Part 1

language: Finnish

KAKSI MORSIANTA

Yksinäytöksinen pila

Kirj.

KAARLO HEMMO

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1914.

HENKILÖT:

ANTERO, räätälimestari. ELVIIRA, hänen vaimonsa. TOIVO, heidän poikansa. SUSANNA, palvelijatar. AAPELI, pehtori. MIKKO HELISEVÄ, kellonsoittaja. SIVIÄ, hänen tyttärensä. EULAALIA, neiti, postinhoitajatar. RÄÄMÄNEN, kauppias.

Tavallinen hyvänpuoleisesti kalustettu huone, jossa on 3 ovea ja kaksi akkunaa.

Ensimäinen kohtaus.

ANTERO. No, joko taas alat veisata tuota vanhaa virttä! Etkö jo, eukkoseni, vähitellen siihen kyllästy? Kun nyt kerran olemme maalle muuttaneet, niin meidän on täällä tyytyväisinä myöskin oltava. Ja mikä täällä rauhallisessa elämässä on ollessa?

ELVIIRA. Vai mikä on ollessa! Sanohan nyt ensiksikin, mistä otat avun, jos esimerkiksi satut sairastumaan, kun lääkäriä ei ole mailla ei halmeilla. Ja minäkin olen niin kivuloinen, että...

ANTERO. ... tahdot liiallisen terveyden vuoksi haleta, jos saan luvan pientä pilaa pistää... Mutta olemmekos sitten niin koko maailman takana, ettei tänne voisi lääkäriä tarvittaessa saada? Sitä paitsi maaseudun raittiissa ilmassa pysyy terveenä, eikä lääkäriä kaivata. Ja eiväthän naisten taudit ja koiran nilkutus ole pitkäaikaisia...

ELVIIRA. Maaseudun raittiissa ilmassa — kaikkea sitä pitää kuullakin! Mitenkä ilma täällä raittiina pysyy, kun tunkioita on joka paikka täynnä, tunkioita, jotka mitä ihaninta lemua auliisti jakavat...

ANTERO. Tunkio on taikinan äiti, oli minun isänisäni aina sanonut, ja samaa mielipidettä olen minäkin.

ELVIIRA. Aina sinä puhut esi-isistäsi, noista maalaisraukoista, jotka eivät ole osanneet, eivätkä vieläkään osaa muuta ajatella, kuin tunkioita ja...

ANTERO. Mutta kaupunkilaiset ne vasta olisivat parkoja, jos ei maalaisraukkoja olisi, sillä...

ELVIIRA. Olkootpa vaikka satakertaisesti parkoja, se ei nyt tähän kuulu...

ANTERO. Ja sehän se juuri tähän kuuluukin, koska taasen rupesit veisaamaan sitä vanhaa virttäsi...

ELVIIRA. Ja sitä virttä minä veisaan aina, enkä ennen lakkaa, kuin sinä kerrankin vastaat, mistä syystä me muutimme maalle kaupungista.

ANTERO. Olenhan sen jo monta kertaa sanonut ja saatanhan sen vieläkin sanoa. Vaikka liikkeemme kylläkin menestyi, emme kuitenkaan ole niin varakkaita, että olisimme voineet koko kaupungin vaatetuksessa pitää, nykyajan ihmiset kun eivät koskaan pukujaan maksa, huolimatta siitä, että tahtovat aina muodinmukaisina liikkua. Minusta nähden tosin ihmiset muutelkoot muotejaan niin paljon kuin haluavat, kunhan vain pysyisivät vanhassa muodissa siinä, että maksaisivat pukunsa, eivätkä räätälejä pitäisi hyväntekijöinään. Ja sillä tavoin on asia, eukkoseni, että jos vielä muutamia vuosia olisi saatu toisten pukimista huolehtia, kävelisimme itse nyt "kuninkaan uusissa vaatteissa", paratiisin puvussa, ja hampaamme joutaisivat naulaan. Mutta sitä paitsi oli toisena tärkeänä tekijänä maalle muuttoomme oma rakas ja ainokainen poikamme, joka on saatava kiinnitetyksi turpeeseen, koska hän...

