Part 3

Jos tahdotte, kenties on huvittavaakin. Mutta sallikaa minun ensin, ja sitten... Pirullista väkeä ovat nämä "ampujat", pahempia kuin pahantekijät. Jälkimäisillä on edes jonkunlainen toveruus, heissä on julkeutta ja rohkeutta. Edellisillä — ei mitään. Ruplasta voivat pettää toinen toisensa, voivat kannella ja valehdella. He ovat kadehtijoita, pettureita, pelkureita, ahnaita. Ylipäänsä sanon Teille, paljon olen nähnyt kuleksivaa kansaa, mutta kaikkein pahimpia ovat rappiolle joutuneet sivistyneet ihmiset, kaikki virkaheittokornetit, juopot ylioppilaat, taikka, näyttelijät. Roskaa! Makeita paloja rakastavat, vaan työtä halveksivat sielunsa syvimmästä. Niin, puhun tässä itsestänikin, puhun totta. Nämä eivät ole samallaisia kuin synnynnäiset kuleksijat. Tämä voi loikoilla auringossa selällään, eikä hän kaipaa mitään muuta. Hän syöpi vain voblaa, (auringossa kuivattua sären tapasta kalaa) hapanta limppua ja arbuussia. Tarpeeksi loijottuaan lähtee hän laivasatamaan, selkäänsä notkistamaan. Mikä hänen on eleillä! hän ei pelkää ketään, ei suvaitse ketään, eikä hän kumartele ketään. Meitä, joilla oli ammattina "ampuminen", pitivät he matelijoina. Ja ajatelkaapas, pikkuvarkaatkin halveksivat meitä. Niitäkin tapasimme yömajoissa, näettekös.

V.

Ammattini vei minut sitten Krimiin. Krim ja yleensä koko etelä on kaikkein kuleksijain ja keinottelijain oikea paratiisi. Joka kerran siellä on ollut, halajaa sinne yhä uudelleen. Lämmin, meri, vuoret, luonnon kauneus, rahaa runsaasti kaikkialla. Sentähden siellä aina viliseekin joutilasta väkeä.

Jouduin sinne minäkin. Ensiksikin minulla oli siellä rakastajatar, toiseksi, aloin sylkeä verta. Ankkuroin siis sinne.

Ensin onnistuin hyvin, mutta yhtäkkiä kääntyi onni. Tuli kylmä talvi, ja minä olin hyvin heikontunut, yöllä hikoilin, päivällä puistatti kylmä minua, yskän puuskan saadessani tuskin pysyin pystyssä. Hätä oli käsissä! Sillä kylpykausi oli loppunut, kultalampaat olivat palanneet Moskovaan ja Pietariin, jälellä oli vain sairas köyhälistö. Paikkakunnan asukkaat, alkuasukkaat, sanoakseni, tunsivat liian hyvin minut. He ottivat vastaan kuivasti: "anteeksi, Tekö siellä taas olette? jo neljännen kerran? Älkää pahastuko, en ole mikään Vanderbild, joka voisin kaikille jakaa eläkettä. Hyvästi." Taikka jotain tähän tapaan.

Naikkoseni hylkäsi minut. Hän oli kaunis peto, tulinen, kiukkunen, kärsimätön, intohimonen — ainoa laatuaan koko elämässäni. Synnyltään hän oli puolalainen, rakasti komeaa elämää. Hänen nimensä oli Sosja. Lopuksi häpäsi minut kadulla, suuttui siitä etten ollut saanut mitään. "Sinä olet, huusi hän, onneton 'ampuja', matelija, haiseva raato!" Lähti luotani, eikä palannut.

