Part 2
JOHANNA (sekä hämmästyneenä, että ihastuneena; kuin koetellakseen). Ritari, tiedätkö, että hovimieheni ovat Italian parhaita miekkailijoita?
KAARLE (kohteliaan itsetietoisesti). En, kuningatar, minun tarvitsee tuntea vain oman miekkani terävyys.
JOHANNA (yhä ihastuneempana). Älkää pelästykö, hyvät vieraat. Hän kyllä näyttää vastaavan sekä päästään että sydämestään.
VIII KOHTAUS.
Nolan kreivi ja Nuori Orsini saapuvat. Soihtujen valo lisääntyy taustalla.
JOHANNA (nousten). Tulette parhaiksi, jalot Orsinit. On aika siirtyä pitopöytään..- Kreivi tarjonnee käsivartensa kunnianarvoiselle äidillemme ja nuori Orsini hänen tyttärelleen. Orsinit ja ruotsalaisethan ovat, jos muistan oikein, liittolaisia: kummatkin vaativat Gregorius parkaa Avignonin Baabelista "onnelliseen" Roomaan.
BIRGITTA. En seuraa sinua. Tuomion sanat toivat kielelleni katkeran maun. Se on poltettavissa pois vain karvain lääkkein.
JOHANNA (Kaarlelle). Sinä, nuori ystäväni, olet tehnyt tänään kaksi rohkeata tekoa. Ensimmäisen palkinnoksi saat minut saatettavaksesi. (Tarttuen Kaarlen käsivarteen; viettelevästi.) Toisesta ansaitset pitopöydässä päästäni... seppeleen. (Lähtevät pilaristoa kohti.)
BIRGITTA. Johanna, odotan lupauksesi täyttämistä.
JOHANNA (pysähtyen; kaksimielisesti). Siihenhän on aikaa, kunnes kääntyy taas... tämä etelätuuli. (Lähtevät jälleen kohti taustaa.)
BIRGITTA. Kaarle, varo riivattua sydäntäsi. Rukoilen sen puolesta kivisellä permannolla.
KAARLE (kunnioittavasti). Tee se, äitimuori. (Poistuvat, jäljessään Nolan kreivi ja Birger.)
KAARIN auttaa Birgitan viittauksesta viitan tämän harteille.
IX KOHTAUS.
Maisteri Petrus saapuu.
PETRUS (Birgitalle). Sisar ja rouva, tulostasi on tieto levinnyt kuolinlavitsalta toiselle. He odottavat parantavaa ihmettä kauttasi. — Vai onko taivaallinen lahjasi hukkunut koreihin vaatteisiisi, joita kielsin sinua käyttämästä?
BIRGITTA. Rippi-isä, luulen kirjasi sivun täyttyvän tältäkin päivältä. Lähtekäämme! (Ottaa Kaarinilta sauvan ja poistuu Petrus jäljessään.)
NUORI ORSINI epäröi lähestyä Kaarinia.
KAARIN seisoo kasvot poispäin käännettyinä.
NUORI ORSINI (katkaisten hiljaisuuden). Ettekö tahdo näyttää minulle kasvojanne, neito? (Kaarinin vaietessa; kiihkeästi.) Oletteko tunnoton marmorikuva? — Vai oletteko lemmensurun tähden tai... kiusaukset välttääksenne antanut vaitiololupauksen? (Kaarinin raskaasti huoatessa.) Huokaatte syvään ja raskaasti? Onko suljettujen huultenne salaisuus niin kammottava tai... niin pyörryttävän kaunis, että siihen riittää vain huokausten ylimaallinen kieli?
KAARIN (tukahtuneesti; kärsien). Menkää, ritari, menkää...
NUORI ORSINI. Tottelisin, jos olisi äänenne soinnuton ja kylmä. Mutta... sehän vavahtaa ja kiirehtii kuin pelkäisi paljastaa levotonta sydäntä...
KAARIN (kovasti). Äitini on jo kirjeessään tuominnut teidän rikoksenne. Minulla ei ole siihen mitään lisättävää. (Istuutuu.)
