Part 12

-- Seiso sii'! -- sanoo hän käytävän kulmaan päästyämme ja osottaa minulle paikan erään jo siihen seisomaan asetetun vangin rinnalla.

Pari vartiaa, paperilaput kädessään, juoksee edestakaisin kuin jotakin etsien. Levottomuuteni kasvaa hetki hetkeltä.

-- Mikähän tässä on tarkotuksena? -- kuiskaa rinnallani seisova vanki mitä puhtaimmalla suomenkielellä.

Hämmästyneenä käännyn häntä lähemmin tarkastamaan. Se on nuori, solakka mies, jolla on kihara ruskea parta, nähtävästi vankilassa kasvatettu, sekä jalassaan pieksusaappaat. Olisihan minun pitänyt jo niistä tuntea hänet suomalaiseksi! Mutta tuttavuuden rakentamiseen ei ole aikaa, sillä vartia komentaa meidät astumaan edellään alempia kerroksia kohti.

Neljännen kerroksen porrassillakkeelle saamme hetkeksi pysähtyä, vartian ryhtyessä taas siinä kerroksessa etsintäänsä jatkamaan. Sillakkeella seisoo ennestään kaksi nuorta miestä. Pieksujalkainen toverini tervehtii heitä kädestä ja alkaa puhella heidän kanssaan suomea. Ja minä kun ensi silmäyksellä luulin toista heistä pikimustan täysipartansa vuoksi joksikin ukrainalaiseksi!

Pari uutta suomalaista neljännestä kerroksesta liittyy joukkoomme ja sitten taas portaita alas. Pohjakerrokseen päästyämme on meitä jo kymmenmiehinen joukko.

-- Mikä tässä on tarkotuksena? Mihin meitä viedään? Tutkintotuomarin luokseko päätöstä kuulemaan?

Sellaisia kysymyksiä kuuluu joukosta ja kaikki me olemme levottomia ja ymmällä. Vartiat hoputtavat meitä eteenpäin. Kuljemme pitkin pohjakerran käytävää, sitten mutkittelevia teitä milloin portaita ylös, milloin oikeaan, milloin vasempaan. Lopuksi sulloudumme edessämme olevasta ovesta korkeilla seinäkaapeilla ja nahkasohvalla kalustettuun huoneeseen, jossa meitä ensimäisenä kohtaa -- hra Mashkevitshin kalpea naamataulu pujopartoineen ja vaanivine silmineen. Pöydän ääressä istuu lisäksi kaksi muuta herrasmiestä sekä nuori, hento ja älykkään näköinen neitonen.

Naisolentoa emme ole nähneet kuukausimääriin edes vilahdukselta, sillä sellainen on peräti harvinainen ilmestys kuolleessa talossa.

Herra Mashkevitsh viittaa meitä istumaan pitkin vastapäistä seinustaa. Neitonen osottautuu suomea taitavaksi, sillä omalla kielellämme kysyy hän, ymmärrämmekö kaikki suomea. Kun joukostamme kuuluu myöntymyksen hyminä, ryhtyy hän selittämään, että meille ruvetaan nyt suomeksi lukemaan asiassamme syntyneitä tutkintotuomarin pöytäkirjoja, joihin me saamme tehdä muistutuksia. Sitä varten jakaa hra Mashkevitsh kullekin meistä arkin paperia ja lyijykynän. Lukemista ilmottaa neiti, joka nähtävästikin tulee toimimaan tulkkina, suoritettavan tästä lähtien joka päivä niin kauan kuin pöytäkirjoja riittää. Neitosen edessä on valtava, mustakantinen nidos, täynnä koneella kirjotettuja tutkintotuomarin pöytäkirjoja niihin liittyvine keltaisine santarmiraportteineen. Se on kniga numero yksi. Kaikkiaan niitä on lähemmäs parikymmentä, kuten myöhemmin saan tietää.

