Part 2

Vihdoinkin pirittää jossakin etempänä konduktöörin pilli, työläästi halkaisee veturin vastaus raskaan ilman, vaunujono nytkähtää ja lähtee laiskasti liikkeelle kuin edessä olisi uupunut rahtimiehen kaakki. Mutta hetki hetkeltä paranee vauhti, pitkä tavaramakasiini jää jälelle ja tuonnempana soljuu taaksekäsin Kakaravaaran matala ja tuttu talorivi. Ylikäytävän luona seisoo putkansa edessä vahti-Aapeli, luutatynki kädessään, ja nähdessäni hänen päivettyneen, totisen naamansa, tulvahtaa mieleeni joukko koulupoikuuden aikaisia muistoja... Ja ellen kovin erehdy, kävellä tepsuttaa tuolla rautatiekadun päässä korttiröijyssään Mattilan ukko, vanha juureva merimies, oikea pikiorava "Toivon-herran" ajoilta, ja tupruttelee venäjänlehtisavuja ikimustuneesta kopastaan... Mutta vauhti kiihtyy, tuomiokirkon kupooli ja Suusis katoavat näkyvistä, loppuu vihdoin Heinätorin puoleinen pitkän pitkä ja matala kaupungin häntä ja niin jää Saara Wacklinin kaupunki kokonaisuudessaan jälelle. Vaikka nämä yksitoikkoiset ja rannattomat lakeat maisemat ovatkin jo poikuusvuosilta niin tuiki tuttuja, nautin minä tällä kertaa tavattomasti niiden jälleen näkemisestä.

Mutta sitten muistuvat taas yhtäkkiä käsiraudat mieleeni ja huolestuneena siirrän minä katseeni ohi kiitävistä maisemista saattajiini, joiden kupeilla kalahtelevat suuriin pyökkipuisiin koteloihin pistetyt browningit. He ovat asettuneet jo mukaviin matka-asentoihin eikä käsiraudoista näy merkkiäkään. Eivätkä he koko matkan kestäessä ota niitä kertaakaan esille, joten satraappi af Enehjelmin viimeinen toimenpide minun olemassaoloni sulostuttamiseksi jää kokonaan vaikutustaan vaille.

Tästä painajaisesta päästyäni pulpahtaa mielialani iloiseksi ja keveäksi. Alan tarkastella saattajiani, löytääkseni heistä puhekumppanin. Ne ovat siistin ja siivon näköisiä miehiä eikä niillä näytä olevan mitään vihamielisiä aikeita minua kohtaan. Vastapäätäni istuu samainen aliupseeri, joka vankilan kansliassa tulkitsi minun Pietariin siirtoani koskevan määräyksen. Se on nuori mies, nimeltään Aksionof, kotoisin Moskovan tienoilta, mutta ollut poikasena kauppa-apulaisena Viipurissa sekä käynyt siellä hiukan suomalaista kansakouluakin, joten hän osaa riittävän hyvin suomea. Sotapalveluksensa on hän suorittanut tykkiväessä sekä ruvennut sen jälkeen santarmiksi. Pian olen hänen kanssaan vilkkaassa keskustelussa, käyttäen häntä samalla kielimestarinani. Levitän hänen eteensä koko sen kielitaitomäärän, jonka Trastin oppaasta olen edellisellä viikolla ehtinyt päähäni ahtaa, ja hän ihmettelee, että olen viikossa niin paljon voinut oppia.

