Part 13

Kuten sanottu, ovat molemmat työväen luokkaa edustavat nuorukaiset saman nimiset ja yhdessä heidät kuluneen syksyn aikana on vangittukin. He ovat rehtiä, harvasanaisia, vakaita Hämeen poikia. Myöhemmin, vallankumouspäivinä, istuessamme eräässä pietarilaisessa "tshainajassa", kertoivat he minulle vangitsemisestaan. En malta olla sitä tässä toistamatta, koska se niin hyvin valaisee erinäisten suomalaisten virkaintoa.

Kotimaahan pyrkiessään joutuivat toverukset K. heti Ruotsin rajalla Enehjelmin vainukoirien ahdisteltaviksi. Kulkien milloin porokyydillä, milloin suksilla tai jalkaisin sekä käyttäen kaikenlaisia syrjäpolkuja onnistuivat he pääsemään Iihin saakka. Siellä olivat he jo vähällä joutua ansaan, mutta viime hetkessä eräs paikkakunnan mies varotti heitä edessäpäin väijyksissä olevasta poliisijoukosta, jolloin he kokonaan toisen suunnan ottaen välttivät vaaran. Tarvottuaan sitten tuntikausia metsiä myöten vasta sataneessa lumessa, päättivät he lopen väsyneinä "riskeerata" ja mennä Siuruan kylän kievariin yöksi, ajaakseen sieltä aamulla hevosella oikotietä Kiiminkiin. He olivat aikaisemmin päinvastaiselle suunnalle matkatessaan viettäneet yön tuossa samassa kievarissa ja koska heille oli jäänyt siitä hyvä muisto, tulivat he neuvotteluissaan siihen uskaliaaseen päätökseen, että nytkin käyttäisivät talon vierasvaraisuutta hyväkseen.

Kievarin emännän uteliaisuus, hänen tarkkaan kysellessään poikien matkoista, herätti näissä epäluuloa, mikä kuitenkin haihtui, kun emäntä kuulustelujensa lopuksi kohteliaasti lupasi heille yösijan sekä seuraavana aamuna hevosen Kiiminkiin. Laitettuaan pojille vuoteen ja näiden väsyneinä heittäydyttyä unen valtaan, päätti emäntäinen, jolla oli tieto siitä, että poikia etsitään, kantaa hänkin kortensa yhteiseen valtakunnanpuolustuskekoon. Hänpä siis oitis meni telefoonin ääreen ja soitti Oulun poliisilaitokseen, että sisso! täällä ne nyt meillä nukkuvat ne pojat, joita etsitään; aamuksi ne pyysivät täältä hevosta Kiiminkiin, niin että passatkaa päälle vaan!

Aamulla varahin pojat levänneinä miehinä, toivorikkain mielin ja mitään pahaa aavistamatta lähtivät ajelemaan Kiiminkiä kohti. Kun he ajoivat Kiimingin kievarin pihalle, astui erään ulkohuoneen takaa esiin kymmenkunta poliisia ampuma-aseet suorana, vaatien heitä antautumaan. Poliisit olivat automobililla tulleet Oulusta heitä väijymään. Joukon jatkona oli heillä pari haulikoilla asestettua paikkakunnan miestä (kaksi pohjalaista talonpoikaa titulus Enehjelmin kätyrien apurina!)

-- Meillä oli silloin vielä sellainen käsitys, että meidät kiinni jouduttua toimitetaan suorinta tietä hirsipuuhun, -- puhui vanhempi K. hiljaisella ja vaatimattomalla tavallaan. -- Sen vuoksi me olisimme henkemme kaupallakin arvelematta ryhtyneet taisteluun, mutta kun me palttoot päällä istuimme peiton alla reen perässä, oli housun takataskussa olevia browninkeja mahdoton heti saada esille, joten meillä ei ollut muuta neuvoa siinä pyssynsuiden edessä kuin antautua.

