Part 1

language: Finnish

KAHDEN TULEN VÄLISSÄ

Kolminäytöksinen huvinäytelmä

Kirj.

JOHANNES KOIVUKANTA

Jyväskylässä, K. J. Gummerus Oy, 1921.

HENKILÖT:

IISAKKI LÖNNBERG, kamreeri. MIMMI MIETTINEN, emännöitsijä. LILLI LINDEN, tupakkakaupan myyjätär. HEIKKI LEHTINEN, kauppias. KUSTAAVA ROSLUND, leski. HILDA SIHVONEN, ajurin vainio. TILDA, palvelijatar.

Tapahtumapaikka: Kamreeri Lönnbergin sali Helsingissä.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

LÖNNBERG (sytytellen sikariaan)

Niin — eikö olekin hieno aroomi?

LEHTINEN (poltellen)

Mistä sinä näitä ostat? Onko näitä Kairossa?

LÖNNBERG (hämillään)

Kairossa — hm — taitaahan näitä — ehkä näitä on.

LEHTINEN

Mitä sinä arastelet? (Katsoo hiukan hymyillen.) Vai onko näiden sikarien takana joku salaisuus?

LÖNNBERG (tekeytyen välinpitämättömäksi)

Salaisuus! Mitä vielä — Kairostahan näitä saa.

LEHTINEN

Ahaa — Iisakki, Iisakki, Kairossa on se Lilli.

LÖNNBERG

Mikä Lilli?

LEHTINEN (nauraen)

Kuules, ei sinusta ole näyttelijäksi nyt yhtä vähän kuin ennenkään. Vaikka enhän minä ihmettele. Lilli on soma tyttö, soma kuin vietävä.

LÖNNBERG (alkaa innostua)

Niin — mitäs sanot? Eikö sitten olekin? Sellainen vartalo ja se jalan nousu. Jaa'ah! Ja ne silmät sitten!

LEHTINEN

Olivathan ne silmät Liukkosen Ruusullakin — ja — niin — entä ne Bergmanin Maijan jalat toissa kevännä!

LÖNNBERG (jäähtyen)

Joutavia! — Lilli on toista maata.

LEHTINEN.

Toista se oli Maijakin aikanaan.

LÖNNBERG

Se nyt oli sellaista tavallista — pihkaantumista.

LEHTINEN

Niin — kun Mimmi ehti väliin.

LÖNNBERG (varmempana)

Mutta nyt ei ehdi! Ei totisesti. — Ja'ah — tiedätkös — tuota — Heikki, nyt minä uskon sinulle yhden asian —

LEHTINEN

No —

LÖNNBERG

Mutta muistappa, ettet siitä hiisku — hm —

LEHTINEN

Mitä hittoja? Hiisku? Kerro nyt — äläkä turhia arkaile.

LÖNNBERG

No — kun et hiisku —

LEHTINEN

En, en —

LÖNNBERG

No niin! (tuumii).

LEHTINEN

No niin?

LÖNNBERG (alentaen ääntään)

Minä olen kihloissa!

LEHTINEN

Kihloissa!

LÖNNBERG (hätäisesti)

Hs! Älä huuda — hiivatissa!

LEHTINEN (tekeytyen vakavaksi)

En — en. Kerro enemmän. Sen Lillinkö kanssa?

LÖNNBERG (katsoen arasti oveen)

Hölö! Sinähän suorastaan kiljut!

LEHTINEN

No, hämmästyyhän sitä vähemmästäkin — saatikka. Mutta nyt olen vaiti.

LÖNNBERG

Ja minä olen jo kuulutettukin —

LEHTINEN (hämmästyy tosiaankin)

Kuulutettu? Nyt sinä huiputat minua — eihän —

LÖNNBERG (kauhuissaan)

Nyt Mimmi kuuli! (hiipii ovelle kuuntelemaan) Sinä pilaat asiat tuolla huudollasi, kesken kaiken. Pahuusko minut paneekin puhumaan liian aikaisin!

LEHTINEN (rauhoittaen)

Eihän sieltä kuulu mitään. Ei se kuullut. Suo anteeksi! Mitä sinä sanoitkaan — kuulutettu?

LÖNNBERG (kuunneltuaan ovella palaa varpaillaan takaisin)

Niin — (kuuntelee uudelleen) jo kahdesti — ja — ja — ensi sunnuntaina — (keskeyttää kuunnellen)

LEHTINEN

Mitä? Eihän vain jo vihitä?

