Part 6

»Olen Nor—» Mutta sitten hän katkaisi sanansa. Aikaisemmin hän oli aina vastannut siihen kysymykseen uhkamielisen ylpeästi. Miksi piti hänen epäröidä, mietti hän. Pelkäsikö hän sitä kammoa, jota se nimi herättäisi tämän hänen halveksimansa ylimystön tyttären rinnassa? Peloittiko Norman of Tornia katsella halveksimisen ja inhon ilmettä, jonka hän varmasti arvasi kuvastuvan noissa viehättävissä kasvoissa?

»Olen Normandiasta», jatkoi hän tyynesti. »Ranskalainen herrasmies.»

»Entä nimenne?» tiukkasi tyttö käskevästi. »Häpeättekö nimeänne?»

»Teidän sopii nimittää minua Rogeriksi», vastasi Norman, »Roger de Condéksi».

»Avatkaa kypärinsilmikkonne, Roger de Condé!» komensi neito. »Minusta ei ole hupaista ratsastaa rauta-asun seurassa; haluaisin nähdä, että sen sisällä on mies.»

Norman of Torn hymyili noudattaessaan käskyä, ja kun hän hymyili siten, mikä tapahtui harvoin, oli hän hauskan näköinen.

»Se on ensimmäinen komennus, jota olen totellut sen jälkeen, kun täytin kuusitoista vuotta, Bertrade de Montfort», virkkoi hän.

Tyttö oli yhdeksäntoistavuotias, uhkui nuoruuden ja terveyden reippaatta ja hilpeyttä, ja niinpä he samosivat, puhellen ja naureskellen, ikäänkuin olisivat olleet vanhoja ystävyksiä.

Neito kertoi, minkä tähden hänen kimppuunsa oli aikaisemmin sinä päivänä hyökätty, pitäen sitä erään ylimyksen, Peter of Colfaxin, yrityksenä ryöstää hänet, koska hänen isänsä oli jyrkästi ja tylysti hylännyt miehen kosinnan.

Simon de Montfortin tapana ei ollut seuloa sanojaan, ja epäilemättä hänen tyttärensä kättä pyytänyt vanha vintiö oli kuullut joitakuita kirpeitä totuuksia tältä mieheltä, joka oli kahdesti loukannut Englannin ylimystöä karkeilla ja sievistelemättömillä, vaikka todenmukaisilla ja vilpittömillä, kuninkaalle osoitetuilla puheillaan.

»Tästä Peter of Colfaxista pidetään huoli», murahti Norman of Torn. »Ja koska olette hylännyt hänen sydämensä ja kätensä, saatte hänen päänsä, jos sitä pyydätte. Teidän tarvitsee vain käskeä, Bertrade de Montfort.»

»Sepä hyvä», kiitti tyttö naurusuin, arvellen sitä vain joutavanpäiseksi kerskumiseksi, jota niihin aikoihin ahkerasti harrastettiin. »Teidän sopii tuoda minulle hänen päänsä kultaisella vadilla, Roger de Condé.»

»Entä millaisen palkkion se ritari ansaitsee, joka tuo valtiattarensa jalkojen juureen hänen vihamiehensä pään?»

»Mitä suosionosoitusta ritari vaalii?»

»Sitä, että kuinka paljon pahaa teille ritaristanne kerrottaneenkaan ja millaisia parjauksia hänen niskaansa syydettäneenkään, olette aina hänen ystävänsä ja luotatte hänen kunniantuntoonsa ja vilpittömään uskollisuuteensa.»

Tyttö nauroi iloisesti vastatessaan, vaikka jokin tuntui ilmaisevan hänelle, että tämä oli enemmän kuin leikkiä.

»Olkoon niinkuin sanoitte, herra ritari!» lupasi hän. »Ja kerran annettu lupaus pidetään aina.»

Nopeana tekemään päätöksensä ja yhtä nopeana toimimaan Norman of Torn päätteli pitävänsä tästä tytöstä ja toivovansa hänen ystävyyttään enemmän kuin mitään muuta, mistä hän tiesi mitään. Ja koska hän sitä toivoi, päätti hän voittaa sen kaikilla keinoilla, jotka olivat sopusoinnussa hänen kunniankäsitteittensä kanssa; ja hänen kunniankäsitteensä olivat monissa suhteissa ylevämmät kuin senaikaisen aateliston.

He saapuivat de Stutevillin linnaan myöhään iltapäivällä. Siellä lausuttiin Norman of Torn herttaisesti tervetulleeksi, ja häntä vaadittiin noudattamaan paroonin vieraanvaraista kehoitusta ja jäämään yöksi.

