Part 5

Seuraavana päivänä on hän jälleen vastaamatta naputuksiini ja kävelemään mennessäni en häntä enää näe. Hänen koppinsa pysyy päivästä toiseen autiona ja kun sieltä jälleen alkaa kuulua liikehtimistä, totean minä kävelemään mennessä, että olen saanut uuden naapurin, keski-ikäisen mustapartaisen venäläisen. Nuori suomalainen on kokonaan häipynyt näköpiiristäni -- kunnes kuukausien perästä, vasta keskitalvella tapaan hänet lutherilaisessa jumalanpalveluksessa, jolloin hän iloisena tulee minua tervehtimään ja kertoo, että hän silloin tuttavuutemme alussa äkkiä sairastui ja siirrettiin Krestyn vankilan sairaalaan, mistä palattuaan hänet sijotettiin uuteen koppiin, etäälle minusta. Hän oli jo silloin osannut venäläisen naputusjärjestelmän sekä koettanut sitä minullekin välittää: hän oli kirjottanut kaavan paperossikotelon kanteen ja koettanut kerran kylpemästä palattuaan työntää sitä oven alatse minun koppiini, vaikka onnistumatta.

Hän oli pohjoissavolainen nuorukainen, ollut matkalla Saksaan, mutta vangittu muutamain muiden keralla menomatkalla. Tällöin varsinaisesti tutustuessamme olin jo kauan ollut selvillä ilmiantajastani ja tähän ensimäiseen kunnon naapuriini kohdistuneet epäluulot sain panna niiden päähänpistojen tiliin, joiden heräämiseen vankikopin ilmanala on niin ihmeen edullinen. -- -- --

Pitkiksi aikoja supistuvat suomalaislöytöni näihin kahteen mieheen. Elän sellissäni mitä täydellisimmin ulkomaailmasta eristettynä, luullen meitä suomalaisia Shpalernajan muurien sisällä löytyvän ainoastaan kolme miestä.

Oikeata munkkikammioelämää!

Päiväjärjestykseni on vakiintunut seuraavaksi: kello kuudelta ylös noustua pesen koko yläruumiini ja teen sen jälkeen tavalliset voimisteluliikkeeni. Vuoteen koottuani ja nostettuani seinälle lakaisen lattian, minkä jälkeen heti seuraa aamuteen juonti, mikä samalla käy myöskin aamiaisesta. Sen päälle sytytän päivän ensimäisen paperossin -- poltan niitä säännöllisesti kaksitoista kappaletta päivässä -- sekä otan esille Trastin kielioppaan, josta isken päähäni vissin määrän sanoja ja lauseparsia, kuulustellen samalla itseltäni eilispäivän "läksyn". Sitten otan esille "Bragelonnen varakreivin", jonka lehtien reunat ja yleensä kaikki tyhjät tilat olen varannut käsikirjotuspaperiksi, koska osastonvartian sanojen mukaan en kerta saa muuta paperia siihen tarkotukseen.

Oulun lääninvankilassa alotin Suomen itsenäisyysaatteelle rakentuvan historiallisen näytelmän, jonka aiheen jo vuosia sitten olen tarkkaan tutkinut. Sitä ryhdyn nyt jatkamaan, säe säkeen jälkeen syntyy romaanin reunoihin, minä unhotan olotilani ja ympäristöni sekä tunnen todellista luomisriemua. Kun istuminen epämukavalla rautalevyllä alkaa vaivata, sytytän paperossin ja nousen kävelemään.