NUORI ORSINI (istuutuen Kaarinin lähelle). Etteikö muista, kun näin teidät ensikerran Kooman kadulla, seisoitte kerjäläisten joukossa ja kärsitte rahvaan pilkkaa? En nähnyt teissä rikkautta ja arvoa, en sukuperää, en muotojenne jaloutta, näin vain kasvojenne valkeuden, joka oli kuin väsyneen kalpeutta ja kuitenkin kuin ennennäkemätön tähti. — Loukkasinko teitä silloin? En, vain katsoin, sillä ihmeeseen ei voi olla katsomatta. Kokonaiset viikot etsin teitä, nähdäkseni jälleen. Sitten... kuultavassa illassa, iloisessa seurassa tulin vastaanne yht'äkkiä. Lähestyin, otin kädestä, tahdoin puhutella. Oli kuin olisin tavoitellut kuollutta rakastettuani, jonka ihme oli tietämättäni pelastanut. — Tätä sanoo nuhdekirjeessään ankara äitinne rikokseksi, ja se oli vain rakkauteni ensimmäinen liekki.
KAARIN. Te yrititte ryövätä toiselle kuuluvan viinitarhan karkealla väkivallalla.
NUORI ORSINI. Toiselle? Olettehan neito ja...
KAARIN. Tahdotteko kuulla arvoituksen?
NUORI ORSINI. Suurempaa ette voi sanoa kuin mitä itse olette.
KAARIN. Kuulkaa siis: Olen neito ja... leski.
NUORI ORSINI. Leski ja... neitsyt?
KAARIN. Niin. Eräs kotimaani ritari, Eghard oli hänen nimensä, otti minut puolisokseen. Äitiämme totellen elimme kieltäymyksen aviossa. Hän nääntyi kaipauksesta minuun. Mutta suuressa rakkaudessaan hän pakotti lihallisen sydämensä vaikenemaan. Hän kalpeni kalpenemistaan. Ja minä onneton luulin hänen kasvavan hengessä päivä päivältä. Vihdoin, seuratakseni äitiäni, otin vaellussauvan ja jätin hänet kotiin... yksin. Se oli hänen kuolemansa, hän raukeni hautaan. Sain siitä viestin vasta sitten, kun kaikki oli jo myöhäistä. — Nyt näette, että minulla ei ole oikeutta kuunnella maallisen rakkauden sanoja. Sehän olisi ilkkuvaa häväistystä vainajalle, joka säilytti puhtauteni henkensä hinnalla, vaikka olisi voinut sen tahrata. Sillä minulla oli lihan puhtaus, mutta ei yhtä paljon siveyttä. Sen ymmärrän nyt, kun viettelykset ovat jälleen tulleet...
NUORI ORSINI (voitollisesti). Tämä on totisen rakkauden viettelys. Ja sydämenne on heikko sen houkutuksille. — Ei, ei, älkää sitä kieltäkö, tai tulette oman sydämenne pettäjäksi.
KAARIN. Pettää maallinen sydämensä on taivaallisen voitto, se on Birgitan ilmestysten korkein ajatus. Ja ettekö muista? "Heidän perillisensä ja lapsensa eivät saaneet mitään iloa siitä ryöstetystä puutarhasta." Niin seisoo myöskin äitini kirjeessä teille. Se on enemmän kuin tuomio...
NUORI ORSINI. Olette elänyt äitinne ankaran tahdon luonnottomassa vankilassa. Minä pelastan teidät sieltä ja kannan palatsiini valtiattareksi!
KAARIN (nousten; kooten voimansa). Tekö, katujen häiritsijä, naisrauhan rikkoja, te, joka tarjoatte palatseja Eghardin antaessa elämänsä?
NUORI ORSINI (polvistuen Kaarinin eteen). Määrätkää minulle sovitusteko. Olen sen täyttävä, vaikka sitä varten vaadittaisiin minunkin nuori elämäni.
KAARIN (hetken vaitiolo; koskettaen Orsinin hiuksia; läheisesti). Lyöttäkää kilpeenne ja kiinnittäkää myöskin olkaan... ristiretkeläisen merkki. Ja sitten... seuratkaa meitä. Mutta vain kaukaa, kaukaa...