LÖNNBERG (onnellisesti hymyillen)

Kyllä — vihitään!

LEHTINEN (kauhistuvinaan)

Herra varjele!

LÖNNBERG (silmät epävarmasti pälyillen)

Kuinka — kuinka niin?

LEHTINEN

Niin — varjelkoon sinua Mimmiltä — jollei hän jo nimittäin asiasta tiedä.

LÖNNBERG (ilahtuen)

Siinäpä se, siinäpä se. Asia on pysynyt niin salassa, ettei hän tiedä siitä hituistakaan. Kuulutus tapahtui Iitin kirkossa — Lilli on siellä kirjoissa — ja...

LEHTINEN

Mutta kuuleppas nyt, Iisakki. Tämä on vakavampi juttu kuin osasin arvatakaan. Oletkohan sinä nyt oikein harkinnut tekoasi? Sinähän olet ollut tämän Mimmin kanssa kihloissa jo toistakymmentä vuotta.

LÖNNBERG (nolona)

Niin — niin — olen ollut.

LEHTINEN

No, onko se juttu purettu?

LÖNNBERG

Purettu — (yskii) — hm — mitäpä se purkamisesta paranee. Minä tuon Lillin taloon ja —

LEHTINEN (vakuuttavasti olalle taputtaen)

Ei, hyvä veli, se vain niin käy päinsä Ehei! (nauraen) Te otatte silloin kumpikin, niin sinä kuin Lillikin, Mimmiltä loimeenne, ja niin että tuntuu.

LÖNNBERG (hölmistyneenä)

Häh?

LEHTINEN

Niin, niin, minä tunnen Mimmin, minäkin, (hymähtäen) Olimmehan mekin jo kerta melkein kihloissa.

LÖNNBERG (vapautuen)

Mutta minä tulin silloin väliin, (nauraa).

LEHTINEN

Niin tulit, mutta sitten olet saanut pitää hänet kanssa Ja pidät vastakin. Taikka Mimmi pitää — ei hän sinusta niin luovu! Mimmillä alkaa, näet, olla jo ikiä. Ei sitä enää nainen nelisenkymmenen korvilla uusia liittoja helposti solmi — ei tällaisiakaan.

LÖNNBERG

Luuletko niin?

LEHTINEN

Ei — ennen sinun Lillisi täältä lähtee kuin Mimmi.

LÖNNBERG

Jaah, mutta olenhan niinä isäntä talossani ja —

LEHTINEN (nauraa)

Sinä — suo anteeksi.

LÖNNBERG (loukkaantuneena)

Mitä sinä naurat? On sitä minussakin miestä.

LEHTINEN (ovelan näköisenä)

Vai on. Maltahan! (nousee ja sanoo ääntään korottaen) Sinä siis menet naimisiin —

LÖNNBERG (syöksyy ovelle päin)

Ole vaiti — hiivatissa!

LEHTINEN (nauraen)

Näetkös nyt. — Mutta totta puhuen saa Mimmi sen tietää kuitenkin.

LÖNNBERG

Ei — ei vielä — saakoon myöhemmin. Nyt sillä pilattaisiin asiat.

LEHTINEN (istuu)

Iisakki, puhutaanpas nyt järkevästi ja palautetaan mieleen hiukan menneitä asioita. Katsos, sinähän Mimmin kanssa viisi vuotta kihloissa oltuasi luovutit tämän kotisikin jo hänelle. Annoit lahjaksi huonekalustasi ja kaikki —

LÖNNBERG (levottomana)

Niin — tulihan sekin tehdyksi.

LEHTINEN

No, onko sinulla uusi koti toisaalla Lilliä varten, vai —

LÖNNBERG

Oletko sinä hullu? Uusi koti! Kuka sitä sellaisiin kulunkeihin jaksaisi ruveta kamreerin palkoilla. Ehei. Minä lunastan Mimmin eroon —

LEHTINEN

Ohoh! Lunastat? Lunastat rahalla Mimmin? Mutta mitä sinä, mies, oikein ajattelet? Ei Mimmi ole vain niin lunastettavissa kuin joku toinen. Kun toistakymmentäkin vuotta on ollut kihloissa, niin siinä on ollut oikeata kiintymystä, vaikka kysymyksessä onkin vain Mimmi. — No, ja sinä tuot taloon uuden emännän, vaikka Mimmi olisikin siellä ennestään —

LÖNNBERG (tiukasti)

Ei emäntänä.