ELVIIRA. Vai turpeeseen! Miksi et sanonut tunkioon?

ANTERO. No, olkoon menneeksi, jos niin tahdot. Katsohan! Hänellä ei ollut halua lukea, liikealalle ei pyri, eikä myöskään tahdo ruveta ammattilaiseksi. Jos hänet nyt saisimme mieltymään maanviljelykseen, niin silloin ainoastaan hyvyys vikana olisi.

ELVIIRA. Annetaan lapsen rauhassa kehittyä ja kasvaa, niin...

ANTERO. Nuorena vitsa on väännettävä. Eikä hän sitä paitse ole enää lapsi, hän kun on jo 20 vuotta täyttänyt. Jos tässä vain yhäti odotetaan ja odotetaan, niin kurki kuolee, ennenkuin suo sulaa. Eikös niin? Ja kun olemme vastuunalaisia lapsemme tulevaisuudesta, on meidän siitä huolehdittava. Jokaisella on kutsumuksensa. Meidän pojan kutsumus on ehkä maanviljelys, kun vain saamme hänet siihen kiintymään ja mieltymään.

ELVIIRA. Kunpa hän mieltyisi. Mutta pahoin pelkään, ettei niin tapahdu, koskapa hän taaskin on monta päivää oleksinut kaupungissa, vaikka ainoastaan lupasi siellä pistäytyä.

ANTERO. Niin lupasi. (Katsoo kelloon.) Nythän on junalta tuloaika. Ehkäpä hän jo tuossa tuokiossa astuu sisään. (Menee akkunaan.) Kas, kuka tuommoisella vauhdilla rautatieltä päin ajaa — sepäs on vasta kyytiä! Hm! Tuohan tuo näkyy olevan kauppias Räämänen. No, se mies on hullu ajamaan. Mutta niinhän sitä sanotaankin, että maailmassa on hulluja 14 eri lajia, ja hevoshullut vielä päällisiksi. Ja tuo Räämänen se on hevoshullu, on se. Minäpä avaan akkunan ja koetan nenäliinaa huiskuttamalla saada hänet sen verran kulkuaan hiljentämään, jotta saan kysyä, tuleeko hän kaupungista ja näkikö siellä meidän poikaamme. Hei mies! Pysähdytä, pysähdytä!

Toinen kohtaus.

RÄÄMÄNEN (ulkona tiellä). Ptruu, ptruu!

ANTERO. Mistä sinä semmoisella tuhannen vauhdilla ajat, kuin tulisit ampiaispesästä?

RÄÄMÄNEN. Ptruu! Kaupungista! Ptruu! Kas, kuinka se nyt keikkuu! Ptruu, ptruu!

ANTERO. Näitkö meidän poikaamme Toivoa ja kuulitko, koska hän palajaa kotiin?

RÄÄMÄNEN. Hän olisi tullut jo tässä junassa, mutta kun hän sai Morsiamen, täytyi hänen jäädä tavarajunaan. Ptruu, Ptruu!

ANTERO. Minkä sai?

RÄÄMÄNEN. Ptruu! Morsiamen sai. Kyllä häntä nyt moni kadehtii, sillä, se oli parhain voitto... Ptruu, ptruu... Hän sai Morsiamen... ja se oli oikea onnenpotkaus. Ptruu! No, kun et nyt malta seista, niin mene sitten semmoista kyytiä, että häntäjouhesi soivat, kuin viulunkielet — hih! (Ajaa).

ANTERO. Ptruu! Elä mene, kuule! Nyt se mokomakin hevoshuijari hävisi tomupilveen, niinkuin profeetta Elias ennen taivaan pilviin. Äsh! — Sanopas nyt, hyvä eukkoseni, mitä tämä oikeastaan on?

ELVIIRA. Niin, — mitä tämä on?

ANTERO. Onkos Toivo sinulle koskaan naimapuuhistaan puhunut?

ELVIIRA. Ei koskaan. Mutta kun häntä olen neuvonut, varotellut ja ohjaillut, on hän pyytänyt, että hänen annettaisiin olla rauhassa, niin hän kyllä kerran vielä tuottaa iloakin. Ja siitä syystä minä olen ollut hellä ja sääliväinen häntä kohtaan...

