Part 3
BIANCA MARIA. Hän... niin, hän on ankarasti käskenyt kaikkia hovineitoja pysymään kammioissaan. Muut ovat käskyä totelleet, minä sen olen rikkonut joka päivä. — Mutta... kuka käski erään kalpean ritarin puutarhassa sairastamaan?
KAARLE (lähestyen). Ja ken käski sairasta miesparkaa nuoren neidon suutelemaan?
BIANCA MARIA (painautuen Kaarlen puoleen). Saman puutarhan ruusut olivat sen minulle opettaneet... (Suutelevat.)
KAARLE. Bianca Maria, minä ryöstän sinut, sillä minä rakastan sinua.
BIANCA MARIA (irtautuen). En usko sitä! (Kiihkeän moittivasti.) Minulle olet koreitten sanojen ritari ja... toista rakastat. — Hän kulkee saleissaan kevyin laahustimin, naurahtelee itseksensä ja pysähtelee jokaisen peilipalan eteen. Hän venytteleiksen joka käänteessä, tehdäkseen vartalonsa muka hoikemmaksi, ja värjää beetelinpunalla kuihtuvat huulensa... ritarin suudeltaviksi...
KAARLE (koettaen tavoittaa Bianca Mariaa ja estää häntä jatkamasta). Rutto niitä suudelkoon, en minä...
BIANCA MARIA (paeten; jatkaen, yhä ärsyttävämmin ilakoiden). Hän touhuaa aamusta iltaan kuin kapioita laittava impi. Joka soppeen hän pistää päänsä ja kysymistään kyselee: "Katsohan, eihän liene silmieni alusilla ryppyjä näkyvissä?" Ja kun hovirouvat vastaavat: "Ei lainkaan, valtiatar", hän hekottaa ja nauraa kuin kukertava kyyhky ja tyytyväisenä vuottaa sairaan sulhasensa toipumista.
KAARLE. Osaat olla häijyn häijy ilkimys ja... häijynäkin kaunis.
BIANCA MARIA (melkein itkien). Tyhmä, hupakko, hanhi olen! Tyhjäin sanain tyhjät kuoret luulen siemeniksi ja sydämeksi... koreat kasvot.
KAARLE (käyden vakavaksi). Bianca Maria, kuule minua. (Istuutuvat.) En peitä sitä, että olen vihitty toiseen naiseen kirkon sitein ja että hurjuuteni täällä minua vaivaa vielä kuin likainen tauti tai... salatun rikoksen outo pelko. Mutta sinä tulit harharetkieni pimeimpään hetkeen kuin ilmestyksen valkeus, ja sinua varten olen tuhoava menneen elämäni, vaikka se maksaisi minulle arvot ja maineet, syntymämaani ja valta-aikeet. — Me pakenemme täältä, jos rakastat minua.
BIANCA MARIA (nousten; innosta palaen). Milloin, sano! Tänäänkö? Huomennako vasta? Aiotko vitkastella? (Painautuen Kaarlen lähelle.) Et tiedä miten taitavasti osaan hiipiä käytävien varjot. Puutarhan lymypaikat tiedän paremmin kuin kukaan. Sen siimekkäisiin soppiin osaan lyykistyä ja hiljaa olla kuin tyhjä varjo. Ja kyyristellen juoksen vaaran paikat.
KAARLE. Etkö pelkää palkkasoturin levotonta elämää ja maanpakolaisen onnettomuuksia?
BIANCA MARIA (iloisesti). Vie minut kaupunkien turulle, osaan tanssia ja... sinä saat kerätä rovot!
KAARLE (nousten; sulkien Bianca Marian syliinsä). Tiesinhän sen... tarvittiin synnin myrkyt ja synnin palkka, tarvittiin sairaus ja onnettomuuksien rutto, jotta käsittäisin sinun kauneutesi määrän. (Eroavat kuullessaan jonkun lähestyvän pilaristosta.)
VII KOHTAUS.
Birger tulee pilaristosta hitaasti käyden.