LEHTINEN (naurahtaen)

Jos ei nyt juuri —

LÖNNBERG (sekoittaen)

Niin — no — Lilli ottaa emännyyden —

LEHTINEN

Ja Mimmi pitää sen myöskin. Sillä käsitäthän sinä, ettei hän enää palkollisen tilalle siirry — eikä poiskaan lähde. Ole sinä varma siitä, (naureskellen) Jollen minä saisi häntä mukaani viuhautetuksi, vanhalta muistilta! — Kuules, Iisakki — nyt en minä tahtoisi olla sinun housuissasi. Minä tunnen vähän Lilliäkin — tuota — (hymähtää) tuleehan sitä tehneeksi tuttavuuksia poikamies — ja siinä tytössä on sekä pontta että pippuria.

LÖNNBERG (ilahtuen)

Niin on — Kyllä hän puolensa pitää.

LEHTINEN

Pitääpä kyllä — Iisakki parka!

LÖNNBERG

Parka!

LEHTINEN

Niin, niin, katastellaan asian kehitystä. — Mutta mitä sinä oikeastaan rupesit hulluttelemaan? Olisit vain vähän hakkaillut ja — Näet, Mimmihän on mainio emäntä ja mitä me poikamiehet muusta välitämme. Mukava hoito kotona, mutta siltä riippumaton kenestäkään — naiskahleista tarkoitan. Mimmi hoitaa sinutkin kuin prinssin. Saisinpa minä hänen laisensa ihmisen talooni, niin —

LÖNNBERG

No, ota sinä hänet sitten. Minun puolestani kyllä hänet saat.

LEHTINEN

Jaa, kannattaa miettiä. Edullista se joka tapauksessa olisi — ja mukavaa.

LÖNNBERG

Edullista ja mukavaa! Sinä olet se ainainen affäärimies. Näissäkin asioissa. Minä vain ajattelen, että nuori vetreämpi. Ajattelehan itsekin — Lilli — (ovelle koputetaan, säpsähtäen) Hst! Se on Mimmi. Muista vaieta. — Sisään.

LEHTINEN (päätään puistellen)

Jaa'ah!

MIMMI (ovesta)

No, päivää. Täälläkös ne vanhatpojat taas jutustavat? (kättelee Lehtistä) Mitäs sitä sitten kuuluu?

LEHTINEN

Kiitos, eipä erikoista.

MIMMI

Ja näin kuivin suin istutaan. Kait sitä pitää nyt olla jotakin tarjottavaa vieraalle. Vai kuinka, kamreeri?

LÖNNBERG

Mimmi tuo vain. Maistuuhan se —

LEHTINEN

Kiitoksia, kiitoksia. Mutta mitäs sitä Mimmille kuuluu?

MIMMI

Mitäpä meille, (vilaisten hymyillen Lönnbergiin) Kamreeri voi hyvin, kuten näkyy, ja minäkin olen terve.

LEHTINEN

Ja nuorekas, kuten aina. Ei se Mimmi vain naimisiin pyri?

MIMMI (nauraen ovea kohti)

Kaikkia se herra Lehtinen! Mikäpäs tässä kamreerin kanssa on mennessä — (painokkaasti) näinkin. Vai naimisiin (menee).

LÖNNBERG

Puhu sinä sille vielä naimisista.

LEHTINEN

Älähän nyt harmistu!

LÖNNBERG

Viuhauttelet! Eikö minulla jo muutoinkin ole hänestä ristiä?

LEHTINEN

Suotta sinä, Iisakki, Mimmiä vierot. Hänhän on reilu, hyvä ihminen. Vähän kivakka kyllä, mutta sellaisen minäkin ottaisin —

LÖNNBERG

Ota sitten!

MIMMI (ovesta totilaitteineen)

Kas niin! (laskee pöydälle)

LEHTINEN

Kuules, Iisakki, enkö minä sitä sanonut?

LÖNNBERG (härnäten)

Niin, niin —

MIMMI

Että mitä se herra Lehtinen?

LEHTINEN

Sitä vain, että kyllä Mimmi on mainio emäntä.

MIMMI

Aina te, herra Lehtinen, laskette tuota leikkiänne (vilkaisee Lönnbergiin) — Mutta mitä se kamreeri siitä sanonee — (kaatelee laseihin).

LEHTINEN (salavihkaa hymyillen)

Samaa kuin minäkin.

LÖNNBERG (hajamielisenä)

Niin — hm.

