Part 3

En ole vielä ehtinyt täysin pukeutua, kun käytävästä alkaa kaikua: "kipjetok! kipjetok!" Sana merkitsee kiehuvaa vettä, mutta se on minulle vielä outo enkä niin ollen tajua, mitä siellä tällä kertaa on tekeillä. Mutta huudot lähenevät, oviluukku rämähtää jälleen auki ja kiirehtiviä eleitä tehden huutaa sieltä vartia: "dajte krushku!" ja kun en heti älyä, hokee hän sana sanalta kiihtyvällä ärtyisyydellä: "krushku, krushku, krushku!" ... viittoen samalla juoma-astiaa kohti. Tempaan sen hyllyltä ja lennätän luukulle. Vartian seurassa on hurstihousuihin puettu likainen olento, joka riepottaa kaksin käsin suunnattoman suurta, kirkkaaksi kiillotettua kahvipannua. Ettäkö antaisivat kahvia? Eihän toki, vaan kirkasta kiehuvaa vettä laskee mies kannuni täyteen, ja kun olen ottanut sen käteeni, lentää luukku taas paukahtaen kiinni ja askeleet kipjetok-huutojen säestämänä etääntyvät.

Jahah, tämä on siis teevettä. Mutta tee ja sokeri? Sitä ei nähtävästikään anneta talon puolesta ja omani, samoinkuin teekannuni ja kuppini, ovat kapsäkissäni, jota herra ties annettaneeko lainkaan minulle. No, odotetaan, onpa siihen hyvää aikaa, ja ties mitä lisäkkeitä tähän aamiaista varten vielä tulee.

Mutta odotukseni on turha ja pian saan oppia tietämään, että Venäjän kruunun lukemattomille vangeilleen suoma aamiainen supistuu leivänkappaleeseen ja litralliseen kiehuvaa vettä. Vastaava ateria suomalaisessa vankilassa sisälsi paitsi leipää ja maitoa kuoriperunain ja silakan kanssa, sekä pienoisen voiannoksen muistaakseni kolmena viikon päivänä tai kuoriperunain puutteessa ruisjauhovelliä. Ero on siis melkoinen, kuten se on niin monessa muussakin suhteessa...

Odotellessani siis turhanpäiten aamiaisen lisää, avaa vartia oven ja murahtaa sanan: "Musor!" Kun minä hänen tiedonantoonsa suhtaudun ainoalla käytettävissäni olevalla keinolla: tyynellä passiivisuudella, opettaa vartia tuota pikaa vihaisin elein minut ymmärtämään, että sana "musor" merkitsee rikkoja ja että minun on ennenmainitulla niiniluudalla lakaistava lattiani sekä työnnettävä roskat kynnyksen yli käytävään. Samalla komentaa hän sängyntapaisen nostettavaksi ylös pitkin seinää. Niin, tietystihän se olisi vangille liikaa mukavuutta saada joskus kävelynsä lomaan heittäytyä vuoteelle pitkäkseen!

Kello jossakin käytävän perillä lyö kahdeksan, sitten yhdeksän, kymmenen... Ikkunan kynnykselle kerääntyy kuhertelemaan pari kyyhkysiä. Ne ovat nähtävästikin tottuneet koppien asukkailta saamaan leivänmureneita. Alhaalta pihalta kuuluu ääniä ja erilaisten työaseiden kilkettä: siellä nähtävästikin työskentelee joukko rangaistusvankeja.

Herkeämättä astelen minä edestakaisin lattialla ja vähitellen alkaa tuntua hiukava nälkä. Silloin hypistän pienen kipeneen limpun sydäntä, kastan sen suoloissa ja ryyppään haaleaksi jäähtynyttä vettä päälle. Se karkottaa hetkeksi näläntunteen ja minä saatan jälleen sytyttää paperossin.

