Part 6

Kun sanon, ettei kopissani ole ikinä suoritettu suursiivousta, teen siinä hiukan vääryyttä. Täällä on kuin onkin joskus aikojen aamuna suoritettu sellainen. Nähtävästi on lattialle holvattu ämpärittäin vettä ja sitten hartiavoimin hangattu luutatyngällä, sillä lokaa on räiskynyt seinille lähes metrin korkeudelta. Sitä ei ole viitsitty viruttaa pois, vaan se on saanut kuivaa siihen paikoilleen, nähtävästikin merkiksi ja lohdutukseksi jälkeen tulevaisille, että on tätä sentään joskus siivottu.

Näin ollen on viisain menettely antaa lian ja pölyn uusina kerroksina kaikessa rauhassa painua lattiaan sekä koettaa pysytellä tietämättömänä koko asiaan nähden. Niinhän nähtävästi tekevät vartiat ja päällystökin, jos he yleensä lainkaan siitä asiasta piittaavat. Istun siis pöydän ääressä ja odotellen lattian kuivumista muistelen koppiani Oulun lääninvankilassa kuin kadotettua paratiisia. Sinne tuli kahdesti viikossa rangaistusvanki, mukanaan harja, ämpäri kuumaa vettä sekä lysoolia, pyyhkien ja hangaten huonekalut ja lattian, niin ettei pölyhiukkasta näkynyt missään. -- -- --

Russakka!

Sen tuntosarvet pistävät eräänä päivänä näkyviin oven raosta. Todettuaan että kopissa on asukas, palaa se takaisin, arvatenkin jättämään kertomusta sille joukkokunnalle, jonka etulähettinä ja vakoilijana se on lähtenyt liikkeelle. Asukkaalla varustettu koppi tietää, että siellä on myöskin limppua, sokeria ja kaikenlaisia ruuantähteitä ja että sinne kannattaa siis perustaa siirtokunta. Eikä aikaakaan, kun seinälle hyllyn lähettyville ilmestyy ruskeakaapuinen sarviniekka. Pyydystäessäni sitä parhaillaan kiinni näen toisen vilahtavan pöydällä, missä se vikkelästi kätkeytyy astiain suojaan. Niitä on siis jo ilmestynyt koppiini useampia, ties mitä teitä kulkeneina.

Vuorokauden kuluttua ne ovat jo kuin kotonaan. Niitä vilisee kaikilla seinillä, enimmän kuitenkin hyllyn ja pöydän tienoilla.

Minulle tuottaa aluksi huvia seurailla tuollaisen pitkämekkoisen lurjuksen retkeilyä seinällä, kuinka se herkkiä tuntosarviaan liikutellen kulkee päämääräänsä, jossa tavallisesti on joko leivänmurene tai muuta syötäväksi kelpaavaa.

Kaikki ensiksi tulleet ovat noita tavallisia punaisen ruskeita, jommoisia venäläisten maahan tuomina silloin tällöin Suomessakin tapaa. Mutta eräänä päivänä ällistyn kelpolailla, keksiessäni seinällä pöydän yläpuolella ihan lumivalkoisen russakan. Aluksi päättelen, että se on tämän kunnianarvoisan siirtokunnan ikäpresidentti, mutta pian saan aihetta otaksua, että valkoiset russakat muodostavat oman erikoisen rotunsa. Niitä ilmestyy kammiooni useampia ja eräänä päivänä tapaan sellaisen, tietysti hengetönnä, soppa-annoksestani.

Seuraava keksintöni on pikimusta, luteen kokoinen ja tavattoman vikkelä russakkalaji, jota on hyvin työläs saada kiinni. Ja sitten: kaikenlaisia värivivahduksia lumivalkoisen ja pikimustan välillä. Samoin eri suuruuksia pienestä pikimustasta lähtien suuriin, hitaasti liikehtiviin ja limaisiin hirviöihin saakka.

Ne lisääntyvät, etupäässä kai sisäänmuuttojen kautta, tavattoman nopeasti ja muuttuvat suoranaiseksi maanvaivaksi, sillä ruokia ja ruoka-astioita on niiltä miltei mahdoton suojata. Niiden tutkiminen ja lajittelu ei tuota minulle enää mitään mielenkiintoa, minkä vuoksi julistan niille säälimättömän sodan. Kun kaljuseinäisessä kopissa ei ole minkäänlaisia rakoja, mihin ne voisivat piilottua, pääsen minä verrattain pian aseman herraksi. Loput pakenevat kauhuissaan ovenrakojen ja ilma-aukkojen kautta.