Pääni oli pyörällä. Jotenkuten pääsin laivalla Krimistä tänne, erään hyväntahtoisen kapteenin avulla. Täällä kävi vielä huonommin, tuli kerrassaan loppu! Talvi on ankara, kuljen kesätakilla, saappaani ovat täynnä reikiä, yskä tahtoo kouristaa kokoon. Tuuli mereltä päin on niin tuima, huojun joka taholle. Että silloin jäin eloon, ihmettelen! Pahinta on että kadotin rohkeuteni. — Anteeksi, ääni katkeaa, kyyneleet tukehuttavat! — Silloin tulin tuntemaan, että tositarve harvoin herättää sääliä. Todellinen puute ja suru näyttää aina, en tiedä miksi, luonnottomalta. Tavallisesti sanotaan: "Olet humalassa hylkiö, haiset kuin viinatynnyri, mene, nuku." Enkä minä kahteen päivään ollut nähnyt edes ruokaa, sitä vähemmin viinaa.

Menin lääkärille. Kiusallakin valitsin oikean tohtorin. Ja ajatelkaapas, sattui mitä jalomielisin ihminen. En puhukaan siitä, että antoi avun ja lääkkeet ilmaseksi. Täytyy tunnustaa, ettemme koskaan moittineet lääkäreitä. Jos sattui olemaan hyvin kuuluisa, sanoi tavallisesti: "Ei minulla ole aikaa Teidän kanssanne puhua, tässä on korttini, menkää apulaiseni luo." Sitten tulee jälessä, huutaen: "Odottakaahan, mihin Te menette? Tehän tarvitsette rahaa? Tästä saatte, ja menkää heti paikalla." Mutta tämä oli sielua koko ihminen, vaikka olikin juutalainen. Hoiti ilmaiseksi, antoi rahat lääkkeisiin, vaatetti minut kokonaan, ja lahjoitti hyvän villavuorisen talvitakin.

Vähitellen aloin parantua. Kerran sanoi tohtorini minulle: "Kuulkaa, hyvä herra, ettehän koko ikäänne voi olla toimettomana, minulla on Teille paikka. Tahdotteko ruveta konttoristiksi 'Etelä Tähteen'?" — "Johan toki, avosylin!" — "No, sitten menkää sinne huomen aamulla kello yhdeksitoista, kysykää isäntää ja sanokaa että minä olen lähettänyt. Hän kyllä tietää asian."

Otin toimen ravintolassa ja lepäsin hieman. Työ oli helppoa, istuin kirjottelemassa laskuja matkustajille. Palkkaa kaksikymmentä viisi ruplaa kuussa, ruoka, tee, ja huone, tosin portaitten alla, mutta kuitenkin oma huone. Toimi oli hyvin yksinkertasta: matkustajan lasku kirjotetaan suurempi, kirjoihin merkitään oikea määrä, erotus jäi omaan taskuun. Erehdyksiä tapahtui harvoin. Sattui joskus, että joku komea tilanomistaja, liinakankaisessa tomutakissa, teki muistutuksen, vaan silloin sanot hänelle herttaisesti hymyillen: "Onko todellakin? Ja näin arvokkaalle vieraalle? Heti korjaamme erehdyksen... Satakaksikymmentä numeroa, aina kiire..." Puhelet hänelle, ja hän on tyytyväinen.

Elämäni tuntui sentään joksenkin ontolta. Aloin katsella ympärilleni ja huomasin, että tarjoilijat elivät monta vertaa paremmin kuin minä. Huonoimpina päivinä ansaitsivat neljä-viisi ruplaa, muuten seitsemän jopa kymmenenkin, miten sattui. Pysyn varmaan totuudessa, sanoessani että he kohtelivat minua sans façon.

Mietin asiaa tarkalleen, ja kerran, kun yksi tarjoilijan paikka tuli vapaaksi, menin pyytämään, sitä isännältä. Ensin hän ei tahtonut uskoa korviaan. "Ajatelkaahan, Te — entinen upseeri — ja kaikki sinuttelisivat Teitä sitten, ja tiedättekö, minunkin tulee hyvin vaikea kohdella Teitä tavallisena tarjoilijana, mitään poikkeuksia taas en voi tehdä, ymmärrättehän itsekin." Sain hänet rauhottumaan sillä, että kerroin osan elämästäni, tietysti en kertonut kaikkein synkimpiä asioita, vain muutamia tapahtumia. Hän suostui, oli järkevä mies.