Kun olen väsyksiin asti kävellyt, istahdan rautalevylle ja nojaan kyynärpääni pöytään. Sen reunaan on jollakin terävällä kärellä kaiverrettu muutamia sanoja, joita alan hajamielisesti tavailla. "Fedor Anarchistof, tipograf, pabjeshashnyj soldat, ijuli 1915." Siihen on siis vuosi taaksepäin piirtänyt nimensä sotapalveluksesta, kenties rintamalta karannut sotilas, ammatiltaan latoja. Anarchistof, mikä sopiva nimi venäläiselle valtiolliselle vangille! Missähän lienee tällä haavaa mies poloinen, lieköhän joutunut hirsipuuhun vai viruneeko jossain Kaspian takaisessa rangaistuskomppaniassa?

Taas lyö kello, mutta kumea ovien pauke estää minut laskemasta lyöntien lukua. Tirkistyslasin kansi risahtaa ja kun käännän katseeni oveen, muljahtaa siellä vartian silmä hetkeksi näkyviin. Uh, kuinka tuo salamyhkäinen kurkistelu sävähyttää ilkeästi!

Mutta ihmeellistä, kuinka naapurini tuolla yläpuolella jaksaa kävellä. Raskaina, täsmällisinä ja hetkeäkään pysähtymättä ovat hänen askeleensa holvikaton päällä koko aamun kaikuneet. Mikähän sekin lie miehiään, mistä kotoisin, minkä ikäinen ja mistä syytettynä? Tuskin parin metrin välimatka erottaa meidät toisistamme ja siitä huolimatta elämme kuin eri taivaankappaleilla. Ja samoin naapurit molempien sivuseinien takana sekä tuolla lattiani alla? Viime mainittu kuulee tietysti minun askeleeni ja arvailee, kuka minä lienen miehiäni. Niin, vieri vierekkäin meitä on täällä miehiä kuudessa kerroksessa päällekkäin, raahattuna tänne suunnattoman laajan tsaarivaltakunnan eri osista, ja kukin meistä elää omaa elämäänsä visusti toisistaan erotettuna kuin mato koterossaan...

Jälleen lyö kello jossakin kaukana ja kohta sen jälkeen raivataan oviluukku odottamatta auki ja vartian käsi ojentaa avaimen tapaista. "Kravatj atkryjte!" sanoo hän ja viittoo vuodettani kohti. Tempaan avaimen ja siinä tuokiossa on lukko avattu ja sänky laskettuna ainoan puujalkansa varaan.

Tämäpä mainiota! tuumin itsekseni, uskotellen samalla, että vuode saa nyt koko loppuosan päivää olla alhaalla. Ja kuinka ystävälliseltä tuo kova ja kapea makuutila nyt tuntuukaan, heittäytyessäni siihen pitkälleni. Saman tempun on nähtävästi naapurini tuolla ylhäällä tehnyt, sillä hänen askeleensa ovat vihdoinkin vaienneet.

Juuri kun olen unenvienoon menossa, kajahtaa käytävän päästä huuto: "abjet!" Sieltä kuuluu astiain kolinaa, askelia, suuren, kahden kannettavan saavin siirtelyä sekä säännöllisin väliajoin huuto: abjet!

Arvaan että kysymyksessä on päivällisen tarjoilu ja nousen istumaan. Pian ne ovat taasenkin minun luukullani, vartia pärmänttää ryssää, josta minä en tietysti ymmärrä sanaakaan, ennenkuin hän alkaa viittoa hyllyä kohti. Kahmaisen sieltä koko astiakokoelman syliini ja ojennan luukulle. Kysymykseen tulevat vain soppa-astia sekä sen kantena palveleva monikuhmuinen lautanen.

Kolmatta ei nähtävästikään käytetä ruokatarjoiluun, joten se siis kokonaisuudessaan joutaa palvelemaan minua pesuastiana. Vartiaa seuraa tällä kertaa kokonaista kaksi hurstipukuista rangaistusvankia, joista toinen hoilauttaa saavista suurella kauhalla hernesoppaa astiaani, toinen paiskaa lautaselleni kasan jotakin puuron tapaista. Kaikki tapahtuu tulisella kiireellä ja tuskin olen ehtinyt saaliini temmata luukusta, kun se jo pamahtaa lukkoon ja askeleet abjet-huutoineen loittonevat.