Noin kävellessäni ja ajatusten harhaillessa omia teitään tapahtuu tavallisesti, että sisäisen näköni eteen ilmestyy yhtäkkiä af Enehjelm kelmeine kasvoineen ja häijysti tuijottavine silmineen, joiden alustat ovat painuneet ja kuolleella verellä. Minut valtaa kiihtymys ja ankara sydämenlyönti, tasainen kävelytahtini muuttuu epätasaisesti harppailevaksi ja käteni tekee huomaamattani huitovia liikkeitä... Ja kun vihdoin saan karkotetuksi mielestäni Enehjelmin, marssivat eteeni tyhmine naamoineen ne hänen kätyrinsä, suomalaiset poliisimiehet, jotka olivat minua vangitsemassa ja vainukoiran uskollisuudella pyydystivät saalista venäläiselle santarmille. Koetan päästä näistä ikävistä ja kiihdyttävistä kohtauksista, mutta säännöllisesti joka päivä palautuvat ne takaisin ja saavat minut lopulta epäilemään siinä piilevän jotakin taudinomaista.

Kirjottamalla ja edestakaisin kävelemällä kuluu päivä loppuun. Milloin väsymys tavallista herpaisevampana valtaa, silloin laittaudun noiden pöytänä ja penkkinä palvelevien rautalevyjen varaan niin mukavasti kuin se suinkin käy, nojaan pään käsiin ja koetan nukahtaa.

Kohta iltateen jälkeen, siinä seitsemän paikkeilla, laittaun vuoteeseen ja otan kirjan käsille. Luen vain pienin annoksin, saadakseni nuo pari romaania kestämään mahdollisimman kauan. Päivällä en niihin lainkaan kajoa ja lukemisen keskeytän aina jännittävimmälle kohdalle, mikä tekee seuraavan illan odottamisen mieluisaksi.

Tietenkään ei parin kirjan lukeminen säästellen käyttäenkään riitä kovin kauaksi. Kun ne ovat auttamattomasti lopussa, tuntuu elämä entistäkin harmaammalta ja autiommalta. Pitkät iltahetket täytyy nyt kokonaan täyttää omilla mielikuvillaan. Ja käyhän se sekin.

Mutta eipä kestä kauan kun saan jälleen lukemistakin. Eräänä päivänä tuo vartia koppiini kolme kirjaa. Käy selville, että vankilassa on kirjastokin, josta joka maanantai lainataan vangeille kaksi tai kolme kirjaa.

Mainiota! Kunpa nyt osaisin jotenkutenkaan venäjää.

Alan tarkastella kirjoja. Kaksi niistä on suurikokoista. Ne ovat erään arvokkaan aikakauskirjan sidottuja vuosikertoja. Kolmas, sinisiin pahvikansiin sidottu, on pienempi ja litteä. Kun avaan sen nimilehden, olen ällistyksestä miltei huudahtaa. Lehden yläreunassa seisoo selvin länsimaisin kirjaimin: Maiju Lassila, sekä sen alla: Pekka Puavalj.

Heureka! Shpalernajan kirjastossa on siis suomalaistakin kirjallisuutta, vieläpä aivan uusinta lajia.

Kirjaa selaillessani tunnustan itselleni, etten ole lukemalla lähimainkaan jaksanut seurata tämän hermafrodiittisen ammattiveljeni kintereillä, hänen kirjottamalla kartuttaessaan suomalaista kirjallisuutta. Viimeinen saavutukseni oli "Pojat asialla" ... vai oliko se ehkä "Nuori mylläri", mutta mikä kirjatulva olleekaan niiden ja "Pekka Puavaljin" välillä! Korvatakseni edes hiukan laiminlyöntiäni alan nyt sitä perusteellisemmin lukea tätä niin omituisissa oloissa ja niin odottamatta käsiini joutunutta kirjaa. Ja totisesti, nautinpa kelpo tavalla siitä klassillisesta tavasta, millä hän kuvailee noita elämän peruskysymyksistä jaarittelevia savolaisia, joiden ikenissä riippuu piipun nysä ja aivoissa pötköttää laiska ajatuksen katkelma...