Seuraamme liittyy vähitellen toinenkin santarmi, sama korkearintainen, pystynenäinen ja päivettynyt aliupseeri, jonka ensi näkeminen siellä vankilan käytävässä herätti minussa niin epämieluisia tunteita. Läheltä nähden ei hän sentään ole mikään kammottava olento, vaan päinvastoin aika hauska ja huumoria ymmärtävä mies. Hänen nimensä on Vavrishtshuk, hän on aikaisemmin palvellut husaarina ja ottanut osaa Japanin sotaan. Helsingissä on hän palvellut santarmina jo useat vuodet sekä oppinut toimeentulevasti suomea puhumaan. Pian olemme käsinä Mandshurian lakeuksilla suoritetuissa huimissa ratsuväen taisteluissa. Ratsuväkeä ja ratsutaisteluita koskevat seikat intresseeraavat minua aina erikoisesti, sillä pitihän minusta itsestänikin tulla rakuuna, ellei Bobrikof olisi lopettanut kotimaista sotalaitostamme juuri vähäistä ennen kuin minun olisi tullut astua Lappeenrannan rakuunarykmenttiin.

Hän on ollut mukana lukuisissa ratsuväen taisteluissa, saamatta edes naarmua nahkaansa. Koomillisessa valossa esittää hän japanilaisen ratsumiehen sekä hänen suuripäisen ja lyhytsivuisen hevosensa, aiheuttaen minulle vilpittömän naurunpuuskan. Mutta hänen aito husaarimaiselle mielikuvitukselleen täytyy antaa täysi tunnustus, sillä heikäläisen ratsujoukon hurjia hyökkäyksiä kuvatessaan kertoo hän japanilaisten päitä sinkoilleen kuin nauriita ilmassa.

Kolmas santarmeista, vanhin joukosta, on hyväntahtoisen näköinen ukko, joka omassa nurkassaan vetelee savuja ja särpii teetä. Neljäs on komea ja ylpeä mies, joka ei antaudu kanssani minkäänlaiseen keskusteluun eikä ota vastaan paperossia eikä karamellia, kuten toiset. Hän istuu enimmiten yksinään ja pitää hyvää huolta komeista, punertavista viiksistään. Kaikilla heillä on mukanaan hyvät eväät ja ravintola-asemilta hakevat he aina teevettä. Minulle tuo Aksionof mitä milloinkin haluan eikä suostu ottamaan juomarahaa vaivoistaan, selittäen sen kuuluvan hänen velvollisuuksiinsa.

Hupaisesti kuluu minulta matka, mutta Viipuria lähetessä alkaa minua vaivata kova päänsärky. Vielä enemmän kärsii siitä Vavrishtshuk. Minulla on matkassani pari pulveria, joista toista tarjoan hänelle. Hän ei kuitenkaan uskalla ottaa, epäilee kai sen sisältävän myrkkyä. Mutta kun päänsärky yhä yltyy, häätyy hän lopulta sitä itse pyytämään, tiedustellen samalla, etteihän se vain myrkkyä sisällä. Kun sanon, että otinhan minä äsken itsekin samanlaisen ja istun vielä ilmielävänä tässä paikallani, rohkaistuu hän ja nauttii pulverin. Niistä ei kuitenkaan ole apua meille kummallekaan ja vasta kun Vavrishtshuk Terijoella hankkii voimakkaampia pulvereita, lievenee päänsärky senverran, että pääsen uneen. Pitkiin nukkumisiin ei kuitenkaan enää ole aikaa.

-- Herra, herra, nouskaa, ollaan perillä!

Se on Vavrishtshuk, joka minua nykii hereille. Kavahdan istualleni ja ulos silmätessäni huomaan, että vauhtiaan hiljentänyt juna kesäyön hämyssä vierii pitkin laajan, puisen asemasillan reunaa, jossa tungeksii joukko odottajia. Olemme perillä tsaarivallan pääkaupungissa, jonne kohtalo on nähnyt hyväksi saattaa minut ensi vierailulle neljän miekoilla ja browningeilla aseistetun santarmin saattamana.

II

TULO SHPALERNAJAAN JA ENSI VAIKUTELMAT SIELLÄ.