ANTERO. Kukapa vanhempi ei olisi hellä omaa lastansa kohtaan, kun hellyys ei vain rajattomiin mene, niin että se turmelee hellyyden esineen. Mutta tälläkertaa ei sovi ruveta näistä seikoista juttelemaan, sillä meidän on nyt päästävä selvyyteen, mitä Räämänen tarkoitti, sanoessaan, että meidän Toivolla on morsian. (Katsoo kelloon). Eihän tuohon kovin pitkiä aikoja enää ole, kun tavarajuna saapuu. Mutta hauskaa olisi jo sitä ennen päästä asiasta selvyyteen. Mitä on nyt tehtävä?

ELVIIRA. Minäpä tiedän keinon! Soitetaan kaupunkiin Eufrosyne Modeqvist'ille, joka on Toivo-poikamme kummitäti. Varma olen, että Toivo on käynyt hänen luonaan ja hän siis kyllä kaikki tietää. (Soittaa.) Olkaa ystävällinen ja yhdistäkää kaupunkiin rouva Modeqvist'in muotiliikkeeseen. Onko paljon puheluja? Vai ei yhtään. Sepä oli hyvä! Onpas joskus puhelematontakin aikaa. No, olepas nyt, pappaseni, levollinen. Tuossa tuokiossa meillä on perinpohjainen tieto käsissämme... Kas, päivää, päivää! Sinä satuitkin itse puhelimeen. Tämä on Elviira. Terveisiä meiltä. Mitä sinulle kuuluu? On hauskaa, että olet terveenä. Kiitos! Terveitä olemme mekin. Vai tehdään leningit nykyisen muodin mukaan niin kapeita, että tuskin astumaan kykenee. Sepä hassua! Mitä? Tahtoisitko, että minäkin semmoisen tilaisin? Hahhah! Eihän semmoinen sovellu vanhalle, lihavalle ihmiselle. Mutta kuulehan! Kävikö meidän Toivo sinun luonasi? Vai kävi. Mitä? Olitko saattamassa häntä ja hänen morsiantaan asemalle? Ei hän ole meille soittanut eikä edes halaistua sanaa hiiskunut. Onko sinun mielestäsi soma veitikka sellainen poika, joka vanhemmiltaan niin tärkeät asiat salaa, vieläpä on sinuakin pyytänyt vaiti olemaan? Senkö tähden muka, että ilomme olisi suurempi? No, kyllä me olisimme iloinneet, vaikka olisimme tietäneet aikaisemminkin. Mutta miksi hän ei tullut jo matkustajajunassa? Vai tarvittiin erityinen vaunu. Onko se morsian nuori ja sievä? Vai niin on nuori ja sievä, että monet kadehtivat Toivoa...

ANTERO. Sitä samaa Räämänenkin sanoi.

ELVIIRA. Vai oikein onnenpotkauksen katsot Toivoa kohdanneen...

ANTERO. Aivan samoin sanoi Räämänenkin...

ELVIIRA. No, sanopas, onko hän punaposki ja hyväntah... Mitä? On kokonaan punainen sekä hyväkulkuinen... Mitä? En ymmärrä... Herranen aika! Mikä isku se oli? Yritin korvani menettää, kuin ylimäisen papin palvelija... Halloo, halloo! Ei kuulu mitään... Tulehan sinä, pappaseni, puhelimeen. Minä en enää tahdo puhua, kun sain mokoman jysäyksen — hyi!...