Tartunpa siis tuohon lusikan irvikuvana esiintyvään kapustaan ja alan tunnustella tsaarin päivällisantimia. Hernesoppa on laihaa ja harmajata eikä siinä näy ainuttakaan lihan murenetta. Mutta herneitä siinä kuitenkin on ja nälkäänsä syö sitä mielelläänkin. Toinen ruokalaji on valmistettu tattariryyneistä siten, että ryynit on joko höyryssä pehmennetty tai kiehutettu niin kauan että kaikki neste on haihtunut ilmaan, minkä jälkeen ryynien joukkoon on sekotettu jotakin rasvaa. Tämä puurontapainen ei ole hullumpaa maultaan ja saankin syöneeksi sitä useampia lusikallisia.

Pahin näläntunne on nyt kaikonnut ja tyytyväisenä sytytän savukkeen ja heittäydyn vuoteelleni. Ehkäpä alkaa elämä luistaa näissäkin oloissa. Kun tietäisi vain hituisenkaan tulevaisuudestaan...

En ehdi nytkään uinahtaa, kun tulee keskeytys. Vartia siellä kulkee ovelta ovelle, tirkistää lasista, koputtaa ja huutaa: "kravatj sakryjte!" Ei siis muuta kuin vääntäy ylös, niin unteloksi ja raukeaksi kuin itsesi tunnetkin, nosta vuoteesi lukkoon ja ala kävellä laapotella edestakaisin.

Tämä ensimäinen iltapäivä tarjoaa kuitenkin yhtä ja toista vaihtelua. Ensinnä pistäytyy vartia jollekin asialle koppiini. Kun päivällisen jätteet viruvat vielä pöydällä kärpästen vilkkaan huomion esineenä, kysyn minne ne on pantava. Sanaakaan lausumatta viittaa hän W.C:tä kohti.

Jahah, siis lokaviemäriin. Saadakseni astiat virutetuiksi noudatan viittausta, samalla kuin taloudelliset vaistoni protesteeraavat sellaista toimenpidettä vastaan. Arvioitsen, että niillä jätteillä, joita näin suuresta vankilasta joka päivä kertyisi, pitäisi yllä melkoisen sikalan. Ainakin suomalaisessa vankilassa otettiin kaikki ruuan tähteet visusti talteen. Mutta mitämaks, onhan Venäjällä limppua! Nitshevoo ja soromnoo sellaisille pikku asioille! Niin, niin, onhan Venäjällä vara tuhlatakin, vaikka toisaalta valtio on jo vuosikymmenet keikkunut vararikon partaalla. Samalla barbaarisella huolettomuudella ja luottamuksella paljouteen on Venäjä tavallisesti kaikki sotansakin alottanut. Mikä ylimielinen sävy hyrskyikään venäläisessä sanomalehdistössä Japanin sodan alkaessa sekä samoin nyt maailman sodan ensi viikkoina. Pois tieltä vain, kyllä Venäjällä poikia piisaa -- kunnes perinpohjaiset selkäsaunat surkeine nöyryytyksineen muuttavat sävyn kokonaan toiseksi: keskinäiseksi, aitoslaavilaiseksi haukunnaksi ja tukkanuotan vedoksi.

Mutta ovensalvat kirskuvat jälleen ja sisään tepsuttaa kaksi äijän kässärää vartianpuvussa. Toinen niistä, lyhyt, tihrusilmä starikki, asettuu eteeni, nykii minua paidan hihasta ja turisee jotakin venäjäksi. Vastaan sanoilla, joita toistaiseksi parhaimmalla menestyksellä kykenen käyttämään: Nje panimaju pa ruski! Vihdoin keskeyttää äijä turinansa ja lausahtaa suureksi ällistyksekseni:

-- A montako shiul paitaa?