Mutta kirja herättää mielenkiintoani muullakin kuin pelkällä sisällöllään. Muutamia lehtiä edettyäni huomaan eräällä sivulla pieniä pisteitä, joita jollakin terävällä kärellä on painettu sinne tänne erinäisten kirjainten alle. Kokoan nuo täten merkityt kirjaimet sanoiksi ja saan lauseen: "Meitä suomalaisia on täällä ainakin parikymmentä miestä." Hiukan etempänä ilmottaa eräs, mainiten aluksi nimensä, olevansa Härmän pohjalainen sekä tulleensa vangituksi valtiollisista syistä.

Mielikuvitukseni riehahtaa liikkeelle. Täällä olisi siis niinkin suuri joukko suomalaisia ja minä kun olen luullut niiden supistuvan kolmeen! Ketähän ne voinevatkaan olla? Ties kuinka monta tuttua niiden joukosta löytyisi. Koetan arvailla ja käyn mies mieheltä läpi tuttavapiirini...

Mutta eräänä päivänä saan toiseltakin taholta vahvistuksen ilmotukseen, että täällä on melkonen joukko suomalaisia. Sen antaa vankilan parturi, joka -- itsekin vanki --, kerran viikossa parturituvaksi järjestetyssä kopissa vartian läsnäollessa ajaa niiden vankien parrat, jotka haluavat siihen tarkotukseen uhrata kymmenen kopeekkaa kerralta. Kun minut vartia ensi kerran -- partani on silloin jo kasvanut kiusallisen pitkäksi -- saattaa parturiin ja minä istahdan tuoliin, hämmästyttää parturi, nuori venäläinen, minut seuraavilla suomeksi lausumillaan sanoilla:

-- Parta pois?

-- Ah, osaatteko suomea? -- kysyn ilahtuneena.

Mutta ei, sen enempää hän ei juuri osaa ja senkin vähän on hän oppinut ollessaan parturina Suomen asemalla, ja sitten:

-- Sdjes mnogo finnof -- täällä on paljon suomalaisia, ja niiltä hän on tietysti aina jonkun sanan oppinut.

Tekisi mieleni udella, muistaako hän noiden suomalaisten nimiä, mutta vartian läsnäolo estää minut siitä.

Sitä uteliaammin alan tästä lähin kävelemässä tai perjantaisin kylpemässä käydessäni pälyillä ympärilleni, keksiäkseni kohtaamieni vankien joukossa suomalaisia. Väliin luulenkin huomaavani selvästi suomalaisia kasvon tyyppejä, mutta ne ovat minulle ennestään tuntemattomia ja sananvaihtoon ei ole pienintäkään tilaisuutta. Riekkiäkään en seuraavilla kylpykerroilla näe enää edes vilahdukselta.

Niiden seitsemäntoista joukossa, jotka ovat kanssani yhtaikaa kävelemässä, en huomaa yhtään suomalaiselta näyttävää, kun kerran, ollessani sisäänkäytävän vieressä karsinassa, saan kehäaidan läpi tilaisuuden heitä tarkastella, heidän yksitellen poistuessaan kävelypaikalta. Ne ovat kaikki selvästikin venäläisiä, useimmat herrasmiehiä eri ikäluokista, toisilla tshinovnikan univormu päällään.

Hyvin usein näen ulos tullessani tuossa edellä mainitussa karsinassa vanhan, kankealiikkeisen ja tursistuneen herran, jolla kesäkuumallakin on jaloissaan vuoratut päällyskengät ja jonka silmänalustat ovat pussistuneet. Äreänä kuin bulldoggi liikkuu hän häkissään ja näyttää olevan valmis räjähtämään mitä kiukkuisimpiin solvauksiin, jos joku uskaltaisi liiaksi häntä lähennellä. Mikähän bojari sekin lie? Ties, vaikka itse sotaministeri Suhomlinof, jonka tiedän parastaikaa petoksiensa takia istuvan telkien takana. Suhomlinoviksi alankin sitten itsekseni nimittää tuota maailman menoon nähtävästikin syvästi myrtynyttä kohtalotoveriani.