Kun alkuvalmistukset on suoritettu, nousee Mashkevitsh toisen herrasmiehen kanssa ja lähtee tiehensä. Jälelle jää neitonen ynnä kaljupää herrasmies tuomarintakissa. Nähtävästikin se on yksi Mashkevitshin apulaisista. Hän ottaa mukavan asennon nojatuolissa ja neitonen ryhtyy kääntämään pöytäkirjoja. Se on pahoin ontuvaa, venäjäksi murtavaa kyökkisuomea, jota hän käyttää. Kas tähän tapaan hän jamaa, suuren kirjansa yli kumartuneena:

-- Sitt' sai hän seitsemänkymmentä suomalaista markkaa että mennä Keemiin ja sitt' Keemistä Habarandaan...

Kun tuomari ummistaa silmänsä ja näyttää muutenkin varustautuvan hieman nukahtamaan, alkaa joukossamme vilkas kuiskutus ja tuttavuuksien rakentaminen. Meitä on kaikkiaan kaksitoista miestä. Niistä istuu kymmenen rivissä sivuseinustalla, minä ja pieksujaikainen toverini viidennestä kerroksesta olemme saaneet sijamme peräseinällä. Minun on siis vallan mukava tarkastella noita toisia. Ne ovat kaikki nuoria miehiä, joitakin vuosia päälle parinkymmenen, kirkassilmäisiä, korkeaotsaisia, avokatseisia. Yhteistä heille kaikille on vankilan kalvistama ihonväri ja kärsivä, eteensä tuijottava ilme silmissä. Useilla on pieksusaappaat jalassa eikä kenelläkään ole tärkkikaulusta tai rusettia.

Mitähän he ovat miehiään? Ehkä maalaisnuorukaisia, joita on vangittu heidän rajan yli kulkiessaan ja epäiltyinä saksalaisvehkeistä? Mutta käytöksestä ja kasvonpiirteistä päättäen niistä useimmat ovat herrasmiehiä. Tarkastelen jälleen rinnallani istuvaa pieksujalkaa.

-- Oletteko ylioppilas? -- kuiskaan hänelle.

-- Kyllä, lääketieteen ylioppilas, -- vastaa hän. Hänen nimensä on S. ja kotoisin on hän Karjalan kannakselta. Komeasta ulkomuodosta, ruskeasta tukasta ja käytöksen vilkkaudesta ja notkeudesta huomaakin hänet pian puhdasveriseksi karjalaiseksi.

-- Mistä ne teitä syyttävät?

-- Saksassa olosta ja jos mistä, -- vastaa hra S. huolettomasti.

Hetken kuluttua viittaa hän sivuseinällä istuvia ja kuiskaa iloisen tyytyväisenä:

-- Tuossa joukossa on kaksi upseeria ja kaksi rautaristin miestä.

Silmät suurina alan minä jälleen tarkastella noita sivuseinällä istuvia nuorukaisia, samalla kuin sydämeeni valahtaa lämmin myötätunto heitä kohtaan sekä painostava pelko siitä, mikä heitä tänne jouduttuaan uhkaa.

Myöhemmin, sikäli kuin pöytäkirjat ehtivät kirjavaa sisältöään paljastaa, saamme tietää, että ilmiantajat väittävät itsensä S:nkin olevan luutnantin suomalaispataljoonassa.

-- Tunnetteko ylioppilas Vuoksen? -- kuiskaan minä jälleen S:lle.

-- Kyllä, tuossahan se istuu meitä vastapäätä.

-- Tuoko, jolla on tohvelit jalassa?

-- Se juuri.

Hm! Uteliaasti alan tarkastella miestä, jonka kanssa olen jo kuukauden päivät ollut lähemmin tuttu, mutta jonka kasvonpiirteet nyt vasta painuvat silmänpohjaani. Kun mainitsen tästä S:lle, purskahtaa hän iloiseen nauruun.