-- Oletteko suomalainen? -- vastaan minä ihastuneena toisella kysymyksellä.

-- Ka en ou, sanoo äijä ja hymyilee samalla tyytyväisenä sille yllätykselle, jonka hän suomenkielellään huomaa minulle valmistaneensa.

Päättelen itsekseni, että äijä on kuin onkin suomalaista heimoa, joku Aunuksen tai Inkerin puolen oikeauskoinen tsuhna, niitä alkuperäisiä olioita, joiden suomenkielelle esim. teitittely-sana on kokonaan outo, mutta hän nähtävästi häpeää alkuperäänsä ja pitää kunniakkaampana lukeutua ryssien suureen laumaan. Ja kernaasti minun puolestani, sillä lutherilais-suomalais-pohjalaisena tunnen mokomasta tsaarin orjasta olevani siksi kaukana, että mihinkään sukulaistunteiluihin ei kannata antautua. Kuitenkin kaikitenkin olen hyvilläni, tietäessäni nyt, että vartiain joukossa on siis ainakin yksi, joka jotenkuten osaa kieltäni ja pystyy siis tarvittaessa tulkiksi. Muuten saan pian tietää, että hän on osaston vartia, adjelennyj nadsiratjel, juuri tällä eli neljännellä osastolla, johon minä kuulun. Osaston vartia, jonka arvoa osottaa kolme helaa olkanauhassa, vastaa suunnilleen suomalaisten vankilain vahtimestaria, joka on vartiain lähin esimies. Aikansa viettää hän tavallisimmin siinä käytävän kulmaan sijotetussa aitiossa, jonka ääreen minä yöllä sain kapsäkkini jättää.

Äijällä on asiana ottaa selville, paljonko minulla on matkassani liina- ja pitovaatteita. Selitän, etten minä muista niiden lukumäärää, kapsäkkihän on siellä heidän huostassaan, katsokoot itse. Mutta osastonvartia toistaa itsepintaisesti: a montako shiul paitoa, kalsonia j.n.e. Kyllästyneenä ilmoitan lukumäärät summamutikassa. Äijät merkitsevät ne muistiin ja hetken perästä saan niistä, samoinkuin yöllä jättämistäni rahoista ja kellosta kuitit.

Kas vain, ajattelen, eihän täällä miestä sentään putipuhtaaksi rosvota.

Tunnin kuluttua ilmestyy osaston äijä jälleen ovelleni ja virkkaa: "a shie, tuu tänne!"

Seuraan mukana hänen virka-asemalleen käytävän nurkassa, jossa näen kapsäkkini avattuna ja sisällön huiskin haiskin lattialla.

-- Nää shie shuat itshelles, -- sanoo hän tavaroitani osottaen, -- ka ota shyliis.

Luvallisten joukossa on paitsi liinavaatteita ja sukkia myöskin teevehkeeni, sokerit, keksit ynnä kirjoitusneuvoni. Mustepulloni vaihtaa hän kuitenkin toiseen, peläten kai minun tolpponi sisältävän jotakin salaperäistä ja vaarallista ainetta. Itseään kapsäkkiä ei hän sano annettavan koppiin, vaan se on vietävä varastohuoneeseen ja siinä säilytetään ne tavarani, joita en saa käytettäväkseni.

Kun syli täynnä kaikenlaista kamaa palaan koppiini, pysähdyn neuvotonna keskelle lattiaa. Minne laskea tavarat ja missä niitä ylimalkaan voi täällä säilyttää? Lopuksi en käsitä muuta kuin laskea ne, ainakin toistaiseksi, lattialle seinän viereen. Surkeillen katson siinä hyvin silitettyjä liinavaatteitani, sillä lattia on kaikkea muuta kuin puhtaudesta kiiltävä. Tällöin ilmestyy osaston äijä avukseni. Hän päästää sänkyni lukosta ja selittää, että puhtaita liinavaatteita saa säilyttää päänalaisen alla ja likaisia -- vuoteen jalkopäässä.