Kun poikien matkalaukut oli takavarikoitu ja taskut tarkastettu, meneteltiin heidän kanssaan seuraavasti: samoilla käsiraudoilla kytkettiin heidät yhteen siten, että toinen oli kiinni vasemmasta, toinen oikeasta ranteestaan. Mutta ei siinä vielä kyllin. Molemmat kädet vedettiin vielä nuorilla yhteen kiinni, joten pojat tulivat olemaan tiukasti kylki kyljessä kiinni. Tämän jälkeen vaulattiin kummankin jalat köydellä yhteen nippuun. Sitten automobiiliin, vartiana kymmenen asestettua poliisia, ja niin suoraa päätä Ouluun Enehjelmin käsiteltäviksi. Matkalla olivat poliisit kohennelleet nuorukaistemme mielialaa sellaisilla lauseilla kuin: "Jo taisi pojilta juoksut loppua" j.n.e.

Saattaa kysyä, eikö kymmenen poliisia voinut ihmisellisemmällä tavalla kulettaa kahta aseettomaksi tehtyä nuorukaista? Varsinkin kun he hyvin tiesivät, etteivät heidän käsiinsä joutuneet olleet mitään rikollisia tavallisessa mielessä -- seikka, jonka heikompikin ihmistuntija saattoi heti päättää poikien siististä ja avoimesta muodosta. Että nuorukaisemme olivat menetelleet jalosti, pannessaan taistelussa isänmaansa sortajaa vastaan vaakalaudalle kaikkensa, henkensä ja vapautensa, se olisi noiden poliisienkin pitänyt voida myöntää, sekä sen mukaan sovittaa menettelynsä, arvostelivatpa sitten heidän toimintaansa muuten miltä kannalta hyvänsä. Mutta tämä ei suinkaan ole ainoa eikä vähimmän kaunis urotyö, joka on merkittävä oululaisen poliisin tiliin enehjelmiläisenä hallituskautena. Että tuo poliisilaitos siitä huolimatta on kokonaisuudessaan, sanomalehdistön ja yleisön vaietessa, saanut säilyttää paikkansa, sen jälkeen kun se vallankumouksen päivinä oli hiipinyt työväen neuvoston turviin ja tarjonnut sille yhtä nöyräselkäistä palvelusta kuin äsken Enehjelmille, sen kai saanee merkitä sen tylsistyneisyyden tiliin, minkä valtaan Suomen kansa kuluneina vuosina näyttää niin arveluttavassa määrin joutuneen. Mutta toivottavasti oululaisen poliisin osuus surkeaan Simon kahakkaan sekä sen monet muut enehjelmiläisen toimitarmon osotukset eivät kokonaan unhotuksiin vaipune, vaan saanevat ansaitsemansa sijan vasta kirjoitettavassa Suomen vapausliikkeen historiassa.

Toverusten huostassa olleet rahat oli takavarikoitu Oulun poliisilaitoksella, joten he joutuivat Shpalernajaan aivan pennittöminä miehinä, saaden viettää vieläkin täydellisempää paastoelämää kuin minä edellä kuvaaminani ensi kuukausina. -- -- --

Toisena luentopäivänä osuu rinnalleni peräseinällä istumaan hovioikeuden auskultantti P., joka on toiminut asianajajana kotiseudullaan Karjalassa. Kun olemme tutustuneet ja päässeet kuiskuttelun alkuun, virkkaa P.:

-- Minä olen päättänyt oikeuden käynnin aljettua panna vastalauseeni sekä kieltäytyä mihinkään vastaamasta.

-- Samaa asiaa olen minäkin paljon miettinyt sekä tullut lopulta samanlaiseen päätökseen, -- vastaan minä ilahtuneena.

-- Oikeastaan meidän olisi tullut jo Mashkevitshin kuulustelussa tehdä samoin ja kieltäytyä vastaamasta.