Ensin ahdistivat tarjoilijat minua sanomattomasti. Olinhan kuitenkin entinen vapaasukuinen upseeri, äsken istunut konttoorissa herrana. Mutta sitä ei kestänyt kauvan. Ensiksi, annan sanan sanasta, toiseksi minulla on se hyvä ominaisuus että voin mukautua mihin elämään tahansa. Lisäksi, saavutin heidän suosionsa tiedoillani oikeusasioissa. Tarjoilijoita vastaan on aina juttuja tuomareilla ja käräjillä. Enimmäkseen irstaasta elämästä ja maksamattomista laskuista.

Myöskin oli minulle vaikeata tottua toimeen. Tarjoilijan ammatti vain näyttää helpolta. Ensiksikin saat olla koko päivän jalkeilla — on päiviä, jolloin et ehdi istahtamaankaan. Sitäpaitsi opettivat minua vanhat tarjoilijat, että on parempi pysytellä koko ajan seisaalla, muuten et kykene mihinkään. Ensimäisinä aikoina kotiin tultuani pakotti selkääni ja särki jalkojani niin että teki mieli huutaa.

Sitten vielä tarvitaan erinomainen muisti. Mihin pöytään olet vienyt, mitä kyökistä tilannut, kuinka monta lippua pitää antaa bufettiin, ja kun laskua vaaditaan, täytyy muistaa kaikki yhdellä kertaa. Sotkeudut — vieraat ovat vihasia. Verrattain lyhyessä ajassa perehdyin kaikkeen enkä tehnyt työtäni ainoastaan yhtä hyvin kuin toiset, vaan paremmin kuin yksikään heistä. Vakinaiset vieraat pitivät minusta erityisesti, varsinkin ne, jotka menivät yksityisiin huoneisiin naiset mukana. Luultavasti sentähden, että olin enemmän kokenut elämässä kuin toiset, Tiedän tehtäväni: en tollota naiseen, asiatta en mene huoneeseen, enkä jää ovelle seisomaan, käyttäydyn tyynesti ja vapaasti. Saattaa olla vanhakin tarjoilija, joka on hampaansakin menettänyt tässä ammatissa, eikä kuitenkaan osaa käyttäytyä tällaisissa tilaisuuksissa. Pitää itseään jonkunlaisena puhemiehenä, tahtoo laskea uutimet ilman lupaa. "Me muka tiedämme mitä varten tänne olette tulleet. Tiedämme, mutta olemme vaiti." Vaan minä opin pian kaikki ammattisalaisuudet. Nekin seurat, joissa hirveästi juotiin, pitivät minusta. Nämä tavallisesti toivat mukanaan kaikellaisia laulajattaria ja tanssijattaria. Elivät niin hävyttömästi, että toinen olisi sylkenyt heille vasten silmiä, mutta minä — palvelin, aivan kuin ympärillä olijat eivät olisikaan olleet ihmisiä, vaan elottomia olentoja. Minun vieraani sanoivatkin tavallisesti toisille tarjoilijoille: "Ei, ystäväni, me annamme sinulle juomarahaa, mene ja kutsu Andrej tänne, me olemme häneen niin tottuneet."

Illallisajan loputtua ravintolassamme jäi sinne vain yksi tarjoilija vahtivuorolle. Silloin me toiset tavallisesti pistimme hännystakkimme nyyttiin ja läksimme ravintola "Venetziaan" istumaan tunniksi tai pariksi, pelaamaan biljardia ja korttia.

Ja miten me siellä palvelijoita kohtelimme, Jumala varjelkoon! Vetelehdimme tuoleilla, jalat pöydällä. "Kuule sinä, kuutonen!" "Etkö näe, tolvana, ketä palvelet? Minkälaista likööriä olet tuonut? Selkäsaunan olisit ansainnut." Toinen tietysti huomaa, että häntä komentaa onneton virkaveljensä, mutta velvollisuudesta vaikenee. Juomarahoja annoimme niukasti.

