- Virkamies Raften, häädä, ole hyvä, nämä tunkeilijat talostani.
Kaleb myönsi heille muutaman minuutin aikaa, että he saivat kerätä omat vaatteensa. Sitten he lähtivät jalan Downey's Dumpiin vimmattuina voimattomasta raivosta, pennittöminä kulkureina, jollaiseksi olivat tahtoneet tehdä vanhan Kalebin.
Nyt vanhus oli taas saanut omaisuutensa haltuunsa ja asui vanhassa kodissaan. Kun miehet olivat vaihtaneet karkeita onnentoivotuksiaan ja nauraneet hillittömät naurunremahduksensa juonen menestymisen johdosta, otti Raften puheeksi rahat ja vaikeni sitten odottaen, mitä Kaleb tekisi. Vanha kunnon Kaleb veti käärön taskustaan.
-- Tuossa se on, Bill. Minä en ole edes lukenut niitä, ja monet tuhannet kiitokset vain. Jos koskaan tarvitset ystävää, niin tule luokseni.
Raften naurahteli, luki setelit ja sanoi: "Kaikki ovat!" Eikä Kaleb vielä tänä päivänäkään tiedä, että se omaisuus, joka hänellä sinä päivänä oli kädessään, oli paljasta arvotonta paperia.
Kun vanha erämies viikkoa myöhemmin yksinään valmisti illallistaan, kolkutti joku hiljaa ovelle.
-- Sisään!
Nainen astui sisään. Turkki oli hyökännyt muristen ylös, mutta heilutti nyt häntäänsä, ja kun nainen kohotti harsoaan, niin Kaleb tunsi Saryannin.
-- Mitä sinä tahdot? kysyi Kaleb vihaisesti.
-- Ei se ollut minun syyni, isä, te tiedätte kyllä, ettei ollut. Ja nyt hän on hylännyt minut ikipäiviksi. Hän kertoi lyhyesti surullisen elämänkertansa. Dick oli nainut hänet talon mutta ei hänen itsensä vuoksi, ja kun talo oli menetetty, ei enää huolinut vaimostakaan. Hän oli viettänyt huonoa elämää, "paljon huonompaa kuin kukaan saattoi aavistaakaan", ja nyt hän oli suorin sanoin ilmoittanut vaimolleen, että tämä sai mennä sen pitkän tien.
Kalebin kuuma kiukku ei koskaan kestänyt kuin viisi minuuttia. Hän epäilemättä tiesi, että juttu oli tosi, sillä entinen järjestys saatettiin talossa voimaan, ja Saryannin taloutta hoitaessa vanhus vietti huoletonta elämää kuolemaansa saakka.
Pogue katosi; ihmiset sanoivat hänen menneen Yhdysvaltoihin. Nelisormista maankiertäjää ei sen koommin kuulunut, ei näkynyt, ja näihin aikoihin suuret varkaudet ja ryöstöt seudulla lakkasivat. Kolme vuotta myöhemmin saatiin kuulla, että kaksi rosvoa oli ammuttu heidän paetessaan amerikkalaisesta vankilasta. Toinen heistä epäilemättä oli Dick Pogue, ja toinen kuvattiin isoksi mustaksi mieheksi, jolla oikeassa kädessään oli vain neljä sormea.
XXVII
KILPAILEVA HEIMO
Talon takaisin saantia oli Sangerin tavan mukaan juhlittava tilaisuudella, joka sai suurten tupaantuliaisten muodon, ja Raftenit, Burnsit ja Boylet kokoontuivat sinne miehissä, koska Charless oli Kalebin vankka ystävä. Intiaanijoukko oli siellä kunniassa, sillä Kaleb käsitti, että tästä ilosta oli kokonaan kiittäminen heidän leirihommaansa.
Kaleb sovitteli Charless Boylen ja William Raftenin välejä sillä seurauksella, että he unohtivat riitansa -- ainakin joksikin aikaa -- ja kertoilivat juttuja varhaisilta metsästysajoiltaan Janin ja heimon iloksi. Siellä oli neljä muutakin poikaa, jotka Pikku Majava nyt tapasi ensi kerran. Nämä olivat Wesley Boyle, tummaihoinen, matalaotsainen, vilkas, Samin ikäinen poika; hänen veljensä Peter, joka oli kahdentoista vaiheilla, vaaleaverinen, lihava, pisamakasvoinen ja aivan merkillisesti karsaaseen katsova; ja heidän serkkunsa Charless Boylen nuorempi, joka oli hyvänahkainen, huolimaton ja aina valmis tirskumaan; ja vielä Cyrus Digby, hieno kaupunkilaispoika, joka oli maalla vieraissa ja tavallisesti esiintyi valkeissa kalvosimissa ja sangen korkea pystykaulus kaulassa. Sangerin intiaanileiri herätti näiden poikain vilkasta mielenkiintoa, ja yksi Kalebin tuliaisjuhlan seurauksia oli, että muodostui toinen intiaaniheimo, johon kuuluivat kolme Boylea ja heidän kaupunkilaistoverinsa.