BIRGER (kuin ohimennen). Kuningatar sai tärkeän viestin... (Tarkoituksellisesti.) Ja kirjeessä oli paavin nuntion sinetti. Hän riensi salakammioon sitä lukemaan ja odottaa siellä meitä molempia. (Lähestyen; yksin Kaarlelle; purevasti.) Varo, ettei riivattu sydämesi pääse paisumaan meille laskuvirheeksi.
KAARLE. Ole huoletta, veli, koko tämän päivän lupaan peittää sydämeni virheet kuin liukaskielisin hoviherra...
BIRGER (uhkaavasti). Hyvä, ja muista sanasi. (Poistuu vasemmalle.)
KAARLE (Bianca Marialle). Nyt mene kammioosi. Pimeän tullen hiivit linnasta kaupungille. — Mutta minne? Asuuko sukulaisiasi Neapelissa?
BIANCA MARIA. Olen kasvanut tätini Jolandan luona. Hänen palatsinsa on Pyhän Katariinan kirkon vieressä.
KAARLE. Hyvä, sinne menet suojaan. Iltayöstä noudan sinut.
BIANCA MARIA. Jos kauan viivyt, käyn mustasukkaiseksi, itken itseni sokeaksi ja yöllä kuin yökkö ohitsesi lennän, niin ettet löydä.
KAARLE. Nyt kiireet hyvästit. Kun puoliyö on lyönyt, seison portillasi. (Siirtyvät kohti pilaristoa.)
BIANCA MARIA (pysähtyen). Mutta muista, ettet myöhästele, tai herätän Jolanda-rouvan ja laulan julki nämä luvattomat aikeet.
KAARLE. Hitaammin kello käy kuin minä. Mutta muista vielä: jos joutuisimme tänään kuningattaren seuraan, jokaista silmänluontiasi varo. Näyttele huoletonta hupakkoa tai ole vaiti kuin muukalaista vieroksuva impi. Mutta mitä teetkin, minuun harvoin katso, muihin useasti...
BIANCA MARIA. Tarkkaan muistan... Mistä vapisevat huulet ja kimmeltävät silmät, sen kaiken peitän. Ja kaikkea olen, paitsi sitä, mikä olen... Niinkö?
KAARLE (levottomana). Niin, niin. Nyt nopsaan, kiirehdi.
BIANCA MARIA (nousten pilaristoon). Siis yöhön saakka hyvää yötä. (Katsahdettuaan käytävään.) Käytävä on tyhjä. Tule saattamaan. Jos kierrät puutarhan kautta, voit riipaista mennessäsi korean kukan ja sillä tyynnyttää "vaarallista ikää"...
KAARLE (naurahtaen). Hyvä, saatan sinua. (Poistuvat taustalle.)
VIII KOHTAUS.
Johanna tulee vasemmalta kirje kädessä, kiirehtien kuin toisi iloista viestiä; pysähtyy hämmästyneenä; kääntyy epätietoisena pilaristoon päin, nousee taustalle ja katsoo hetken poistuvien jälkeen; palaa näyttämölle vihaa liekehtien. Birger on tullut sillä aikaa vasemmalta ja seurannut tarkkaavasti kuningattaren eleitä.
JOHANNA. Ahaa! Sitäkö varten minua estelit ja pidättelit? — Tulinpa ajoissa näkemään, miten veli parittaa veljeänsä ja samalla aikaa myy hänet kuningattarelle, jota tarvitaan järjestämään sotajoukkoja 'veljesten maineeksi ja kunniaksi.
BIRGER. Kuningatar, takaan veljeni puolesta. Hän ei halua mitään muuta kuin voittaa teidän kätenne ja rakkautenne. Ja sen hän on vielä tänään itse teille vakuuttava.
JOHANNA (tuskalla). Oh, älä puolusta tuota miestä. Enkö ole nähnyt hänen karttelevan minua. Hän jäykistyy kuolleeksi kuvaksi, kun kosketan häneen. Rakkauteni on tehnyt minut nöyräksi. Osoitan hänelle kaukaa hellää huolenpitoani. Heitän paavin helmaan puolet aarteistani (rypistäen kirjeen kädessään) voidakseni tuoda hänelle onnellisen viestin. Ja miten hän vastaa? Lahjani hän työntää luotaan, "rauha" on hänelle parempaa kuin lähettämäni lääke, ja... käskyläisiäni mielistelemällä hän häpäisee arvoni ja kunniani. — Ja minä? — Vain voivottelen... (Synkästi.) Ennen oli Neapelin Johannalla tapana kostaa...