Tilanteen karmea huumori oli henkipatosta liian houkutteleva, ja kun se tuli lisäksi hänen uuteen toivomukseensa saada olla Bertrade de Montfortin seurassa, ei hän yrittänytkään vastustaa, vaan ehätti hyväksymään ystävällisen tarjouksen.

Pitkän pöydän ääressä, jolle illallinen oli katettu, istuivat kaikki paroonin talouden jäsenet, ja siellä täällä oli miehillä merkkejä haavoista, jotka olivat parhaiksi ehtineet parantua, kun taas isäntä itse vieläkin kantoi oikeata kättänsä siteessä.

»Kestettävänämme on ollut karvaita aikoja», selitti sir John huomattuaan vieraansa silmäilevän kahakan monia merkkejä. »Se lemmonsikiö, Norman paholainen, piiritti saastaisine laumoineen meitä kymmenen päivää ja valtasi sitten linnan rynnäköllä sekä ryösti sen. Elämä ei enää ole turvallista Englannissa, kun kuningas tuhlaa aikansa ja rahansa ulkomaalaisten suosikkien seurassa ja pestaa ulkomaista sotaväkeä taistelemaan oman maan ylimyksiä vastaan eikä turvaa kodin rauhaa ja suojaa, joka on jokaisen englantilaisen oikeus.

»Mutta», jatkoi hän, »tämä henkipattoinen pahus joutuu hirttonuoran jatkoksi, kun sisällinen riitamme loppuu, sillä ylimykset ovat itse päättäneet lähteä sotaretkelle häntä vastaan, jollei kuningas halua häntä masentaa».

»Ja hän saattaa lähettää ylimykset alastomina kotiin, kuten hän lähetti kuninkaan sotilaat», tokaisi Bertrade de Montfort nauraen. »Haluaisin nähdä sen miehen; miltä hän näyttänee — teidän omasta, sir John, ja monien sotilaitten ne ulkonäöstä päättäen lienee täällä useitakin sellaisia, jotka ovat hänet kohdanneet.»

»Hän ei kertaakaan avannut kypärinsilmikkoaan ollessaan meidän keskellämme», vastasi parooni, »mutta jotkut väittävät nähneensä hänestä lyhyen vilahduksen ja vakuuttavat, että hänellä on kammottavat kasvot, tuuhea, keltainen parta, toinen silmä poissa ja iso, punainen arpi otsasta leukaan saakka».

»Hirveä näky», jupisi Norman of Torn. »Eipä ihmekään, että hän pitää kypärinsilmikkonsa suljettuna.»

»Mutta millainen miekankäyttelijä!» sekaantui puheeseen muuan de Stutevillin pojista. »Ei ikinä ole koko maailmassa nähty sellaista miekkailua kuin sinä päivänä näin linnan pihalla.»

»Myöskin minä olen nähnyt ihmetyttävää miekankäyttöä», virkkoi Bertrade de Montfort, »nimittäin tänään. Hei vain!» huudahti hän, nauraen veitikkamaisesti. »Totisesti olenkin taitanut vangita hurjan Norman de Tornin, sillä juuri tämä ritari, joka nimittää itseään Roger de Condéksi, miekkailee paremmin kuin koskaan olen nähnyt kenenkään miekkailevan, ja hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, kunnes nuhtelin häntä siitä.»

Norman de Torn oli ensimmäisenä senjälkeen alkaneessa naurussa, ja koko seurueesta hän nautti pilasta eniten.

»Tästä paholaisesta puhuttaessa», pitkitti parooni, »mille puolelle arvelette hänen taipuvan, jos kuningas lopulta pakottaa läänitysaateliston sotaan? Kun hänellä on tuhat riiviötä komennuksessaan, saattaa Englannin kohtalo hyvinkin olla hänen verisen kätensä kämmenellä.»

»Hän ei pidä kuninkaasta eikä ylimyksistä», puhkesi Mary de Stutevill puhumaan, »ja minä olen pikemminkin taipuvainen luulemaan, ettei hän auta kumpaakaan puolta, vaan mieluummin ryöstää sekä kapinallisten että kuninkaan puoluelaisten linnoja niiden isäntien ollessa sodassa».

»Hänestä lienee mieluisempaa tulla isännän ollessa kotona lausumassa hänet tervetulleeksi», virkkoi de Stutevill surkuttelevasti. »Mutta sittenkin olen aina levoton vaimoni ja tyttärieni turvallisuuden vuoksi, kun vain olen jonkin aikaa poissa Derbystä. Oi, jospa laupias Jumala pian vapauttaisi Englannin Tornin paholaisesta!»