Olen ensi kertaa Pietarissa ja yleensä ensi kertaa kotimaani rajojen ulkopuolella -- ellei sellaiseksi tahdo ottaa Haaparannalla ja Pajalassa käyntiä. Kaikki on minulla tästä lähin uutta sekä omiaan pitämään mielenkiintoani vireillä. Uteliaisuus on, ainakin tällaisissa oloissa, sentään hyvä avu. Huoli omasta persoonasta haihtuu vähemmäksi, kun mieltä joka hetki jännittää kysymys, mitä tämän jälkeen seuraa. Niinpä saatoin seuraavien vaiheideni aikana useimmiten unohuttaa oman kohtaloni ja sanomalehtimiehen tavalla kiintyä tekemään huomioita ympärilläni olevista oudoista oloista, voidakseni niitä sitten yleisölle kuvata. -- -- --

On lenseä heinäkuun sydänyö pehmeine hämyineen, kun minä Aksionovin ja Vavrishtshukin saattamana lähden Suomen asemalta ajurilla hyrräämään keskikaupunkia kohti. Ensimäisenä kiintyy huomioni ajuriin, joka on vanhan vanha, tuhatryppyinen ukko pitkine kauhtanoineen. Mutta sen eleissä on vielä jotakin nuorekasta ja hampaat ovat eheät ja valkoiset. Hän istuu kuskipukillaan puoleksi meihin kääntyneenä ja alkaa vilkkaasti jutella saattajaini kanssa, jonka kestäessä hän koukkuisella etusormellaan tavan takaa tekee eräänlaisen apostoolisen eleen. Ihan ilmetty Karatajef! välähtää mieleeni -- tuon samaisen ikituoreen venäläisen talonpojan tyyppi, jonka Tolstoi "Sota ja rauha" romaanissaan on niin suurella mielihyvällä kuvannut.

Ajamme leveätä valtakatua, joka lyhtyriveineen etäällä häipyy yön hämärään. Saattajiltani kuulen, että tämä on Liteinajan katu. Koetan nähdä puolelta ja toiselta niin paljon kuin kerkeän sekä samalla painaa suunnat ja katujen asemat mieleeni, sillä moniaan hetken kuluttuahan minä jälleen olen suljettuna neljän seinän sisään sekä näköalani rajotettuna vähimpään mahdolliseen. Tunnen asemani hieman samanlaiseksi kuin se sadun pikku poika, jota isänsä vei metsään kuolemaan ja joka taskustaan heitteli kiviä ja kivien loppuessa leivänpalasia jälkeensä, osatakseen niitä myöten takaisin ihmisten ilmoille.

Kulemme leveätä siltaa myöten Nevan yli. Heitän silmäyksen pitkin tämän historiallisen virran uomaa ja mieleeni muistuu, että tämä on suomalaisen heimon vanhaa asuma-aluetta. Aikojen aamuna ovat kalevalaisten purret halkoneet virrankalvoa ja Jänissaarella, jossa nyt kohoavat Pietari-Paavalin linnan tornit, on kenties jollakin sankarikauden mahtajalla ollut tupansa. Mutta slaavilaisuuden painopiste hiipii lähemmäs ja Nevan rannat, joilla siihen saakka on vallinnut erämaiden neitseellinen rauha, muuttuvat siksi näyttämöksi, jossa nämä kaksi niin tuiki vastakkaisilla ominaisuuksilla varustettua rotua vuosisatojen kuluessa törmäilivät yhteen. Hengessäni näen minä suuria suunnittelevan Tuomaspiispan mahtavine ristilaivastoineen pyrkivän ylös Nevaa sekä sitten palaavan lyötynä ja suuret unelmat särkyneinä. Ollapa että hänen jättiläiskamppauksensa Aleksanteri Nevalaisen kanssa tuolla ylempänä virran rannalla olisi päättynyt toisin kuin se päättyi, niin tämän Europan koilliskolkan historia olisi vuosisadoiksi ottanut tykkänään toisen suunnan: suurslaavilaisen valtakunnan tilalle olisi syntynyt suursuomalainen eikä meitä myöhäsyntyisiä Kalevan poikia nyt vankeina raahattaisi tämän samaisen Nevan yli.