BIRGER (päättävästi). Riistettäköön hänen läheltään tuo ajattelematon neito, joka sirottaa kaikkialla hänen tielleen hupsua ihailuansa, ja veljeni on jo huomenna naurava huikentelevaista mieltään.
JOHANNA (liikehtii hetken levottomana; pysähtyy; äkkiä, päättävästi). Oletko valmis täyttämään käskyni?
BIRGER. Yhdellä ehdolla: Jos annatte kuningatarsananne siitä, ettei veljeni henkeä uhkaa teidän puoleltanne mikään vaara.
JOHANNA. Tiedät, että olen aseeton häntä vastaan, sillä... viimeinen rakkauteni ei uskalla tuhlata enää.
BIRGER. Luotan sanaanne, mutta — tulkoon myös sanotuksi — pieninkin loukkaus sitä vastaan saa heittäytymään meidät, Orsinit ja Ulfinpojat, durazzolaisen puolelle.
JOHANNA. Hyvä. Siis seuraa heitä. Kutsu heidät tänne. Sano, että olen onnellisella mielellä ja tahdon pitää pienet kestit. Että olen kuullut tai nähnyt jotain, se tarkasti salaa. (Birgerin lähtiessä kohti pilaristoa; pysähdyttäen.) Sen jälkeen... aseta keihäsmiehet ja trabantit jokaiselle ovelle.
BIRGER poistuu pilaristoon.
JOHANNA menee taka-alalle verhon luo, vetää sitä hieman syrjään ja viittaa, siirtyäkseen sen jälkeen oikealle etualalle istumaan.
IX KOHTAUS.
Esimaistaja ilmestyy verhon takaa ja lähestyy kumarrellen.
JOHANNA (lyhyen vaitiolon jälkeen). Minulla on vihollinen, jonka täytyy väistyä. Esitä taitojasi, jos niitä vielä muistat.
ESIMAISTAJA. Unohtaisinko taiteista jumalallisimman! Hallita suonten virrat, ne tyrehdyttää tai nostaa polttelevaan vimmaan. Rikkoa aivojen hauras, herkkä aine, näkyjä näyttää, luoda kauhuja, onnen unelmia, ihmemaita, joita ei maailmassa ole, tai uuvuttaa unettomaan uneen... Ja ihmisruumis, tuo riettaan sydämen tekopyhä kaapu, sen raikas väri ja silkkinen hipiä, nuo kaikki muuttaa: koristella punaisin kuumetäplin ja sinerryttää paikka paikoin, istuttaa spitaali lihaan tai kapisten koirain tauti, kas siinä rippi, johon päättyvät ihmisparan valheet.
JOHANNA. No, ja laulun jälkeen... mitä neuvot?
ESIMAISTAJA. Jos riittää mielenvikaiset näyt tai vuorokausien luonnoton horrostila, siinä tapauksessa... vain mandragora-juurta, herba apollinarista tai — jos on rumennettava liian kauniit kasvot — Sardinian yrttiä, joka vääntää suloisimmatkin naisen huulet irvikuvanauruun.
JOHANNA. Ei riitä. Sairaus ja rumuus... Ne herättävät säälin, joka vain kaunistaa... nuorten rakkautta. Jotain, joka... tuhoaa.
ESIMAISTAJA. Hitaasti vai äkkiä, _venenalenta_ vai _venena moratoria?_
JOHANNA (muistellen Birgitan sanoja). "Vanhenet päivässä enemmän kuin vuodessa ennen"... Totta puhuit, Birgitta-rouva, ei ole aikaa odottaa. (Esimaistajalle.) Äkkiä, nopeammin kuin nelistävä rutto.
ESIMAISTAJA (innostuneesti). Siinä tapauksessa... Pontoon Mitridates-myrkyt — colchicum ja helleborus — ovat kaikkein parhaat. Tai... ehkäpä akoniitti, Iberian sudentappajain oiva myrkky.
