Part 2
ANTERO. Mitä minä kuulen? Johan se poikamme on taitanut täällä aivan suuteluliikettä harjoittaa — ohhoh!
EULAALIA. Mitäs pahaa siinä on, jos naista kädelle suutelee? Sehän päinvastoin todistaa hienoutta... Vai pilantekoa se onkin, jota koko kyläkunta totena puhuu...? Johan minä ajattelinkin, että mitä Toivon tarvitsee muualta mennä morsianta hakemaan, hän kun omaltakin paikkakunnalta... Niin, — tuota, onko Elviira kotona? Minun pitää käydä häneltä tiedustamassa, sillä kentiesi mestari minua narraa...
ANTERO. Miksi minä narraisin? En toki! Mutta en luule Elviiran kotona olevan, sillä hän äsken lupasi lähteä postikonttoriin, jos oikein muistan.
ELVIIRA. No, sitten minun on riennettävä kotiin! Anteeksi, jos olen häirinnyt! Mutta olemmehan naapurit... Anteeksi! Hyvästi! (Poistuu).
ANTERO. Hyvästi! Ja sitten vasta olisi oikein hyvästi, jos olisi ollut ijäksi hyvästi... Mokomakin vanhapiika on tässä vielä sulhasissaan... Ei varmaankaan tuota minulle synniksi luettane, että hänet hätävalheella täältä kotiinsa toimitin lähtemään? Olisi vain tässä häiriöksi ollut ja vielä tahtoi tuppautua vaimoani viivyttämään. Mutta miten selvitään kellonsoittajasta? Hän voi pilata koko asian, jos uhkauksensa täyttää ja tänne palajaa. Pitänee käskeä portti sulkemaan? Mutta ehkäpä hän on jo tullutkin järkiinsä?
Kahdeksas kohtaus.
ELVIIRA. Katsopas nyt, pappaseni! Minä pukeuduin hienoimpaan leninkiini, niin että kyllä kelpaan tulevata miniätämme vastaanottamaan, vaikka hän olisi minkälainen. Minä olenkin täällä sisässä ja sinä, pappaseni, menet ulkona tervetulleeksi lausumaan. Sitten minä näin avosylin... katsopas...
ANTERO. Minä en katso, enkä näe, enkä kuule mitään, ennenkuin saan partani ajetuksi...
ELVIIRA. No, katsos nyt! Etkö sinä vielä olekaan valmiina? Ja sinä olet aina moittinut minua, etten minä koskaan joudu. Ei, kyllä naiset aina joutuvat, mutta miehet ovat ijänkaikkisia kuhnureja. Kun niiden pitäisi rakkaudentunnustuskin tehdä, niin siinä vapistaan ja tutistaan, eikä taitaisi valmista tullakaan, ellei hieman autettaisi... Semmoisia te miehet olette...
ANTERO. Semmoisia me olemme, etteivät naiset sen parempia olentoja tiedä olevan, eikä niitä olekaan... Mutta ole nyt, eukkoseni, hiljaa, etten leukaani haavoittaisi, sillä nyt juuri minä rupean niittämään... Ja parasta on pistää ovi salpaan. Äläkä toisistakaan ovista ketään laske, vaikka kuka tulisi...
Yhdeksäs kohtaus.
TOIVO. Hyvää päivää, rakkaat vanhempani! Terveisiä kaupungista.
ANTERO. Kas, joko sinä nyt kerkesit tulla? (Katsoo kelloaan.) Kuinkas niin pian jouduitte?
ELVIIRA. Emme niin yhtäkkiä luulleet saapuvanne.
TOIVO. Sepä hyvä, ettei minulle olla vihaisia, vaikka pelkäsin liian kauan viipyneeni, ja nyt sanotaan, että jouduinkin odottamattoman pian. Katsokaas, siellä oli pukutanssiakin eräänä numerona, johon minut väkivedolla kiusattiin osanottajaksi. Ja hyvä olikin, että jäin, sillä jos olisin aikaisemmin kotiin palannut, ei minua olisi kohdannut se onnenpotkaus, joka...
ELVIIRA. Me olemme jo kuulleet siitä...
TOIVO. Mutta tahdon tietää ensiksi, suotteko minulle viipymisen anteeksi?