Samalla kuin ryhdyn sovittelemaan aluvaatteitani vuoteeseen, arvostelen tätä venäläisen vankilan "käytännöllistä" menettelytapaa eri puolilta. Huomaan, että se ensinnäkin on kelpolailla epämukavaa. Aina kun vuode on lukittava, täytyy liinavaatteita ja tyynyntapaista siirrellä sekä etsiä patjasta niille soveltuvia laaksokohtia, sillä muutoin ei saa sänkyä painetuksi niin liki seinää, että se ulottuisi lukkoon. Toiseksi tekee tämä säilytystapa niin esteettisessä kuin hygieenisessäkin suhteessa vastenmielisen vaikutuksen. En jaksa käsittää, miksi vangille ei anneta hänen kapsäkkiään tavarain säilyttämiseksi, kun kerran nuo tavarat hänen huostaansa uskotaan. Luulisihan olevan helposti todettavissa, ettei kapsäkkiin ole kätketty helvetinkoneita tai muita vallankumouksen kummituksia.

Mutta tämä ei suinkaan jää viimeiseksi kerraksi, jolloin saan aihetta ihmetellä venäläisten vankilaviranomaisten, samoinkuin yleensä tsarismin kätyrien omituista järjen juoksua.

Kun menen osastonvartian "poksista" noutamaan viimeisiä tavaroitani, ottaa tämä käsille kapsäkissä olleet kirjani ja kyselee, mitä laatua kirjoja ne ovat. Kun Trastin kielioppaan sekä Lindstedin -- sivumennen sanoen tuiki kelvottoman -- "kielikirjan" selitän olevan minulle aivan välttämättömiä tulkkeja, jättää hän ne minulle, mutta toiset kirjat hän pidättää.

Hetken kuluttua ilmestyy hän kuitenkin koppiini, kädessään nuo viimemainitut kirjat.

-- No mie annan nääkin shiulle, -- sanoo hän tihrusilmissään suopea ilme.

Täten saan matkaa varten ostamani pari osaa "Bragelonnen varakreiviä" sekä niinikään pari 50 pnin romaania "Helmenpyydystäjät". Ne ovat vielä auki leikkaamatta ja iloni on vilpitön, saadessani ne näin odottamatta ajan kulukkeekseni. Tulkitsen siitä kiitollisuuteni äijälle, jota hentoisin taas vaikka sukulaisuudellani kunnioittaa. Samalla tiedustelen häneltä, eikö paperivarastoani myöskin luovuteta haltuuni, voidakseni ryhtyä kirjoittamaan, sillä olenhan ammatiltani kirjailija.

-- Ei shua, -- vastaa äijä. -- A jos shie tahot kiruttaa kirjan maatuskalle tai mutsholle, niin sano miulle ja mie tuon shiul bumagaa i kanvertin.

-- No hyvä, tuokaa heti, sillä minä haluan kirjottaa sekä maatuskalle että mutsolle.

Moniaan hetken mentyä saankin tarpeet kahteen kirjeeseen sekä ryhdyn heti kirjottamaan kotiin, ilmottaen onnellisesti saapuneeni perille, jossa elämä näyttää rupeavan kuontumaan tavalliseen vankilatapaan, sekä kehottaen olemaan uskomatta mitään kohtalostani mahdollisesti liikkuvia huhuja, sillä arvaan, että kärkäs ja kaikkea suurenteleva huhu ennen pitkää tietää minut "aivan varmaan" hirtetyksi. Toisen kirjeen kirjotan Pietarissa -- ja kenties hyvinkin lähellä itseäni -- asuvalle ystävälleni, tohtori K:lle, pyytäen häntä toimittamaan minulle venäläis-suomalaisen sanakirjan sekä kunnollisen viltin ja tyynyn.