Ja mitenkä me keskenämme arvostelimme herroja, jotka kävivät ravintolassamme. Totta puhuen, he luulevat, että me emme näe, emme kuule, emmekä ymmärrä mitään. Vaan meiltä ei salata pienintäkään tekoa. Me tiedämme kuka juo toisen laskuun, kuka ottaa toveriltaan salaa rahaa, pistäen sen joko nenäliinan kulmaan tahi saappaan varteen, me tiedämme myös mitä toinen sanoi toisesta tämän poissa ollessa. Ja jos nainen on mennyt yksityishuoneeseen jonkun herran seurassa ja sitten menee toisen seurassa, niin olkaa varmat, me erotamme selvästi kumpiko on hänen miehensä ja kumpi muu tuttava. Emmekä me heitä muuksi nimittäneet, kuin perkeleiksi ja hännystelijöiksi.

Mieluisana puheaineena olivat myös ravintolain omistajat. Heistä kun puheen alkuun pääsimme, ei siitä tahtonut tulla loppuakaan. Silloin sain tietää oikein Madridin linnan salaisuuksia! Joka nimellä oli rikoksia: millä ryöstö, millä murha, millä vieläkin pahempaa.

Haluatteko kuulla? tässä olisi valikoima: Ishenko, hotelli "Berlinin" omistaja — ensiluokan hotelli, jossa iltasin soittaa rumaanialainen soittokunta, — kaksikymmentätuhatta puhdasta voittoa. Tutkimusten kautta on tullut ilmi seuraavaa: on ollut kolme vuotta ovenvartijana yleisessä talossa, sitten perusti salaisen viina-anniskelun ja viiden vuoden kuluttua "Berlinin". Nyt hänellä on omat vaunut ja komeat hevoset. Omituista on, että samassa talossa, jossa hän oli ovenvartijana, viimeisen kerran nähtiin tilanomistaja Onoprienko, joka — kenties muistatte? — katosi jäljettömiin. Tämän johdosta pidettiin Ishenkoa kuusi kuukautta vankeudessa, mutta todistusten puutteessa päästettiin vapaaksi.

Zipenjuk ja Leshenetzky; toinen pitää ravintolaa laivasatamassa ja toinen omistaa hotelli "Varshavan". Molemmillakin on kivitalo, Zipenjuk on kyllä tunnettu. Leshenetzkyllä on wieniläinen rakastajatar. Aikaisemmin ovat molemmat olleet lattianpesijöinä hotelli "Kijevissä". Heidän aikanaan kuoli siellä huoneeseensa tuntemattomalla tavalla muuan moskovalainen kauppias. Zipenjuk vangittiin, hänellä oli merkkejä käsissä ja otsassa. Puolitoista vuotta pidettiin häntä linnassa, mutta ei voitu mitään tehdä, hän vastusti kuin härkä. Hänetkin vapautettiin.

Sitten Kasimir Hpshanovsky. Hänellä on nyt "Tivolin" puisto laulukahviloineen, hän joka ajaa automabiililla. Ennen hän harjotti parittelua; kolme omaa sisartaan johdatti turmion tielle, ennenkuin olivat ehtineet täyttää viittätoista vuottakaan. Tässä oli perustus hänen tulevaisuudelleen. Nagarskya taas elätti eräs kuusikymmenvuotias nainen. Malijevitsh, hän, jolla on kalustettuja huoneita "Suurella" kadulla, 300 huonetta — sama juttu, mutta vielä pahempaa, hävettää puhuakin. Ja niin edespäin. Sanalla sanoen, "Rikoskokoelma". — Ylipäänsä on minun vaikea uskoa kertomuksia maalaisukoista, jotka virsut jalassa saapuvat pääkaupunkiin ja kuolevat monen miljoonan omistajina. Tällaisen käsittämättömän rikkauden perusteena on aina petos, jollei veri. Luulette kenties, että me tuomitsimme heitä? Ei, päinvastoin. Jokaisen suusta kaikui: "Kas siinä kunnon mies, miten kekseliäästi hän toimi! Mitä joutavia? Tilaisuuden sattuessa olisi jokainen menetellyt samoin." Näistä asioista keskusteltaessa oli innostus korkeimmillaan.