NUORI ORSINI (nousten; onnellisena). Jo tänään olen sen tekevä. (Poistuu.)
X KOHTAUS.
Kaarle tulee taustalta, seppel päässä ja viinistä hieman humaltuneena.
KAARLE. Sisar, missä on ankara äitimme, tuo Birgitta-rouva, jonka piti rukoilla.
KAARIN. Hän on linnanpihalla hoitamassa sairaita.
KAARLE. Kutsu hänet tänne.
KAARIN. Miksi?
KAARLE. Luulen, hän on rukoillut huonosti, sillä vereni hurjistuu eikä taltu... Täällä on kummallisia viinejä, sisar. Niissä on naisen tuoksua ja kuoleman unta. — Kutsu hänet, tai kohta en takaa, miten käy haalean puolisoni siellä kotona.
KAARIN. Veljeni, hillitse itsesi...
KAARLE. Muistatko, sisar, isämme juomakannua, sitä kaikkein suurinta, jolla oli nimenä Peikonkita? — Tuntuu kuin olisin juonut sen pohjaan. Ja kuitenkin olen maistanut vain kuningattaren maljan.
KAARIN. Äitimme vihastuu ja saat tehdä katumusta, jos et oitis malta mieltäsi, Kaarle.
KAARLE. Mutta sinä et tiedä, sisar, millainen nainen on tämä Neapelin Johanna. Hän on joko Bathseban tytär tai Salomen tyttärentytär, en tiedä kumpi. Ja hän lupaa minulle kuningaskunnasta puolet.
KAARIN (lähestyen). Lähde mukaani, paetkaamme näistä pidoista!
KAARLE. Ei, sisar, minun pitää näyttää sille Herodiaan tyttärelle, että laamanninpojat pohjolasta ovat viikinkien pojanpoikia...
XI KOHTAUS.
Johanna saapuu Kaarlea etsien.
JOHANNA (iloisesti). Pyhä Valentinus, rakastavaisten suojeluspyhimys, näyttää hoitavan huonosti asiansa.
NEITO. Kaarinin ritari on poissa, ja minun ritarini karkaa...
KAARIN (hätäisenä). Äitini tarvinnee minua laupeudentyössään. (Poistuu pilaristoon.)
JOHANNA (tarttuen Kaarlen käsivarteen). Kylmyyttäsikö karkaat, vai riemunko ajamana mielettömänä harhailet paikasta paikkaan? Kumman vuoksi, tunnusta...
KAARLE. Jos tämä on kylmyyttä, on tuo tulivuorikin vain jäätä ja lunta.
JOHANNA. Niinpä noidun sinut taikalinnani saleihin kuninkaaksi. (Osoittaen vasemmalle taustalle.) Katso! (Takaseinän vasemmanpuolinen verho siirtyy syrjään, tulee näkyviin häikäisevän kirkkaaksi valaistu käytävä, joka näyttää kaartuvan vasemmalle.) Älä hämmästy. Siellä on minun asuntoni. Kun tuosta käännymme vasemmalle, tulemme Ruusukamariin, missä myskinlemu yrittää turhaan surmata ruusujen punaisia sydämiä. Ja sieltä, sieltä käännymme Laulujen majaan. Esi-isieni jahtitorvet riippuvat mykkinä sen seinillä, huilut nukkuvat koteloissaan, ja harput ja sitrat helähtelevät itsekseen. — Tuletko, tahdotko tulla?
KAARLE. Tulen, mutta varo, etten hajoita linnaasi isiesi jahtitorvella, sillä olen ankara metsämies ja osaan toitottaa kuin Roland Pyreneitten solissa.
JOHANNA. Mutta tuletko kauemmaksi? Monen oven takana, joissa on jokaisessa taitavat lukot, on salaisin valtakuntani. Siellä on... _Tabernacolo dei gaudenti_, siellä _La chambre d'amour_ ja ainoastaan minä, sinä ja minä... Tule, tule... (Lähtevät kohti käytävää.)
XII KOHTAUS.
Birgitta tulee.