-- Aivan niin, mutta valitettavasti se ei silloin juolahtanut mieleen, sitä oltiin silloin ensi alussa vielä ikäänkuin päästä pyörällä.

-- Niin kai se on nähtävästi ollut meidän jokaisen laita, -- arvelee P. -- mutta onhan meillä tilaisuus varsinaisen oikeudenkäynnin alkaessa se asia korjata.

Sitten selittää P., minkä suomalaisen lainkohdan nojalla meidän sopii vastalausettamme ja kieltäytymistämme perustella. Edelleen valaisee minulle P., kuinka jo ensimäisiin oikeuskäsitteihin kuuluu, että lain täytyy olla promulgeerattu siinä maassa, jonka kansalaisiin sitä aiotaan sovelluttaa. Siten ei ole laita Venäjän rikoslakiin nähden, joten jo siltäkin kannalta on laitonta ja mielivaltaista, että meidät aiotaan sen mukaan tuomita.

Päätämme yhteisesti ryhtyä kohtalotoveriemme keskuudessa, sikäli kuin joudumme heidän kanssaan kosketuksiin, ajamaan propagandaa sen käsityksen puolesta, että oikeudenkäynnin alkaessa on kaikkien pantava jyrkkä vastalause sekä kieltäydyttävä vastaamasta.

Tässä yhteydessä tulkoon mainituksi, mitä minulle myöhemmin, vapautuspäivinä, kertoi eräs turkulainen nuorukainen. Istuessaan vielä kotikaupunkinsa lääninvankilassa oli hän saanut tilaisuuden neuvotella samasta kysymyksestä muutamain vanhempain lakimiesten kanssa. "Kyllähän se oikeastaan niin olisi", olivat nämä arastellen tuumineet, "että teillä olisi täysi oikeus panna vastalause, mutta ... älkää nyt vain herran nimessä meihin vedotko, vaan tehkää niinkuin itse parhaaksi näette".

Siihen tapaan vahvistivat kahdeksantoistavuotiasta nuorukaista vanhat, kokeneet lakimiehet! Ja toden totta täytyy sanoa, muistaessaan sitä puolelle ja toiselle pälyilevää, hiirenhiljaista varovaisuutta, jota meillä kuluneena aikana on niin paljon nähty, että vielä vuosikymmenkään samanlaista ulkonaista sortoa, niin toinen puoli Suomen kansasta olisi vaipunut toimettomaan tylsyyteen, toisen puolen arkana nuollessa sortajan kättä. -- -- --

Heti koppiin palattuani alotan telefoonikeskustelun Vuoksen ja provisori S:n kanssa, tehden heille selkoa päätöksestä, jonka P:n kanssa olimme tehneet, sekä kehottaen heitäkin levittämään "aatetta" edelleen.

Hra S:ltä saamme Vuoksen kanssa muuten kuulla, että hän kuuluu toiseen pöytäkirjaryhmään, jossa on yli neljänkymmenen miehen. Niin suuri miesjoukko ei tietenkään sovi siihen pienoseen huoneeseen, missä meille pöytäkirjoja tulkitaan, vaan saavat he joka päivä suuren sotilasvartion saattamina marssia oikeuspalatsin puolelle. Siellä saavat he suuressa piirioikeuden istuntosalissa istua kahtena ryhmänä, joille pöytäkirjoja paukutetaan molemmilla kotimaisilla kielillä. Ruotsinkielisiä on näet "siirtokunnassamme" hyvä joukko toistakymmentä miestä.