Vankeina -- niin, kuinkahan monta kansalaistani aikojen kuluessa onkaan vastoin tahtoaan saanut tätä tietä vaeltaa? Ennen kaikkea muistuvat mieleen ne tuhannet nimettömät -- sekä miehiä, naisia että lapsia --, jotka Isonvihan aikana raahattiin tänne Nevan rannalle ja jotka vieraalle kansalle pääkaupunkia rakentaessaan sortuivat tauteihin ja kurjuuteen. Rajuna kuohahtaa minussa tätä kaikkea muistaessani viha -- viha ei ainoastaan tsaarivaltaa, vaan koko tätä maata ja kansaa kohtaan, ja jos nuo saattajani sekä tuo kuskipukilla laverteleva vanha musikka näkisivät, mitkä mustat Kullervo-ajatukset minun sisälläni riehuvat, niin varmasti he hätkähtäisivät ja olisivat paremmin varuillaan...

-- Katsokaa, herra, suuria kanuunoita! -- havahuttaa minut toinen santarmeista.

Kun käännän pääni oikealle -- olemme hetki sitten jättäneet Liteinin sillan taaksemme --, näen katuvierustalle rakennetulla korokkeella rivin vanhanaikaisia jättiläissuuria kanuunoita. Mutta näky ei suinkaan ole omiaan johtamaan minua pois äskeisistä ajatuksistani, sillä näkemieni kuvain perustalla tunnen ne heti ensi silmäyksellä Pähkinälinnan vanhoiksi kanuunoiksi.

Rakennus, jonka edustalle nuo vanhat tykit on asetettu, kuuluu olevan arsenaali ja sitä vastapäätä, toisella puolen Liteinajaa, on Pietarin piirin hovioikeus. Sen yhteydessä on vankila, joka on määrätty minun tulevaksi olinpaikakseni.

Ajuri kääntää nurkan ympäri ja pysähyttää muutaman pimeän porttiholvin eteen. Hapuilen saattajineni siitä sisään, tullen lopulta pahki likaiseen ja haisevaan dvornikkaan, joka lautakatoksen alla istuallaan vetelee unia. Santarmit tyrkkivät häntä, mutta hyvän aikaa kynsii hän itseään kyljeltä jos toiseltakin, ynisee ja kähnii, kunnes viimein alkaa haukkumaäänellä turista jotakin, mistä tuntuu vähitellen käyvän selville, että olemme kokonaan väärästä paikasta sisälle pyrkimässä. Saamme siis palata kadulle ja kiertää tykkänään vastakkaiselle puolelle tätä valtaisaa rakennusrykelmää, jonka arvioitsen vähintäänkin yhtä suureksi kuin senaatintalo Helsingissä.

Löydämme vihdoinkin oikean sisäänkäytävän ja kun porrasten yläpäässä univormupukuinen ja revolverilla aseistettu mies avaa meille oven, huomaan tulleemme vankilan piiriin. Hetkistä myöhemmin seison jonkunlaisessa kansliahuoneessa, jota vaisusti valaisee vihreäverkaisen pöydän päällä riippuva sähkölamppu. Pöydän takana istuu nuori ja hintelä, upseerin asussa oleva mies, joka puhuu kiusallisen hiljaisella äänellä. Aksionovin tulkitessa merkitsee hän kirjaan minun nimeni, ikäni ja tuntomerkkini sekä ottaa huostaansa kelloni ja rahakukkaroni, minkä jälkeen saan palata etehiseen.