ANTERO (menee). Mistäs nyt riena tuli taikinaan? Halloo! Missä on? Miksi keskeytettiin puhelu täältä rouva Modeqvist'ille? Mitä? Ovatko langat sekaisin? Mikäs nyt sitten tänään on, että kaikki ovat sekaisin. Onko ylösotettu? No, laskekaa alas. Toisetko puhuvat? Mutta täältä tahdotaan myöskin puhua. Prrr! Sepäs nyt päräjää. Kyllä tämäkin laitos on kuin anoppimuori, joka silloin on epäkunnossa ja päräjää, kuin sitä parhaiten tarvitsisi... Prrr! Halloo, halloo! Rouva Modeqvist'ille juuri pyritään... Kuka? Neiti Hienonenko? Mitä? Sulhasenneko tahtoo, että uudesta leningistänne on tehtävä hyvin kapea, kuten nykyinen muoti vaatii? Mutta eikö hän pitäisi enemmän, jos olisitte paitasillanne? Juoskaa, mokomatkin kapeahameiset, jos juosta voitte, tiehenne häiritsemästä. Prrr! Sepäs on pärinää. Prrr! Ei! Pois minä nakkaan koko kahvimyllyn vääntimen... Niin, tässä tätä nyt ollaan, eikä ole tultu hullua viisaammaksi... Mutta olemmehan kahdelta henkilöltä kuulleet, että pojallamme on morsian ja että hän on morsiamensa kanssa kotimatkalla. Mitäs me muuta tietoa tarvitsemmekaan? Ei siis muuta, kuin juhlallista vastaanottoa valmistamaan!

ELVIIRA. Minusta on kuitenkin ihmettä, miksi hän oikein erityisen vaunun tarvitsi? Olisiko morsian mahdollisesti orpo ja rikas sekä tuo jo kaikki tavaransa tullessaan? Ja niin mahtaa ollakin, koskapa Toivo on aina sanonut, että hän vielä kerran iloakin vanhemmilleen tuottaa.

ANTERO. No, oli miten oli! Pääasia on, että valmistamme juhlallisen vastaanoton. Käske tuomaan minulle parranajovettä ja ala itsekin pukeutua. Ei morsianta joka päivä taloon tuoda. No, eukkoseni, nyt on liikuttava!

ELVIIRA. Se on totta, se on totta. (Menee).

ANTERO. Kai se on tuo eukkoseni oikeassa, että Toivo-poikamme morsian on orpo ja rikas, joka nyt suoraapäätä tulee meille, uuteen kotiinsa, kaikkine aarteineen. Hyvää kuuluu! Mutta aika velikulta poikamme kuitenkin on, kun mitään hiiskumatta tuommoisia urotöitä toimittaa. Ei se poika ole mahinneesta luusta tehty, eipä totisesti! Semmoisesta pojasta kannattaa vanhempien olla ylpeitä. Ja kyllä hänet osataan asiaan sopivalla tavalla kodissaan vastaanottaa, niin että morsiankin, tuleva miniämme, huomaa saavansa ymmärtäväiset appivanhemmat. (Menee vaatekaapille.) Aivan parhaimman takin minä nyt ylleni puen, takin, jota ainoastaan kerran kirkossa olen käyttänyt. Se onkin takki, joka kelpaisi vaikka senaattorille. Ja leukani minä ajelen niin puhtaaksi, että se loistaa kuin Naantalin aurinko ja on sileä kuin kananmuna. Eihän sitä tiedä, millä tavoin tulevaa miniäänsä on tervehdittävä. Kentiesi on häntä pyhällä suunannolla vastaan otettava, eikä silloin sovi karkealla parransängellä hänen sieviä poskusiaan raapia. Hihhih, kuinka hauskaa! Kunpa se partavesi nyt vaan joutuisi!

Kolmas kohtaus.

SUSANNA. No, mikäs sen kynnyksen nyt on korottanut, kun yritin kompastua ja kaataa kuuman veden! Kas, mattoko siinä on jaloissa vai mikä vaaterutale siellä on?

ANTERO. Missä Susannan silmät ovat, kun ne eivät omassa päässäsi ole? Siihen tuolin selkämykseen olin asettanut kaikista parhaimman takkini ja nyt Susanna sotki sen likaisiin jalkoihinsa ja roskaisiin kenkiinsä... Äsh!

SUSANNA. Puhtaat minun jalkani ovat, eikä kengillänikään ole lantaa vedetty.

ANTERO. No, no! — Onkos se vesi tarpeeksi kuumaa?

SUSANNA. Kyllä sillä katkeaa, vaikka karjusian harjakset...

ANTERO. Susannan pitää ajatella, mitä hän sanoo. Eihän Susanna ennen ole sanonut kaikkea, mitä sylki suuhun tuo.