Mutta ei ole mikään mieluinen asia ottaa hengiltä tuollainen suuremman lajin ruskeamekko. Kun viskaa sellaista otusta tulitikkulaatikolla, räiskähtää sieltä kylmä lima vasten silmiä, ellet arvaa asettua tarpeeksi pitkän välimatkan päähän.

Tällaista yleistä russakkajahtia seuraa parin tai kolmen päivän rauha. Mutta sitten alkavat oven raossa viplotella uusien vakoilijain tuntosarvet ja pian vilisee niitä jälleen kaikilla seinillä. Alakerran käytävässä olevat valtaiset jauhosäkkipinot tarjoavat niille mukavia sekä ruoka- että piilopaikkoja ja sieltäkäsin lähettelevät ne siirtokuntia ympäri vankilaa. Taistelu niitä vastaan pysyvän rauhan saavuttamiseksi on aivan toivotonta.

Toisinaan syvennyn tuollaisen ruskeakauhtanaisen otuksen liikkeitä seuraillessani miettimään, mikä russakan ja venäläisen sitoo niin kiinteästi toisiinsa. Kun teekeittiönkin sanotaan olevan kiinalaista alkuperää, (toisinnon mukaan taas ainoa kone, jonka venäläinen on keksinyt), jääpi jälelle ainoastaan russakka, joka on puhtaasti venäläinen ilmiö. Se viihtyy niin mainiosti venäläisen läheisyydessä ja seuraa häntä uskollisesti kaikkialle. Jos uudenaikaiseen helsinkiläiseen kivitaloon ilmestyy russakka, on se varma meikki siitä, että samassa talossa asuu venäläinen perhe. Tai päinvastoin, jos suomalaiseen kaupunkitaloon asettuu venäläinen perhe, olkoon kuinka hienoa herrasväkeä tahansa, ilmestyy kohta näyttämölle myöskin russakka.

Kuinka se muuan juttu nyt olikaan? Eräällä helsinkiläisellä herrasväellä oli kutsut. Vierasten istuessa illallispöydässä ilmestyi siihen kaikkein nähtäville russakka. Skandaali olisi ollut valmis, ellei talon isäntä olisi pelastanut piinallista tilannetta rauhallisesti ilmaisemalla, että samassa porraskäytävässä asuu venäläinen herrasväki.

Täytyyhän näin ollen russakalla ja venäläisellä olla joku kiinteä psykologinen yhteys. Ja eikö tuossa pehmoisessa laumaoliossa, joka tunkee kaikkialle ja miltei huomaamatta valtaa itselleen alueita, samalla kuin sen voima perustuu paljouteen ja suureen sikiäväisyyteen, eikö siinä ole paljon, mikä muistuttaa venäläisistä kansallisominaisuuksista?

Näihin russakkoloogisiin mietteisiin syventyessäni muistuu elävänä mieleeni eräs pikku tapaus menneiltä päiviltä. Istun kesäisenä iltana erään toverini kanssa Oopriksen terrassilla Helsingissä. Musiikkia kuunnellessamme kiinnittää huomiotamme venäläinen pappi, joka kävelee alhaalla ja heittelee halukkaita silmäyksiä ylös terrassille. Avarassa ruskeanvärisessä kauhtanassaan muistuttaa hän pehmeine liikkeineen hyvin suuresti russakkaa, joka tuntosarviaan liikutellen pyrkii jotakin vissiä päämäärää kohti. Ja eipäs aikaakaan, kun pappi ilmestyy terrassille, tilaa itselleen tuutingin, maiskuttaa kieltään ja pehmeitä käsiään hieroen kotiutuu siinä tuokiossa meidän maailman lasten piiriin.

Kun vartia eräänä päivänä avaa oven, että minä saan työntää rikat käytävän puolelle, lähtee luudan alta juosta vilistämään russakka.

-- Aa, prusak! -- naurahtaa vartia ja käypi sitten selittämään, että se on myöskin ranskaksi "prusak" ja samoin miltei kaikilla maailman kielillä.

Niin, niin, onhan siinä syytä ylpeillä, sillä onhan russakka jotakin, mitä venäläiset voivat pitää aito omanaan. -- -- --

Minua alkaa yhä pahemmin vaivata nälkä.