Kun kuiskuttelu joukossamme yltyy kovin vilkkaaksi, keskeyttää neitokainen lukemisensa, nyrpistää nenäänsä ja silmäilee meitä moittivasti. Tuomarikin raottaa silmiään ja murahtaa jotakin. Silloin me, aivankuin koulupojat, kohennamme asentojamme sekä asetumme muka hyvinkin tarkkaavasti kuuntelemaan. Mutta kun neiti alkaa jälleen unettavan jamaamisensa ja kaljupää ummistaa silmänsä, on kuiskutuskin tuota pikaa uudessa käynnissä. Eikä ihmekään, sillä onhan meidän jokaisen sydämellä niin paljon asioita, joista tahtoisi ajatuksia vaihettaa, kun pitkäaikaisen erakkoelämän jälkeen on näin äkkiarvaamatta päässyt toisten kohtalotoverien yhteyteen.

Mutta toisinaan vetävät pöytäkirjat itsestään meidän huomiomme puoleensa. Ja mieltäkiinnittäviä, jännittäviä asioita ne sisältävätkin. Milloin siellä esiintyy kurja ilmiantaja tietoineen, milloin saamme tutustua jonkun sankarinuorukaisen vaiheisiin, milloin taas aukeaa eteemme palanen Saksan suomalaispataljoonan elämää.

Kappaleen kolmatta tuntia kestää lukeminen tällä ensi kerralla. Tuomarin annettua merkin lopettaa neiti lukemisen, me jätämme takaisin kynämme ja paperimme, joihin meistä kukaan ei vielä tällä kertaa ole tehnyt merkintöjä, sekä lähdemme ovella odottavien vartiain saattamina marssimaan kohti koppejamme. Siinä tiheänä ryhmänä kulkiessamme on meillä vielä hyvä tilaisuus jutella ja ahkeraan siinä kohtalotoverukset puristelevat toistensa käsiä ja rakentavat tuttavuuksia. Ja niinpä jo seuraavana päivänä, kun jälleen asetumme entisille paikoillemme pöytäkirjain suomennosta kuulemaan, tunnen jo kutakuinkin hyvin nuo sivuseinällä istuvat nuorukaiset sekä heidän kohtalonsa.

Kuten sanottu, kuuluu ryhmäämme miehiä täysi tusina ja ovat he seuraavilta aloilta: yksi kirjailija, yksi sanomalehtimies, yksi insinööri, yksi hovioikeuden auskultantti, viisi ylioppilasta, yksi talollisenpoika ja kaksi työmiestä. Nuo kaksi viimemainittua, jotka ovat siistin ja vakavan näköisiä nuorukaisia, ovat samannimiset, vaikkakin kotoisin eri osista maata. Kummallakin heistä on jalassaan punavartiset pieksut ja nuoremman housut ovat polvien yläpuolelta liimasta kiiltelevät ja koviksi piintyneet. Hän kuuluu kopissaan päivittäin liimaavan kokoon parituhatta paperossikoteloa. Siten on hänellä jo ansaittuna useita kymmeniä ruplia, mutta nautittavakseen hän ei ole niitä saanut, vaan elää hän yksinomaan kurjalla vanginruualla, ilman teetä, sokeria ja tupakkaa. Vangittaessa oli häneltä, samoinkuin toveriltaankin, takavarikoitu kaikki rahat.

Kehnoa, jonottavaa tulkintaa kuunnellessani pysähtyy usein katseeni ylioppilas B:hen, joka istuu tuolla nahkasohvan kulmassa. Hän on pieni, sirovartaloinen ja hinterä nuorukainen, ei vielä kahtakymmentä täyttänyt. Otsa on korkea ja hyvin muodostuneilla, kalvakoilla ja sileillä kasvoilla sekä tummissa, teräväilmeisissä silmissä on omituinen askeettinen piirre, jonka niihin on tietysti luonut pitkällinen vankilassa olo ja alituinen tuijotus synkkään tulevaisuuden esirippuun. Hän on ollut jo toista vuotta vangittuna, Helsingin päävahdissa, Katajanokalla, Viaporissa, Shpalernajassa. Muutaman kuukauden ajan on hän jo kulkenut sotaoikeudessa, samassa paikassa kuin minun koppitoverini. Joulun jälkeen päättyy hänen juttunsa ja hänen asianajajansa on ilmottanut, että vaikka hän tekeekin kaiken voitavansa, niin kuolemantuomiota ei luultavastikaan voida välttää.