SUSANNA. Sekaisin tässä pää menee, kun yht'äkkiä nousi semmoinen mylläkkä, että koko talo taitaa ylösalaisin kääntyä. Rouva juoksee itse, minkä kerkiää, ja muita komentaa, että pitäisi kymmenen työtä olla tehtynä aivan samassa silmänräpäyksessä. Jos tätä menoa kauan jatkuu, niin sekaisin tässä menee kun meneekin...

ANTERO. Vai jo Susannakin sekottuu... No, selviähän toki sen verran, että käyt käskemässä pehtorin minun puheilleni.

SUSANNA. Kyllä käsken, kyllä käsken.

(Juosta luntustaa pois, jättäen oven jälkeensä auki).

ANTERO. Eukkoni kai siellä kohta on täysin valmiina, vieläpä kaiken muunkin saa hyvään järjestykseen, enkä minä kuhnustelija ole edes alkuunkaan päässyt. Nyt täytyy ruveta kiirehtimään. Onkohan partaveitsi terävä? Tuntuupa olevan, koska hius noin helposti katkeaa. Ei siis muuta, kuin saippuata leukaan.

Neljäs kohtaus.

AAPELI. Mestari kuuluu kutsuneen minua.

ANTERO. Niin kutsuin. Onkos pehtori mitään uusia kuullut?

AAPELI. En muuta, kuin minkä kauppias Räämänen ohiajaessaan mestarille tänne akkunaan huusi.

ANTERO. Siinäpä sitä jo uutista onkin. Mutta mitähän se poikamme oikein ajattelee?

AAPELI. Hän arvatenkin ajattelee mennä naimisiin.

ANTERO. Niin kai. Mutta meille vanhemmilleen hän ei ole koko puuhistaan mitään hiiskunut.

AAPELI. Itselleenpä hän aikonee aviosiipan ottaakin, eikä siis muille siitä huutele, ei edes vanhemmilleenkaan.

ANTERO. Lapsihan hän on sillä tavoin naimisiin menemään...

AAPELI. Nuorena naida pitää — vaatii se siihen vanhanakin. Ja niinhän se nuoriherra on aina sanonutkin, että kohtapuoleen hän rouvan kotiinsa tuo, pulskan ja lihavan, kuin seitsemän leivän uunin.

ANTERO. Hihhih! Vai niin on sanonut. Lihavan! Aivan sama maku kuin isälläänkin... No, kukapas sitä luukokoa rupeaa kolistelemaan — lihavassahan on, mihin kiinni tarttua. Mutta jos se poikamme morsian lienee lihava, niin ei hän muutoinkaan tyhjä säkki taida olla, koskapa erityinen vaunu on tarvittu ja siitä syystä tavarajunassa saapuvat. Ja juuri sen seikan vuoksi minä pehtorin tänne kutsuinkin. Arvelen nimittäin, että täältä on vietävä hevosia vastaan asemalle. Pistäkää te Woikko nelipyöräisten eteen ja ajakaa sillä, mutta toisille hevosille on pantava tyhjät työkärryt jälkeen. Jos tavaroita on hyvin paljonkin, sopii asemalta hankkia lisähevosia tai käydä useamman erän noutamassa. (Katsoo kelloon.) Kas, mutta kello onkin jo niin paljon, että mahdollisesti tulevat jo vastaanne. No, ei mitään siitä, kyllähän poikamme neuvoo, mitä on tehtävä.

AAPELI. Hyvä! Minä lähden heti toimeen. (Poistuu).

ANTERO. Kelpomies tuo pehtori on, sitä ei voi kieltää. Oli kerrassaan onni, että satuin hänet saamaan, sillä hän hoitaa talouden hyvästi ja kyllä hän Toivonkin maanviljelijäksi opastaa. — No, johan se saippua ennätti kuivaa. Täytyy pistää uutta. Kas noin...

SUSANNA (toisessa huoneessa).

Voi riivattu kuitenkin, kun tuo särkyi, jota repekaksi sanovat... Nyt se vasta turonen tuli — voi kuitenkin...