»Minusta ei sinun tarvitse olla vähääkään huolissasi siihen nähden», huomautti Mary, »sillä Tornin Norman ei tehnyt minkäänlaista väkivaltaa ainoallekaan naiselle Stutevillin muurien sisällä, ja kun eräs hänen miehistään tarttui minuun kovakouraisesti, iski itse mahtava henkipatto miestä rautakintaisella kädellään niin lujasti, että raakalaisen kypäri halkesi, samalla lausuen: 'Etkö tiedä, vintiö, ettei Norman of Torn sodi naisia vastaan?'»

Pian keskustelu kääntyi muihin aiheisiin, eikä Norman of Torn enää kuullut mitään itsestään sinä iltana.

Hänen oleskelunsa Stutevillin linnassa venyi kolmipäiväiseksi, ja kun hän sitten kolmantena päivänä istui Bertrade de Montfortin seurassa vanhan linnan eteläisen tornin ikkunakomerossa, puhui hän taaskin siitä, että hänen täytyi lähteä, ja taaskin neito kehoitti häntä jäämään.

»Saadakseni olla teidän seurassanne, Bertrade de Montfort», vastasi hän rohkeasti, »olisin valmis kieltäytymään mistä muusta nautinnosta tahansa, kestämään millaisia puutteita hyvänsä ja uhmailemaan kaikkia mahdollisia vaaroja, mutta on muita, jotka odottavat minulta ohjeita, ja velvollisuuteni vaatii minua lähtemään luotanne. Te näette minut uudelleen, ja se tapahtuu isänne, Simon de Monfortin, linnassa Leicesterissä — nimittäin», lisäsi hän, »jos pidätte minua tervetulleena sinne».

»Olette aina tervetullut luokseni, missä tahansa lienenkin, Roger de Condé», vakuutti tyttö.

»Muistakaa se lupaus!» kehoitti nuorukainen nauraen. »Joskus kenties mielellänne olisitte sitä tunnustamatta.»

»En milloinkaan», intti tyttö, ja hänen silmissään tuikkiva väike hänen niin sanoessaan olisi merkinnyt paljon sellaiselle miehelle, joka olisi ollut paremmin perehtynyt naisten tapoihin kuin Norman of Torn oli.

»Toivottavasti ette», virkkoi Norman vakavasti. »Kun olen vain kehnosti harjaantunut esiintymään kohteliaasti, en osaa lausua, mitä haluaisin teille puhua, jotta tietäisitte, kuinka paljon ystävyytenne merkitsee minulle. Hyvästi, Bertrade de Montfort.» Ja hän notkisti toisen polvensa viedessään tytön sormet huulilleen.

Kun hän muutamia minuutteja myöhemmin ratsasti nostosillan ylitse ja sitten edelleen maantietä pitkin takaisin Torniin päin, kääntyi hän luomaan vielä viimeisen katseen linnaan, ja eteläisen tornin ikkunakomerossa seisoi nuori nainen, joka kohotti kättänsä, heilutti sitä ja sitten ikäänkuin äkillisen mielijohteen kannustamana heitti lentosuukon poistuvan ritarin jälkeen, heti sen jälkeen kadoten aukosta.

Kun Norman of Torn ratsasti takaisin Derbyn kunnailla sijaitsevaan kolkkoon linnaansa, oli hänellä matkalla paljon ajateltavaa. Sitä ennen hän ei ollut koskaan tajunnut, mitä toisenlainen elämä saattaisi tarjota, ja hän tunsi äkkiä vihlovaa katkeruutta isäksi nimittämäänsä kovaa vanhusta kohtaan, koska tämän opetukset hänen varhaisimmasta lapsuudestaan saakka olivat opastaneet hänet sille tielle, joka oli täydelleen erottanut hänet muiden ihmisten seurasta lukuunottamatta sitä henkipattojen, roistojen ja seikkailijani hurjaa laumaa, joka ratsasti Tornin nuoren päällikön kauhistuttavan lipun jäljessä.

Vain epäselvästi ja himmeästi hän tunsi, että juuri hänen elämäänsä nyt sekaantunut tyttö se oli saanut hänet ensi kerran häpeämään entisiä tekojaan. Hän ei tiennyt, mitä rakkaus oli, eikä senvuoksi aavistanut rakastavansa Bertrade de Montfortia.

Ja toinen seikka, joka nyt askarrutti hänen ajatuksiaan, oli hänen ja Englannin kruununprinssin omituinen yhdennäköisyys. Se ynnä isä Clauden sanat antoivat hänelle paljon päänvaivaa. Mitä se saattoi merkitä? Oliko kauhea rikos sattumalta olla kuninkaanpojan näköinen?