Siellä sanoo Aksionof minulle kädestä pitäin hyvästi, kehottaen minua olemaan turvallisella mielellä, sillä "täällä vain asia tutkitaan". Niin oudolta kuin se kuuluneekin, tuntui minusta sentään ikävältä erota tuosta santarmista, sillä osasihan hän kuitenkin suomea ja oli sen kautta ikäänkuin viimeisenä siteenä itseni ja isänmaani välillä. Hänen poistuttuaan olin nyt ypöyksinäni umpivenäläisten ja outojen olojen keskellä.

Eräs vartioista viittaa minua ottamaan kapsäkkini ja palttooni sekä seuraamaan hänen mukanaan.

Painumme kolkkoja, holvikattoisia portaita alaspäin ja kulemme useiden vahvasti raudoitettujen ovien läpi. Vihdoin aukenee eteemme suunnattoman pitkä käytävä, jota hämärästi valaisee muutama yölamppu ja jossa vallitsee kuolonhiljaisuus. Minusta tuntuu, että olemme jo hyvän joukon maanpinnan alapuolella, vaikka käytävä itse asiassa on rakennuksen pohjakerroksessa. Pitkin käytävän toista sivua on korkea pino jauhosäkkejä ja niitä vastapäätä loppumaton rivi lähekkäin seisovia ovia -- vahvasti raudoitettuja, mustaksi maalattuja, synkeitä ovia. Ilma on raskas ja ummehtunut, siinä tuntuu jauhojen, mahorkan ja tökötin yhtynyt tuoksu. Risahdustakaan ei kuulu ja etäämpänä vilahtaa vain ääneti hiipivän yövartian haahmo. Minusta tuntuu, että noiden mustien ovien takana lepää joukko ikuista untaan nukkuvia vainajia ja kammoksuen minä odotan, milloin vartia pysähtyy, avaa yhden noista ovista ja työntää minut sisään. Mutta hän jatkaa matkaansa ja kääntyy käytävän perällä kulman ympäri, jolloin eteemme aukenee yhtä pitkä käytävä toiseen suuntaan. Se kulkee pitkin rakennuksen ulkoseinustaa ja ulottuu korkeudeltaan läpi neljän kerroksen. Noita synkeitä ovia on siis neljässä rivissä päällekkäin. Kunkin ovirivin edessä on vain kapea silta rautaisine kaidepuineen ja käytävän keskikohdalta kohoaa sillalta toiselle kapeat rautaportaat. Niitä pitkin lähdemme kiipeämään ylös ja minä olen ihan nääntyä raskasta kapsäkkiä raahatessani.

Neljänteen kerrokseen tultua kulemme pitkin siltaa käytävän suuntaan, kääntyen sen perällä jälleen kulman ympäri ja taaskin on edessämme uuteen suuntaan kulkeva käytävä loppumattomme oviriveineen ja rautaportaineen. Teen johtopäätöksen, että käytävä ulkoseinitse kiertää ympäri tämän suuren suuren vankilarakennuksen ja vankikopit, joita kaikesta päättäen on suunnaton paljous, ovat kaikki vierekkäin ja päällekkäin sisäseinällä, niin että niiden pienet ristikkoakkunat aukenevat umpinaiselle sisäpihalle.

Nousemme vielä yhden kerroksen välin muurin sisälle rakennettuja portaita myöten ja uudelle käytävän lattialle tultuamme huomaan, että täällä on vielä kaksi koppikerrosta päällekkäin -- siis kaikkiaan kuusi kerrosta. Käytävän kulmauksessa on jonkunlainen aitio pöytineen, hyllyineen ja jumalankuvineen. Pöydän ääressä tuolilla torkkuu vartia.

Meidän lähestyessämme avaa hän silmänsä ja vaihtaa jonkun sanan saattajani kanssa. Minä saan laskea kapsäkin ja palttoon lattialle, saattaja palaa takaisin ja tämä uusi vartia viittaa minut vuorostaan matkaansa.