BIRGITTA (jo pilaristosta, näkymättömissä; suuressa hädässä). Poikani! — Poikani Kaarle!
KAARLE pysähtyy.
BIRGITTA (tulee pilaristosta oikealle; ankarasti). Kaarle!
KAARLE (palaten pari askelta; synkästi). Mitä tahdot, äiti?
BIRGITTA. Olen luullut sinua sokeaksi tuhlaajapojaksi. Nyt huomaan, että aiot ryömiä kuin alaston käärme paheitten pesään.
JOHANNA (taempana; naurahtaen). Vanha laulu: äidit ovat mustasukkaisia pojistaan...
BIRGITTA. Sinä Isebel, yllytätkö poikaani kapinoimaan äitiänsä vastaan?
KAARLE (päättävästi). Jo vuosia olen sinua vastaan sydämessäni kapinoinut. Sinä ostat itsellesi pyhyydenmainetta... lastesi elämänilolla. Ja me jäämme vaille elämää. Pienen sisareni Ingeborgin puetit pitkään noviisinpukuun iässä, jolloin hänen olisi pitänyt juosta kedolla kukasta kukkaan. Nuoren Cecilia-tyttäresi suljit mustaan kaapuun, sen sijaan että olisit hänet koristanut morsiuskruunulla. Mutta minä — nyt saat sen tietää — vapautin hänet luostarista lähdettyäsi kotimaasta. Se oli ensimmäinen kapinallinen tekoni. Ja minä aion niitä jatkaa, niin vaikeaa kuin onkin nousta äitiänsä vastaan.
BIRGITTA (rauhallisesti). Helvetin ruhtinas on kuin irtipäässyt kahlekoira, ja samannäköisiä ovat hänen palvelijansa. He ulvovat ja huutavat asioita, joista eivät mitään tiedä.
KAARLE. Tiedän ainakin sen, että olen mies ja itseni herra.
BIRGITTA. Sinäkö itsesi herra? Olet huonon naisen sylikoira. Ja tolkuttomana horjut kuolemansynnin kynnyksellä... Vai etkö tiedä, että kirkolla ei ole synninpäästöä kahden vaimon miehelle?
JOHANNA (lähestyen). Huomaan, että pyhimyksetkin saattavat erehtyä. Etkö ole kuullut, ankara rouva, että paavit sairastavat jokapäiväistä rahapulaa. Neljäkymmentätuhatta dukaattia maksaa Avignonissa erokirja entisestä vaimosta. Ja isoisäni aarrearkussa on rahaa...
BIRGITTA. Minun huuliltani tarvitaan vain sana, ja Gregorius on kavahtava tekemästä kauppaa haureudella.
KAARLE. En tahdo kuulla eroista ja avioista. Aion viettää yöllistä juhlaa, aion toitottaa jahtitorvella hurjat koirani kokoon, aion metsästää etelän puutarhoissa ja juoda saaliinajoni kunniaksi. Sitä varten, äiti, huomiseen saakka... hyvästi.
BIRGITTA. Sinä seuraat minua oitis katumuksen kammioon. Saat valvoa yön, saat syödä kadulta kerjättyä leivänpalaa, äitisi ja sisaresi kerjäämää. Liian voimakkaita hartioitasi saat ruoskia, tai teen sen omilla käsilläni, että muistaisit miltä maistuu kuritus.
KAARLE (yhä uhkaavammin). Viimeisen kerran: jätä minut rauhaan, äiti.
BIRGITTA. Minä seuraan sinua helvetin porteille saakka.
KAARLE (kokonaan hurjistuen). Tee se, Birgitta-muori! Mutta minä jatkan matkaa porttien taakse, ovelta ovelle, portista porttiin, kunnes aukenevat tulikivenkatkuiset luolat ja salit... Nyt alkaa matka! (Ottaa Johannaa käsivarresta ja katoo hänen kanssaan vasemmalle taustalle.)
BIRGITTA astuu pari askelta kohti käytävää; samassa soluu verho kiinni ja jossain kumahtaa kuin kiinni lyöty raskas ovi; palaa, lysähtää läheiselle jakkaralle.
XIII KOHTAUS.
Petrus tulee pilaristosta.