Mutta vasta nyt, kun hän tunsi saaneensa selville syyn, minkä tähden hän aina ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, halusi hän itse kiihkeästi piilottaa kasvonsa muiden ihmisten näkyvistä — ei pelosta, sillä pelkoa hän ei tuntenut, vaan jonkin sisäisen mielijohteen pakotuksesta, jota hän ei koettanutkaan käsittää.

KAHDEKSAS LUKU

Kun Norman of Torn lähti ratsastamaan de Stutevillin linnasta laskeutui isä Claude sileäkarvaisen aasinsa selästä Tornin ulkopihalla. Kammottavasta ulkonäöstään ja pahasta maineestaan huolimatta tämä uhkaava varustus aina tarjosi lämpimän vastaanoton tälle hyväntahtoiselle, rattoisalle papille; eikä sen syynä ollut ainoastaan syvä ystävyys, jota Tornin isäntä tunsi kelpo isää kohtaan, vaan myöskin pyhän miehen oma miellyttävä ja herttainen luonne, joka lämmitti yhtä hyvin pyhimystä kuin synnintekijääkin.

Epäilemättä juuri siitä, että hän hellittämättä koetti kehittää hyvään suuntaan nuorta Normania siihen aikaan, jolloin pojan luonne oli herkin voimakkaille vaikutuksille, johtui se, että tämän mahtavan henkipaton toimintaperiaatteet olivat monessa suhteessa puhtaat ja ylevät. Mutta juuri tämä sama vaikutus hankki isä Claudelle myöskin hänen ainoan vihamiehensä Tornissa, pienen, tuiman, harmaapäisen vanhuksen, sillä tämän ainoana elämänpyrkimyksenä näytti olleen tukahduttaa kaikki jalommat ritarillisuuden ja miehekkyyden vaistot pojassa, jonka kasvattamiseen hän oli omistanut elämänsä viimeiset yhdeksäntoista vuotta.

Isä Clauden kavutessa aasinsa selästä — lihavat ihmiset eivät keikahda pois satulasta — juoksi puolikymmentä nuorta aseenkantajaa auttamaan häntä ja taluttamaan eläintä talliin.

Kelpo pappi puhutteli kutakin kerkeätä auttajaansa nimeltä, kysyen jotakin yhdeltä, laskien hilpeätä pilaa toiselle kevyesti ja tuttavallisesti, mikä oli molemminpuolisen kiintymyksen ja vanhan tuttavuuden merkki.

Hänen astellessaan sisälle isosta portista sinkauttelivat sotilaat hänelle nauraen, mutta kunnioittavasti tervehdyksiä, ja laajalla, tasaisen nurmikon, upeiden kasvipenkkien, suihkukaivojen, kuvapatsaiden ja pienien pensaiden kaunistamalla pihalla hän kohtasi punatukkaisen Shandy-jättiläisen, joka nyt oli Norman of Tornin korkein alapäällikkö.

»Hyvää huomenta, pyhä Claude!» huusi vankka tappelija. »Oletko tullut pelastamaan sieluamme vaiko kiroamaan meitä? Minkä pyhänhäväistyksen olemme nyt tehneet vai olemmeko ansainneet pyhän kirkon siunauksen? Tuletko nuhtelemaan vaiko kiittämään?»

»En kumpaakaan, sinä uudestisyntymätön vintiö», vastasi pappi nauraen, »vaikka minusta tuntuu, että ansaitset moitteita, koska viime viikolla kohtelit mahtavaa Norwichin piispaa niin loukkaavan epäkohteliaasti».

»So, so, isä», puolustihe Punapää-Shandy. »Mehän vain autoimme häntä tiukemmin noudattamaan Hänen ohjeitaan ja käskyjään, jonka palvelija ja opetuslapsi hän väittää olevansa. Eikö Hänen kirkkonsa arkkipiispan olisi parempi liikkua halpana ja nöyränä Hänen kansansa keskuudessa kuin nähdä aina ympärillään kiusauksia, hienoja vaatteita, jalokiviä ja paljon kultaa puhumattakaan kahdesta viininassakoilla raskaasti kuormitetusta juhdasta?»

»Uskallanpa väittää, että hänen kiusauksistaan oli vähentynyt ainakin niin monta viininassakkaa kuin kaksi kuormajuhtaa jaksaa kantaa, kun sinä, punapäinen rosvo, päästit hänet käsistäsi», huudahti isä Claude.