JOHANNA (kuin säälien; epävarmasti). Niihin kuolevalla... onko suuret tuskat?
ESIMAISTAJA. Jos akoniitti maustetaan hunajalla ja ooppiumilla ja syödään ostereissa — viiniä ehkä palanpaineeksi — se hyvältä maistuu, sen takaan, ja tappaa kuin äkkinäinen, raskas uni.
JOHANNA (kuulostellen askeleita, nostaen kätensä vaikenemisen merkiksi). Odota... (Nousee.)
X KOHTAUS.
Bianca Maria tulee pilaristosta.
BIANCA MARIA (arkaillen). Ritari Birger tuli kammiooni ja...
JOHANNA (iloisesti). Nyt olet vapaa immenkammiosi vankilasta! Me vietämme pienen juhlan. (Esimaistajalle.) Niin, tuo viiniä ja kolme lautasellista ostereita. Ja tuon... hunajalla maustetun, sen tarjoat tälle nuorelle kaunottarelle.
ESIMAISTAJA poistuu vasemmalle.
JOHANNA (vieden Bianca Marian istumaan siten, että tämä joutuu katsomaan suoraan katsomoon). Kuin sukulaisten kesken nyt istutaan pöytään. Olen kutsunut myöskin ritari Kaarlen, josta haaveilevat monen monet nuoret tytöt kuin Indian prinssistä. (Puoliksi uhaten, puoliksi leikillä.) Varo itseäsi!
BIANCA MARIA (teeskennellen huolettomuutta). Tarinoista luulin, että Pohjolan miehillä on rinnassa koiran pää ja väärät sääret kuin apinalla. Ritari Kaarlella on kuitenkin pääparka sijoillaan ja muutenkin mukiin menevä... muukalaiseksi.
Xl KOHTAUS.
Kaarle tulee pilaristosta.
JOHANNA (Kaarlen tullessa; laskien hurjaa leikkiä). Ja katsohan, vartalo kuin tuon muinoisen Adonis-paran, joka rakasti yht'aikaa sekä manalan että kevään jumalatarta...
ESIMAISTAJA tuo viinin ja osterit pöytään; siirtyy taka-alalle verhon luo, jonne jää seisomaan.
JOHANNA (lähestyen, koskettaen Kaarlen hiuksia). Mutta hiuksilla... näethän, kuin paholaisen kuparinkarvaista tulta... (Tarttuen Kaarlen käsipuoleen.) Sinä vieteltävä viettelijä! — Viini on tullut, käy istumaan. (Johtaa Kaarlen istumaan, asettuen itse häntä vastapäätä; kohottaen maljan.) Nyt juodaan Adoniksemme tervehtymisen malja! (Juovat; nauraen, ilakoivasti.) Bianca Maria, etkö huomaa... no, katsohan toki häneen! Hän on synkkä kuin aikoisi leikata rakkaudelta siivet...
KAARLE (kaksimielisesti, puoliksi uhkaavasti). Tai kasvattaa ne jättiläissiiviksi, ulottaa ne valtakunnasta toiseen, rajasta rajaan ja merestä mereen!
JOHANNA. Oikein ennustettu. Niin tulevat rakkauden siivet sinua kantamaan... Neapelin kuninkaana.
KAARLE. Se oli, kuningatar, enemmän kuin ennustamista, se oli — arvoitus.
BIANCA MARIA (kuin unohtaen itsensä; katsoen palavasti Kaarleen). Ja minä tiedän mitä se merkitsee!
JOHANNA. Sinäkö?
BIANCA MARIA (hämmentyen). Niin, ajattelin, että vain muuttolinnut lentävät yli rajojen ja merten...
JOHANNA. Parittain vai parvittain?
KAARLE (nauraen). Tuhansittain ja miljoonittain tietenkin.
JOHANNA (Bianca Mariaa tarkoittaen; häneen katsomatta). Pääsky parka, metsästäjäin verkot ovat laajat ja korkeat...
KAARLE (kuin pelastaakseen tilanteen; liioitellen ihailevasti). Maljasi, 'kuningatar! Esi-isieni uskonto tietää kertoa Valkyrioista, ikuisesti nuorista jumalattarista, jotka saattavat kaatuneen sankarin jumalien pitoihin, Pohjolan Valhallaan. — He eivät tietäneet, että Valkyriain kotimaa on täällä etelässä. Valkyrian malja!