Hänen asiastaan on tutkintotuomarin pöytäkirjoissa paljon ja monessa kohti. Useampana päivänä riittää niistä neitokaisellemme tulkitsemista. Paljosta häntä syytetään: on muka aliupseeri (Gruppenführer) Saksan suomalaispataljoonassa, on Suomeen palattuaan värvännyt lähemmäs sata miestä samaan pataljoonaan, harjottanut vakoilua y.m. Kauttaaltaan on hän ilmiantojen saartama. Sellaisessa tapauksessa käy lopulta psykoloogisesti mahdottomaksi jatkuvasti kieltää ja niinpä onkin B. tunnustanut olleensa suomalaispataljoonassa sekä värvänneensä miehiä. Mutta hän on tunnustanut vain oman osuutensa "afääriin". Hänen tovereitaan ja muita seikkoja koskeviin tutkintotuomarin kysymyksiin vastaa hän aina: "En tahdo sanoa!" Tuo lyhyt ja luja lause toistuu tuon tuostakin pöytäkirjoissa ja kunnioituksen sekaisella lämpimällä myötätunnolla luon minä yhä uudelleen katseeni tuohon korkeaotsaiseen nuorukaiseen, jonka ylitse kohtalon siipi on niin synkkänä ja raskaana ojentunut.

Niin synkeänä kuin meidän kaikkien edessä tulevaisuus häämöttääkin -- kuolemantuomio kummittelee varmaan useimpien mielessä --, kohdistuu myötätuntomme ja toverillinen hellyytemme B:hen, jonka ympärille me ryhmitymme ikäänkuin suojellaksemme ja lämmittääksemme häntä. Lämpimiä, myötätuntoisia kädenpuristuksia saa hän aina joka puolelta, kun hän "luennolle" mentäessä kolmannen kerroksen sillakkeella liittyy meidän toisten joukkoon.

-- Elkää olko huolissanne, -- lausun minä hänelle kohta tutustuttuamme, -- jos ne julistavatkin kuolemantuomion, niin eivät ne pane sitä toimeen.

-- En minä pelkääkään, -- vastaa B. reippaasti ja luottavasti. -- Kenraali Russki kuuluu olevan humaani mies, ei hän vahvista kuolemantuomiota.

Hm! Tokkohan siihen seikkaan voinee juuri mitään perustaa. Mutta on B:llä pätevämpikin pohja, jolle hänen hyvät toiveensa rakentuvat. Hänellä on tiedossaan, että yliopistomme miekkailunopettaja, maisteri Maexmontan, on samassa sotaoikeudessa jo aikaisemmin tuomittu kuolemaan, mutta tuomiota ei kuitenkaan ole vahvistettu, vaan on se muutettu elinkautiseksi pakkotyöksi. Miksi ei silloin meneteltäisi samoin B:hen ja muihinkin suomalaisiin nähden?