Kävelykarsinain seinämissä, vaikeammin huomattavissa kohdissa, huomaan toisinaan kaikenlaisia pieniä tiedonantoja, esim. "Privjet anarchistami -- terveisiä anarkisteille", y.m. sekä alla milloin koko nimi, milloin vain alkukirjaimet ynnä kopin numero. Suomalaisia tiedonantoja tai nimiä en alkuaikoina keksi yhtään.

Eräänä päivänä huomaan, että kävelykarsinaani putoaa ilmasta jotakin. Etsin katseillani ja keksin maassa limpun sydämestä puristetun pienen pallon. Sen kylestä pistää näkyviin pieni, rullalle käännetty paperi. Arvaan että se on viskattu jonkin kopin ikkunasta. Tulen täyteen mitä kiihkeintä uteliaisuutta. Kiertelen sitä kuin kissa kuumaa puuroa ja kun vartiain silmä välttyy, sieppaan paperin kouraani. Kurkistan siihen hätäisesti ja tunnen pettymystä, nähdessäni siinä venäläistä kirjoitusta. Eräs anarkisti siinä ilmoittaa nimensä ja koppinumeronsa sekä lausuit terveisiä aatetovereilleen.

Mitäpä jos olisi minunkin kirjottaa jonnekin nimeni sekä terveiseni toisille suomalaisille? Vai olisiko mukavampi kirjottaa paperilapulle kopissani, sekä jättää se sitten tänne? Mutta itsesäilytysvaisto pidättää minua siitä, sillä arvaan kävelykarsinain olevan tarkan valvonnan alaisia. Siitä saankin pian tuntuvan esimerkin.

Muutamana iltana, kun olen jo makuulla, astuu koppiini osastonvartia, matkassaan upseeripukuinen päällikönapulainen, pitkäkoipinen laiheliini, jolla on kourassaan muutamia lappuja harmaata paperia. Komennettuaan minut ylös, jolloin yöpaidassani saan seisoa smirnaassa tuon koipeliinin edessä, näyttää hän minulle noita lappuja, joissa huomaan suomalaista kirjotusta, sekä murahtaa jotakin.

-- Oot shie kävelyss' kiruttanut? -- tulkitsee osastonvartia, josta aluksi ymmärrän yhtä vähän kuin pomoshnikankin murinasta.

Tihrusilmänsä tuimassa vireessä tinkaa äijä, olenko minä "kiruttanut", kunnes asia yhtäkkiä selviää minulle: tahtovat tietää, olenko minä jättänyt kävelypaikalle nuo kirjelappuset. Ehätän lujasti ilmottamaan että: ei! Pomoshniekka tempaa hyllyltä "listokin", jossa oli merkittynä nimeni ynnä vangitsemistani koskevia seikkoja. Verrattuaan nimeäni paperilapuissa oleviin huomaa hän minut viattomaksi, minkä jälkeen he ääneti poistuvat -- arvatenkin mennäkseen jonkun toisen suomalaisen koppiin, sieltä kolmanteen, kunnes mahdollisesti keksivät sen poloisen, joka on ollut kyllin varomaton turvautuakseen tällaiseen kirjevaihtoon.

On omituista, kuinka siellä kävelypaikalla mielikuvitus ponnahtaa lentoon. Kaihoisana kääntyy vangin katse taivasta kohti, josta oikeastaan vain ahdas kaistale näkyy tänne umpinaisen ja pölyisen pihan pohjalle. Vaaleat kesäiset pilvenhattarat, jotka niin keveinä ja huolettomina ilman päämäärää kuin huvimatkalaiset purjehtivat horisontin yli, tempaavat mielikuvituksen mukaansa tuonne rajattoman vapauden maille. Linnut, jotka nopeassa lennossaan leikkaavat horisonttia, herättävät kateutta ja saavat vapautensa menettäneen tuntemaan elämänsä kaksinverroin painavalta.