JOHANNA. Niin totta kuin on tuo kaunis puhe, yhtä totta nyt juodaan onnen malja. (Kaarlen ja Bianca Marian aikoessa juoda maljasta; tehden estävän liikkeen.) Mutta... sitä ennen... hieman ostereita.
BIANCA MARIA. Ah, ostereita! Parhaita herkkujani. (Ryhtyvät syömään.)
JOHANNA. Varovasti, Bianca Maria. Ja hartaasti kuin sakramentin öylättileipää.
BIANCA MARIA (iloisesti). Olen taitava osterinsyöjä. — Äitini vielä eläessä sain juosta laskuveden aikana laakeata merenrantaa ja näitä poimia mielin määrin. Jos etenin kauvaksi, hän rannalta torui ja voivotteli. Minä viivyttelin tahallani! Niin hauska oli kuulla hänen raikkaan äänensä tuulessa soivan... (Käytellen innokkaasti osterilusikkaa.) Kas noin, sinut pyydystän sieltä... piilosta pois.
KAARLE (on yrittänyt turhaan saada osteria lusikkaansa; nauraen). Ja minä heitän sen nilviäisen kaivamatta! (Katsellen huvitettuna lusikkaansa.) Tämä norsunluinen keihäs on liian pieni miehen kouraan.
BIANCA MARIA. Näytän teille, ritari, miten on tehtävä. (Taipuen Kaarlen puoleen.) Tuohon pieneen rakoon... ja sitten...
JOHANNA (hätääntyen). Kaarle, katso tänne! (Käytellen kiireesti lusikkaansa.) Täältä saat valmiin herkkupalan...
BIANCA MARIA (nostaen voitonriemuisena lusikan). Kas noin... tuossa se on! Saatte sen!
KAARLE (ottaen Bianca Marian kädestä lusikan; hyväntuulisesti). No, jos on tarpeen, koetan sen etanan niellä.
JOHANNA (on noussut ylös; jäykkänä kauhusta). Älä syö...
KAARLE (yhä äänekkäämmin nauraen). No, jos sakramentti sen kerran vaatii...
JOHANNA (voimattomana; käheästi). Kaarle! Se tappaa... myrkkyä...
KAARLE (ponnahtaen istuimeltaan). Ketä varten! Jos ei minulle...? (Bianca Marialle.) Bianca, älä koske niihin. (Johannalle.) Siis hänelle.
BIANCA MARIA kavahtaa istuimeltaan, juoksee Kaarlen turviin.
KAARLE (vetäen Bianca Marian suojelevasti puoleensa). Älä pelkää enää. Se myrkkyhammas puri sattumalta tyhjää. (Johannalle; pilkallisesti.) Vai tällä tavalla taistelevat vanhenevat naiset miehen rakkaudesta?
JOHANNA (kuin heräten jäykistyneestä lamaannuksesta). Trabantit... tänne!
KAARLE (hakien vaistomaisesti miekkaa kupeeltaan). Ahaa, täällä tarvitaan miekkaa... (Bianca Marialle.) Odota... (Syöksyy kohti vasemmanpuolista ovea; samassa tulee häntä vastaan ovesta sotamies paljastettu miekka kädessä ja samalla pilaristosta kaksi vahtisotilasta, jotka Johannan viittauksesta riistävät Bianca Marian keskelleen, ennenkuin Kaarle ennättää kääntyä hänen avukseen.)
JOHANNA (osoittaen Bianca Mariaa; sotamiehille). Tuo... pois... pois! (Toinen sotamiehistä vie Bianca Marian pois kadoten pilaristoon, toinen jää vahtimaan pilarien luo, joten Kaarle jää sotamiesten ja yhä verhon luona seisovan esimaistajan keskelle.)