Tämän pöytäkirjahomman kautta pääsevät Shpalernajan suomalaiset pian entistä paljon suurempaan keskinäiseen yhteyteen. Naputus- ja telefoneeraus-keinot leviävät nopeasti miehestä mieheen ja tämän jälkeen on vain harvoja, jotka edelleenkin erakkoina eläen pysyvät seurakuntamme ulkopuolella. Salainen kirjevaihtokin alkaa kukoistaa. Neuvottelut "yhteenpuhumisesta" ja keinoista ilmiantajain jääväämiseksi ovat vilkkaita. Me voimme Vuoksen kanssa hra S:n välityksellä lähettää tervehdyksiä, neuvoja ja tiedusteluja toisessa ryhmässä oleville tuttavillemme sekä saada jo seuraavana päivänä samanlaisia takaisin. Täten on kumpikin ryhmä useamman henkilön kautta yhteydessä keskenään.

Kaikki tämä on tietysti omiaan kohottamaan mielialaamme, luomaan vaihtelua elämäämme ja vahvistamaan solidaarisuuden sekä samalla turvallisuuden tunnetta. Shpalernajan suomalaisten elämä on astunut kerrassaan uuteen vaiheeseen.

Ennen pitkää tulemme myöskin tarkoin tuntemaan, mitä laatua miehiä ovat seurakuntamme jäsenet, joiden lukumäärä nousee sinne seitsemänkymmenen korville. Olen näihin saakka pitänyt itseäni joukon iäkkäimpänä miehenä. Nyt saan hra S:ltä kuulla, että heidän ryhmässään on kokonaista seitsemännelläkymmentä oleva apteekkari J. Siis siirtolamme ikäpresidentti! Edelleen on neljä-, viisi- ja kuusikymmenvuotiaita useita. Ja kaikkien ikäluokkain ohella ovat täällä edustettuina myöskin kaikki ammattialat. On pappeja (teoloogiseen erotutkintoon valmistuva jumaluusopin ylioppilas), lukkareita, maistereita, ylioppilaita, lyseolaisia, lääkäreitä, apteekkareita, insinöörejä, kansakoulunopettajia, (varsin runsaasti), kauppiaita, maanviljeliöitä, tuomareita, kunnallisia luottamusmiehiä, käsityöläisiä, talollisenpoikia, merimiehiä... Ja ruotsinkielisiä on suunnilleen noin kahdeksas osa. Siis Suomi pienoiskoossa -- jos naisten joukosta puuttuminen jätetään huomioon ottamatta -- ja miltei tasaisemmin ja täydellisemmin kuin yksikamarisessa eduskunnassamme.

XV

MITÄ KAIKKEA PÖYTÄKIRJAT SISÄLTÄVÄT.

"Heino Voldemar Rissanen kertoo..."

Noilla sanoilla alkavat yhä uudet ja uudet pöytäkirjat. Ja ne ovat pitkiä, katalia, ilmiannoilla kylläistettyjä dokumentteja, joita me kuuntelemme synkein ilmein, päätä pudistaen ja tuolloin tällöin heittäen toisiimme paljon puhuvia katseita.

Kuka on tämä Heino Voldemar Rissanen?

Hän on yksi niistä neljästä karkurista, joista olen jo ennen maininnut ja joiden ilmestyminen Shpalernajan kävelypaikalle saksalaisen jääkärin univormussa herätti minussa ja Vuoksessa niin sekavia tunteita. Kolmen muun nimet ovat: Vickström, Tuominen ja Niskanen. Mutta Rissanen on mestari heidän joukossaan ja hänen ilmiantosaavutuksilleen eivät toiset lähimainkaan vedä vertoja.

Hän on vielä varsin nuori mies, kuulemani mukaan neljänkolmatta vuotias, komea ja hyvinvoipa poika, syntyisin Helsingistä, käynyt siellä muutaman luokan normaalilyseota, ollut jonkun aikaa etsivänä poliisina Helsingissä, kauppa-apulaisena Loviisassa y.m. Pikkuseikkoja myöten kertoo hän elämästä suomalaispataljoonassa. Sitä kuuntelee kuin jännittävää romaania, mutta samalla karsivat ruumista kylmät väreet ja sydämeen patoutuu kuristava viha.