Ah, kun saisikin vaihtaa osia noiden siivekkäiden matkalaisten kanssa! Tai kun olisi huostassani taikasana, jolla silmänräpäyksessä voisi muuttaa itsensä linnuksi! Jospa nyt esimerkiksi venäläinen sana "rebjonok" saisi huulillani yhtäkkiä sellaisen voiman.

No, lausunpa siis: rebjonok! ja samassa tapahtuu muutos: kutistun silmänräpäyksessä oman nyrkkini kokoiseksi, jalat hoikkenevat lyijykynääkin ohuemmiksi ja käteni laajenevat keveiksi, ilmaviksi siiviksi, samalla kun silmäni saavat penikulmien päähän kantavan näkövoiman. Tuskin ovat vartiat äkänneet, mitä karsinassani on tapahtunut, kun minä kirkkain lirityksin, johon suljen kaiken vahingoniloni ja vapauden riemuni, livahdan ylös räystäälle. Sieltä katselen hetken sitä paniikkia, mikä pihalla syntyy, kun yksi vangeista huomataan kadonneeksi. Sitten tempaa yläilma minut puoleensa. Neva kiiluu allani kuin hopeanauha ja tuhansien kirkkojen katot kimaltelevat kuin kultaiset pisteet. Saatuani yleissilmäyksen Pietarista suuntaan matkani pohjoiseen. Vasemmallani päilyy Suomenlahden pinta, oikealla Laatokan vedet ja tummana kaistaleena niiden välissä Viipurin kannas havumetsineen, kunnaineen ja pienine järvineen. Tuolta edestäpäin kohoaa näkyviin vanha Torkkelin linna, jääden jo seuraavassa hetkessä taakseni, samalla kuin Saimaan monisokkeloinen vesistö levittäytyy alleni... Yhä vain eteenpäin kuulaassa, äänettömässä avaruudessa. Mahtavana peililasina kimalteleva järvenselkä toisensa jälkeen siirtyy näköpiirini läpi. Kuopiokin Kallavesineen ja Puijoineen on jo jälellä, allani ovat Suomenselän tummat havumetsiköt ja niiden takaa aukenevat kotiseutuni laajat tasangot. Vielä muutama siivenveto ja jo keksii silmäni tuolla lakeuden keskellä pienen taitekattoisen asumuksen. Laajoja kaarteita tehden laskeudun alas ja istahdan aitan harjalle. Siinä edessäni istuu vaimoni keinulaudalla ja lapset leikkivät nurmikolla. Mutta annahan olla, kun he menevät sisälle, livahdan minäkin sinne avonaisesta akkunasta ... "rebjonok!" ja siinähän seison omassa persoonassani sanattomiksi ällistyneiden omaisteni keskellä...

Tuskin olen tämän ilmaseikkailun saanut onnellisesti loppuun suoritetuksi, kun mielikuvitukseni ryhtyy vastustamattomalla voimalla panemaan toimeen toista samanlaista.