KAARLE (yrittää kohti pilaristoa, turhaan; katselee ympärilleen; huomaa esimaistajan, menee verhoa kohti, mutta perääntyy esimaistajan paljastaessa tikarinsa; katkerana). Hyvin pyörii tämä kuoleman pyörä. Tikarit, säilät ja myrkkyhampaat yhteen käy kuin rattaaseen ratas. (Johannalle.) Ja katala haureus sitä taitavasti käyttää.
JOHANNA. Jos tyynnyt ja kuulet mitä sanon, voit pelastaa tuon neidon hengen, muuten et.
KAARLE (puoliksi itsekseen). Hyvin isketty... (Johannalle; kohteliaisuudella, jonka alla kuohuu viha.) Kuuntelen toki ja tottelen... jokaista viittausta ja pienintä vihjettä... Mitä temppuja käsket? (Istuutuu kuin väsähtäneenä jakkaralle.)
JOHANNA (on edellisen repliikin aikana viitannut sotamiehet poistumaan; Kaarlelle). Tiedätkö, mitä tarkoittaa rahvas "anjoulaisella elämänlangalla"?
KAARLE. Haurasta, helposti katkeavaa, hyttysen hienoa, myrkynsyömää rihmaa, luullakseni.
JOHANNA. Hienon hienoa, mutta ei haurasta, vaan lujaa silkkiköyttä, joka kuristaa silmänräpäyksessä kauneimmankin kaulan. (Osoittaen esimaistajaa.) Tuo mies tuossa on sen taitavin käyttelijä. Ja hän saa näyttää mestaruuttaan Bianca Marian vankikopissa, jos miellyttää sinua vieläkin Iemmenpetos. (Viittaa esimaistajan poistumaan.)
KAARLE (puoliksi itsekseen). Se ei ole enää koskaan sydäntäni saastuttava...
JOHANNA. Vanno se minulle!
KAARLE (muistaen Bianca Mariaa, hymyillen). Vannon sen sieluni autuuden kautta.
JOHANNA (rientäen Kaarlen luo). Tiesinhän sen... (Hyväillen Kaarlen päätä.) Sinä tuhma mies... En ole julma, vain liiaksi rakastan sinua. Kun ajattelen, että lähtisit luotani, näen edessäni vain kuoleman kuvia, sydän kiertyy rinnassa, ilma mustenee, ja olen valmis sokeaan murhaan. Mutta minun jos olet, olen kaikille hyvä... Bianca Marian päästän vapauteen ja...
KAARLE (kiihkeästi). Milloin?
JOHANNA (hellästi). Sen itse parhaiten tiedät... Kun olet antanut minulle yön, joka vihkii meidät suloisemmin kuin sakramentit ja valat.
KAARLE (nousee; liikehtii; nauraen, teeskennellen). Perin mitätön hinta!
JOHANNA (epäilevänä). Mitätön! Mitä tarkoitat?
KAARLE (näytellen iloista hurjuutta). Vain itseäni. Katsos, jos eilisen maljan täytän huomenna toiseen kertaan, ei ylihuomenna kivistä päätä. Ja mitä tulee Jehovan tuomiokirjaan, hän tuskin viitsii samaa syntiä merkitä kahteen kertaan. (Kumartaen salaisen ivallisesti.) Siis mitätön hinta nuoren ihmislapsen päästä. Sen halukkaasti maksan (salaisesti uhaten) ja täysin mitoin...
JOHANNA (yhä epäilevänä). Hämärää kieltä... Jos et olisi vannonut sielusi autuuden kautta...
KAARLE. Minkä vannoin, on totta kuolemaan saakka. Eikö se riitä?
JOHANNA (lähestyen). Jos saan suudelman sinetiksi!
KAARLE (taputtaen sivumennen Johannaa poskelle; riehakkaasti). Vaikka tuhannen... jos en seuraisi miesten tyhmää tapaa vain ottaa suudelmia enkä antaa...
JOHANNA (nauraen). Senkin... rikkiviisas hiustenhalkoja!
XII KOHTAUS.
Petrus tulee pilaristosta Kirja kainalossa.
PETRUS (Kaarlelle; haaveellisen innostuneesti). Uusi ilmestys on tapahtunut! (Siirtyen istumaan oikealle pöydän lähelle.) Se on jo tänne kirjaan kirjoitettu. (Avaa kirjan pitäen sitä polvillaan.) Kas tässä se on... Alkukirjaimet kuin Helluntain tuliset kielet ja sana sanan jälkeen kuin lentävät kaarneet... nokassa öljypuun oksa. — Ja se koskee Kaarle herraa...