PETRUS (lähestyy Birgittaa, koskettaa häntä olkaan). Birgitta-rouva, rutonalaiset nousevat vuoteiltaan, sillä he uskovat sinut Jumalan lähettämäksi.
BIRGITTA (nousten; hitaasti). Miten sanoikaan pyhä Hildegard koettelemuksen hetkellä?
PETRUS. "Olen kuin mitätön höyhen, jolla ei ole painoa, mutta Jumalan tuulet kantavat minua." Niin hän sanoi.
BIRGITTA. Niin olen minäkin... Vain revitty höyhen. — Mutta, rippi-isä, määrää minulle täksi yöksi kolminkertaiset katumusharjoitukset.
Väliverho.
TOINEN NÄYTÖS.
Näyttämö sama kuin edellisessä näytöksessä, paitsi että kuningatar-istuin on nyt poissa ja sen sijassa on vasemmalla leposohva ja oikealla etualalla pienehkö pöytä istuimineen.
Näyttämöllä on aluksi kalpeahko aamuvalaistus; pilariston takainen käytävä on valaistu tasaisella, suhteellisen voimakkaalla valolla.
I KOHTAUS.
Kaarle loikoo leposohvalla. Hänellä on tummahko, yksinkertainen puku, jonka takki on huolettomasti auki. Hänen kasvonsa ovat kalpeat kuin sairasvuoteelta nousseen. Kädessään hän pitää hopealla silattua ja sinivärillä koristettua kirjaa, jota hän näyttää juuri lueskelleen.
II KOHTAUS.
Nuori Orsini tulee pilaristosta. Hänellä on nyt puvussaan ristinmerkki.
NUORI ORSINI (lähestyen; reippaasti). Nousitpa, veljeni, parhaiksi tautivuoteelta! Vastatuuli on vihdoinkin lakannut, vain laiskat mainingit ovat jäljellä. Ehkä jo tänään pääsemme lähtemään.
KAARLE. Onnellista matkaa... teille.
NUORI ORSINI. Entä itsellesi?
KAARLE. Aion jäädä tänne.
NUORI ORSINI. Sinä? Tänne? Tuon syöjättärenkö luokse?
KAARLE. Toistaiseksi.
NUORI ORSINI (istuutuen). En ymmärrä sinua. Kun tänne saavuttuasi sairastuit ja puolen kuukautta hourailit tiedottomana, huusit äitiäsi rukoilemaan myötätuulta lähteäksesi Pyhälle maalle. — Taudin käännyttyä elämän puolelle tuli kuningatar sinua katsomaan. Mutta sinä makasit turtana ja jäykkänä katsomatta häneen kertaakaan.
KAARLE. En voinut katsoa...
NUORI ORSINI. Hän lähetti sinulle lahjoja joka päivä: kukkia, purppurakoristeisia kirjoja, norsunluisen shakkipelin, vieläpä lintuhäkin itämaisine laulajineen. Ja sinä pysyit kylmänä.
KAARLE. En, en lainkaan kylmänä. Vereni syöksyi inhon ajamana sydämen pohjimmaiseen soppeen eikä enää löytänyt suonten luonnollista väylää. Se poltti kuin myrkky, kunnes sain käsiini jousen ja päästin irti nuo kirjavat linnut. Ne eivät kauan lennelleet. Ne saivat nuolen rintaansa toinen toisensa jälkeen. — Se helpotti mieltä.
NUORI ORSINI. Niinpä inhoat häntä, ja kuitenkin...?
KAARLE. Jään tänne, juuri tänne, noidan luolaan.
NUORI ORSINI (nousten; purevasti). Niinpä niin. Hän on antanut käskyn, että jokainen sinun oikkusi on tyydytettävä. Koko puutarha on kierretty vartijoin sinun levätäksesi rauhassa sen silkkikatosten alla, ja paavin nuntion kanssa hän hieroo parhaillaan kauppaa erokirjastasi. (Suuttuneen halveksivasti.) Sinä nielet siis inhon saadaksesi oljennella täällä kuin... joku Abdarrahman Cordovassa ja prameilla kruunu päässä. — En luullut sinun myyvän itseäsi.