ELVIIRA ja ANTERO. Koko sydämestämme, rakas poikamme.
TOIVO. Ja minä koko sydämestäni kiitän hyvyydestänne. Te kai äskeisellä ihmettelyllänne tarkoititte sitä, että niin pian asemalta jouduin kotiin? Kyllä sitä joutuu, kun semmoisen kyydin saa. Koetti pehtori ja koettivat rengitkin, jotka tuolta väliltä takaisin käännytin, kanssani kilpailla, mutta ensimäisenä minä vain tulin, enkä luule ketään löytyvän, joka tästedes minut jälelleen jättää...
ELVIIRA. Sanohan meille nyt kuitenkin, pukutanssissako sinä tutustuit morsiameesi ja oliko hänkin tanssimassa?
TOIVO. Hahhah! Eihän se minun Morsiameni voi tanssimiseen osaa ottaa. Ja mistä tiedätte, että minulla on Morsian?
ANTERO. Luuletkos sinä, ettemme me, vanhempasi, sinun jälkiäsi seuraa, vaikka olitkin kieltänyt meille tietoja antamasta. Tiesimme me senkin, että olit tavarajunassa morsiamesi kanssa kotimatkalla. Mutta missä se morsiamesi nyt on?
TOIVO. Tuolla pihamaalla tallin seinässä kiinni.
ELVIIRA ja ANTERO. Pihamaalla tallin seinässä?...
TOIVO (menee akkunaan). Niin! Olkaa hyviä ja tulkaa katsomaan.
ANTERO. Eihän tuossa ole, kuin punainen hevonen. Entäs se onnenpotkaus?...
TOIVO. Sehän se juuri onnenpotkaus onkin. Minä voitin sen Vapaaehtoisen Palosammutuskunnan arpajaisista, vaikka en ostanut kuin yhden arvan. Eikös...
ELVIIRA. No, mutta entäs se morsian, jota varten erityisen vaunun tarvitsit?
TOIVO. Tämän hevosen nimi on Morsian ja tavaravaunussa se oli tuotava, kun...
ANTERO. Tähän asti en minä vielä ole sekaisin ollut, vaan nyt tulen kerrassaan pähkähulluksi...
(Istuutuu retkahtamalla).
ELVIIRA (vaipuen tuolille). Ja minä vaivun maan alle... Miksi et, onneton poika, ilmoittanut meille asioitasi? Voivoi!...
TOIVO. Kun tahdoin teitä odottamattomalla ilahduttaa...
ANTERO. Ja tuotit surua ja häpeää sekä...
TOIVO. Mutta minä en ymmärrä...
ANTERO. Etkö ymmärrä? Vaan äitisi ja minä ymmärrämme. Sekä kauppias Räämänen että kummitätisi rouva Modeqvist ilmoittavat, että sinulla on morsian, jonka kanssa olet kotiin tulossa. Me alamme valmistaa täällä juhlallista vastaanottoa. Myöskin koko kylälle on levinnyt tieto sinun morsiamestasi. Arvaa sen, minkälainen nauru ja pilkka tästä syntyy — aivan sokeatkin meitä jo rupeavat osottelemaan sormillaan... Poika, poika! Sinut on hellyydellä pilattu...
ELVIIRA. Ei tässä auta muu kuin muuttaa takaisin kaupunkiin... On tämä kaunis soppa! Me odotamme poikaamme morsiamensa kanssa — ja tämä tuo hevosen... Ethän sinä hevosen kanssa voi naimisiin mennä, vai mitä?
Kymmenes kohtaus.
MIKKO ja SIVIÄ seisten kynnyksellä.
MIKKO. Ei toki Toivo-herraa hevoseen naiteta, kun on näitä tyttöjäkin. Tehdäänpäs nyt selvää, kun kaikki olemme koolla.
ANTERO. Jaa! Sanopas nyt, Toivo, onko sinulla mitään tekemistä tämän kellonsoittajan tyttären kanssa.
TOIVO. Ei muuta, kuin että minä häntä sydämestäni rakastan, eikä minulla muuta toivoa ole, kuin saada hänet omakseni.
SIVIÄ. Ja minä rakastan Toivoa, enkä ilman häntä voi elää.