Koska enemmistö näistä oli Boyleja ja heidän metsästysmaitaan suolammikon ympärysmetsät ja varsinkin koska he olivat lukeneet intiaaneista, jotka nimittivät itseään boilereiksi,[8] niin hekin käyttivät tätä nimeä. Wesley luonnollisesti oli heidän johtajansa. Hän oli valpas ja voimakas ja lisäksi toimintatarmoinen, joten hänestä tuli oiva päällikkö. Kyömynenänsä, mustain hiustensa ja silmäinsä ansiosta hän sai nimekseen "Musta Haukka", joka sattui muutoinkin kohdalleen. Kaupunkilaispoika, joka oli suurta melua pitävä keikari eikä tehnyt sanottavasti työtä, sai nimekseen "Sininärhi". Peter Boylesta tuli "Rantasipi"[9] ja Charless sai ainaisen tirskumisensa ja kahden ison esiin pistävän etuhampaansa vuoksi nimekseen "Orava".
He rakensivat leirinsä niin sangerilaisten malliseksi kuin suinkin ja omaksuivat heidän tapansa; mutta alusta alkaen heimojen välille syntyi kiivas kilpailu. Sangerilaiset mielestään olivat erätietojen puolesta paljon vanhempia ja kokeneempia. Boilerit mielestään tiesivät yhtä paljon ja enemmänkin, ja heitähän oli yksi enemmän. Kiihkeä kilpailu johti julkisotaan. Syntyi yleinen tappelu nyrkein ja savikokkarein; tämä ei ottanut ratketakseen. Järjestettiin silloin johtajien välillä kaksintaistelu, ja Musta Haukka voitti tappelun ja otti Tikan päänahan. Boilerit riemuitsivat riivatusti. He päättivät valloittaa väkirynnäköllä koko Sangerin leirin, mutta kun molemmat heimot joutuivat käsikähmään, niin ei tappelussa taaskaan saavutettu ratkaisua. Gui sai kuitenkin suurenmoisen voiton Charlessista ja voiton hetkellä anasti hänen päänahkansa.
Pikku Majava lähetti nyt kaksintaisteluvaatimuksen Mustalle Haukalle. Siihen suostuttiin uhmaten. Taas Boilerien päällikkö selvisi voittajana ja anasti uuden päänahan Pikku Majavan saadessa kovan selkäsaunan ja silmänsä alle mustelman, mutta vihollinen perääntyi.
Jania oli Bonnertonissa aina pidetty arkana poikana, mutta tämä johtui suureksi osaksi hänen liian ankarasta kotikasvatuksestaan. Sanger sai aikaan suuria muutoksia. Se että talon isäntä kohteli häntä arvonannolla, oli hänelle aivan uusi ilahduttava kokemus. Se kehitti hänessä omanarvon tuntoa. Metsäelämä oli ihmeteltävässä määrässä kehittänyt hänen itseluottamustaan ja parantunut terveys kannusti hänen rohkeuttaan. Niinpä seuraavana päivänä, vihollisen jälleen lähestyessä koko voimallaan, Jan kaikkien hämmästykseksi taas haastoi Mustan Haukan kaksintaisteluun. Oikeastaan se hänen puoleltaan kysyi tavatonta epätoivoista voimanponnistusta, sillä toista on haastaa tappeluun poika, jonka luulee voittavansa, toista sellainen, jolta on juuri edellisenä päivänä saanut selkäänsä. Ja totta puhuen Jan tekikin sen pelolla ja vavistuksella; mutta siinäpä rohkeus juuri piilikin -- että meni eteenpäin, vaikka pelko käski pakenemaan.
Aivan varma asia on, ettei hän vuotta aikaisemmin olisi uskaltanut ryhtyä moiseen tappeluun, ja nytkin hän teki sen vain siitä syystä, että hän oli huomannut Mustan Haukan olevan vasenkätinen, ja keksinyt keinon, miten tätä seikkaa saattoi käyttää hyväkseen. Taisteluvaatimus oli kaikille suuri yllätys, mutta vielä enemmän he hämmästyivät, kun Pikku Majava heimonsa iloksi sai loistavan voiton.
Tästä innostuneina he karkottivat boilerit koko kentältä, ja Sam ja Jan kumpikin anastivat päänahan.
Sangerilaiset pitivät samana iltana neuvottelun ja päänahkakarkelon taivasalle viritetyn tulen ympärillä. Lähetettiin hakemaan rohtomiestäkin mukaan.