Kun pataljoona keväällä (1916) siirrettiin Riian rintamalle harjaantumaan -- nimenomaan sanotaan pöytäkirjassa, ettei sitä asetettu vaaralliselle kohdalle -- alkoi Rissanen yhdessä Tuomisen ja Vickströmin kanssa hautoa karkaussuunnitelmaa. Ensin saivat kaksi viimemainittua tilaisuuden toteuttaa sen. Kun heidän poistumisensa juoksuhaudasta, loikkauksensa piikkilanka-aidan yli ja juoksunsa venäläiselle suunnalle huomattiin, alkoivat toverit iltahämystä huolimatta ampua heidän jälkeensä, minkä johdosta karkureista toinen lienee lievästi haavottunutkin. Rissanen kertoo erään nuoren suomalaisen upseerin -- nimeä hän ei tietystikään jätä mainitsematta -- raivoissaan huudahtaneen, että sellaiset miehet ampuu hän paikalla alas, vaikka sitten kirkonportailla kotimaassa tulisivat vastaan. Varsin ymmärrettävä vihan puuska!

Rissasen omat karkausaikeet eivät tämän johdosta suinkaan talttuneet. Hän odotti vain soveliasta hetkeä. Ja kesäkuun puolivälin paikkeilla se tulikin. Oltuaan jossakin palvelustoimessa pataljoonan esikunnassa rintaman takana oli hän onnistunut varastamaan (sic!) erään upseerin browningin. Sillä varustettuna hän sitten kesäisenä yönä lähti juoksuhaudasta liikkeelle samaan tapaan kuin edellisetkin kaverit. Revittyään vaatteensa piikkiaidassa juoksi hän "omiansa" kohti -- ensimäisen pöytäkirjansa alussa vakuuttaa R. olevansa Venäjän kansalainen --, heittäytyen tavan takaa pitkäkseen korkeaan heinikkoon, kun raketit valaisivat tienoota. Uimalla oli hänen kuljettava kolmen pienoisen joenhaaran yli. Viimeisen takana oli venäläisiä sotilaita, joille hän viittoi kädellään ja jotka viittoivat häntä tulemaan vain yli. Browninki hampaissaan lähti hän uimaan yli, mutta saatuaan vettä suuhunsa pudotti hän browningin jokeen. Ystävällisesti ottivat venäläiset soltut "sankarimme" vastaan, nuotiotulelle veivät ja tsaijua tarjosivat. Löytyipä heidän joukossaan virolainenkin sotilas, joka pystyi hiukan suomea puhumaan, ja niin päästiin uutisiin käsiksi. Sitten siirrettiin hänet santarmien huostaan ja varmastikin repesivät nämä riemuun yhdessä hra Mashkevitshin kanssa, kun Rissanen avasi sanaisen arkkunsa. Ja totisesti hän olikin verraton aarre hra Mashkevitshille, jonka rehkimisen tulokset siihen saakka olivat jääneet verrattain laihoiksi. Ennemmin mainittu dragsfjärdiläinen Ahlstedt oli hänelle kyllä tehnyt jo suuria palveluksia, mutta vasta nyt, tit. Rissasen suosiollisella myötävaikutuksella, pääsi hän oikein asiain sisälle. Ja tämä verraton mies oli joutunut hänen huostaansa ilman pyydystämisen vaivaa, aivan kuin taivaasta pudoten.