KAARLE. Istu tänne, niin saat kuulla jotain. (Orsinin istuuduttua.) Oletko lukenut aikakirjoista jylhiä tarinoita? Muistatko, miten murhapolttaja sytytti ritarilinnan ja sitten... pelasti linnanneidon henkensä uhalla tai... miten eräs rosvoritari raiskasi nunnaluostarin, mutta surmasi itsensä Neitsyt Maarian kuvan edessä? — Jotain samankaltaista mutta tuhat kertaa ihmeellisempää on tapahtunut minulle.
III KOHTAUS.
Esimaistaja tulee vasemmalta verhon takaa tuoden pikaria tarjottimella.
ESIMAISTAJA. Kuningatar on tuottanut ritarille Pälermosta lääkettä, jonka on sekoittanut kuuluisa Babek, arabialainen lääkäri. — Tämä tekee heikon sydämen vahvaksi kuin ryövärillä, se kasvattaa rinnan untuvat silkinkarvaisiksi ja...
KAARLE (ärtyneenä). Maistaja, sano emännällesi, että rauha on minulle parasta lääkettä.
ESIMAISTAJA. Se sana on hänelle pahempaa kuin hivuttava myrkky.
KAARLE (viitaten poistumaan). Toivottavasti...
ESIMAISTAJA poistuu verhon taakse.
NUORI ORSINI. Jatka, mitä sinulle on tapahtunut?
KAARLE. Lepäsin, taudista tuskin toipuvana, eräänä aamuna puutarhassa. Tuijotin ilman sineen, ajattelematta mitään. Äkkiä tunnen suloisen henkäyksen lähelläni. Kavahdan katsomaan. En nähnyt ketään. Ja luulin nähneeni unta. Mutta iltapäivällä, kun makasin raukeassa horroksessa, herään ja tunnen ohimollani suudelman poltteen. Naurahdan: suloistapa unta taas... Mutta rinnallani tuoksui sylillinen ruusuja! Joku oli käynyt, joku oli suudellut...
NUORI ORSINI (naurahtaen). Vanhenevat naiset matkivat usein nuorten tyttöjen hupakkotapoja ollakseen muka nuorekkaita...
KAARLE. Kuningatarko? Ei! — Se hovineito, jonka nimi on Bianca Maria, hän oli tuo salaperäinen suutelija. Makasin seuraavana päivänä koiranunta ja otin hänet kiinni. Sen jälkeen olen tavannut hänet joka päivä joko puutarhassa tai täällä. Ja niin kauan täällä viivyn, kun saan häneltä viimeisen sanan. Sen saatuani pakenen hänen kanssaan vaikka maailman ääriin.
NUORI ORSINI. Teidän on paettava oitis. Luuletko sinä, että kuningatar jättää neidolle kostamatta, jos hän vain aavistaakin jotain.
KAARLE (kiihkeänä väitteenä). Tuon yhden ruttoyön kurja mielettömyyskö...?
IV KOHTAUS.
Birger tulee kiireesti.
BIRGER. Kuningatar läksi puutarhaan ja toivoo tapaavansa sinut siellä.
KAARLE. Olen sairas, en jaksa tulla, se sano hänelle. (Hymyillen.) Mutta sanomatta jätä, että lemmensairas olen toisen naisen vuoksi.
BIRGER. Niin, kuhertelusi tuon hovineidon kanssa olen kyllä nähnyt. Ja nyt on siitä aika puhua, havaitaksesi, että ynseytesi kuningatarta kohtaan on meille vaarallista. — Vai luuletko, että olen lähtenyt kotimaastani turhan vuoksi?
KAARLE (puoliksi leikillään). Et tietenkään... Pyhän maan suojelijaksi! Ja kerran... hengellisen ritarikunnan suurmestarin-istuimelle. Isämme viininjano on muuttunut sinussa vallanjanoksi.
BIRGER. Hengelliset ritarit ovat nykyisin vain oman hautansa ritareita. Temppeliherrat on tuhottu sukupuuttoon, ja johanniitat hajoavat pitkin Välimeren saaria. Vallan omenat kertyvät tähän aikaan vain ruhtinasten käsiin...