Tällä kertaa saa vanha ruskea kevätpalttooni, joka riippuu siellä ylhäällä koppini seinällä, sellaisen taikaominaisuuden, että joka pukee sen päälleen ja lausuu "rebjonok!", muuttuu samassa näkymättömäksi. No, panen sen oitis kävelyltä palattuani toimeen. Sullon palttoon poveen kaiken mitä minulla on arvokasta kopissani. Sitten: rebjonok! ja minua ei näe kukaan. Täynnä jännitystä jään odottamaan, kunnes vartia tirkistää ovilasista sisään. Hänen silmänsä muljahtelee hätäisesti, kun hän suuntaa sen koppini jokaiseen loukkoon. Seuraavassa hetkessä ratisee lukko, ovi työntyy auki ja kauhistunut vartia syöksyy sisään. Hän penkoo vuoteen, kurkistaa W.C:hen, tarkastaa akkunan, mutta vangista ei näy jälkeäkään. Juoksujalkaa, kasvoillaan epätoivon ilme, rientää hän osastonvartian luo. Sillä aikaa siirryn minä, povi pullollaan tavaroita, kaikessa rauhassa käytävään, pysähtyen sinne hetkeksi havaintoja tekemään. Seuraa yleinen häivytys, paikalle rientää joka suunnalta vartioita, päällikön apulaisia ja lopuksi itse päällikkö. Jälleen nuuskitaan joka soppi minun kopissani, ihmetellään, kiroillaan, hosutaan... Jei bohu, sitä elämää! Minä nauran katketakseni ja lähden sitten hiljalleen painumaan ulos. Mutta kun vastaani rientää yhä uusia vartioita, niin enpä malta olla lyömättä heiltä jokaiselta lakkia päästä ja siitäkös paisuu meteli ja sekaannus kaksinkertaiseksi. Pääsenpä sitten vihdoinkin ulos vankilan sokkelokäytävistä ja alan Liteinin katua pitkin kaikessa rauhassa painautua Suomen asemaa kohti. Mutta kun vastaani tulee yhtenään sotilashenkilöitä, santarmeita ja kenraaleja, valtaa minut äskeinen kiusaus ja minä huitasen jokaiselta lakin katuun. Sitä huutoa, kiroilua ja naurunrähäkkää, mikä siitä nousee pitkin katua!... Asemalla etsin Suomeen lähtevän junan, kiipeän ensi luokan vaunuun ja asetun mukavasti hyllyvälle vieterisohvalle. Sattuupa siihen sitte vastapäätäni istumaan itse santarmikenraali Eremin. Kun hän junan liikkeelle lähtiessä levittää eteensä Novoje Vremjan, sytytän minä paperossin ja puhallan joka savun hänelle vasten silmiä. Äijä murisee ja elehtii, kunnes hermostuneena viskaa sanomalehden kädestään ja pakenee toiseen osastoon...

Sitten vaellan minä eteenpäin halki Suomen, pannen toimeen rajattoman määrän hassunkurisia kepposia, kunnes vihdoin päädyn kotiin ja tuon taikasanani voimalla ilmestyn tyhjän keskeltä omaisteni eteen.

Olen niin täydestä sielustani mukana tällä matkalla, että unohdan kokonaan ympäristöni, hymyilen onnellisena ja teen asianhaarain vaatimia eleitä. Vasta kotiin päästyä havahdun siihen, että joukko hymyileviä naamoja vartialavalta on suunnannut katseensa minuun.

Mielikuvani haihtuvat siinä tuokiossa ja harmistuneena alan minä vinhasti astella pitkin kävelykarsinan kovaksi tallattua sorapohjaa.

Kun vartiain katseet ovat jättäneet minut rauhaan, istahdan penkille ja alan vuorostani tarkastella heitä. Niitä on puolikymmentä miestä, jotka peräkkäin astuen kuin hanhet kiertävät tuota pyöreätä, rintasuojalla ja katolla varustettua lavaa. Yksi niistä, pitkäkasvoinen ja kalvakka nuori mies, näyttää tutulta, ainakin profilissa nähtynä. Kestää kuitenkin hyvän aikaa, ennenkuin muistan, että olen nähnyt tuon saman profilin pikku poikasena Kyläkirjaston Kuvalehdessä. Siinä oli kuvattuna muutamia siperialaisia lakkeja ja kunkin lakin sisällä oli pää. Yksi niistä päistä oli juuri hänen näköisensä.

Se on suunnattoman uninen mies -- ehkä jonkun maaorjan jälkeläinen Oblomofkan tilalta. En huomaa hänen juuri koskaan juttelevan toisten kanssa ja aina kun vartiat kävelyajan lopulla istahtavat jakkaroilleen eri puolilla lavaa, painaa hän silmänsä kiinni ja nukahtaa. Kun syntyy jotakin kolinaa, avaa hän ne jälleen, haukottelee, tuijottaa eteensä kuin näkisi tämän arkisen ympäristönsä ensi kertaa. Muutaman viikon kuluttua häviää hän sitten ainiaaksi näkyvistäni. Ehkä on ottanut virkaeron, saadakseen perusteellisesti ja häiriintymättä nukkua.