Kuljemme tätä viidennen kerroksen käytävää ainoastaan vähän matkaa. Ylimpään kerrokseen nousevien rautaportaiden kohdalla pysähtyy vartia, avaa yhden noista mustista ovista, joka ääneti kääntyy saranoillaan ja jonka yläpuolella on numero 219. Väännettyään oven ulkopuolelle sijoitetusta sähkönappulasta viittaa hän minua astumaan sisään.

Syystä että seinään kiinnitetty yksinkertainen sähkölamppu valaisee pienen kopin kirkkaaksi, ei tulevan asuntoni jättämä ensi vaikutus ole lainkaan vastenmielinen. Mutta minulla ei ole aikaa pitempiin ympäristöni tarkasteluihin; sillä vartia viittoo minua riisuutumaan. Sitä mukaa kuin päästelen vaatekappaleita päältäni, käy hän ne tarkoin läpi, nuuskii jokaikisen poimun ja kääntää nurin taskut, joista hän tyhjentää pöydälle kaikki pikku esineet, nenäliinat, paperossi- ja tulitikkukotelot, lyijykynät ja muut. Lopuksi, seisoessani jo alusvaatteillani, koplottelee hän pitkin ruumistani, etteihän niidenkin alla ole vain jotakin luvatonta kätkössä.

Tarkastuksen päätettyään antaa hän kätevällä eleellä ymmärtää, että minun on heti pantava nukkumaan, minkä jälkeen hän ryhtyy kokoomaan pöydälle kerääntyneitä esineitä. Miltei henkeä pidättäen minä odotan, mikä on oleva paperossieni ja tulitikkujeni kohtalo. Hän jättää kummatkin pöydälle ja minä huokaan helpotuksesta. Täällä on siis tupakoiminen sallittua ja sehän merkitsee vankipoloiselle vähintäänkin yhtä paljon kuin hauska toveri.

Sytytänpä siis mielihyväni osotteeksi savukkeen ja alan laittautua vuoteeseen. Sen muodostaa äärimmäisen kapea rautasängyn pohja, joka on saranoilla seinässä kiinni ja jonka päiväksi saattaa kääntää ylös ja lukita seinään kiinni. Siinä on meriheinillä täytetty, kovaksi tallaantunut ja monikyhmyinen patja sekä päänalunen samaa maata. Peitteenä on kaistale likaisen harmaata sotamiehen sinellisarkaa. Se on rei'ille kulunut, likainen ja kovaksi piinttynyt kuin pohjanahan kappale. Epämieluisalta tuntuu sen alle kääriytyä, mutta mikäpä tässä muukaan auttaa.

Hetkisen loikoiltuani selälläni, mietiskellen ihmiselämän oikkuja ja odottamattomia äkkikäänteitä, kuulen oven yläosassa olevan pienen ja pyöreän tirkistyslasin kannen ripsahtavan, samalla kuin lasin takana vilahtaa vartian silmä. Siten todettuaan, että minä olen asettunut jo levolle, napsauttaa hän sähkölampun sammuksiin.

On jo aamupuoli yötä ja samearuutuisesta akkunasta kajastaa päivänvalo. Ympärilläni vallitsee vielä haudanhiljaisuus. Kauan makaan minä vielä valveillani, kulkien ajatuksissani kopista koppiin ja tutkistellen niitä lukemattomia elävänä haudattuja, joita tämän kuolleen talon muurit sisäänsä kätkevät ja joita kaikkia yhdistää viha tsaarivaltaa ja sen harjottamaa sortoa vastaan. Niin ajatellessani tuijottavat silmäni kapeaan oveen, josta Herra ties milloin ja missä oloissa se minulle jälleen aukenee.

III

ENSI PÄIVÄN VAIKUTELMIA.

-- Hljep! Hljep! Hljep!

Kello taisi olla vähän yli kuuden seuraavana aamuna, kun kumea basso jossain käytävän perällä alkoi toistella noita sanoja.