KAARLE. Alimmaisessa kattilassa kai on taaskin nähty... tämä tuhlaajapoika?
PETRUS. Ei, ei... ei lainkaan. Viime yönä, aamuyöstä, oli Birgitta-rouva polvistunut rukoukseen, ja silloin taivaat aukenivat hänelle. Hän näki ihanassa valossa kuumottavan pilven, jonka palteella istui Neitsyt Maaria yksin, murheellisin kasvoin. Äkkiä hän nousee, verhoo koko ruumiinsa kullankirkkaisiin hiuksiinsa, lyyhistyy polvilleen, ja ikäänkuin kärsimyksen tumma huntu peittää hänet näkyvistä. — Katsoja kauhistuu. Hän tuntee sydänalansa kylmenevän ja äkkiä kuin synnytystuskain ruumistansa repivän. Hän sortuu permannolle. — Mutta silloin taivaallinen valovirta herättää hänet jälleen. Ja Pyhä Neitsyt seisoo ihanassa puhtaudessaan... vierellänsä sorjana seisova poika, poika, jonka ruumiista säteilevät Kristuksen hyveet. (Hurmioituneen hartaasti.) Hänen jäsenensä ojentuvat kuin tulen lieskat kohti avaruutta. Hänen hipiänsä on raikas kuin kukan terälehti. Ja hiuksillaan on lempeä valo kuin kaikkeuteen hukkuva meri. — Mutta pilven yläpuolella liikkuu kirkkaita kuvioita, jotka muodostuvat kirjaimiksi. Ja näkijä tavaa kirjaimet, hän sopertaa ja lukee vihdoin selkeästi sanat: "Minä synnytin hänet uudestaan. Tuhannen tuhatta kertaa minä synnytän hänet." — Tämän nähtyään tuli Birgitta-rouva luokseni ja kertoi kaiken minulle.
KAARLE (melankolisesti). Näky on kaunis. Mutta mitä kuuluu se minulle?
PETRUS. Juuri sinulle, Kaarle-herra. Kun äitisi tuli kammiooni, lausui hän ensi sanoikseen riemukkaalla äänellä: Poikani Kaarle on taivaan armoittama, hän on seuraava meitä. Tämän tiesi hän siitä, että Neitsyen pojan kasvot olivat näyssä sinun kasvojesi näköiset.
KAARLE (nauraa katkerasti). Oi, sinä veljeni aasi!
PETRUS (nousten; herttaisen hyväntuulisesti). Niin, niin... aasi maailmassa, taivaassa Salomon viisaus. — Mutta missä on Kaarin-neito? (Hyörien touhukkaana.) Hänen on saatava kuulla...
JOHANNA (viitaten vasemmalle). Tuollapäin, priori pieni.
PETRUS. Jaha, jaha... menen kertomaan hänellekin... (Menee vasemmanpuoliselle ovelle, palaa takaisin; itseään huvittavasti nauraen.) Tosiaankin aasi! Enkös unohtanutkin, että Birgitta-rouva on tulossa sanomaan hyvästit... (kumartaen kömpelösti) kuningattarelle, sillä tuuli puhaltaa nyt pohjoisesta, sieltä puhtaasta Pohjolasta. (Poistuu vasemmalle.)
JOHANNA (Kaarlelle). Mitä teet, jos äitisi vaatii sinua jatkamaan matkaa Pyhälle maalle?
KAARLE (kaksimielisesti). Minun pyhä maani ja sen hauta on täällä.
JOHANNA (rohkaisevan iloisesti). Täällä on kuningaskuntasi, ja voi sitä, joka aikoo riistää valtakunnalta sen hallitsijan, vaikka se olisi itse taivaan kuningatar... (Kääntyvät odottavina pilaristoa kohti.)
XIII KOHTAUS.