LEHTINEN

Siinä Mimmi nyt kuuli. — Ei, naimisiin teidän pilaisi jo mennä. (Lönnberg mulkaisee).

MIMMI (nauraen)

Ettäkö tämän kamreerin ja minun?

LEHTINEN

Niin juuri.

MIMMI

Meidän — keskenämmekö? Sitäkö se herra Lehtinen?

LEHTINEN

Sitä, sitä. Tietysti. Mitäs minä muuta?

LÖNNBERG (hermostuneesti kelloaan katsoen)

Mitä kello on? Hiivatti, kun minulla on vielä se kokouskin!

MIMMI

Naimisiin! Hohhoh! Eihän minusta nyt enempää kuin ennenkään. Tässä on jo vanhennuttu. (Huoahtaa.) Olkaa hyvät! — Olisipa siitä ollut puhetta parikymmentä vuotta sitten niin herra Lehtisenhän minä silloin olisin ottanut. Mutta eihän se puhunut silloin. — Kippis! (Kilistelevät).

LÖNNBERG

Kävisihän se vieläkin päinsä.

MIMMI (nauraen)

Aina tuo kamreerikin. Mutta mikäpä tässä teidän kanssanne auttaa.

LEHTINEN (syrjäsilmällä Lönnbergiin)

Ehti tämä Lönnberg ennen minua. Muutoinhan Mimmi olisikin meillä.

MIMMI

Niin, ehtihän se kamreeri. Vaikka kyllä sitä jo kelpaisi rouvanakin olla. Olisipa tuo jo aikakin —

LEHTINEN

Olla kamreerskana —

MIMMI (hyvillä mielin)

Niinpä niin.

LÖNNBERG (keskeyttäen)

Milloin sinun pitikään, Lehtinen, olla konttorissasi?

LEHTINEN (Mimmille)

Ei suvaitsisi minun puhuttelevan Mimmiä näin tuttavallisesti.

MIMMI (Lehtiselle)

Ei — ei — (nauraen) se on aina ollut väliin mustankipeä tämä kamreeri.

LEHTINEN

Suottahan hän. En minä kuitenkaan kykene häntä laudalta lyömään.

LÖNNBERG (äreästi)

Lopeta jo.

MIMMI

Siinä sen kuulitte. Mitä se kamreeri nyt turhista. Ilmanhan herra Lehtinen loruaa, (nousten) Sillä en minä tästä talosta lähde, kun minä toden sanon. Suottahan kamreeri. (Lehtinen yskähtelee).

LÖNNBERG

Niin — niin —

MIMMI (askarrellen lasien kanssa)

Sitä on nähkääs niin jo koteutunut ja tottunut —

LEHTINEN

Kuin taloon rouvaksi konsanaan (Lönnberg mulkaisee).

MIMMI

Sanokaas muuta. Onhan sitä näinä vuosina sitäkin ehtinyt, ja jos minä toden sanon, niin en minä tulisi kamreeritta aikaan.

LEHTINEN

Eikä hän ilman Mimmiä.

MIMMI (keimaillen)

Niin — kukapa sen tietää niistä naimattomista nuorista miehistä, jos niillä osaa olla toisia ja kauniimpia —

LÖNNBERG (hämmästyen)

Että — mi-miten niin?

LEHTINEN

Eihän tämä Lönnberg nuoremmista.

MIMMI (ovella)

Eipä tainne, (katsoo merkitsevästi) Eikä olisi asiaksikaan! (menee).

LÖNNBERG (nyreästi)

Mitä sinä siinä joutavuuksia rupeat latelemaan. Panet ämmän päähän kaikellaisia entisten lisäksi.

LEHTINEN

Minä tunnustelin vain maaperää, (nauraen) Ei tainne olla helposti muokattavissa.

LÖNNBERG

Minä vähät välitän sinun muokkaamisistasi. Minä nain Lillin ja sillä hyvä!

LEHTINEN

No niin, sehän nähtänee. Asia ei ole vielä lopussaan (nousee).

LÖNNBERG

Ei, mutta hyvällä alulla se on.

LEHTINEN

Hyvä niin, hyvä niinkin. Ja onneksi olkoon (kilistää) — jos menestyy, (katsoo kelloaan) Kohta kuusi. Minun täytyy jo kiirehtiä konttoriini.

LÖNNBERG (nousee)

Joko nyt? Olisi tässä vielä illan kuluksi kilistelty. Ota nyt tuo lasisi edes pohjaan.