Mukanani tulleet keksit ovat jo aikoja loppuneet, joten minä aamiaiseksi ja illalliseksi saan nauttia silkkaa teetä. Limppu ei siltään maistu. Milloin illalliseksi tarjotaan tattariryynivelliä, jätän sen aamuksi, jolloin se hyytyy puuromaiseksi aineeksi. Puolittain väkisin syön sitä sitten aamuteen ohella pari lusikallista, tyhjentäen loput W.C:hen.

Pari kertaa viikossa tarjotaan illalliseksi eriskummallista sotkua, joka kaikesta päättäen on aito venäläistä kansallisruokaa. Se on valmistettu kaljasta, hapankaalista ja perunanlohkoista. Sitä tarjotaan kylmänä ja sekaan on sipullettu runsaasti raakaa sipulia. Keitoksen haju on sietämätön ja nenääni pidellen kiidätän astian suorinta tietä W.C:hen. Tuo haju on niin voimakas, että se moninkertaisen huuhtelun jäleltäkin tuntuu astiassa vielä seuraavana päivänä. Se suorastaan hypnotisoi minut, niin että joka kerta kun saan sitä illalliseksi, täytyy minun lähentää nenääni astiaan ja tunnustella, onko haju pysynyt ennallaan.

Kerran koetan onkia siinä uiskentelevat perunanlohkot erilleen, syödäkseni ne sitten leivän ja suolan kanssa. Mutta kun ne ovat hetkisen olleet valumassa ja minä vesi kielellä lähenen niitä aikeissa tyydyttää nälkääni, ammahtaa niistä niin intensiivisenä vastaani tuo tuttu haju, että se yhdellä iskulla kuolettaa ruokahaluni.

Ainoaksi ateriaksi jää näin ollen päivällinen.

Siinä vaihtelevat kaksipäiväisissä vuoroissa herne-, kala- ja hapankaalisoppa, minkä viimemainitun joukossa on myöskin jonkinlaista kalan moskaa ja mikä on maultaan tavattoman kirpeää. Sunnuntaisin tarjotaan aina makaroonisoppaa, jonka seasta saattaa toisinaan löytää pari sormenpään kokoista lihapalaakin. Kalasoppa on useimmiten keitetty silakoista ja perunoista ja ajan oloon käy se yhä ohuemmaksi, niin että se lopulta tulee jotakuinkin lähelle sitä määrittelyä, minkä eräs toverini siitä antoi: lämmintä vettä, jonka pohjalla makaa pari perunaa ja pinnalla uiskentelee yhtä monta kalan moukkua.

Toisena ruokalajina on joka päivä tuota ennen mainittua tattaripuuroa.

Kun ylös on noustava kello kuudelta ja päivällinen tarjotaan kahdentoista aikaan, ehtii siinä tulla hiukaava nälkä. Niinpä syönkin tavallisesti tuon vaatimattoman päivällisen viimeiseen tippaan, antamatta aina senkään seikan itseäni häiritä, että sopassa sattuu russakka uiskentelemaan. Mutta illan tullen alkaa nälkä jälleen herätä. Pieni kipene limpun sydäntä teen ohella tukahuttaa sen tunniksi tai pariksi, mutta sitten käy se sitä kiihkeämmäksi. Ärtynyt mielikuvitus loihtii esille kaikenlaisia ruokalajeja. Aluksi esiintyy vain vaatimattomia voileipiä, kuoriperunoita, silliä... Mutta kun olen saanut ne parhaiksi mielestäni karkotetuksi, ilmestyy jo toisaalta savustettua kinkkua, lohta, pihviä... Harmistuneena kääntelehdin vuoteella ja tavantakaa tirskahtaa lattialle kirkas sylkisuihku. Lopuksi vilisee mielessäni sekaisin kaiken maailman ruokalajeja, alkaen aito talonpoikaisesta kampsupaistista aina kilpikonnaliemeen saakka. Kun ei muusta ole apua, täytyy minun kiepahtaa ylös, hypistää kipene limpunsydäntä, nauttia se suolaan kastettuna ja sytyttää sen päälle paperossi. Se saa mielikuvituksen hiukan tyyntymään, kutsumattomat vieraat ruokalajien muodossa häipyvät näkyvistä ja vihdoinkin, siinä puoliyön tienoissa, saan unen päästä kiinni.