ANTERO. Mutta avioliitossa tarvitaan muutakin kuin rakkautta, sillä pelkällä rakkaudella ei eletä, vaikka sitä kuinkakin runsaasti olisi.
TOIVO. Niin, — kyllä leipää sekä särvintäkin tarvitaan. Vaan työllä ja ahkeruudella kaikkea saadaan, mitä elämässä tarvitaan. Pehtori on aina sanonut, että leipää ja lämmintä on semmoisella miehellä, jonka rukkaset ovat mudassa ja kengänvarret lannassa. Ja minä tahdon semmoiseksi mieheksi tulla.
ANTERO. Oikein poikani! Ja jos niin teet, niin menestyt myöskin. Ja koska mekin, eukkoseni, perijuurelta olemme maalaisia, ruvetkaamme jälleen rehellisiksi maalaisiksi. Merkiksi siitä jätän partani kasvamaan, koska sitä turhaan olen monta kertaa yrittänyt tänään ajaa...
MIKKO. Parta on miehen kunnia ja pitkä tukka naisen.
ANTERO. Ja mitäs näitä nuoria kiusaamme epätiedossa? Minulla puolestani ei ole mitään heidän liittoaan vastaan. Mitäs sinä sanot, eukkoseni?
ELVIIRA. Mitäpäs tässä minäkään rupean vastaanpanemaan, sitä vähemmin vielä, kun toivon, että tällä keinolla saadaan ihmisten nauru ja pilkka estetyksi sekä että Toivo lakkaa odottamasta vanhempiensa kuolemaa...
SIVIÄ. Ei Toivo sitä odota, ei toki! Vaan hän on sanonut, että jos vanhempansa eivät sallisi hänen ottaa näin halpa-arvoista tyttöä, hän on naimattomana heidän kuolemaansa asti ja on minuakin pyytänyt uskollisena pysymään.
TOIVO. Niin, — sitä minä olen sanonut, enkä mitään muuta. Johan minä olisin huono lapsi, jos vanhempieni kuolemaa toivoisin ja odottaisin...
MIKKO. Tämäkin puolestaan osottaa, että lapsilla on todellinen rakkaus.
ELVIIRA. Kyllä minä sen uskon ja uskon minä senkin, että Toivo rupeaa todelliseksi mieheksi, koska hän kerran lupaa, sillä sanansa hän on aina pitänyt. Mutta mitäs sanoo kellonsoittaja? Annattekos tyttärenne meidän Toivolle?
MIKKO. Olisihan synti ja rikos, loukkaus itse pyhää henkeä vastaan, jos kahta todellisesti ja puhtaasti rakastavaista estäisi toisiaan saamasta. Ja mitä halpa-arvoisuuteen tulee, niin aatelia me siinä suhteessa olemme, että olemme rehellisiä ja kunniallisia ihmisiä.
ANTERO. Ja ne ominaisuudet ovatkin paljoa parempaa aateluutta kuin turhanpäiväisesti helisevät nimet. Emmekä tässä mekään kuninkaallista sukua ole, eikä ole tarvis ollakaan. Mutta etkös sinä, eukkoseni, annakaan suostumustasi?
ELVIIRA. No, enkös minä ole jo sitä antanut? Olkoon teillä, rakkaat lapset, siunausta ja tulkaa onnellisiksi!
ANTERO ja MIKKO. Olkoon siunausta ja tulkaa onnellisiksi!
SIVIÄ ja TOIVO Kiitoksia rakkaudestanne, kiitoksia! Syleilevät kaikki.
TOIVO. Emme me tarvitse tulla onnellisiksi, sillä me olemme jo täydellisesti onnellisia.
SIVIÄ. Niin, — me olemme täydellisesti onnellisia ja pysymme myöskin onnellisina sekä rukoilemme, että rakkaat vanhempamme eläisivät hyvin kauan ja olisivat onnellisia.
ANTERO. Mutta että jok'ikisen onni olisi oikein täydellistä, on meidän myöskin sovittava niistä sopimattomista sanoista, joita tässä sekamelskassa on tullut lausutuksi.