ANTERO (pyörähtää tuolillaan). Kuulinko oikein — ovatkohan särkeneet Takasen Rebekan, jonka maisteri Wiisaisen kehotuksesta ostin ja jonka kaupan johdosta pidetyssä kotijuhlassa maisteri Wiisainen niin kauniisti puhui, kehuen minua taiteensuosijaksi? (Raivostuu.) Jos te, korvennettavat, olette Takasen Rebekan särkeneet, niin tulen sinne ja lyön jok'ikisen pääkallon kappaleiksi — kuuletteko mokomatkin!...

Viides kohtaus.

ELVIIRA (saaliin kääriytyneenä).

Elä ole, pappaseni, milläsikään! Ei se ollut Takasen Rebekka, joka särkeytyi, vaan aivan toinen esine ja sekin särkyi niin hyvästi, että kun läkkyrillä siihen vanteet panettaa, se on käyttökelpoinen kymmeniä vuosia...

ANTERO. No, hyvä toki! Ihanpa tahtoisin sen ilosanoman johdosta kanssasi tikkuristiä tanssia... Ja ainakin on minun sinua suukkosella kiitettävä, koska Takasen Rebekka on ehjänä, sinä oma Rebekkani olet ehjänä ja tulkoon Toivo-poikamme Rebekka myöskin ehjänä kattomme alle... (Tahtoo suudella.)

ELVIIRA. No, no, pappaseni, hillitse toki itseäsi! Sinähän ryvetät minut saippuaan, että tarvitaan sauna lämmittää puhtaaksi päästäkseni... Jo riittää, jo riittää...

Kuudes kohtaus.

MIKKO HELISEVÄ ja SIVIÄ. Käy sisään vaan, tyttäreni...

SIVIÄ. Mutta hyvä isä...

MIKKO. Siksi juuri, että olen sinun hyvä isäsi, minun pitää sinun hyvääsi valvoa... Mitäs ihmeen naamiaisia täällä pidetään, kun molempien naamat ovat kalkitut vai millä topoksella lienevätkään paklatut ja suuta antaa moiskutetaan, niinkuin laiskaa hevosta hoputettaisiin?...

ANTERO. Minä tässä olen parranajopuuhissa, eikä täällä mitään naamiaisia ole...

MIKKO. Vai tuolla tavoin tässä talossa partaa ajetaan. Mutta eihän rouvalla ole partaa?

ANTERO. Kenenkäs luvalla kellonlierittäjä tulee tänne suutaan tuolla tavalla soittamaan? Antakaa te toisten olla kodissaan rauhassa ja soittakaa kirkonkelloja, kun kerran...

MIKKO. Mestari on hyvä ja antaa pistoneulansa olla tyynyssään, eikä rupea toisen virkatoimelle irvistelemään. Kyllä kirkollinen virkamies on yhtä arvokas, kuin jokin käsityöläinenkin...

ELVIIRA. Onkos kellonsoittajakin kirkollinen virkamies?

MIKKO. Onpa tietenkin, vieläpä niin korkealla asemalla oleva, ettei itse rovastikaan saarnapöntössään niin korkealla ole. Ja kun tekin tunnutte haluavan nauttia kotirauhaa, niin suuremmalla syyllä on minulla kirkollisena virkamiehenä oikeus samaa vaatia sekä itselleni että perheelleni.

ANTERO. Mitä se kellonsoittaja oikein tarkoittaa?

MIKKO. Kun tuolla koko kyläkunta hölisee, että teidän Toivonne on morsianta noutamassa ja että hän jo aivan piankin morsiamensa kanssa kotiin saapuu, niin...

ANTERO. Teillä ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa.

MIKKO. Onpa enemmän kuin luulettekaan. Kirkollisena virkamiehenä minä tahdon puhua totuuden suoraa kieltä ja kun totta haastan, voin silmää väräyttämättä, vaikka kuninkaaseen katsoa. Kuulkaa siis! Teidän poikanne on pari vuotta juossut tämän Siviä-tyttäreni perässä ja juoksettanut häntä perässään, kuin...

ANTERO ja ELVIIRA. Kuinka? Onko se mahdollista? Ja miksi olette semmoista sallinut?