Noista kävelyvartioista ansaitsee kuitenkin ennen muita tulla mainituksi kaksi varsin kunnianarvoista vaaria. Ne ovat aina paikallaan tuossa hiljalleen kiertävässä kehässä niin kauniilla kuin pahallakin säällä, niin pyhänä kuin arkenakin. Ei edes joulupäivän vaisu aurinko näe heidän paikkaansa tyhjänä. Kello seitsemästä aamulla kuuteen illalla ovat he joka ikinen päivä toimessaan kävelypaikalla. Totisesti ovat he kaksi malliksi kelpaavaa rattaanhammasta tsaarillisen despotian monimutkaisessa koneistossa.

He ovat vähintäänkin kuuskymmenvuotiaita molemmat. Toinen on venäläiseksi harvinaisen ryhdikäs ukko, jolla on jääharmaa tuuhea parta. Olen alkanut häntä itsekseni nimittää Makarohviksi. Hän on hellittämättömän valpas toimessaan ja pikkumainen muotojen noudattaja. Ohuella ja äkäisellä äänellä murahtaa hän kohta huomautuksen, jos huomaa vangin tulevan kävelemään takki avoinna tai muutoin pienimmälläkään tavalla poikkeavan vankilan usein naurettavan pikkumaisista ja toisinaan suorastaan käsittämättömistä säännöistä. Hänen äänensävystään ja puhetavastaan kuvastuu jo koko hänen luonteensa. Varmastikin olisi hänestä muodostunut alaisilleen oikea byrokraattinen kiusanhenki, jos hän vanginvartiatoimen sijasta olisi joutunut esim. virastonpäällikkönä tsaaria palvelemaan. Kenraalina olisi hän tunnontarkka järjestyksen pitäjä ja tiukka sotilasten harjottaja, mutta taisteluiden johtajana joutuisi hän aina tappiolle, sillä vähäpätöisiin muotoseikkoihin yhtämenoa takertuen olisi hän kykenemätön katsomaan asioita suurin piirtein.

Toinen vanhus on oikea venäläinen orjasielu kumarine harteineen ja laihoine, pakkasen puremine kasvoineen. Hänellä on aina yllään ikivanha, nukkavieru sinelli ja käytöksessään on hän itse siivous. Hän kävellä lyyhää keppiin nojaten ja kupeella raahautuu kantimessaan pitkä sapeli. "Vetää palveluksen nauhaa" kuuluu sananmukaisesti käännettynä eräs sanontatapa venäjänkielessä. Se tuntuu minusta niin mainiosti soveltuvan tuohon kunnon starikkiin ja joka kerta muistuu se mieleeni, kun kävelemään tullessani luon katseeni lavalle ja näen hänen etukumarassa, kasvoillaan resignoitu ilme, lyyhäävän eteenpäin ja kepillään kolkkivan lavan permantoon. Tuntuu kuin tuohon olan yli kiertävään sapelin remmiin olisi kiinnitetty joku näkymätön taakka, jota hän aamusta iltaan hyödyttömästi raahaa ympäri lavaa...

Tuo lavalla liikehtivä vartiakehä on kuin jonkun näkymättömän akselin ympäri kieppuva ratas, joka pyörii yhteistoiminnassa lukemattomien muiden ratasten kanssa venäläisen byrokratian suunnattomassa koneistossa. Ja nuo kaksi sitkeätä ukkoa ovat kaksi lohkeamatonta hammasta tuossa aamusta iltaan, viikosta viikkoon ja vuodesta vuoteen pyörivässä rattaassa.