Eräänä päivänä päivällisaikaan ojentaa vartian univormuun puettu mies oviluukusta pari kupariastiaa, antaen samalla vilkkain elein minun ymmärtää, että niiden sisältö on tyhjennettävä omiin astioihini. Toisessa on hyvältä tuoksuvaa soppaa, toisessa juottovasikan lihasta valmistettu n.s. perhepihvi kermakastikkeen kera.

Vesi kielellä riennän muuttamaan omiin astioihini tätä odottamatonta saalista, päätellen samalla itsekseni, että nyt on varmaankin joku keisarillinen juhlapäivä, jolloin vangeille kruunun puolesta suodaan ylimääräinen herkuttelu.

Mutta ennenkuin olen ehtinyt tyhjiä astioita palauttaa, alkaa vartia luukulla huutaa: ashipka! ashipka! -- mikä merkitsee erehdystä, sekä viittoo minua palauttamaan ruoka-annokset hänelle.

Mikäpä siinä muu auttaa. Seuraavassa hetkessä rapsahtaa luukku nenäni edessä kiinni ja koko ihanuus on tipotiessään. Halki koppini lattian ulottuva sylkiviiru on näkyvänä tuloksena tästä tragikoomillisesta kohtauksesta.

Pääsen vähitellen selville, että vankilassa saa kuudenkymmenen kopekan hinnasta ostaa valmiita päivällisiä -- samoin myöskin maitoa ja nisuleipää -- joihin kuuluu kaksi mukiinmenevää ruokalajia. Mutta minun rahavarani ovat toistaiseksi varsin vähäiset, joten katson parhaaksi säästää niitä tupakan, teen ja sokerin ostamiseen, sillä onhan tietymätöntä milloin saan tai saanko laisinkaan lisää rahaa.

Ostokset suoritetaan siten että vangille annetaan joka perjantai-ilta hänen tilikirjansa, johon on merkitty, paljonko hänen nimellään kulloinkin on vankilan kansliassa rahaa ja jossa on sarekkeet mahdollisia tavaratilauksia varten. Ensi kerran tuollaisen vihkon saatuani ja päästyäni selville sen tarkotuksesta kirjotan siihen, paitsi teetä, sokeria, paperossia ja tulitikkuja, myöskin pari naulaa vesirinkeleitä, saadakseni aamu- ja iltateen kanssa niitä nakerrella. Mutta kun vartia tulee ottamaan vihkoa takaisin, pyyhkii hän lyijykynällä yli tuon vesirinkilätilaukseni ja posmittaa jotakin, josta minä en ymmärrä tämän taivaallista.

Ostokset suorittaa erikoinen vartia ja ne jaetaan vangeille seuraavana tiistaina. Saan silloin kaikki muut tilaukseni, paitsi noita rinkilöitä. Päättelen itsekseni, että niiden ostaminen on jostakin syystä kielletty tai ei niitä tätä nykyä ole Pietarissa lainkaan saatavana. Mutta tokihan korppuja lienee? No hyvä, kirjotanpa siis seuraavalla kerralla kaksi naulaa korppuja. Sama tulos: vartia pudistaa päätään, pyyhkii korpputilauksen yli ja posmittaa jotakin käsittämätöntä.

-- No tämäpä nyt merkillistä! -- tuskittelen itsekseni, harmissani siitä, etten pysty edes vartian kanssa asiasta keskustelemaan.

Voisinhan nyt seuraavalla kerralla koettaa voita ja sitten makkaraa, mutta kuinka minä voita täällä käsittelen, kun ei ole muuta syöntiasetta kuin tuo kapustamainen puulusikka ja, mikä tärkeämpää, missä minä sitä täällä säilyttäisin? Sehän sulaisi kuumuudessa rasvaksi ja öisin tärvelisivät sen russakat. Samoin olisi makkaran laita, jota paitsi se voisi olla hyvinkin ala-arvoisista aineksista kokoonpantua.

Parasta siis paastota ja odottaa, kunnes mahdollinen rahalähetys suo minulle tilaisuuden päästä käsiksi ostopäivällisiin ja nisuleipään. Kuten barometristä lämpötilan, saatan päivittäin todeta paastoamisen tulokset käsivarsistani, joissa jänteet alkavat ihon alla yhä selväpiirteisempinä esiintyä. Myöskin osottaa housujeni ympärysmitan kasvaminen, mihin suuntaan ruumiillinen kehitykseni on menossa.