MIKKO. Ja te uskallatte epäillä kirkollisen virkamiehen ja hengelliseen säätyyn kuuluvan henkilön puhetta! Se on loukkausta. Minä olen rehellinen mies ja uskon muistakin ihmisistä hyvää. Kun poikanne vakuutti, että hänellä on rehelliset aikeet, niin minä luotin häneen ja arvelin asian olevan jossain määrin tuttua teillekin. Mutta selittäköön tyttäreni, joka tässä nyt uhkaa uhrilampaaksi joutua. Kuulehan, Siviä, vastaa suoraan, kuten ainakin olet isällesi tehnyt, mitä Toivo on sanonut sinulle?

SIVIÄ. Eihän hän muuta ole sanonut, kuin että hän rakastaa minua.

ANTERO ja ELVIIRA. Kuule nyt kummia!

MIKKO. No, mitäs sinä olet sanonut hänelle?

SIVIÄ. Minä olen sanonut, että minä rakastan häntä.

MIKKO. Mitäs silloin on tapahtunut?

SIVIÄ. Toivo on suudellut minua ja minä häntä.

MIKKO. Sinun olisi pitänyt huutaa silloin, kun hän rupesi suutelemaan.

SIVIÄ. Miksi olisin huudollani säikytellyt muita ihmisiä sekä myös häntäkin? Sitä paitse on huutaminen mahdotonta, kun toinen huulillaan puristaa suun tukkoon, ikäänkuin pihdillä. Eikä hänkään huutanut, kun minä suutelin. Ja mitä huuto olisi auttanut sen jälkeen, kuin suudelma oli jo tullut otetuksi?

MIKKO. Kuulkaa tuota viatonta karitsaa, joka on joutunut kaupunkilaisen hurttakorvan kynsiin... Ja aina ne nykyihmiset ovatkin niissä suutelemisissaan, etenkin kaupunkilaiset. Maija-vainajani ja minä, vaikka lähes kolmekymmentä vuotta yhdessä olimme, emme koskaan naavailleet ja nuoleskelleet, emmekä sylikkäinkään istuneet kuin yhden ainoan kerran, kun Weseliuksen ja Markkasen tukkiriidan sovinnon johdosta pidetystä kekkeristä palasin. Onnellisia me kuitenkin olimme ja enemmän meillä kirkkaita päiviä oli kuin pilvisiä. Tosin maailma siitä hölinätä piti, kun emme viime aikoina samassa sängyssä maanneet. Minä voin kuitenkin rehellisesti vakuuttaa, ettei siihen viha ja eripuraisuus syynä ollut, vaan kun se vainaja tuli loppuvuosinaan semmoiseksi, että se lakkaamatta unissaan potki... Mutta sanopas, lapseni, onko hän luvannut sinut naida?

SIVIÄ. On varmasti ja vakavasti. Ja kun on epäillyt vanhempainsa suostumusta, on hän pyytänyt odottamaan niiden kuolemaan asti, sillä...

ANTERO ja ELVIIRA. Kuule nyt! Oma lapsi odottaa vanhempainsa kuolemista!

ELVIIRA. Ja kyllä hänellä on ollut syytä epäillä vanhempainsa suostumusta, minä kun olen häntä aina varottanut yksinkertaisista maalaistytöistä ja sanonut, että hänen on naitava sivistynyt tyttö, joka osaa soittaa ja...

MIKKO. Vai yksinkertaisista maalaistytöistä! Taivaastakos te, hyvä rouva, olette peräisin? Ei ole kovinkaan monen miespolven ikää siitä, kuin esivanhempanne muuttivat Suontaustan torpasta kaupunkiin ja...

ELVIIRA. Mistä te sen tiedätte?

MIKKO. Neljättäkymmentä vuotta olen ollut kirkollisena virkamiehenä ja minä kyllä tunnen tämän pitäjän asukasten sukupuut miltei Aatamista asti...

ANTERO. Vai saman pitäjän lapsia me siis perueeltaan olemmekin, oman tallintakaisia siis?