Kuulen ne ensin unenhorroksen läpi, mutta kun huudot jatkuvat yhä lähempänä ja lähempänä, havahdun kokonaan hereille ja kohoan vuoteessa istumaan. Huutojen ohella kuuluu kiireisiä askelia sekä ääntä mikä syntyy kun raskasta koria laahataan pitkin lattiaa.

Nyt kajahtaa tuo "hljep!" ihan oveni takana ja samalla rävähtää oven keskiosassa oleva nelikulmainen luukku auki ja siihen tulla pomahtaa kuin tykinsuusta lennätettynä korttelin paksuinen limpun neljännes. Nyt vasta ymmärrän huutojen tarkotuksen. Kavahdan nopeasti jaloilleni ja sieppaan leivän kämpäleen kuin häkkiin suljettu peto, jolle ristikon raosta hangolla ojennetaan lihapala.

Samalla rämähtää luukku jälleen kiinni ja huudot: "hljep! hljep!" etenevät päinvastaiseen suuntaan.

Seison nyt paitasillani, unisena ja raukeana siinä likaisella sementtilattialla kädessäni valtava tuoreen ruisleivän kappale. Hm, koska päiväjärjestys alkaa täten, niin totisesti olenkin nyt maassa, jonka tuotteista leipä on huomattavin aine. Kääntelen saalista kädessäni, haistelen ja pistän pienen mureneen suuhunikin. Kaikesta päättäen se on hyvää ruisleipää, jota kyllä voi syödä, jos on siihen lisäksi voita ja muita särpimiä. No pianpahan näen, mitä talon puolesta vielä aamiaisen lisäksi annetaan. Lasken siis leivän kimpaleen pöydälle ja istahdan vuoteeni reunalle.

Kovin minua vielä raukasee ja tekisi mieli heittäytyä uudelleen pitkäkseen. Mutta kaikesta päättäen on tässä kuitenkin laittauduttava vaate päälle. Hoh-hoi, kun tuntuu työläältä alottaa tätä päivää, ensimäistäni tsaarivallan pääkaupungissa, ja haukotuttaa niin armottomasti...

Kun olen perusteellisesti venytellyt ja haukotellut, jään vielä hetkiseksi istumaan vuoteelle ja ryhdyn lähemmin tarkastelemaan munkkikammiotani. Se on kapea ja matalahko holvikattoinen huone, jossa pitkinpäin, akkunasta oveen, voi ottaa seitsemän lyhyttä käyntiaskelta sekä poikittain neljä. Jos pitkäraajainen mies ojentaa kätensä, ulottuvat sormenpäät sivuseinästä toiseen. Seinät ja katto ovat sileäksi rapatut ja öljyvärillä vaaleanharmaaksi maalatut. Sillä seinällä, jossa vuode on, näkyy vahva pölykerros, niin että siihen hyvin voi sormellaan kirjottaa. Lattia on sementistä, tuhkan harmaa, keskeltä kuopalle kulunut. Ikkuna, noin puolen metrin korkuinen, on peräseinän yläosassa. Siinä on kaksinkertaiset, kaukana toisistaan olevat lasit, joiden takana on tiheä rautaristikko. Tuo pieni valoaukko on jaettu kokonaista kahdeksaan rautapuitteiseen ruutuun, jotka nekin ovat pölyiset ja sameat. Toisen alakulman sisempi ruutu on avattava ja sitä vastaavassa ulkoruudussa, joka on rautapellistä, on yksinkertainen venttiili. Kun leveä kivinen ikkunankynnys on jyrkästi alaviisto, on ikkunan ääreen mahdoton kiivetä.