Tämän Maexmontan-tapauksen lisäksi on meillä pari muuta seikkaa, joiden nojalla koetamme toisillemme vakuuttaa, etteivät päämme ole vaarassa. Venäjän hallitukselle on puhuvana esimerkkinä se verrattain humaani tapa, jolla sen liittolainen Englanti rankaisi Irlannin kapinallisia, niistä kun ainoastaan muutamia pääjohtajia tuomittiin kuolemaan. Ja kuitenkin siellä oli jo käynnissä aseellinen kapina. Meillä ei ole mitään sellaista tapahtunut, joten Venäjän hallitus ei hevillä juljenne sovelluttaa meikäläisiin ankarampaa menettelyä kuin mitä Englanti käytti raskaammassa tapauksessa. Toiseksi ei maailman tietoisuudesta ole vielä haihtunut käsitys Suomen autonomiasta, mikä antaa meille erikoisaseman. Epäilemättä on venäläisilläkin siinä suhteessa hiukan arka omatunto ja saanee heidät arvelemaan, ennenkuin ryhtyvät meikäläisiä joukottain telottamaan. Suomen asia on jo Bobrikovin ajoista pyrkinyt kansainväliseksi kysymykseksi ja venäläisten täytyy, meihin kajotessaan, ottaa lukuun Europan yleinen mielipide.

Tällaisissa asioissa liikkuu keskustelumme, kun me viimeisiä mukaan haettaessa saamme aina pohjakerroksen permannolla hetkeksi pysähtyä, jolloin tietysti kukin meistä ehättää käyttämään tilaisuutta nopeaan ajatusten vaihtoon.

-- Ja onhan vallankumouskin yksi mahdollisuus, -- huomautan minä kerran tällaisessa tilaisuudessa.

-- Onhan sitä Venäjän vallankumousta niin kauan jo odotettu, että tokko siitä koskaan tulee kalua, varsinkaan nyt sodan aikana, -- arvelee ylioppilas R.

-- Totta sen luonnon pakostakin täytyy joskus puhjeta. Ja se voi tapahtua piankin. Venäjä on aina ollut odottamattomuuksien maa, jossa mitkään järjen laskelmat eivät pidä paikkaansa. Niinpä voi vallankumouskin riehahtaa kesken sotaa. Ja tulkoonpa lopultakin väliin mitä hyvänsä, kyllä me joka tapauksessa pääsemme täältä kaikella kunnialla.

Vaikka en noita viimeisiä sanojani voikaan millään tosiasioilla perustella, saavat ne aikaan toivorikkaita välähdyksiä monessa silmäparissa. Täällä vankilan muurien sisällä, tietämättömän tulevaisuuden edessä, kohottavat vangin mielialaa pelkät sanatkin, kun ne ovat toivoa herättävät ja vakuutuksella lausutut. Sen tiedän hyvin omasta kokemuksestani.

Mutta palaanpa "luentotoverieni" esittelyyn.

Hra B:n rinnalla istuu toinen melkein yhtä nuori mies, ylioppilas A., joka kooltaan on lähes puolta pitempi B:tä. Kun ensi kertaa kiinnitän katseeni häneen, alkaa hänen ulkomuotonsa ja koko olemuksensa tuntua heti niin tutulta. Minä katson ja katson häneen ja yhtäkkiä selvenee eteeni entisen ruotsinkielen opettajani muoto: pitkä, solakka, korkeaotsainen herra, tulinen runoilijasielu, joka suurissa sinisissä silmissään innostunut loiste deklameerasi meille Runebergin isänmaallisia runoja. Tuo edessäni istuva nuorukainen on ilmetty jäljennös hänestä. Kun rinnallani istuva S. on kuiskaten ilmottanut hänen nimensä, olen varma, että hän on entisen opettajani poika, jonka minä lyseolaisaikanani olen kerran nähnyt neli- tai viisivuotiaana leikkivänä lapsukaisena ja johon nyt saan täytenä miehenä tutustua täällä Shpalernajassa.