Tätä jälkimmäistä kirjettä kirjottamaan ryhtyessäni epäröin hieman, onko minun lainkaan viisasta kääntyä kirjeellä hänen puoleensa ja siten johtaa tutkinto tuomarin ja santarmien huomiota häneen. Mutta kun tiedän hänet puhtaaksi kuin pulmusen niihin epäluuloihin nähden, joita itseäni vastaan on kohdistettu, arvelen hänen helposti kestävän häneen mahdollisesti suuntautuvan huomion ja kun muutenkin katson tähdelliseksi saada hänelle ilmotetuksi tänne saapumiseni, niin ryhdyn kuin ryhdynkin kirjettä kyhäämään.

Tuskin olen saanut sen valmiiksi, kun pitkin käytävää siirtyvä yksitoikkoinen ääni alkaa toistella sanoja: "guljatj prigatovitsa". Pian helähtää tirkistyslasin kansi, vartian silmä katsoa muljauttaa minuun ja "guljatj prigatovitsa" tulee koneellisesti ja venytetysti. Tuo jälkimmäinen sana on minulle vielä toistaiseksi outo ja kun guljatjsanan tiedän merkitsevän kävelemistä, olen aluksi epävarma, onko tarkotus hoputtaa vankeja kävelemään koppinsa lattialla, etteivät istuksimalla saisi laiskotella, vai päästäänkö tässä kenties ulos kävelemään. No, tässäpähän olen tavattavissa, tulkoon sitten mitä tulkoonkin. Ja aivan oikein, kohta avaakin vartia oven.

-- Guljatj, -- sanoo hän ja viittaa päällään minua astumaan ulos.

-- Na dvarje?

-- Da.

Sieppaan siis lakkini ja lähden painumaan kerros kerrokselta alas. Parinkymmenen askeleen päässä edelläni kulkee toinen vanki ja saman matkan jälessäni tulee kolmas, naapurini toisen sivuseinän takaa. Joka rapun käänteessä seisoo kuitenkin vartia, niin ettei jää mitään tilaisuutta toisiaan lähestyä ja tuttavuutta rakentaa.

Keskellä umpinaista pihaa on korkealla aidalla erotettu ympyrän muotoinen ala. Se on lautaisilla väliseinillä jaettu seitsemääntoista kolmiomaiseen karsinaan, jossa vanki ulkoilmassa jalotellessaan on yhtä yksinään ja eristettynä kuin kopissaankin. Karsinoihin johtaa keskustasta kapeat, ulkoa lukittavat ovet ja samaisen keskustan päällä on katollinen silta, jossa kävelee tai istuksii puolikymmentä vartiaa, niin että seitsemäntoista samalla kertaa kävelemässä olevaa vankia ei suinkaan ole oman onnensa nojaan jätettyjä. Karsinan toisella seinustalla on penkki ja sen päällä vähäinen katos suojaksi sadeilmalla. Väliseinät ovat tukevista pontatuista lankuista, niin että naapurikarsinan kanssa on mahdoton olla yhteydessä. Mutta kävelyalueen ulkoseinänä on tavallinen korkea säleaita, joten sen läpi saattaa nähdä pihalle.

Joka puolella kohoavat paksut harmaat muurit pienine ristikkoikkunoineen, joita on vieri vierekkäin kuutena kerroksena. Tekee niin masentavan ja toivottoman vaikutuksen, antaessaan katseensa liukua pitkin noita loppumattomia ikkunarivejä, kun tietää jokaisen ristikon takana kituvan kadotettua vapauttaan huokailevan ihmisen.

Kivitetty piha on täynnä kaikenlaista ryönää. Yhdellä sivustalla on korkeita kivihiilikasoja, toisaalla halkoja ja taas toisaalla kaikenlaista rautaromua, jonka keskellä takoen ja viilaten työskentelee joitakin rangaistusvankeja. Näenpä eräässä kohti kaiken muun töryn joukossa kasan pinkkoihin sidottuja tuohilevyjä ja koetan turhaan arvailla, mihin niitä täällä tarvitaan. Vasta myöhemmin saan venäläiseltä koppitoveriltani kuulla, että niitä käytetään sotilassaappaiden sisäpohjiin, jommoisia täällä vankilassa kosolti suutaroidaan.