KAARLE. Miksi sitten tavoittelet tuota tyhjää arvoa?
BIRGER. Tiedät, että meidän kaikkien täytyy valehdella äidillemme ja taipua näennäisesti hänen tahtoonsa, jotta hän saa kuolla omassa uskossaan ja rauhallisella mielellä.
KAARLE. Niinpä niin... Mutta sekään valhe ei minua enää miellytä.
BIRGER. Miellyttää tai ei, mutta pääasia on, että Orsinit ja me tarvitsemme Neapelin lähtökohdaksi päästäksemme käsiksi muihin Italian pikkuruhtinasten valtaistuimiin. Ettekö ymmärrä? Kun Kaarle on saanut Neapelin valtikan, on meidän helppo vallata Keski-Italia Neapelin sotavoimin, varsinkin kun meille avaa tietä Orsinien taattu vaikutusvalta Roomassa. Ja luuletteko, että Viscontien veronkantajain köyhdyttämä Milano tai riitelevät kauppakaupungit kykenevät meitä senjälkeen pohjoisessa vastustamaan? Eivät, olen siitä varma. — Germaanit ovat lakaisseet tämän niemimaan pohjoisesta etelään monet kerrat, mutta he osasivat vain valloittaa eivätkä hallita. Meidän on taidettava kumpaakin. Ja me kykenemme siihen, sillä Italian jaloin aatelissuku ja Robert Guiskardin jälkeläiset yhdessä ovat kukistumattomia. Mutta tämän suunnitelman pohja ja perusta on Neapelin Johannan ja Kaarle Ulfinpojan avioliitto.
KAARLE. Viisaasti laskettu. Mutta et ole ottanut huomioon, minkätähden minä olen lähtenyt turvallisesta Ulfåsasta vaeltamaan maailmaa...
BIRGER. Joka taipaleella hoit hakevasi kuningaskuntaa...
KAARLE. Niin luulin... Nyt ymmärrän lähteneeni tyhjyyttä pakoon ja korven hirvittävää äänettömyyttä. — Otin itselleni puolison tavan mukaan. Sain vierelleni hitaan veren ja laiskan ruumiin. Otin lisäksi jalkavaimon... seuraten tavallista tapaa. Sain vähän riettautta lisää. Otin osaa riitaisen aateliston pieniin kuningasrettelöihin ja metsästin, kiersin koirineni Vetterin rantoja kuin ikuista kehää ja puhalsin pakkasyöhön torvellani huuruavan henkeni, toivottomuuteni ja ikäväni. Tätä tein vuodesta vuoteen. — Oliko ihme, että läksin.
BIRGER. Läksit, ja luultavasti pilaantuneen viikinkiveren seikkailunjanosta... särpimään makeita viinejä jokaisen naisen maljasta.
KAARLE (nousten). Myrkkyjä ne olivat! Ja kauhistavimman niistä sain tuon velhonaisen kädestä, johon nyt aiot kahlehtia minut koko iäkseni, juuri nyt, kun elämäni suurimpaan sairauteen on tullut taivaallinen ihme. (Puoliksi itsekseen.) Nuo silmät, joiden kulmallisilla on siipiniekka haave...
BIRGER. Tuo voi olla kaunista. Mutta nyt ei ole aikaa loruihin, sillä tietäkää, että Durazzon Kaarle nousi Brundisiumissa maihin jo muutama päivä sitten. Nyt hän on marssinut Via Appiaa Terracinaan ja vallannut Teodorikin linnan, josta käsin hän pitää avoinna marssitien sekä tänne Neapeliin että rannikoille. Tässä vaaranalaisessa tilanteessa on kuningatar armoillamme, ja sitä juuri on meidän nyt käytettävä hyväksemme. (Kaarlelle.) Saat aikaa päivän miettiäksesi asiaa, ja jos et taivu hyvällä aikeisiimme, uhraan tuon neidon kuningattaren kostolle.
KAARLE (kauhistuneena; uhkaavasti). Veljeytemme nimessä...