A:n koppi on kuudennessa kerroksessa samalla vankilan seinustalla kuin minunkin. Joudumme siis yksin matkoin palaamaan aina viidenteen kerrokseen saakka, joten minulla on hyvä tilaisuus tutustua häneen. En tarvitse monta sanaa vaihettaa hänen kanssaan, huomatakseni että hän on perinyt isänsä ihanteellisen mielen ja tulisen sielun -- ominaisuuksia, jotka hänet nyt ovat saattaneet tänne Shpalernajaan. Tiedän hänen siellä täällä lehdissä julkaisseen runoja ja niitä kertoo hän nytkin kopissaan kirjottelevansa, tiedustellen samalla minulta, voisiko niitä mitenkään täältä toimittaa kotimaahan julkaistaviksi. Vangittaessa on hän ollut aputoimittajana eräässä suuremmassa sanomalehdessä. Syyttävät häntä samanlaisesta asiasta kuin minuakin. Hän tuntuu elävän kokonaan omassa mielikuvamaailmassaan ja kohtalonsa ottaa hän kaikesta päättäen hyvin valoisalta kannalta. Hän on huoleton ja miellyttävä herraspoika, hänessä on niin paljon intomielistä ja puoleensa vetävää nuoruutta.

Pöytäkirjojen tulkintaa seuratessamme unohuttaa hän usein ympäristönsä, jolloin hänen innokas kuiskailunsa vieruskumppanin kanssa yks kaks muuttuu äänekkääksi, vilkkaaksi keskusteluksi. Sattuupa myöskin kerran, että kun neitokainen keskeyttää lukemisensa ja huomauttaa nyrpeänä, ettei saa jutella, vastaa A. avomielisen iloisesti ja tyynesti:

-- Siellä kaamerassa saa niin vähän jutella, että tekee mieli vähän sydäntään purkaa.

Kaikki purskahtavat nauramaan, siihen yhtyy neitonenkin ja hymähtääpä itse kaljupää tuomarikin, jolle edellinen tulkitsee A:n sanat.

Yhtä synkeänä kuin B:n yllä lepää kohtalon siipi myöskin ylioppilaiden R:n ja H:n päällä. Heidät on syyskesällä vangittu eräässä Keski-Suomen kaupungissa. Katajanokalla istuessaan heitä on päivisin pidetty jalkaraudoissa ja öisin, nukkuessakin käsiraudoissa. Vahvan sotilaisvartiaston saattamina on heidät joitakin viikkoja sitten tuotu tänne Shpalernajaan. Kurja ilmiantaja väittää, kuten pöytäkirjat kertovat, että he kumpikin ovat upseereita suomalaispataljoonassa -- eli "27:nnessä Preussin kuninkaallisessa jääkäripataljoonassa", kuten sitä pöytäkirjoissa nimitetään -- ja että he parin muun toverin kanssa ovat jossakin räjähyttäneet ilmaan lähes viiden miljoonan ruplan arvosta Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita. Siitä he ovat muka saaneet ensi luokan rautaristin. Edelleen kertovat pöytäkirjat, että vangittaessa löydettiin heidän kapsäkistään pommeja sekä toisen lompakosta rautaristin nauha. Itse kieltävät he jyrkästi nämä syytökset ja väittävät olleensa Ruotsissa liiketoimissa.

Molemmat he ovat alle kolmenkymmenen vuotiaita, avokatseisia, sankariryhtisiä nuorukaisia, joihin tuntee mieltymystä heti ensi silmäykseltä. R. on juuri se, jota täällä kasvattamansa pikimustan täysparran takia olin ensi näkemältä luullut ukrainalaiseksi tai yleensä kaikkea muuta kuin suomalaiseksi. H:lla on harvinaisen miellyttävät ja selkeäpiirteiset kasvot korkeine otsineen ja ruskean kiharine hiuksineen. Hänen leukaansa koristaa pieni ruskea nuoren miehen parta, joka myöskin kuuluu olevan vankilantuotteita.

Kumpikin he ovat juristeja. H. on ennen sotaa toimittanut nimismiehen virkaa jossain Savonlinnan tienoilla ja jo silloin on hän yhdenvertaisuuslakirettelöiden johdosta ollut vähällä joutua Krestyyn.