VI.

Varsinkin eräs meidän tarjoilijoistamme, Mihailo, vähävenäläinen, oli sellainen... Anteeksi herra ravintoloitsija, heti lopetamme. Hyvä herra olkaa niin hyvä, minua hän ei tottele, pyytäkää vielä yksi pullo, viimeinen. Sanokaa että lopetamme silmänräpäyksessä. Kertomuksenikin loppuu heti...

Kas niin. Kiitos. Mitä sinä tolvana, kelloon tuijotat? Kuuletko — isäntä antoi luvan. Siinäpä sait!

Terveydeksenne! Tämä Mihailo oli pehmeänlainen luonteeltaan, surumielinen, kotoisin Masepista. Hän piti rajattomasti kirkollisista, menoista, oli harvapuheinen, paitsi silloin kun kysymyksessä oli hengelliset asiat. No, miten kävi ja mihin rahat kätkettiin — joskus ei riittänyt kärsivällisyyttä vastata kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Ja hänen silmänsä muuttuivat piki mustiksi. Hän oli tarjoilijana ensimäisessä kerroksessa.

Minkätähden hän niin minuun mieltyi en osaa sanoa. Lieneekö ollut yhteinen kohtalo, joka meitä yhteen veti. Me aloimme karttaa toisten toverien seuraa. Ja lopulta me kumpikin olimme kadottaneet viimeisenkin häveliäisyyden tunteen näissä keskusteluissa. Tavallaan me kuljimme alastomina toistemme edessä. Oikeata sanaa emme vielä olleet lausuneet, mutta tiesimme, ettei asia voinut tähän loppua.

Minä aloin uudelleen sairastella. Ponnistin voimiani viimeiseen asti. Yskäkohtauksen sattuessa, koetan pidättää niin kauan kuin mahdollista, sitten heitän tarjottimen pöydälle ja juoksen eteiseen. Silloin yskin niin, että silmissä musteni. Eihän hyvissä ravintoloissa tällaista siedetä. Vaan sanotaan: joko teet työtäsi taikka menet sairashuoneeseen sairastamaan. Tämä ei ole mikään vaivastalo. Meillä käy siistiä yleisöä.

Tunsin mielessäni, että minut millä hetkellä tahansa saatetaan ajaa pois. Silloin ajattelin: jälleen on edessä katu, kylmyys, luteet yömajoissa, hevosenlihamakkara, lika, ilkeys. Samaan aikaan palasi Sosjkakin luokseni — oli saanut vihiä, että minulta taas voisi saada rahaa. Silloin kun oli rahaa, oli hän rauhallinen, lempeä, liiankin lempeä, mutta kun en voinut antaa hänelle rahaa, huusi hän tavallisesti toisten läsnä ollessa: "Haiseva viinuri! halunki! kuutonen! pahanpäiväinen elukka!" Sanoja hänellä oli loppumaton varasto.

Vaikka olenkin kulkenut kaikellaisten sulatusuunien läpi, oli tämä raskainta aikaa elämässäni. Vapaapäivinäni tavallisesti kuljin kaduilla, haaveksien: joku on kadottanut lompakkonsa, minä löydän sen ja siellä on kolmetuhatta... Taikka, tulee äkkiä luokseni vanha, hyväntahtonen miljonääri ja kysyy osaa-ottavasti: "Minkätähden olette niin surullisen näkönen, miellyttävä nuori mies? Sanokaa suoraan mikä Teitä vaivaa? Kenties voisin Teitä auttaa?"

Siihen aikaan tuli hotelliimme se mies, rauha olkoon hänen sielulleen. Kuinka? Kummasteletteko sitä että minä teen ristinmerkin? Älkää ihmetelkö! yöllä minä uskon lujasti Herraan Jumalaan. Päivällä tosin, kiireessä ja juomisessa tahtoo Hän, hyväntekijäni unohtua.