Mutta onhan mitalilla aina toinenkin puelensa. Sanotaanhan paaston vaikuttavan puhdistavasti sisäelimiin ja käyttäväthän sitä luonnonlääkärit erinäisissä taudeissa ainoana parannuskeinona. Koetanpa siis ottaa asian parhaalta kannalta ja miehuullisesti kamppailla joka ilta uusiintuvia nälkähallusinatsiooneja vastaan.

Parisen kuukautta kestää tätä paastoa. Se päättyy siihen, että tililleni ilmestyy sievähkö summa rahaa, minkä johdosta minä heti riennän tilaamaan nisuleipää, maitoa ja päivällisiä. Samaan aikaan lahjottaa suopea kohtalo minulle asuintoverin. Hänen tullessaan saan ensi kerran pitkästä aikaa herkutella voileivällä, juustolla ja makkaralla.

Mutta siitä lähemmin tuonnempana.

VII

VAIHTELEVIA MIELIALOJA.

Olen ollut täällä Shpalernajan muurien sisällä kuukauden kuin säkkipimeään kellariin suljettuna, täydellisesti eristettynä omaisistani, ystävistä, koko muusta maailmasta. Ei risahdustakaan ulkomaailman tapahtumista pääse kuuluvilleni kantautumaan. Pimeys ja hiljaisuus ympärilläni on ehdoton.

Olen jo laannut odottamasta kirjeitäkin. Ehkä eivät tohtori K. ja vaimoni ole saaneet kirjeitäni. Tai jos ovat saaneet, niin heidän vastauksiaan ei anneta minulle. Kuka ties on K. tuonut minua varten pyytämäni esineet, mutta vartiat ovat rosvonneet ne itselleen.

Tämän suuntaiset epäilykset kaivelevat mieltäni, mitellessäni aamusta iltaan koppini sementtistä permantoa, johon satojen tuntemattomain edeltäjäini askeleet ovat kyntäneet huomattavan vaon kynnyksestä periseinään.

Mutta silloin astuu eräänä päivänä muuan vartia koppiini, käsivarrellaan uhkea ja pehmoinen viltti. Kysyttyään nimeäni laskee hän viltin vuoteeni yläsyrjälle, levittää pöydälle paperin ja käskee minun kuitata hänen tuomisensa.

Paperissa huomaan tohtori K:n nimen.

Kun olen jälleen yksin kopissani, valtaa minut raju mielenliikutus. Tuo viltin ilmestyminen ja tieto siitä, että ystäväni K. on sen tänne minua varten jättänyt, on valtavin tapaus mitä sitten Shpalernajaan tuloni olen elänyt. Se on kuin ensimäinen auringonpilkahdus henkilölle, joka kuukauden päivät on ollut kellariin teljettynä.

Olen päässyt pahimmista epäilyksistäni ja tiedän, että kaikkea yhteyttäni ulkomaailman kanssa ei sentään ole katkaistu.

Viltti on vahva, pehmoinen ja niin laaja, että levolle laittautuessani voin kietoutua siihen kuin säkkiin. Inhottavasta vankilan viltistä päästyä tuntuu vuoteella loikominen kaksinkerroin mukavalta. Vuodatan ystäväni K:n yli kokonaisen siunausten tulvan, kääriytyessäni ensi kerran tuohon mukavaan peitteeseen.

Mutta minnekähän tyyny ja ne muut esineet ovat joutuneet? Kun hän kerran on minulle viltin toimittanut, niin miksei hän samalla olisi niitä toisiakin tavaroita lähettänyt? Ja tietysti hän on lähettänytkin, mutta -- ja taas alkaa mieltäni kaivella epäilys vartiain epärehellisyydestä.

Jonkun päivän kuluttua ojentaa vartia minulle, kävelemästä palatessani, monilla leimauksilla varustetun, auki leikatun kirjeen.

Kirje! Heureka!

Se on vaimoltani, jossa hän ilmottaa saaneensa minun kirjeeni sekä kertoo tavallisista kotikuulumisista.

Tämän jälkeen tuntuu minusta kuin olisin jostakin suunnattomasta ja voittamattoman vaikeakulkuisesta etäisyydestä yhtäkkiä piirtynyt ihmisten ilmoille. Voin kirjottaa omaisille ja ystäville sekä saada heiltä vastauksia. Tosinhan kirjeeni lähetyksestä vastauksen saapumiseen on kulunut kokonainen kuukausi, mutta -- huonomminkin voisi olla. -- -- --

Joka maanantai saan edelleenkin kolme kirjaa, niistä kaksi venäläistä ja yhden suomalaisen. Tällä kertaa minulla on Maila Talvion "Elämän leikki".