Usein tulevat öisin, unettomina hetkinä, mieleeni nämä kohtalotoverukset sekä nuori B., joita kohtalon käsi tuntuu raskaimmin painavan. Yhä uudelleen käyn läpi ne mahdollisuudet, joihin pelastumisen toiveeni perustuvat. Ja lopultakin näyttää minusta aina mahdottomalta, että kohtalo voisi sokeasti tuhota sellaisen kauniin ja sankarillisen nuorukaisjoukon kuin ovat nuo yksitoista "luentotoveriani". Kaiken järjen ja maailman hallinnossa löytyvän hyvän nimessä täytyy heidän pelastua. Mutta kuinka se käy, se on vielä tulevaisuuden kätkössä.

Lääketieteen ylioppilas S. on vangittu yhdessä R:n ja H:n kanssa. Sattumalta oli hän tavannut nuo kaksi toveriaan äsken mainitussa Keski-Suomen kaupungissa. Että odottamattoman kohtaamisen ilo olisi vieläkin suurempi, olivat toverukset päättäneet pistäytyä kaupungin seurahuoneelle hiukan punssia maistamaan. Mutta tuskin he olivat ehtineet asettua pöydän ääreen ja saaneet täytetyt lasit eteensä, kun vahva poliisivoima yhtäkkiä ympäröi talon ja vangitsi heidät.

Tuotuna Helsingin santarmihallitukseen vilkas, huimapäinen ja aina kaikkeen valmis S., joka etehisessä oli silmänräpäykseksi jäänyt ilman silmälläpitoa, syöksyi lakittomin päin ulos ovesta ja portaita alas kadulle, kintereillään joukko revolverejaan räikyttäviä santarmeja. Vasta Yrjönkadulla he passipoliisien avulla ja ammuttuaan joukon toista kymmentä laukausta olivat saaneet hänet jälleen huostaansa. Tämän johdosta olivat sitten kaikki kolme saaneet Katajanokalla viettää päivät jalkaraudoissa ja yöt käsiraudoissa. Mutta ainakaan S:n iloisessa ja vilkasverisessä olennossa ei näy jälkeäkään noista piinan viikoista.

Hänelle näyttää kaikki olevan helppoa. Niinpä hän ryhmäkunnassamme muun muassa osaa parhaiten venäjää. Tuon tuostakin on neitokainen avuttomassa tulkinnassaan pakotettu turvautumaan hänen kielitaitoonsa. Vikkelästi nousee silloin S. paikaltaan ja neitosen rinnalle siirtyen lukee venäjänkielisestä pöytäkirjasta visaisen kohdan, minkä hän sitten keveästi ja vaivatta kääntää meille toisille.

Kerran töksähtää feminiininen tulkkimme entistä vaikeampaan kohtaan, jossa tehdään selkoa, mitä tarkotusta varten suomalaispataljoona oli muka kokoon pantu. Siinä esiintyy kaikenlaisia sotatieteellisiä termejä, joihin neiti poloinen sotkeutuu. Apua anoen kääntää hän ilmehikkäät silmänsä S:ään, joka heti kavahtaa seisaalleen ja ritarillisesti rientää turvattoman avuksi. Otettuaan selvän kysymyksen alaisesta paikasta kääntyy hän meihin ja käyttäen vapaata pöydän nurkkaa karttana pitää huomattavalla asianharrastuksella meille pienen sotateknillisen esitelmän. Me seuraamme sitä hymyhuulin ja joukostamme kuuluva hiljainen kuiskaus: "luutnantti", lisää vain iloisuuttamme. Tuomari, joka ei tietysti ymmärrä sanaakaan S:n puheesta, istuu silmät pyöreinä nojatuolissaan ja on nähtävästikin ymmällä, miten hänen on suhtauduttava siihen, että S. on noin vaan anastanut puhevallan tilaisuudessa. Sen johdosta, että S:ltä on vangittaessa tavattu suurenpuoleinen summa rahaa, kertoo hän pöytäkirjain mukaan harjottaneensa Ruotsissa tuottoisaa salakauppaa kemikaalioilla. Niinpä on hänellä entisten lisäksi Ruotsissa siinä ja siinä pankissa niin ja niin suuri summa rahoja talletettuna. Tästä aiheutunut hymymme muuttuu kerrassaan iloiseksi naurunpurkaukseksi, kun S. pöytäkirjan lopulla kertoo Tukholmassa kerran sivumennen tavanneensa R:n ja H:n, jotka harjottivat samanlaista salakauppaa, mutta jotka silloin "näyttivät viettävän juopottelevaa elämää".