Tätä kirjottaessani on Shpalernajan vankila puolittain raunioina ja autiolla kävelypaikalla on kekäleitä ja tuhkaa. Mitä tehnevät tälläkin hetkellä nuo kaksi ukkoa? Varmaankin kävelevät ympäri ahtaan asuntonsa permantoa. En voi kuvitella heitä muuten kuin ympyrää kiertävinä. Sitä he ovat tehneet vuosikymmenet ja sen on täytynyt painua heillä niin veriin, että he eivät tule enää ilman sitä toimeen. Ja kun he kerran kuolevat, asettuvat heidän henkensä Shpalernajan autiolle pihalle ja uskollisina tsaarivaltaisille ihanteilleen kiertävät ikuista kehäänsä...

VI

NÄLKÄÄ, LIKAA, RUSSAKOITA...

On lauantaipäivä ja mieleeni kohoaa aito maalainen lauantai-idylli savuavine saunoineen. Päästäkseni sen synnyttämästä apeamielisyydestä suuntaan huomioni muualle ja alan siivota koppiani.

Ensin kostutetulla rievulla tomut pöydältä, hyllyltä, akkunankynnykseltä ja seiniltä niin korkealle kuin ulotun. Sitten tulee lattian vuoro. Mutta riepuni on liian pieni lattian luutuamiseksi. No, koetanpa siis tulla toimeen niiniluudalla. Kostutan sen siis hyväksi kranan alla ja pirskutan lisäksi vettä ympäri lattian. Sitten rupean hankaamaan.

Mutta sitä tehdessäni teen piankin odottamattoman havainnon. Lattialla on likaa kerroksittain. Kosteus on möyhentänyt sen, niin että se muodostaa luokoja luudan eteen, lähtemättä silti irti lattiasta.

Minun täytyy keskeyttää työni, sillä pehmoisella niiniluudalla tässä ei valkene mitään. Pitäisi olla vähintäänkin tasakärkinen rautalapio, jolla kaapisi lian irti, sekä sitten muutamia ämpärillisiä kuumaa vettä ynnä puolikymmentä litraa lysoolia. Mutta mistäs otti ne hyvyydet. Eihän toki Venäjällä ryhdytä sellaisiin ponnistuksiin niin vähäpätöisen asian kuin puhtauden takia. Riittäähän ihmisille toki limppukin!

Suursiivouksen yritykselläni olen saanut vain sen aikaan, että möyhentynyt lika askelteni alla litisee kuin savista kylän tietä kävellessä sekä juuttuu paksuina tieroina kengänkorkoihin. Uh, kuinka se inhottaa ja suututtaa!

Kopissa ei ole nähtävästikään ikipäivinä suoritettu suursiivousta. Ei edes tarkastusten edellä. Tarkastaja kiinnittää tietysti huomionsa vain siihen, ovatko salvat ja ristikot kunnossa ja vangin tallella pysyminen taattu. Toisaalta on kyllä hiukan uudenaikaisuuttakin päässyt pujahtamaan vankilan muurien sisälle, sillä onhan täällä lainakirjasto. Mutta puhtaus, sehän ei kuulu venäläisen elämän sisältöön.

On kuvaavaa, että rangaistusvangit hankaavat jalkaan kiinnitetyillä rasuilla joka aamu käytävän lattian, mutta kopeista, jotka ovat tärkein osa vankilaa, niissä kun elää ihmisiä ympäri vuorokauden, ei piitata siinä suhteessa mitään. Mutta niiden seinät ja lattiat eivät ole niin näkösällä kuin käytävän. Niinhän sivistyneenä esiintyvällä venäläiselläkin saattaa kiiltävän ja parfymeeratun pinnan alta löytyä likaiset alusvaatteet. Kuinka usein sen saakaan todeta, että europpalaisuus ei ole venäläiseen elämään päässyt pintaa syvemmälle tunkeutumaan.