LEHTINEN (kilistäen)

Terve. Ja hyvästi sitten (kättelee). Kiitos vain.

LÖNNBERG

Terve, terve. Kiitos itsellesi.

LEHTINEN (ovesta)

Älä nyt pane pahaksesi tätä —

LÖNNBERG

Joutavia, näkemiin asti vain, (ovessa) Käy toistekin. — (Palaa huoneeseen, katsoo kelloaan ja sytyttää sitten tupakan. Ottaa sanomalehden ja istuutuu).

MIMMI (ovesta)

No, joko se Lehtinen meni?

LÖNNBERG (lehden takaa)

Jo.

MIMMI (yhtä toista askarrellen)

Aina sekin jaksaa kujeilla, — (nauraen) vai naimisiin! — (äkkiä) Vaikka olen minä, kun minä toden sanon, sitäkin ajatellut.

LÖNNBERG (rapistelee lehteä)

Jaa kuinka?

MIMMI

Sitä naimisiin menoa. Eikä suinkaan kamreerillakaan olisi mitään sitä vastaan (kamreeri yskii hämillään). Tässä vanhennutaan kumpikin. Ja aina sitä tarvitsisi ijällisempänä paremmin toinen toistaan. Niin minä kuin kamreerikin, tarvitsisi — miten nyt sanoisin — noin — vielä vähän läheisemmin. Sattuu sairautta ja sellaista, niin oltaisi tässä ihan kuin toistemme turvana (Lönnberg vääntelehtii tuolissaan). Vaikka en minä mene sitä sanomaan, että nytkään vieroksisin. Enhän toki. Pidän kuin omanani, niin ihan kuin omanani toki. Mitenkäs muuten? Ja mitenkäpä me nytkään tässä ilman toisiamme (on ottanut käsityön ja istuutunut) — kaksi ijällistä ihmistä. Ijällisiähän tässä jo ollaan, Jumala paratkoon! Mutta olisi se sentään se papin vihkiminen — niinkuin sanotaan — selvempää kuin tämä kihlaus. Noin — kun toden sanon — ihmistenkin mielestä —

LÖNNBERG (hätäisesti)

Niin — niin (yskähtää).

MIMMI

Olisi — selvempää se olisi. Minäkin olisin, (nauraen) niinkuin Lehtinen sanoi, silloin kamreerska. Ihan se naurattaa. Ja kelpaisi meidän sitten tässä elellä.

LÖNNBERG (äkkiä)

Soiko siellä ovikello?

MIMMI (kuulostaen)

Ei — ei siellä mikä soinut. Ei. — Ohhoh! — Ja sitten sopisi minunkin noin kamreerin kanssa näyttäytyä ulkosalla, kaduilla ja teatterissa. Se on sentään niin nöyryyttävää, kun sanotaan vain Lönnbergin Mimmiksi, vaikka nyt ollaankin oltu kihloissa ja — niinkuin sen koko maailma tietää — saman katon alla monet vuodet —

LÖNNBERG (katsoo hajamielisenä kelloaan)

On —

MIMMI

Niin — on. On se. Ja niinkuin me olemme toisiamme aikoinamme hellineet. Mutta tahtoo se rakkauskin haihtua pois näin — mitenkä minä sanoisin — kuiviltaan. Hm! (alkaa vetistellä) Sehän se meidät yhdisti. Liekö nyt mikä eroittamassa ja vieroittamassa, kun kamreerikin on tullut niin harvasanaiseksi ja — (merkitsevästi) ja ruvennut nyt niin yhtäkkiä käymään niissä kokouksissaan — iltasin.

LÖNNBERG (säpsähtäen)

Eihän meitä nyt mikään — on vain tullut otetuksi liiaksi kaikellaisia toimia noissa yhdistyksissä —

MIMMI

Liiaksi, liiaksi. Sitähän minäkin olen sanonut. Niillä väsyttää vain itsensä, kun on raskaat virkatoimet. Kustaava Roslunnillekin sanoin siitä. Hänenkin miehellään oli niitä kokouksia jokikinen ilta, sanoo Kustaava. Hm, oli muka, vaikka kyllähän minä sen Roslund-vainajan tunsin. Oli sillä kokouksia, hyvin kyllä, — tillikoissa ja — (yskähtää) tupakkapuodeissa —

LÖNNBERG (hermostuneesti)

Niin, taisi olla.