Kertoisinkohan loppua? Teistä se varmaan tuntuu vastenmieliseltä?... Jos sallitte, kerron järjestyksessä.

Hän oli komea otus. Hoiti joitakin tiluksia Krimissä ja Kaukaasiassa; Volgan varsilla myös kuului hänen alueisiinsa kaksikymmentä desjatiinaa maata, sitäpaitsi oli hän johtajana nafta- ja rautaliikkeissä. Kohtasin hänet joka päivä. Hän tuli aamiaiselle yhden tai kahden tienoissa — oikein pelotti katsoa häneen. Hän oli suurikasvuinen mies, kasvot olivat pöhöttyneet, silmäin alla suuret mustat pussit ja elottomat tinamaiset silmät olivat päästä pois pullistumaisillaan. Hengittäminen kävi häneltä hyvin vaikeasti; taisi olla joku vika joko keuhkoissa tai sydämessä — lieneekö sairastanut rintatautia. Tavallisesti hän istui rinta lujasti pöytään painettuna, kyynärpäät hajallaan ja hengitti ei ainoastaan kurkulla, vaan selällä, vatsalla ja päälläkin. Mutta nautittuaan aamiaisen edellä ryypyn viinaa ja pullollisen lämmitettyä punaviiniä alkoi hengitys käydä helpommin ja hän itse tuli ilosemmaksi.

Kaikki suuret liikeasiansa taisi hän tehdä päivällistä syödessään tai samppanjaa juodessaan ja ilosesti vitsaillen. Korttia hän pelasi ahkerasti, siveettömyyttä harjotti runsaasti. Antelias hän oli ja paljon sieltä heltisi meikäläisten osalle.

Tämä pohatta asettui asumaan toiseen kerrokseen N:o 4:ään Mihailon osastoon. Niin kummallista — siitä alkain loppui meidän ystävyytemme, aivan kuin olisi veitsellä leikattu. — Me kylmenimme toisillemme... siinä kaikki. Ainoastaan kerran, muistan sen: olin lopettanut päivätyöni, kuljin portaita alas, äkkiä huutaa Mihailo minulle alhaalta: "Andrej!" Katsoin ja näin hänen käsipuun yli kutsuvan minua sormellaan. Hänen kasvonsa olivat pirullisesti vääristyneet. Liekö häntä naurattanut, vai irvistelikö hän muuten vain. Menin hänen luokseen, kysyen: "mitä tahdot?" Hän virkkaa: "eilen tuli Nikolai Jakolevitsh (N:o 4:n asukkaan nimi) humalassa kotiin ja heti maata pantuaan alkoi kuorsata, ei hän edes ehtinyt ovea lukita. Minä häntä sysäsin ja sysäsin: 'ettekö muka tahtoisi riisuutua?' Vaan miten olisi kyennyt!" Minä ymmärsin, katsoin Mihailoon ja hän minuun. "No, mitä sitten?" kysyin kuiskaten. Ja hän vastasi, hiukan vavahtaen: "ei m-mitään." — "Jää hyvästi Mihailo", — virkoin. Ja hän vastaa yhtä rauhallisesti: "Jää hyvästi Andrej."

Mutta sitten tapahtui se asia. Illalla vein punaseen kabinettiin ostereita, mademuhennosta ja jotain Valkosta viiniä ja seisatuin käytävään kellon läheisyyteen. Kello oli neljänneksen yli kahdentoista. Yhtäkkiä minusta tuntui siltä kun joku olisi sysännyt minua selkään. Käännyin ja näin Mihailon seisovan toisessa päässä käytävää, Siinä hän tuijotti kalpein kasvoin, niin kalpein ettei niitä erottanut paidan kauluksesta. Ja tiedättekö, mikä ihmeellisintä oli: minä käsitin heti mistä oli kysymys. Ei hän sanonut minulle sanaakaan, enkä minä hänelle. Mutta sen huomasin, että hänellä oli valkoset hansikkaat kädessä.