MIKKO. Joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään, sanoo sananlasku. Ja hyvä olikin, että kiukku sydämiimme sattui aivan päällimäiseksi, jotta se niistä läikähti ulos ja nyt niihin jäi vain sovintoa ja rakkautta, kuten kunnollisten sukulaisten kesken tulee ollakin.
ANTERO. Oikein puhuttu! Mutta loppu-ijäksemme meille hauskuutta riittää tämän merkillisen päivän sekamelskoja muistellessamme.
Yhdestoista kohtaus.
EULAALIA. Anteeksi, hyvät naapurit, että jälleen tulin. Mutta kun Elviiraa ei kuulunut, lähdin katsomaan. Kas, sinä oletkin vasta menossa, koska noin olet pukeutunut. Ja aivan uusi leninki — sepäs istuu mainiosti! Vaan anteeksi, ett'en ole huomannut Toivolle lausua tervetuliaisia. Tervetuloa vaan! Ja tiesinhän minä, ettet sinä ollut morsianta noutamassa.
TOIVO. Ei, kyllä minä myöskin Morsiamen toin. Olkaa hyvä, täti, ja tulkaa katsomaan. Tuon nimi on Morsian.
EULAALIA. Ah, nyt minä ymmärrän...
ANTERO. Kas, ymmärsipäs neiti postinhoitajatar, vaikka minä hämmästyksessäni en tullut ajatelleeksi silloin, kuin Räämänen puhui voitosta...
ELVIIRA. Enkä minä, kun Toivon kummitäti sanoi morsiamen olevan kokonaan punaisen ja hyväkulkuisen...
TOIVO. Ja hyväkulkuinen se onkin...
EULAALIA. No, sittenhän Toivo vie minut usein ajelemaan ja ajelun perästä istumme meillä hauskuutta pitäen — eikös niin? Katsos, mitäs Toivo olisi morsianta ruvennut muualta noutamaan, sillä kyllähän Toivo täältäkin...
TOIVO. Niin, — täältä minä sen oikean morsiamen olen valinnutkin... Minä pyydän tädille ilmoittaa, että Siviä ja minä olemme kihlautuneet... Kiitollisina me otamme vastaan teidän onnittelunne, täti...
EULAALIA (vaipuu tuolille). Mitä? Toivoko kihlannut tuon?... Aih!...
TOIVO. Kovinhan meidän onnemme tätiä taitaa liikuttaa...
ANTERO. Eiköhän tuo liikutus liene sitä n.s. "viidenkymmenen vuoden hullutusta"?
MIKKO. Sitä se on, vieläpä pahinta lajia. Mutta niinhän sitä sanotaankin, että hurjistunut aasi tuntee ajajansa, mutta vanhapiika rakkauskuumeessa ei tunne edes Luojaansa.
EULAALIA (hypähtää pystyyn). Mitä? Minuako tarkoititte? Kylläpäs olette raakoja ja sivistymättömiä! Hyi ja hyi! (Poistuu).
MIKKO. Ja tuokos on siveyttä ja sivistystä, kun sylkee kuin mustalaisakka? Sopiipa olla iloinen, ettei ole tuonlainen sivistynyt...
ANTERO. Ja iloinen sopii olla siitäkin, että Toivo on nyt yhteen morsiameen kiinnitetty, sillä kuka tietää, mihin pulaan poikaparka olisi joutunut, kun hän näkyy noin haluttua tavaraa olevan... Mutta pelkäsin minä, Toivon morsiamen tuomisesta ensin kuullessani, että minkälaisen hän kulettaa, kun oli uhannut ottavansa niin pulskan ja lihavan kuin seitsemän leivän uunin...
MIKKO. No, ei minun tyttäreni juuri semmoinen ole, vaan rukiisella leivällä hänetkin on ruokittu — vai mitä? Ja naituinahan naiset lihovat, kuten sanotaan.
TOIVO. Tässä isä sanoi, että olen tullut yhteen morsiameen kiinnitetyksi. Mutta kaksihan minulla morsiamia on. (Vie Siviän akkunaan.) Ja kun tuolla Morsiamella lähdetään vihille ajamaan, niin silloin tapahtuu maailman suurin ihme, sillä eipä tietysti koskaan ole morsianta toisella Morsiamella vihille viety...
Esirippu.