Luen siitä ulkomaanmatkakuvausta nimeltä "Maailman mahti" ja mitä suurimmassa määrin kiinnittävät huomiotani seuraavat kappaleet, joissa kuvataan matkaa Venäjän ja Saksan välisen rajan yli:

"Opettavaisen saarnan saa ihminen totisesti kulkiessaan rajan yli Wierzbolovan ja Eydtkuhnin asemien välillä. Jos te tahdotte tietää, mikä on maailman mahti, jos te tahdotte tulla vakuutetuksi siitä, että Jumala yhä jatkaa luomistyötä ihmisen kautta, niin menkää tälle rajalle ja katsokaa.

"Toisella puolen kulkee juna vuorokausia läpi nukkuvien sydänmaiden. Ihmiskäsi on koskenut metsiin vain hävittääkseen niitä. Se on niitä kaatanut ja polttanut. Kannot ja risut makaavat rytöinä hävityspaikoilla. Maille, joista oli imetty pois voima, oli päästetty karja, joka töintuskin jaksoi liikkua; se ei ollut yksin laiha ja takkuinen, vaan lika riippui pitkin kylkiä kalisten kuin kahleet, eikä varmaankaan lähtisi ennenkuin karvapuvun mukana. Se karja oli virunut talven pimeässä navetassa, liassa ja nälässä. Lapset, pitkät pajunvarvut käsissä, olivat kaitsemassa lehmiä. Mitä surullisia lapsia! Ne kertoivat puhumattaankin, surullisista kodeista. Ja mitä surullisia viljamaita: tilkku siellä, toinen täällä, tehtyjä ilman järkeä ja järjestystä. Ihmisen käsi oli päällimmiten raapinut maanpintaa, ojittamatta ja järjestelemättä. Vakojen epätäsmällisyys jo näytti, että kyntäjä ilottomana ja unisena oli liikkunut aurankurjessa, että työ oli ollut hänelle pakko ja piina. Oli kiireinen kevätaika, leivo lauloi ja lehdet puhkesivat, mutta ihmistä ei näkynyt vainioilla. Missä hän viipyi? Asemilla oli paljon ihmisiä. Juna seisoi huolettomana ja ihmiset töllistelivät sitä yhtä huolettomina. He olivat veltot, humalaiset ja tirhusilmäiset. Likaiset turkit riippuivat heidän hartioillaan ja risaisen paidan alta näkyi päivettynyt rinta. Asemahuoneiden edustalla värjötti raskaiden, nelipyöräisten vankkurien edessä kiusatuita hevosia, selkä kuopalla, kylkiluut näkyvissä, toinen silmä usein poissa. Olkikattoiset asumukset tienvarsilla muistuttivat paremmin pääskysenpesiä kuin ihmiskoteja. Kevät koristeli lempeällä kädellä metsiä ja vainioita, aurinko vuodatti valoaan pienimpäänkin ikkunaruutuun, mutta koko Jumalan hyvyys vuosi kuin hiekkaan, sillä ihminen ei ottanut sitä vastaan, ei tarttunut siihen kiinni, käyttääkseen sitä hyväkseen. Maa oli laiminlyöty ja hävitetty, karja nälkiintynyt ja kitukasvuinen, ihminen eli kuin viimeistä päivää, täydessä järjettömyydessä.

"Tuli raja -- joki, joka ei ollut sylenkään levyinen -- ja maa, karja, ihminen muuttui kuin ihmeen kautta. Älkää sanoko minulle, että ehkä maanlaatu joen toisella puolen on niin paljon parempi. Ei -- ihme täällä ei riipu maanlaadusta. Se ei tapahdu vähitellen, kilometrien tai penikulmien kestäessä. Se tapahtuu silmänräpäyksessä. Rajan toisella puolen on erämaa, toisella loputon kasvitarha.