Vuode on toisessa ovinurkassa. Sitä vastapäätä on pöytä. Sen muodostaa noin neljännesneliömetrin laajuinen, keltaiseksi maalattu rautalevy, joka on kiinnitetty seinään. Sen vieressä, puolta alempana, on toinen, parin kämmenen laajuinen levy, jonka tarkotuksena nähtävästikin on toimittaa istuimen virkaa. Pöydän ja oven välissä on ylempänä seinässä vielä kaksi päällekkäin asetettua levyä hyllyinä. Siellä ovat saaneet sijansa vangin ruoka-astiat: kattilan muotoinen, sisältä ja päältä tinattu kaksikorvainen kupariastia, joka seisoo hedelmätarjotinta muistuttavalla alustalla samasta aineesta, sekä kantena lautasen muotoinen kupariastia. Lisäksi on siellä pieni puinen ryssänkuppi suoloja varten, noin litranvetoinen kuparinen juoma-astia ynnä loppujen lopuksi tavattoman kömpelötekoinen, ihan pyöreä puulusikka, oikea ryssän kuiritsa. Siinä on koko pöytäkalusto.

Ihan pöydän vieritse kulkee pystysuorasti kopin läpi noin kymmenen sentin läpimittainen lämpöjohtotorvi. Siitä eteenpäin peräseinää kohti on vesikrana ja sen alla suppilo likaveden kaatamista varten. Ja vihdoin peränurkassa, saman seinän puolella, avonaisena vesiklosetti. Kun vielä mainitsen samassa nurkassa seisovan varrellisen niiniluudan, niin kalustoluettelosta ei puutu enää mitään.

Eihän tämä asuinmaja, johon kohtalo on nähnyt hyväksi minut toistaiseksi tallettaa, ole siis ainakaan millään ylellisyyksillä pilattu. Mutta kuitenkin kaikitenkin ... voisiko suomalainen kirjailija toivoa suotuisampaa olomuotoa? Tutkintotuomari apulaisineen, vankilan monimiehinen päällystö ja suurilukuinen vartiakunta sekä senkin seitsemät rautaovet salpoineen ja telkineen riittävät kyllä kiukkuisimmankin karhun pitämään loitolla, samalla kuin korkea kruunu tuohon oveen varatusta luukusta ojentaa maksutta jokapäiväisen leivän. Tarvitsisko enää parempata työrauhaa köyhä kirjailija!

Tämä ajatuskäänne murheellisten tarkastelujeni lopuksi saa minut kerrassaan hyvälle tuulelle. Nousen rivakasti jaloilleni aikeissa ryhtyä peseytymään. Mutta mitäs, eihän täällä ole minkäänlaista pesuastiaa, saippuasta ja pyyheliinasta puhumattakaan. Suomalaisen vankikopin kalustoon kuului siisti emaljinen pesuastia, moitteeton pellavainen pyyheliina, saippuanpala erikoisessa astiassa sekä metallinen kampa. Mutta mitämaks, nythän eletäänkin tsaarivallan pääkaupungissa eikä puhtaus ole koskaan ollut löydettävissä venäläisten hyveiden joukosta.

Vesihän pesussa on kuitenkin pääasia, tuumin lopuksi ja lähenen päättävästi kranaa. Mutta se on vivullinen laitos eikä tavallinen väännettävä krana ja koko ajan kuin vettä laskee, täytyy toisella kädellä painaa vipua. Peseytyminen käypi siinä siis tuiki työläästi. Katselen jälleen neuvotonna ympärilleni, kunnes silmäni pysähtyvät ennen mainittuun soppa-astian alustaan. Siinähän paremman puutteessa sovelias pesuastia. Siihen sopii vettä suunnilleen saman verran kuin soppalautaseen. Lasken sen siis kranasta täyteen, asetan W.C:n reunalle ja yks kaks on peseytyminen täydessä käynnissä. Sitten muutamia voimisteluliikkeitä. Suomalaisessa vankilassa oli jokaisen kopin seinällä painettu plakaatti, jossa kuvin ja sanoin oli neuvottuna kymmenkunta yksinkertaista voimisteluliikettä. Ne ovat tarkoin muistissani ja päätän ne täälläkin käydä aamuisin säntillisesti läpi.