MIKKO. Totisesti! Mutta entäs se sivistys? Mitä on sivistys ilman viatonta puhtautta? Eikä koskaan ole sivistynyt se, joka on tyhmä. Ja etteikö minun tyttäreni soittaa osaa? Jo kymmenvuotiaana osasi Siviä kirkonkelloa, aivan sitä suurinta, soittaa paremmin kuin monet aikamiehet... Kyllä se tyttö pystyy siihen, mihin joku toinenkin. Mutta hän onkin tervettä maalaisrotua, eikä kaupungin turmelema ja näivetyttämä, vaatetuksella pyntätty nukke. Ja sehän tässä juuri sapettavaa onkin, että kaupunkilainen on tullut viatonta maalaistyttöä viekottelemaan. Elkää luulko, että minä tytärtäni kaupittelen. Minä ainoastaan vaadin rehellistä peliä, sillä konnuudesta ja vääryydestä minä kirkollisena virkamiehenä vimmastun ja tartun siihen kiinni kynsin ja hampain kuin metsästyskoira saaliiseen... Elä nyyhkytä, tyttäreni, eläkä anna ikäväin ajatusten päätäsi sekaisin panna. Mennään kotiin rauhoittumaan ja palataan sitten takaisin, kun se morsiamen noutaja saapuu, tehdäksemme täyden selvän...

(Poistuvat).

ANTERO. Mikä sotkuinen päivä tämä onkaan! Puhelinlangat ovat sekaisin, Susanna sanoi olevansa sekaisin menemäisillään, kellonsoittaja pelkää tyttärensä sekottumista ja itse hän taitaa olla jo sekaisin. Minä myöskin tunnen päätäni huimaavan, enkä ymmärrä, mikä tässä on totta ja mikä unta...

ELVIIRA. Pahasti kuvottaa minunkin sydänalaani ja päätäni viepottaa... Mutta herranen aika! Mehän unohdamme pukeutumisen... Koeta, pappaseni, kiirehtiä, että päästään tätäkin huonetta siivoamaan... Ja katsos ihmettä — minäkin olen alushameisillani... voi, voi...

(Juoksee pois).

ANTERO. Niin todellakin! Pitihän tässä partakin ajaa ja sitten pukeutua... No, tuntuuhan tuo vesi vielä tarpeeksi lämmintä olevan. Ja nyt jälleen saippuata leukaan. Jos nyt joku tulee häiritsemään, niin potkaisen...

Seitsemäs kohtaus.

EULAALIA (koputtaa hieman oveen). Anteeksi, anteeksi! Kun kuulin täällä potkaisusta puhuttavan, en tahtonut uskaltaa sisälle astua...

ANTERO. Olen tässä parranajo-puuhassani tullut niin monta kertaa häirityksi, että kohta täytyy hevosen tapoja ruveta noudattamaan... Vai kuuntelitte oven takana? Kuinka naisellista! Mutta anteeksi nyt! Minä en voi ottaa vieraita vastaan, kun pitäisi joutua...

EULAALIA. Minun on anteeksi pyydettävä... Enkä minä vieraaksi ole tullutkaan. No, elkää turhanpäiten itseänne pyyheliinalla peitelkö — olemmehan lähinaapureja ja melkein kuin yhtä perhettä... Minä vain kesken kiireen poikkesin kysymään, onko siinä perää, mitä koko kylä kertoo. Sanovat nimittäin, että Toivo-poikanne — hän aivan syyttä minua tatiksi kutsuu, vaikka kernaammin soisin, että hän sinuttelisi — on morsianta noutamassa. Onko siinä jutussa perää?

ANTERO. Emme tiedä.

EULAALIA. Mitä? Ettekö tiedä?

ANTERO. Emme todellakaan tiedä. Ja taitaa koko juttu ollakin Toivon pilantekoja, hän kun...

EULAALIA. No, sitähän minäkin! Jos asia totta olisi, niin eihän se teille vanhemmille tuntematonta olisi. Ja kyllä kai hän olisi minullekin jotain kertonut kanssani monta hauskaa iltahetkeä istuessaan. Ah, kuinka viehättävä nuorukainen teidän Toivonne on. Mikä sulava käytös ja miellyttävä muoto hänellä on! Kun hän naista hyvästelee tai tervehtää, niin hän osaa pehmeästi kädelle suudella — tuolla tavoin noin... ah!...