MIMMI

Oli, tiesinhän minä. Mutta ei se Kustaava sellaisia hoksannut. Ja olisiko tuo ymmärtänytkään. Pakkailee kuitenkin aina juoruamaan muista — sellaisia — — — kamreeristakin —

LÖNNBERG

Häh?

MIMMI

Niin, vaikka enhän minä niitä usko. Joutavia sitä aina on puhuttu. Eihän sitä enää meidän ijällä. (Nauraa väkinäisesti.) Kyllä minä kamreerista huolen pidän, minä olen sanonut Kustaavalle. Jopahan minä laskisin hänet harhailemaan, olen sanonut. Eikä hän pyrikään, olen sanonut.

LÖNNBERG (levottomana)

Ei — ei mitenkään.

MIMMI

Kyllä minä kamreerin askeleet tiedän ja niistä selvän otan.

LÖNNBERG

Mitä niistä — tuollaisista jutuista!

MIMMI (kuivasti)

Niin — niin. Sitä minä olenkin aina Kustaavalle sanonut. Kamreerilla on oikeita kokouksia. Eihän se jouda kaikista Bergmannin Maijoista eikä Liukkosen Ruusoista huolimaan — ei — saatikka — (katkaisee rihmaa hampaillaan) saatikka Lilli Lindenistä!

LÖNNBERG (hätääntyneenä)

Ei, — ei — Mitä — mi-mitä ne puhuvatkaan? Ketä ihmisiä ne sitten taas ovat?

MIMMI

Eihän kamreeri niitä tunnekaan. Enkös minä sitä ole sanonut. Tämä Lindenin tyttö kuuluu olevan siinä Kairon tupakkakaupassa. Ja hänestä ne nyt taasen juoruavat — kamreeriin —

LÖNNBERG

Kuules pahuuksia. Enhän minä siitä edes tupakkaanikaan osta. Kaikkea sitä — keksitäänkin!

MIMMI

Siinäpä se. (Ovelasti silmäten.) Minä päätinkin ruveta ostamaan itse kamreerin sikarit, (nousee) Tuossakin kaapilla on nyt laatikko Baharabatia, niitähän kamreeri polttaa. Kävin itse hakemassa, ettei kamreerin tarvitse tupakkapuoteihin pistäytyä ja joutua juoruihin. Ja noudan vastakin. Tässä lähellä kun on tuo turkkilainen tupakkakauppa. Säästyy kamreeriltakin jalkavaivat. Mitäpä sitä nyt Kairossa käymäänkään.

LÖNNBERG (nolona)

Jaah! Mutta minä — olen — tuota — tuuminut muuttaa sikarilajia.

MIMMI

Mikä vahinko sitten, kun ostin näitä!

LÖNNBERG

Täytyy itseni käydä maistelemassa eri lajeja. Baharabatista saa yskää, kun sitä yksistään polttelee —

MIMMI (yskähtää merkitsevästi)

Ilmankos minä olenkin kuulostanut, että miten sen kamreerin kurkku on välistä niin käheänä. Vai siitä se tulee! Mutta minä pistäydyn heti tuohon turkkilaiseen — vai missä nyt olisi paras valikoima — ja tuon eri lajeja maisteiksi.

LÖNNBERG (avuttomasti)

Ei — ei — kyllä minä itsekin. Tulee kalliiksi ostaa tarpeettomia. Minä poltan kernaimmin − − tuota − Hollandsia —

MIMMI

Hollandsia! Niitä tarjottiin minulle juuri tuosta turkkilaisesta. Eihän toki kamreeri itse — ei, kyllä minä menen ja vaihdan nämä Hollandsiin. Kyllä minä menen, eihän kamreeri toki. Menen tästä keittiön rapun kautta, vain liina hartioilla, (menee kiireesti)

LÖNNBERG

Hiivatti. — Kylläpä se nyt vartioi, (raappii korvatustaan. Ovikello) Kukas nyt siellä? (menee eteiseen)

LILLI (eteisessä)

No, päivää, Iisakki.

LÖNNBERG (hämmästyneenä)

Mutta — Lilli! Miten sinä tänne ja tähän aikaan?

LILLI

Sain siskoni sijaiseksi täksi iltaa ja tulin tuomaan sinulle samalla sikareja. Kun et tänään käynyt, niin arvelin olevan lopussa, (astuu sisään) Toin Claroja, prima kvaliteeta, mietoja. Sinähän pidät niistä.

LÖNNBERG

Kiitos, kiitos. Olinkin juuri lähdössä sinua tervehtimään. (Laskee paketin kaapille).