Hän kulki edellä, minä jälessä. Saavuimme N:o 4 ovelle. Käytävässä ei ollut sieluakaan, lamputkin olivat jo sammutetut. Minä kuiskaan hänelle: "hiljaa!" Mutta hän aukasee oven kaikin voimin, ikäänkuin kiusaa tehden! Ja silmänräpäyksessä työntää minut edellä sisään, lukiten oven jälessämme.

Huoneessa oli aivan pimeä, niin pimeä että heti kadotin Mihailon näkyvistäni, enkä voinut käsittää minne olin joutunut, missä oli ovi, mihin olisi pitänyt mennä. Olin eksyksissä. Äkkiä kuulin raapastavan tulta tulitikulla, näin Mihailon sytyttävän kynttilää peilin edessä ja ajattelin: "mitähän tuo lurjus mahtanee tehdä?" Samassa näin hänen menevän laipion taakse kynttilä kädessä. Kuulin hänen siellä sanovan: "herra, kuulkaa herra, Nikolai Jakovlevitsh, suvaitkaa riisuutua, Teidän on epämukava tällä lailla, sallikaa nostan Teidät sänkyyn." Hän vaikeni hetkeksi ja äkkiä alkoi uudelleen: "sinä tsherkassilainen roisto, nouse ylös! Muuten kun annan kenkäni korolla ihraiseen mahaasi!..." Jälleen vallitsi hiljaisuus, kuului vain kerran raskas hengitys. Äkkiä kutsuu Mihailo minua: "Andrej, tulehan tänne."

Astuin laipion taa. Nikolai Jakovlevitsh makasi selällään, vatsa vuoren korkuisena, suu auki, sylki valui pitkin partaa, toinen jalka sängyssä, toinen rentona riippumassa. Hyvä Isä, miten hän hengitti! Oletteko nähnyt kalaa, silloin kun sitä rannalle vedetään? Juuri samalla tavalla. Luultavasti sai hän keuhkoilla ilmaa ainoastaan teelusikallisen... Hän ähki ja puhki kasvot muodottomassa väänteessä, mutta herätä ei hän voinut... Mihailo jatkoi: "herää nyt toki, syntinen sielu! Kahden olemme tulleet sinua riisumaan!" Tätä lausuessaan sieppasi hän yhden tyynyn hänen päänsä alta. Tämä ei ollut tietääkseenkään, heilautti vain päätään kuin vasikka ja alkoi uudelleen koota ilmaa. Mihailo kääntyi minuun, niin hirvittävän näkösenä, ikäänkuin hän olisi ollut peto. "Istu, — sanoi hän, — jaloille ja pidä kiinni." Itse hän pani tyynyn nukkuvan kasvoille ja — toimi.

Mitä Mihailo teki, en tiedä: hän oli selin minuun. Muistan, että herra potkasi jaloillaan kerran, pari, tai kolme aivan kevyesti, sitten äännähti kerran, — siinä kaikki. Luultavasti ei itsekään tiennyt miten kuoli. Minä olin kuin tylsistynyt. Tunsin miten Mihailo veti minua sängystä. — "Tule alas!" Nousin, en ymmärtänyt mitään! Näin, että Mihailo nuuski laatikoita, pöytiä ja vaatteita; näin Nikolai Jakovlevitshin jo makaavan kahdella tyynyllä, jalat yhdessä, aivankuin olisi nukkunut, vaan minä olin kuin tylsämielinen, en käsittänyt mitään. Muistan vain, että viereisessä huoneessa helähteli joku lasi ja kadulla ajettiin rattailla.

Sitten pimeni jälleen... Mihailo kuiskasi minulle: "Mennään... kaikki on toimitettu..." En tuntenut pelkoa, enkä sääliä, — olin kokonaan puutunut. Tulimme ovelle, kuuntelimme — hiljaista. Astuimme käytävään — ei ketään! Katsoi minuun Mihailo ja sanoi: "voi, sinua, minkä näkönen olet! Mene ravintolan puolelle, ryyppää viinaa." Minä menin, hän jäi vielä käytävään.