Kuudennessa kerroksessa lähellä A:ta ja siis samalla vankilan kulmalla kuin minä ja S:kin, on saanut sijansa pohjalainen papinpoika R. Hänet on vangittu samoihin aikoihin kuin minutkin, saatuaan juuri vähää ennen suoritetuksi insinööritutkinnon. Vangitsemistilaisuudessa on sattunut seuraava dramaattinen kohtaus: Kun R:n asuntoon (Hietalahden puolella Helsinkiä) saapui joukko santarmeja ja nämä kotitarkastusinnossaan jättivät ovipuolen huonetta, jossa R. itse sattui seisomaan, pelkästään mukaan otetun talonmiehen vartioitavaksi, pujahti R. tämän estämättä ulos ja syöksyi kadulle. Seurasi samallainen revolverinpaukkeen säestämä näytös kuin S:n yrittäessä livistää santarmihallituksesta. R:n tarkotus oli erinäisiä katuja myöten juosta teknillisen korkeakoulun talolle, kahmaista etehisen naulakoilta päälleen joku ensiksi käsiin sattuva palttoo sekä sitten joidenkin luentosalien läpi kulkien poistua akkunasta päinvastaiselle puolelle rakennusta, jolloin takaa-ajajat olisivat hyväksi aikaa häipyneet jäliltä. Tämä suunnitelma oli vähällä onnistua, kunnes lähellä päämaalia tuli kadunkäänteessä odottamatta vastaan lauma venäläisiä sotilaita. Nähdessään juoksevan herrasmiehen, jota santarmit ampuen ajoivat takaa, ympäröivät nämä silmänräpäyksessä R:n.

Pöytäkirjoista ei käy selville, minkä syyn nojalla hra R. oikeastaan on vangittu. Nähtävästi se on tapahtunut hyvin heikkojen epäluulojen perusteella, joten häntä voi joukossamme pitää tyypillisimpänä santarmimielivallan uhrina.

Talollisen poika V., Härmän pohjalaisia, on oiva mies Shpalernajan "Suomalaisessa siirtokunnassa" edustamaan kuuluisaa kotiseutuaan: kookas, pystypäinen, verevä nuorimies. On hauska nähdä, kun hän varsiniekka saappaissaan astuu sisään ja ottaen sotilaallisen asennon tekee niukan kumarruksen tuomarille, minkä jälkeen hän hätäilemättä ja lujin askelin käy paikalleen.

-- Teitä on täällä tietääkseni useampiakin härmäläisiä? -- virkan hänelle kerran "luennolta" poistuessamme.

-- Onhan meitä Härmästä poikia kymmenen, joiden silmistä ei tipu kyyneleet, -- vastaa V.

Ja kyllä hän siltä näyttääkin, ettei hän vähästä itke. Vaikka hän on saanut kokea kovempaa kuin kenties yksikään toinen Shpalernajassa viruneista suomalaisista. Häneen nähden -- hänen oman kertomuksensa mukaan -- on käytetty pöyristyttävää inkvisitoorista menettelyä, jolla santarmit ovat koettaneet saada häneltä tunnustuksia puserretuksi. Mutta siitä ynnä hänen sankarillisesta menettelystään, hän kun eräitä tovereitaan pelastaakseen on vapaaehtoisesti antautunut vangiksi, saanen tilaisuuden vastaisuudessa, toisten asiain yhteydessä kertoa.