LILLI

Hyväpä että ehdin ennen sinua. Pitäähän minun nähdä sinun kotisi, (keskellä huonetta) Annas, kun katson!

LÖNNBERG (levottomana)

Minun täytyy olla viidentoista minuutin perästä eräässä kokouksessa. (katselee kelloaan) Joudunkin sinua siten saattamaan.

LILLI

No, ei sinulla saa niin kiire olla, etten minä ehtisi sinun kotiasi katsomaan, (katselee) Tällaistako täällä on. Sievät huonekalut, mutta vähän mauttomasti järjestetty. — (Katselee ja tuumii.) Tuon sohvan tahtoisin siirtää tälle seinälle ja tuon piirongin tuonne — noin — se vaikuttaisi paremmalta — olisi enemmän tasapainoa. Kuules, Iisakki, minä teenkin sen paikalla. (Riisuu palttonsa) Katsos! Näin! Käy apuun.

LÖNNBERG (aivan hölmistyneenä)

Ei — ei nyt! Katsos mehän ehdimme sitten. Minulla — minulla on nyt kiire. Muutellaan toiste.

LILLI (joutuisasti)

Ei — äkkiä tämä käy — minä — nostan nuo tuolit syrjään — kas noin — ja nyt ota sinä sohvan päästä. — No — ota, ota!

LÖNNBERG

Maltahan (tarttuu vastahakoisesti) —

LILLI (siirtäen)

Kas niin! — vielä vähän — näin — Eikös sovi? — Ja sitten sohvapöytä! — Tuo pöytäliina on ruma! — (Lönnberg hermostuneena kuuntelee ja kurkistelee) Tuolit noin! — Tämä on hauskaa työtä. Minä niin mielelläni aitta möbleeraan. — Kukatkin on sijoitettava toisin. Kas, tämä tänne näin. — Ooh, miten oudot ruukkupaperit! — Ota sinä tuo palmu ja nosta se tuonne sotivan sivuun. Kuuletkos, Iisakki! Mitä sinä oikeastaan töllistelet? — Tartu, tartu nyt siihen. (Lönnberg siirtää)

LÖNNBERG (yhä hätäisemmin)

Niin, näes, minä pelkään, että emännöitsijäni saapuu ja kun hän näkee —

LILLI

Niin hän suuttuu, (nauraa) Piika! Hyvä tässä suuttuu! Annas, kun minä tulen taloon, niin ei siinä suututa. — Tuon rihkaman uunin otsikolta korjaan heti pois. Se on niin prostoita. Kaikellaisia porsliineja ja helyjä. Ei tuollaisia hienoissa paikoissa käytetä.

LÖNNBERG

Älä — älä — kajoo niihin. Älä —

LILLI (ei ole kuulevinaan)

Odotas. Minä nostan ne tuonne takahuoneeseen. (Menee ovelle).

LÖNNBERG

Älä hiivatissa mene enää sinne!

LILLI

No, mikä siellä sitten on? Sekö Mimmi? Lönnbergin Mimmikö?

LÖNNBERG

Ei — ei — Hän on ulkona, mutta jos sattuisi —

LILLI

Tulemaan, (nauraa) Tulkoon, (menee)

LÖNNBERG

Hiivatti noita naisia. Paha heidät periköön, (kuuntelee ovella) Ei Mimmi onneksi ole siellä —

LILLI (tulee)

Tuon täältä palvelustytön avukseni. (Tildalle) Mikäs sinun nimesi on?

TILDA (ovessa)

Tilta.

LILLI

Vai niin. — Tilda ottaa kiinni tuosta hyllyn sivusta. Nostamme sen tälle seinälle. — Sillä tavalla! — Tuo matto siirretään keskilattialle.---Hei, kuinka tämä käykin. — Minusta tulee, Tilda, sinun emäntäsi, ettäs tiedät.

LÖNNBERG

Lilli — no, no!

TILDA

Oikeako rouva?

LILLI

Rouva, rouva tietysti.

TILDA

Herra siunaa! Eikä Mimmi-neiti ole mitään puhunut.

LILLI

Mitäpä hän. — Ja nyt siirretään tuota taffelipianoa vähän syrjemmälle. — Iisakki, tule apuun.

LÖNNBERG (epätoivoissaan)

Jumala siunatkoon!