BIRGER. Juuri siksi. Palaan kuningattaren luokse... kuvailemaan sinun rakkautesi ylenpalttisuutta. (Poistuu pilaristoon.)
NUORI ORSINI (nousten). Nyt ei ole aikaa tuhlata. Mene, etsi neito ja valmista hänet lähtöön. Mutta tämä päivä peitä tarkkaan ynseytesi kuningatarta kohtaan.
KAARLE. Hyvä, nyt täytyy olla viisas. Ja sitten... luulenpa, että kauppaan viikinkimiekkani durazzolaiselle kaimalleni. (Poistuu pilaristoon.)
V KOHTAUS.
Nuori Orsini aikoo poistua Kaarlen jäljestä. Kaarin, nyt puettuna yksinkertaiseen pukuun, tulee vasemmalta.
KAARIN. Ritari! (Orsinin kääntyessä.) Näin teidän tulevan linnaan ja tahdoin tavata, sillä...
NUORI ORSINI. Silmäni ovat teitä etsineet jokaiselta kadulta ja jokaiselta ovelta herkeämättä. Mutta teidän toivomuksenne...
KAARIN. Niin, niin... Olette täyttänyt sen, kuten oikean ritarin tulee. Mutta... yöni ovat käyneet rauhattomiksi. Haamut ovat tulleet. He riitelevät sydämestäni teitä vastaan. Joka yö on Eghard ilmestynyt minulle unessa. Hänen kasvonsa ovat kärsivät ja... syyttävät. "Annoin iloni ja henkeni sinun puhtaudestasi, mitä teet sinä nyt, mitä teet"... Niin näyttävät puhuvan sanattomat huulensa. Olen pitkin rukouksin häätänyt mielestäni jokaisen muun kuvan kuin teidän. Ja kuitenkin... hän tulee. (Kuin tuskan huutona, mutta rakastuneen kaipaus äänessä.) Hän ei anna minua teille, ritari!
NUORI ORSINI (lähestyen). Olkaa rauhassa. Ei ole koskaan kuultu, että vainajien hauraat henget kykenisivät vahingoittamaan eläviä.
KAARIN (nojautuen ritariin; melkein iloisesti). Niin, eikö hän näe, että teidän ristinmerkkinne on meidän suojanamme. (Orsinin suudellessa hänen käsiään; kooten äkkiä herpautuvat voimansa; irtautuen.) Ei, ei! Hän vaatii jotain enemmän. Luulen, teidän on annettava vielä suurempi uhri...
NUORI ORSINI. Sanokaa se uhri.
KAARIN (kuin pelastuksen löytäen). Menkää, heittäkää pois nuo ritarivaatteet, pukekaa päällenne katumuksentekijän puku ja seuratkaa meitä Pyhälle haudalle saakka. (Orsinin kumartaessa myöntymykseksi.) Lähtekää... (Orsinin kulkiessa kohti pilaristoa; rientäen häntä pysähdyttämään.) Tulkaa huomenillalla päivän laskiessa tuonne ylhäälle tornikamariin. Ensi yön olen uhmaava vainajia, voidakseni tulla luoksenne maallisena morsiamena.
NUORI ORSINI suutelee kiitollisena Kaarinin kättä; poistuu pilaristoon.
KAARIN pysähtyy hetkeksi onnen ilme kasvoillaan; poistuu vasemmalle.
VI KOHTAUS.
Kaarle ja Bianca Maria tulevat pilaristosta.
BIANCA MARIA. Sanoja, sanoja, tuhansia sanoja, ja jokaisessa on peloittava vaara.
KAARLE (laskien leikkiä). Särkevätkö pahastikin korvaa... nuo soinnuttomat, muotopuolet rumilukset...
BIANCA MARIA. Kauniita ovat kuin kultahöyheninen lintuparvi, mutta juosta niiden jälkeen! Siinä on vaara. Ne vievät ansaan ja saan nuhteluita. Kukaties rangaistuksen.
KAARLE (käyden tarkkaavaksi). Ken rankaisi?
BIANCA MARIA. Ne, joilla on enemmän valtaa kuin nuoruutta ja rakkautta.
KAARLE. Kuningatarko?