"Juna kiitää viljamaiden halki. Lakeudella, jonka järjestystä eivät keskeytä mitkään notkot, kivikot tai edes ojat, koska nekin ovat upotetut kätköön maan poveen, lepäävät kukoistavat kylät ja kaupungit kuin tarjottimella. Joka askeleen ala on viljelty ja käytetty ihmisen hyväksi. Viljelys on vankkaa ja huolellista. Voimakkaat juhdat aukoivat syviä, suoria vakoja ja multa lemusi mustana ja väkevänä. Itsetietoinen ihminen ohjasi eläinten askelia. Kun tuli metsää, oli sekin istutettua: puut seisoivat rivissä, joka puu tiesi missä sen tuli seisoa, mikä sen oikeus oli ja mikä sen velvollisuus. Maa puiden juurilla oli hoidettua kuin puistossa. Ihmiskäsi oli raivannut pois joka oksan, joka kannon, ja käyttänyt sen hyväkseen. Asumusten ympärillä oli kukkamaita ja kasvitarhoja. Viertotiet kulkivat sileinä ja lujina kuin sillat läpi viljelysten. Niillä ei ollut aikaa mutkitella, ne olivat vedetyt suoriksi kuin viivottimella. Ihminen oli valkeiksi maalatuilla kivillä merkinnyt tienvarret, jotta hän pimeässä näkisi kulkea. Eikä piennarkaan teiden varsilla saanut olla laiskana: sen vierille oli istutettu hedelmäpuita. Kuinka hedelmät säilyvät? kysyy suomalainen. Säilyvät vaan, koska kerran ihmisten kannattaa vuokrata nämä kirsikka- ja omenapuut valtiolta, jolle ne kuuluvat. Ja täytyypä myöntää, että ne antavat kauniin todistuksen kansan rehellisyydestä. Viljelys täällä ei lainkaan lopu. Joskus tulee hiekkasärkkä, joka ei ole ottanut taipuakseen ihmisen tahdon alle. Se on ehkä vanhaa merenpohjaa ja hiekka tahtoo yhä säilyttää vapautensa. Mutta ihminenpä on päättänyt tehdä maan itsellensä alamaiseksi eikä siedä hedelmättömiä hiekkanummia. Siinä käydään sotaa. Ihminen on vihdoinkin keksinyt eräänlaisen heinän, n.k. rantakauran, jolla hän aikoo sitoa uppiniskaisen hiekan. Rantakaura on ruvennut ihmisen liittolaiseksi, vuodesta vuoteen tuo se enemmän multaa ja juuria hiekkasärkälle ja ihminen tietää, että hän kerran voittaa, jollei vuoden eikä kahden, niin vuosikymmenen ja vuosisadan perästä. -- Ihminen oli kuumeisessa työssä loppumattomilla vainioillaan. Hänen työtoverinsa, eläimet, vetivät voimakkaina ja tyyninä hänen edessään. Hän sälytti niiden vedettäväksi kuormia, jotka olivat kuin vuoret, ja ne ponnistivat jännitetyin jäsenin, mutta ne jaksoivat. Ne olivat kiiltävät ja suuret kuin norsut. Pitkissä riveissä nähtiin koko perhe, isä, äiti, lapset, vainiolla. Tärkeinä ja touhuissaan kuokkivat lapsetkin. Hiki vuosi raatajien kasvoilta ja elämän onni heijastui heidän piirteisiinsä, jotka olivat suuret ja tyynet niinkuin omantunnon rauha."

Pitemmälle en kaipaa täksi päivää lukemista, ajatukseni ovat ponnahtaneet liikkeelle, minä painan kirjan kiinni ja ympäristöni unohtaen alan vinhasti astella edestakaisin.

Totisesti, olipa siinä havainnollisesti ja elävästi, parin maisemataulun puitteissa esitetty ne erilaiset kulttuuritasot, joilla Saksan ja Venäjän kansat elävät! Erotus jyrkkä kuin yöllä ja päivällä. Juuri sellaiseksi olen itsekin sen aina käsittänyt.

Ja kuitenkin kehuu Venäjä käyvänsä sotaa -- sivistyksen puolesta raakalaisuutta vastaan! Onko kuultu naurettavampaa väitettä sekä samalla röyhkeämpää tosiasiain vääristelyä! Mutta siinä ovat ympärysvaltani sanomalehdet ja valtiomiehet koko sodanajan olleet oikeita mestareita. Ja näitä kerskumisia sekä tosiasiain vääristelyjä ovat meidänkin suomalaiset sanomalehtemme uskollisesti syöttäneet lukijoilleen. Painettu sana vaikuttaa väkisinkin ja usein on minunkin mieleeni hiipinyt epäilys, tokko Saksa sittekään jaksaa loppuun saakka vastustaa monien vihollistensa suunnatonta painoa.