Birgitta tulee pilaristosta puettuna yksinkertaiseen, köyhään pukuun, ilman pyhiinvaeltajan viittaa. Myös Kaarin ja Petrus tulevat vasemmalta Birgitan ensimmäisen repliikin aikana, jääden oven lähettyville.
BIRGITTA. Poikani Kaarle, olen laulanut ylistyslauluja aamusta alkaen, sillä ilon kaste pisaroi minun sielustani. Et ole enää tuhlaajapoika, et kyynelten poika. Sinun osaksesi on tullut suuri armo.
JOHANNA (taistelunhaluisena; ivallisena). Niin, pyhä rouva, olemme kuulleet, että taivaallinen kuningatar on synnyttänyt hänet uudestaan. Mutta... se tiedä, vain Neapelin kuningatarta varten.
BIRGITTA (Johannalle). Sinä yönä, jolloin viettelit hänet syntiin ja petit antamasi lupauksen, näin sinut manalassa...
JOHANNA (keskeyttäen). Lupasin _ajatella_ matkaa Pyhälle maalle, en muuta. Se oli hetken oikku, tunnelma, joka muistutti nuoruuteni kaunista tapausta. Nyt minulla on nuoruus täällä, poikasi rinnalla.
BIRGITTA (jatkaen omaa näkemystään). Näin sinä yönä kulonpolttaman lakeuden, ja sen taivaana oli kitkerä sauhu. Siellä istuivat onnettomat naiset vuotavin silmin ja sukivat toivottomin käsin harvenneita hiuksiaan. Sinä seisoit heidän keskellään. Sinun silmäsi olivat painuneet syvälle päähän kuin satavuotiaan akan, ja sinun kädessäsi oli elonaikasi tiimalasi. Mutta siinä oli vain hivenen verran tuhkaa ja poroa. "Nämä ovat niitä, joita kauhistuu Puhtauden Herra!" — Niin minulle näyssä sanottiin.
JOHANNA. Viisaasti nähty ja kuultu. Mutta kysy pojaltasi, onko hän samaa mieltä.
BIRGITTA (riemulla). Näin viime yönä alastomana hänen sydämensä, ja se oli puhtaaksi pesty.
KAARLE (jännittyneenä). Äiti, koska lähtee laivamme satamasta?
BIRGITTA (iloisesti). Purjeita nostetaan. Kotimaan tuulet kiirehtivät meitä.
JOHANNA (nähdessään Kaarlen synkkenevän; vain hänelle). Muista... jos pojan heikkoudesta tai muusta syystä taivut äitisi tahtoon, on sekin minun silmissäni lemmenpetos.
BIRGITTA. Niinpä, poikani, me lähdemme tästä Isebelin talosta. (Kääntyy lähteäkseen.)
KAARLE (kuin parahtaen). Äiti! (Birgitan kääntyessä takaisin; tukahtuneesti.) En voi seurata sinua...
BIRGITTA (lempeästi). Ymmärrän sinua, poikani. Et jaksa uskoa, että syntisi on anteeksi annettu. Mutta minä sen tiedän, sillä viime yönä sinulle annettu armo on pyyhkäissyt sen pois kuin tuuli silmästäsi mitättömän raiskan... Älä siis epäile, poikani.
KAARLE. Olet nähnyt näkysi väärin. Usko minua! Älä vaadi minua lähtemään.
BIRGITTA. Nähnyt väärin? Tuon on kuiskannut korvaasi ruma henki tai... tuo nainen tuossa!
KAARLE (päättävästi). Ja kuitenkin... jään tänne.
BIRGITTA (kauhistuen; ankarasti). Niin oli sinunkin katumuksesi vain hetken oikku, mitättömän sielun vapisemista kuoleman kynnyksellä. Ja kun sairaus on tiessään, kiireesti, juoksemalla porton syliin!
JOHANNA (uhkaavasti). Kiitä jumalaasi, että olet poikasi äiti ja paavin suosiossa...
BIRGITTA (yhä kauhistuneempana). Niinkö kauhistava on haureuden voima, että suurin armo, mitä koskaan on langennut taivaasta maan päälle, vuotaa tyhjiin, olemattomiin kuin pisara helvetin pätsiin?
KAARIN (hädässä). Ei, ei... niin ei voi olla... Kaarle!