"Heino Voldemar Rissanen kertoo..." Kertojan parhaita ominaisuuksia on hyvä muisti ja se tällä rakkarilla on aivan verraton. Taikka on hän sitten vartavasten, karkausta suunnitellessaan, iskenyt päähänsä nimiä ja asioita, voidaksensa paljastuksillaan sitten rintaman toisella puolen itseänsä ansioittaa. Päätä huimaavan pitkät ovat ne luettelot pataljoonan upseeriston ja miehistön nimistä, jotka hän latelee pöytäkirjaan. Niistä riittää neidille tulkitsemista useammaksi päiväksi. Mutta ei ainoastaan siellä olevista, vaan myöskin niistä, joiden välityksellä kukin on matkalle lähtenyt sekä yleensä henkilöistä, jotka ovat asiaan olleet jonkunkaanlaisessa suhteessa, antaa R. luetteloita. Tekee sen vaikutuksen, kuin hän ihan läähättäen pinnistäisi muistiaan, ja hengessäni näen minä hra Mashkevitshin lennättävän kynää paperilla ja silmät saaliinhimosta kiiluen merkitsevän muistiin nimiä ja asioita. Eikä hänen tarvitse edes lypsääkään, kuten tavallisesti suomalaisten härkäpäiden kanssa tekemisiin joutuessaan, sillä nyt istuu kerrankin hänen pöytänsä ääressä tshuhna, jonka puheliaisuudella ei ole äärtä eikä rajaa!

Aavistan heti, kun tulkki alkaa noita Rissasen luetteloita levitellä eteemme, että minäkin saan tässä pian ratkaisun ilmiantaja-arvoitukseeni. Ja aivan oikein, tuntemiensa sotilasten joukossa mainitsee R. Juho K:n, minkä jälkeen seuraa lause: "Hänet on lähettänyt Kyösti Wilkuna, ylioppilas Helsingin keisarillisessa yliopistossa; hän on hyvin innokas värvääjä ja on kahdesti paennut venäläisten käsistä Oulussa ja Helsingissä." Siis puuta ja heinää sekaisin!

Useita muitakin pöytäkirja-ryhmämme jäseniä on mainittu R:n ilmiantoluetteloissa. Varsin runsaasti on niissä muistettu R:ää ja H:ta. Rissanen se juuri kertoo heidän räjäyttäneen Venäjän armeijalle kuuluvia sotatarpeita sekä siitä saaneen ensi luokan rautaristit. Ja omituisesta kohtalon oikusta joutuu H. Shpalernajassa istumaan tämän ilmiantajansa lähimpänä naapurina, lattia vain väliä. Kun nyt H., ensi päiviä talossa ollessaan, rupeaa ottamaan selvää, ketä hänen ympärillään asuu, ja siinä tarkotuksessa huhuilee lämpöjohtotorven juuritse alemman kerroksen koppiin, saa hän sieltä suomalaisen vastauksen. Ihastuneena ilmottaa hän nimensä ja tietämättä vielä mikä konna Rissanen on ja missä suhteessa häneen, alkaa keskustella hänen kanssaan. Mutta pian saa hän siitä kyllänsä, sillä R. huutaa hojottaa vastaan: "Vai sinä se oletkin! Eikö sinua p--lettä ole vielä hirtetty?" Olkoon mainittu, etteivät he olleet persoonallisia tuttuja, joten Rissasella ei voinut olla edes mitään henkilökohtaista vihaa H:ta vastaan.

Tämän onnettoman "tutustumisen" jälkeen tuotti Rissanen H:lle alituista harmia. Kun H. perehtyi naputusjärjestelmään, oli hänen mahdoton lämpöjohtotorvea myöten keskustella ylempänä asuvien kansalaistensa kanssa, sillä aina kun hän sellaista yritti, alkoi R. sen huomatessaan rämistää torvea, siten sotkien toisten naputuksen. Eikä siinä vielä kyllin, vaan hän jatkoi ilmiantojaan vankilassakin. Kun H:lla oli suomalainen naapuri myöskin samassa kerroksessa ja he keksivät tavan jutella suullisesti suoraan seinän läpi, saattoi Rissanen, painamalla omassa kopissaan korvansa seinää vasten, seurata heidän keskusteluaan. Siitä hän teki sitten ilmiantoja vartialle. Onnellisen sattuman kautta pääsi H. tästä kuitenkin selville, minkä jälkeen hän naapurinsa kanssa osasi olla varuillaan tuohon heittiöön nähden.