Karkelon jälkeen päällikkö Majava, joka oli maalannut kasvonsa mustelman salatakseen, piti puheen. Hän arveli, että boilerit varmaan hakisivat lisäväkeä ja koettaisivat uudistaa hyökkäyksen ja että sangerilaistenkin sen vuoksi pitäisi lisätä joukkoaan.
-- Minä annan Charlessille selkään vaikka koska, kimitti Gui ylpeänä ja heiluttaen anastamaansa päänahkaa.
Mutta rohtomies sanoi: -- Jos minä olisin teidän sijassanne, pojat, niin minä koettaisin saada aikaan rauhan. Nyt kun te olette voittaneet, teidän pitäisi kutsua ne suureen pou-vouhun.
Nämä tapaukset sitten johtivat molempien heimojen kohtaukseen täysissä sotamaaleissa.
Päällikkö Tikka puhui joukoille ensin: -- Kuulkaas, pojat -- veljet päälliköt, piti sanomani -- ei tämä tappeleminen lyö leiville. Meillä on lystimpää, jos teemme yhdessä työtä. Ollaan ystäviä ja yhdytään samaan heimoon. Kun on monta miestä, niin on aina hauskempaa.
-- Hyvä juttu, sanoi Musta Haukka, mutta heimo nimitetään boilereiksi, sillä meitä on enemmän, ja minusta tulee ylipäällikkö.
-- Siinä olet väärässä. Rohtomiehemme mukaan luettuna meitä on yhtä monta ja painavampaa. Meillä on parempi leiri -- meillä on uimalammikko, ja me olemme vanhempi heimo, puhumattakaan menestyksistä, joita meillä oli vast'ikään eräissä pikku koetuksissa, jotka nuorinkin meistä muistaa, ja Gui irvisti, kun hänen urotyöhönsä näin ilmeisesti viitattiin.
Uimalammikko se oikeastaan oli, joka asian ratkaisi. Boilerit päättivät äänestyksen jälkeen yhtyä sangerilaisiin. Heillä oli vain kymmenen päivää lomaa, sangerilaiset olivat saaneet viikon pidennyksen ja kaikki tiesivät, että aika tulisi parhaiten käytetyksi, kun yhdyttäisiin lampileiriin. Nimipulman ratkaisi Pikku Majava:
-- Boilersoturit, hän sanoi, intiaanien tapa on jakaa heimot sukukuntiin. Te olette boilerien sukukunta. Mutta me kaikki asumme Sangerissa, niin olemme Sangerin intiaaneja.
-- Kenestä ylipäällikkö?
Mustaa Haukkaa ei vähääkään haluttanut alistua Tikan johtoon, koska hän oli antanut tälle selkään, eikä Tikka suostunut sellaiseen ylipäällikköön, joka kuului alempaan heimoon. Joku ehdotti, että Pikku Majavasta tehtäisiin päällikkö, mutta uskollisuudesta veljeään Tikkaa kohtaan Jan kieltäytyi.
Parempi kun jätätte sen asian ratkaisematta muutamaksi päiväksi, kunnes paremmin tutustutte, oli rohtomiehen viisas ehdotus.
Se päivä ja seuraavakin vietettiin leirissä. Boilerien täytyi tehdä tiipiinsä ja valmistaa vuoteensa. Sangerilaiset auttoivat reippaasti talkoilla.
Seuraavana puuhana oli jousien ja nuolien teko. Pikku Majava ei vielä ollut kokonaan uusinut maankiertäjän hävittämää varastoaan. Säkkihirven metsästyksestä tuli toisena päivänä miellyttävä vaihtelu, vaikka olikin yhteensä vain kaksi jousta, ja boilerit alkoivat älytä, että he erätiedossa tosiaan olivat paljon jäljellä sangerilaisista.
Uinnissa Musta Haukka oli helposti ensimmäinen. Tämä tietysti suuresti lisäsi hänen mielenkiintoaan uimalammikkoa kohtaan, ja hänen ansionsa etupäässä oli, että siihen myöhemmin tehtiin kanootti.
XXVIII
VALKOISEN MIEHEN ERÄTIETOA
Musta Haukka opetti heimolle uuden leikin, jota hän sanoi "arvioimiseksi".
-- Pitkäkö matka on tästä tuohon puuhun? hän kysyi, ja kun kukin oli kirjoittanut paperille arvionsa, matka mitattiin, ja tavallisesti Tikka taikka Musta Haukka osasivat lähimmäksi oikeata. Gui näki yhä pisimmälle, minkä vuoksi hän aina ehdotti tätä leikkiä, kun haluttiin huviohjelmaan jotakin vaihtelua.
Mustan Haukan ehdotuksesta Jan järjesti myös uuden kisan, jonka nimi oli "valkoisen miehen erätieto".