LILLI

Emmekö jaksaisi. Mokomaakin rähjää. Kevyt kuin höyhennaula. (Siirtävät.) Näin vaan! — (katselee) Nyt täällä alkaa näyttää joltakin. — Tilda, ota nuo maljakot tekokukkineen ja vie ne kyökkiin. Tuo sitten tomuliina tullessasi. (Tilda menee)

LÖNNBERG (vaipuu sohvalle)

Ohhoh!

LILLI

Joko nyt rupesi uuvuttamaan.

LÖNNBERG

Tuli kuuma.

LILLI (heittäytyy Lönnbergin viereen ja laskee kätensä tämän kaulalle)

Sinä olet heikko mies, Iisakki-kulta. Sinun pitää vahvistua. Jahka minä tulen taloon, niin saat hyvää ruokaa. Esimerkiksi kaurapuuroa aamiaiseksi joka päivä.

LÖNNBERG (uupuneesti)

Sitä minä jo saan nytkin.

LILLI

Olutjuustoa sitten.

LÖNNBERG

Sitäkin juon.

LILLI

Niin, no sitten täytyy keksiä jotakin muuta vahvistavaa. Esimerkiksi munia. — (Halailee) Kyllä täällä tulee suloista, Iisakki. Tuleehan?

LÖNNBERG (nyrpeästi)

Mahtaa tulla (huokaa).

LILLI (yhtäkkiä)

Ai, ai, tuo taulu on hirveä. Mihinkä se Tilda jäi? (ovella) Tilda! (Tilda tulee) Ota tuo taulu ja vie se kyökin seinälle. Odotahan tuossa on vielä pari muutakin. (Tilda menee)

LÖNNBERG

Minut perii paholainen!

LILLI

Kaikkea sinä olet antanut sen Mimmin tänne laahatakin. Tilda! (Tämä tulee) Kanna tuo fikus vaikka pellolle. Sehän on kamalasti rapistunut. (Tilda menee) Minä tuon rihkaman vielä (ovelle).

LÖNNBERG

Lilli, Lilli!

LILLI

No, mitä nyt?

LÖNNBERG

Älä, rakas Lilli, mene sinne.

LILLI

Ja miksikä en?

LÖNNBERG

Sieltä voi — siellä on — siellä on niin sekaista, vielä sekaisempaa kuin täällä —

LILLI (nauraa)

Ooh, sen kyllä uskon. Mutta mitäpä minä siitä (menee).

LÖNNBERG (syöksyy ovelle)

Älä Lilli-kulta! (kuuluu naurua) Mitä tästä perältäkin tulee? — Hiivatti sentään! — Ei — minä juoksen tieheni (menee eteiseen).

LILLI (tulee takaisin)

Iisakki — Iisakki!

LÖNNBERG (eteisessä)

Täällä olen. Minulla, suo anteeksi, on jo tulinen kiire.

LILLI (eteisen ovella)

No mitä vielä. Odotahan nyt. Tulen tästä minäkin. Mutta minunhan piti käskeä Tildan pyyhkimään tomut. Tilda! — Tule hetkiseksi vielä sisään, Iisakki.

LÖNNBERG (palttoo päällä ovella)

Missä minun knallini olikaan?

LILLI (huomaten sen pianolla)

Tässä näin, (sieppaa sen) Pidänkin sitä siksi, kunnes lasken sinut lähtemään. Yhdessähän me menemme, rakas Iisakki.

LÖNNBERG (happamena)

Parasta lienee.

LILLI

Tilda! Ei silläkään tytöllä ole korvia. Kaikki ne ovat samallaisia. Tilda!

LÖNNBERG (varoittaen)

Hst, hst!

LILLI

Ääntä sitä talossa olla pitää. (Tilda tulee) Oliko Tildalla nyt se tomuliina?

TILDA

On.

LILLI

Hyvä on. Alkaa nyt tuosta pianolta. Ja tekee tarkkaa, sillä kun minä ensi kerran tulen taloon, niin kiiltää pitää paikkojen. Ymmärtäähän, Tilda?

TILDA

Kyllä!

LILLI (istahtaa sohvalle)

Katselen vielä kerran ympärilleni. Nyt tämä jo joltakin näyttää. — Mutta kyliä kyökissä oli sekaista ja ruokasalissa sitten. Missä, Iisakki, sänkykamari on?

LÖNNBERG (viittaa keittiöön päin)

Se on tuolla.

LILLI

Siellähän on ruokasali ja keittiö. Oletko sinä päästä pyörällä, Iisakki? — (nousee) Tuolla se mahtaa olla — (menee oikealle).

LÖNNBERG (poissa suunniltaan)