Monen monet Shpalernajassa viruvista suomalaisista olivat juuri Rissasen ilmiantojen uhreja, alkaen edellä mainitusta "ikäpresidentistämme", apteekkari J:stä. Entä kuinka suuren joukon kotimaassa olevia, tunnettuja henkilöitä olikaan täytynyt Rissasen ilmiantojen takia joutua epäluulojen ja silmälläpidon alaisiksi! Onhan R:n pöytäkirjoissa kaikenlaisten sekavien huhujen yhteydessä mainittu henkilöitä sellaisia kuin: Aino Ackté, konsuli Stockman, "Vaasan läänin entinen kuvernööri" y.m., y.m.

Kuinka seikkaperäisiä hänen ilmiantonsa ovat, osottaa m.m. se, että hän kertoessaan Konni Zilliacuksen käynnistä suomalaispataljoonaa katsomassa, mainitsee hänen itkeneen, pitäessään pojille puhetta. Niin likaista tietä myöten kuin kertomus tuosta kohtauksesta tuleekin tietooni, kostuvat silmäni ajatellessani, kuinka tuo harmaapäinen patriootti, joka kaksipäisen kotkan vainoomana on monet pitkät vuodet saanut värjötellä kotimaansa rajojen ulkopuolella, ei voi estyä kyyneliin puhkeamasta, nähdessään edessään uljaan joukon nuoria kansalaisiaan, jotka ovat pukeutuneet sotisopaan isänmaansa vapauden puolesta. Kaunis näky niin puolelta kuin toiseltakin!

Kun Rissasen olemus on pöytäkirjojen välityksellä ehtinyt juuriaan myöten paljastua Shpalernajan suomalaisille, herää meissä kaikissa tätä kohtaan raskas viha ja ylenkatse. Siitä näkee selviä merkkejä m.m. niiden pohjakerroksen koppien seinillä, joita käytetään kylpyyn menevien vankien odotushuoneina. Niiden seinillä on kaikenlaisia kirjotuksia, tiedonantoja ja tervehdyksiä, joita vangit varkain ovat lyijykynällä kirjotelleet myöhemmin ehkä samaan odotuskoppiin sattuvien tuttaviensa tai hengenheimolaistensa nähtäväksi. Vartiat niitä kyllä tuon tuostakin tuhrivat tai pyyhkivät märällä rievulla, mutta uusia ilmestyy joka perjantai seinät täyteen. Miltei jokaisen tällaisen kopin seinälle alkaa pian ilmestyä Rissaselle kohdistettuja julmia uhkauksia tai inhon ja ylenkatseen ilmauksia. Ilmestyypä sinne kerran piirustuskin: mies hirsipuussa ja alla nimi Rissanen. Kuten myöhemmin saan tietää, on sen muovaillut hra Massisen piirustustaitoinen venäläinen koppitoveri. Kun piirustuksen näin vähää ennen vallankumousta, on se luultavasti vieläkin tallella, ja jos Shpalernaja, kuten kerrotaan, muodostetaan vankilamuseoksi, jäänee se sinne edelleenkin muistoksi siitä vihasta, jota Shpalernajan suomalaiset vangit tunsivat tuota suurilmiantajaa kohtaan.

Mutta hyvinvoipana, punaposkisena ja täyteläisenä oljentelee Rissanen hra Mashkevitshin suosion loisteessa. Saksalaisen jääkäripuvun, jossa hänen karkuritoverinsa saavat olla kaiken aikaa, on hän aikoja sitten heittänyt yltään, esiintyen kävelypaikalla siistissä sivilipuvussa sekä kylmillä ilmoilla muhkeassa turkissa. Kaiketi hra Mashkevitshin lahjoja suosikilleen. Niin, olihan eräs suomalainen nähnyt hänet istuskelemassa hra Mashkevitshin virkahuoneessa, hampaissaan tämän hopeisesta kotelosta saatu savuke!