Voitteko arvata, paljonko aikaa tarvittiin tähän kaikkeen? Kahdeksan minuuttia. Minua ei ehditty kaivata edes yhdessäkään huoneessa. Vartavasten juoksin kummassakin kysymässä; "tekö suvaitsitte soittaa?" — "Ei, — sanottiin, — me emme ole soittaneet." Kävipä vielä niinkin, ettei kukaan tarjoilijoistakaan ollut huomannut poissaoloani. Koko sen illan tarjoilin kuin vetoauttomaatti, en edes kertaakaan erehtynyt, eikä yskäkään vaivannut. — Älkää suuttuko, herra isäntä. Heti lähdemme. Sammuttakaa vain lamput, kyllä me heti.

Pari sanaa on vielä jälellä. Tulin kotiin, Sosjka, tapansa mukaan, otti vastaan haukkumasanoilla, mutta minusta — voitteko käsittää — oli yhdentekevää, olin kuin kone! Äkkiä hän vaikeni. Riisuutui äänettömänä ja pani viereeni maata, painautuen mahdollisimman lähelle minua. Pitkän aikaa tunsin mitenkä hänen ripsensä kutkuttivat poskeani.

Sinä yönä nukuin ihanasti. En edes kertaakaan herännyt. Sitten jälkeenpäin vankilassa näin alati, mitenkä hänen jalkansa liikkuivat käsissäni ja kuulin lasin kilinää viereisestä huoneesta. Mutta aamulla herätessäni kivetyin kauhistuksesta. "Luojani, ajattelin, eikö se todellakaan ollut unta? Olemmehan tappaneet ihmisen, ihmisen olemme tappaneet, Mihailo ja minä!" Pukeuduin.

— Menemme, menemme, älkää hermostuko, hyvästi isäntä. Kiitoksia Teille...

Mikä hoppu hänelle nyt tuli! Brr!... Joko olen kyllästyttänyt Teidät seikkailuillani? Heti paikalla lopetan.

Pukeuduin ja läksin kadulle. Oli varhainen aamu, kello oli kuuden, seitsemän vaiheilla. Kaduilla ei ollut ketään. Jouduin Mihailon asunnolle, — siellä sanotaan, ei ole ollut kotona yötä, luultavasti oli jäänyt ravintolaan. Oli liian aikasta mennä ravintolaan, sitäpaitsi en voinut sinne mennä — inhotti. Kuljeksin siis pitkin kaupunkia. Turkkilainen kahvila avattiin, menin sinne, join kupin mustaa kahvia. Katselin ihmisiä ja ajattelin: "kaikki, kaikki te olette onnellisia, teillä on jokaisella oma toimenne, jokaisella on puhtaat kädet... mutta minä!..."

Sitten menin bulevaardille. Aurinko oli noussut Tiet olivat kosteat. Koulutytöt menivät kouluihinsa — ne olivat pikkusia ja puheliaita, — heidän kasvonsa olivat niin raikkaat, juuri pestyt... Istuin penkille ja torkahdin. Äkkiä näin poliisimiehen tulevan ja katsovan kierosti minuun.

Heti pälkähti päähäni: "hän epäilee..." Hän astui luokseni. "Istua penkeillä, hyvä herra, saa kyllä jokainen ohikulkeva, mutta nukkua emme anna. Meillä on ankara poliisimestari."

Mitä minussa silloin tapahtui, en vieläkään tiedä? Nousin penkiltä ja sanoin hänelle: "poliisi, vie minut poliisiasemalle, tänä yönä olen murhannut ihmisen."

Alussa hän ei uskonut minua. "Mene ja nuku oikein. Eilinen viini sinussa vielä kuohuu!" Hetken jo ajattelin: "Kenties kohtalo on näin määrännyt? Menisinkö?" Jostakin syystä en voinut lähteä. Hän vei minut.