Tämän pölyisen umpipihan soraisella maaperällä ei ole, muutamaa kävelyaitauksen ulkosyrjällä kasvavaa lehtipuuta lukuun ottamatta, minkäänlaista luonnonvihreyttä, missä silmä voisi hetkisen levätä. Kaikki on särmikästä, tylyä ja harmaata sekä vahvan pölykerroksen peittämää. Ilmassa tuntuu milloin mitäkin vähemmän miellyttäviä tuoksuja eivätkä auringonsäteetkään yllä tänne pohjalle, jossa kurja syntinen käyskelee kuin kellarissa, samalla kuin korkeudessa kiitävät pilvet synnyttävät haikean kaipuun ulos vihreille niityille ja solisten kiitävien virtojen äyräille, keskelle luontoa ja rajatonta vapautta...

Kävelyaikaa on vain puoli tuntia päivässä. Koppiin palattuani tullaan minua kohta hakemaan tutkintotuomari Mashkevitshin luo. Mutta kohtauksestani tämän tärkeän ja suomalaisten "aktivistien" muistossa iäti säilyvän herrasmiehen kanssa kerron lähemmin seuraavassa luvussa. -- -- --

Kello käytävän perällä lyö kuusi ja samalla alkaa toisaalta kaikua:

-- Kipjetok! -- Kipjetok! -- Kipjetok!

Ymmärrän jo sen merkityksen ja otan "krushkan" valmiiksi esille. Samalla panen teekannuni pohjalle teelehtiä, virutan kupit ja otan sokerit ja keksit esille. Kuin talon tapoihin tottunut ainakin työnnän heti luukun auettua juoma-astiani esille ja saan sen kuumalla vedellä täytettynä samassa tuokiossa takaisin. Samalla ojentaa vartia myöskin avaimen vuoteen laskemista varten.

Pian hautuu tee valmiiksi ja mielihyvin lasken kuppiin kullankeltaista, tuoksuvaa nestettä. Hiljalleen nautiskellen juon sitä kokonaista neljä kuppia, vetelen savuja ja tunnen itseni oloihin nähden varsin tyytyväiseksi, jopa suorastaan hyvällä tuulella olevaksi.

Mutta kun vuode on jälleen auki, alkaa se vahvasti vetää minua puoleensa, vaikka kesäistä päivää onkin vielä pitkälti jälellä. Mutta mitäpä meitä vankikomeroiden asukkaita liikuttaisi kesäillan ihanuus. Laittaudun siis niin mukavaan makuuasentoon kuin se karulla vuoteellani suinkin päinsä käy, sytytän paperossin ja avaan eteeni Bragelonnen. Mutta huomio ei tahdo kiintyä luettavaan, vaan kirja painuu omia aikojaan rinnalle ja ajatukset alkavat harhailla päivän tapahtumissa. Yhä uudelleen käyn mielessäni läpi tutkintotuomarin luona tapahtuneen kuulustelun, koettaen samalla varautua kaikkia seuraavissa kuulusteluissa esiintyviä koukkuja vastaan.

-- Ushin! -- Ushin! -- kumahtaa käytävästä keskelle minun ajatusmaailmaani.

Päiväjärjestys ei siis vieläkään ole lopussa. Levotonna nousen istualleni ja mietin tuon huudon merkitystä. Ushin? Eiköhän se merkitse illallista? Niin todellakin.