Rissasen kopin akkuna toisessa kerroksessa tulee piankin suomalaisten keskuudessa tunnetuksi ja vasten tahtoaankin kääntää jokainen heistä katseensa sitä kohti. Ja tavan takaa ilmestyy himmeiden ruutujen taakse Rissasen näköpää ja julkeasti vilkuttaa hän liinaansa kaikille, jotka suomalaisiksi tuntee. Mainitsen kerran toverilleni, R:n akkunaa osottaen, että sen takana asuu suomalainen suurilmiantaja. Kun sitten R. alkaa ruutujen takana päätään nyökytellä, pudistaa toverini hänelle julmistuneena nyrkkiään ja huutaa: "Uh, provokator!" Pää katoaa näkyvistä eikä se myöhemmin enää juuri kertaakaan ilmesty ikkunaan. Luultavasti ovat titulukselle lopultakin käyneet vähemmän miellyttäviksi ne vihamieliset katseet ja nyrkin pudistukset, joita hänen akkunaansa erinäisistä kävelykarsinoista suuntautuu.

Vickström ja Tuominen ovat ammatiltaan merimiehiä, Niskanen työmies, Pietarin suomalaisia. Laiva, jossa edelliset ovat palvelleet, on sodan syttyessä jäänyt saksalaiseen satamaan ja miehistö sotavankeuteen. Sieltä ovat toverukset sitten kulkeutuneet suomalaispataljoonaan.

Melkoisen joukon toveriensa nimiä luettelevat hekin, mutta kuitenkin muodostavat ne vain pienen murto-osan Rissasen ilmiantojen määrästä. Eikä heillä muutenkaan, kuten viimemainitulla, tunnu olevan erikoista halua muistelemiseen. Omasta pataljoonaan joutumisestaan kaikki kolme juttelevat kaikenlaisia kaunisteltuja valheita, kuinka heidät muka petkuttamalla tai uhkauksilla oli sinne saatu j.n.e. Neljäs karkuri, Niskanen, on suorittanut "urotyönsä" yksinään myöhemmin syyskesällä eikä hänen pöytäkirjojaan ehditty vielä lukea, kun vallankumous tuli väliin, joten minulla ei ole tietoa hänen ilmiantojensa laajuudesta. Mutta arvatenkaan hän ei muodostanut mitään poikkeusta tässä arvoisassa kaverikunnassa.

Mitäkö varten tällaisia miehiä säilytettiin Shpalernajassa? Miksi heitä ei santarmistolle ja hra Mashkevitshille tekemiensä suurten palvelusten johdosta heti vapautettu?

Arvatenkin he olivat vain jonkunlaisia suojelusvankeja, joita tarvittiin yhtä mittaa kaikenlaisten täydentävien lisätietojen saamiseksi sekä persoonallisina todistajina useita muita vangittuja sekä vangittaviksi määrättyjä vastaan. Jos heidät olisi vapaalle jalalle laskettu, olisivat he voineet huveta ties minne, jota paitsi sellaisten miesten hengissä säilymisestäkään ei olisi ollut mitään takeita. Olihan ainakin Rissasen mustista töistä päässyt jo tietoja Suomeenkin asti leviämään. Mutta jahka suomalaisten asia olisi ehditty loppuun käsitellä ja kukin heistä saanut tuomionsa, olisi nämä arvon kaverit arvatenkin koreiden kiitosten kanssa laskettu vapauteen.

Olihan esimerkiksi Ahlstedt tunnustustensa palkaksi saanut vapautensa, vieläpä ruvennut jatkuvastikin santarmeja avustamaan, kuten jo olen maininnut. Pitkä ja selkäpiitä karmiva on sekin ilmiannettujen henkilöiden luettelo, jonka Mashkevitsh on häneltä pöytäkirjoihinsa saanut. Mutta ei hänkään vedä sentään lähimainkaan vertoja Rissaselle.