Kohta ne ovat oveni takana ja heti kun luukku rävähtää auki, työnnän siihen koetteeksi soppa-astiani. Se tempastaan ulkopuolelle, palatakseen seuraavassa tuokiossa takaisin, enemmillään kuin puolillaan jotakin sinertävän harmaata ainetta, josta ei tarkalleen voi sanoa, onko se puuroa vai velliä. Lähemmin tutkiessani huomaan, että se on tattariryyneistä veteen keitettyä velliä. Maultaan se on aivan puolueetonta. Pari lusikallista maistettuani siirrän tympein mielin astian syrjään ja palaan vuoteelleni.

Ilta kuluu ja ajatukset harhailevat kaukana vankilan muurien ulkopuolella. Jostakin pihan puolelta alkaa kuulua moniäänistä kirkkolaulua, jonka tavantakaa katkaisee miesjoukon täyttä kurkkua huutamat vastaussanat, mitkä tänne asti kajahtavat sekavana kuin koiran haukunta: vau-vau-vau! Vuorotellen laulua ja vau-vau-vau! ihan loppumattomiin! Kutkahan ne siellä laulavat? Rangaistusvangitko vai sotilaat? Lienee ehkä kasarmikin tämän vankilan yhteydessä...

Alkaa jo hämärtää ja silmäluomeni käyvät raskaiksi. Vihdoinkin lakkaa laulu ja viimeisen kerran kajahtaa "vau-vau-vau!" Muutkin äänet niin käytävässä kuin pihalla ovat vaienneet. Silmäni painuvat kiinni, mutta horroksen läpi kuulen vielä, kuinka tirkistyslasin kansi silloin tällöin rapsahtaa. Pihalla paukahtaa säännöllisin väliajoin joku ovi ja tavantakaa aivastaa siellä joku epätoivoisen äänekkäästi...

Ensimäinen päiväni Shpalernajassa on päättynyt ja minä vaivun uneen...

IV

TUTKINTOTUOMARIN EDESSÄ.

Likainen, puolihämärä koppi, suuri paljous russakoita, tökötin ja mahorkan haju, loppumattoman pitkiä, kolkkoja käytäviä, yksitoikkoisia huutoja: guljatj! kipjetok! abjet! sekä tulevaisuuden perspektiivinä joko monivuotinen pakkotyö tai hirsipuu -- siinä asioita, jotka tulevat kauan kummittelemaan niiden suomalaisten muistossa, jotka vuosina 1916-17 viruivat Pietarin piirioikeuden tutkintovankilassa, mikä Suomessa sen vieritse kulkevan kadun mukaan tunnetaan yleisimmin nimellä Shpalernaja.

Mutta selvin ääriviivoin kohoaa näiden muistojen keskeltä eräs henkilö, jonka laihat, kalvakat ja teräväpiirteiset kasvot, älykkäine, mutta kylmine ja vaanivine silmineen, korkeine otsineen ja mustine pujopartoineen muistuttavat siinä määrin Mefistoa, että hänen ylöskammattujen hiustensa suojasta luulee näkevänsä pienten sarventynkäin työntyvän esiin. Se on Pietarin piirioikeuden erittäin tärkeiden asiain tutkintotuomari, valtioneuvos Mashkevitsh -- mies, jonka muotokuva ei hevillä tule haihtumaan hänen käsiinsä joutuneiden suomalaisten "aktivistien" muistosta ja jonka nimen pelkkä maininta tulee heissä kauan herättämään epämieluisia tunteita. Tämän tarmokkaan, kunnianhimoisen ja ainakin meidän suomalaisten kannalta pirullisen miehen huostaan oli "valtakunnan-vastaisista" toimista syytettyjen suomalaisten asia kokonaisuudessaan jätetty. Ja suunnattomasti tuo "suomalaisten separatistien salaliitto" antoikin työtä hänelle ja hänen lukuisille apulaisilleen, joten voi sanoa, että hän näinä vuosina eli ja teki karrieeriaan yksinomaan suomalaisten kustannuksella. Ja kaikesta päättäen tuo hänen karrieerinsa olisi muodostunut loistavaksi, ellei vallankumous olis tullut väliin ja pyyhkäissyt kaiken maailman tuuliin hänen uurastustensa tulokset.