»Kyllä, isä», myönsi roteva veitikka nauraen. »Pyhän kirkon vuoksi otin kun otinkin sen kiusauksen kokonaan takavarikkoon, ja jos sinun täytyy saada todistuksia voidaksesi antaa minulle synninpäästön, niin tule mukaani; saat näytteen siitä erinomaisesta arvostelukyvystä, jota Norwichin piispa osoittaa valitessaan kiusauksiaan.»

»Minulle on kerrottu teidän anastaneen tältä suurmieheltä kaikki hienoudet, Punapää-Shandy», jatkoi isä Claude, pannen kätensä henkipaton kainaloon ja lähtien astelemaan linnaa kohti.

»Norman of Torn myönsi hänelle ainoastaan yhden vaatekappaleen, ja koska aurinko paahtoi kuumasti, valitsi hän siksi ainoaksi pukukappaleeksi piispalle kypärin suojellakseen hänen paljaaksi ajeltua päälakeaan vanhan auringon säteiltä. Ja kun hän sitten pelkäsi joidenkuiden maantieraakalaisten mahdollisesti ryöstävän sen piispalta, käski hän Silmäpuoli-Kantyn niitata sen kiinni kaulasuojuksen kahden puolen, jotta sitä eivät voisi muut kuin seppä irroittaa; ja siten hän lähetti Norwichin mahtavan piispan sidottuna aasin selkään kasvot häntään päin mennä ratisuttamaan pitkin pölyistä maantietä pää ainakin suojattuna sattumalta mahdollisesti hänet kohtaavien uteliaiden katseilta. Neljäkymmentä raipaniskua hän annatti piispan seurueen kullekin jäsenelle, koska he olivat olleet liikkeellä huonossa seurassa. Mutta tulehan, täältä saat viiniä kertomukseni todenperäisyyden takeeksi.»

Heidän istuessaan maistelemassa piispan oivallista kanariviiniä astui sisälle Tornin pieni vanhus. Hän puhutteli isä Claudea happamesti, tiedustaen, tiesikö hän, missä päin Norman of Torn oli.

»Emme ole nähneet hänestä merkkiäkään, sittenkun hän kolme päivää sitten lähti ratsastamaan teidän asunnollenne päin», lopetti hän.

»Niinpä kyllä», virkkoi pappi, »näin hänet sinä päivänä. Hänellä oli seikkailu useiden Peter of Colfaxin linnan ritarien kanssa, ja hän pelasti heidän käsistään erään neidon, jonka ratsun koristeiden nojalla epäilin kuuluvan Montfortin sukuun. Yhdessä he lähtivät ratsastamaan pohjoista kohti, mutta poikani ei maininnut, mihin hän aikoi ja missä tarkoituksessa. Hänen ainoa huomautuksensa, kun hän puki ylleen sota-asunsa, oli se, että nyt saisin nähdä haukan hoivaamassa kyyhkystä. Eikö hän ole palannut?»

»Ei», vastasi vanhus, »ja epäilemättä hänen seikkailunsa on luonteeltaan sopusoinnussa sinun poikamaisten ja naisellisten opetustesi kanssa. Jos hän olisi noudattanut minun kasvatustani ilman sinun kirottua papillista sekaantumistasi, olisi hän valmistanut Tornissa rautasalpaisen pesän kirotun englantilaisen ylimystösi useille kyyhkysille. Jollet sinä jätä häntä rauhaan, pyrkii hän pian kuninkaan palvelukseen.»

»Ja siellä hän kenties olisi paremmin kotonaan kuin täällä», virkkoi pappi tyynesti.

»Miksi niin?» ärähti pieni vanhus, silmäillen isä Claudea tiukasti.

»No», vastasi pappi nauraen, »siksi, että sellainen mies, jonka valta ja eleet ovat vieläkin kuninkaallisemmat kuin kuninkaan, olisi todellakin kuninkaallisen palatsin kaunistus». Mutta häneltä ei ollut jäänyt huomaamatta hänen sanojensa aiheuttama hämminki, eikä hänen kerkeä vastauksensa täydelleen pettänyt vanhusta.

Samassa astui sisälle aseenkantaja ilmoittamaan, että Shandya tarvittiin portilla, ja luotuaan murheellisen ja pahoittelevan katseen tyhjentämättömään pulloon tämä arvonmies poistui huoneesta.

Muutamia minuutteja molemmat miehet istuivat miettiväisinä ja äänettöminä. Äkkiä Tornin vanhus lopetti hiljaisuuden.

»Pappi», alkoi hän, »sinun pojalleni antamasi ohjaus ei miellytä minua, kuten tiedät. Hänen on ollut tarpeetonta tuhlata niin paljon kallista aikaa, riistäen sen miekankäytöltä, oppiakseen hyödytöntä lukuja kirjoitustaitoa. Mitä hyötyä on latinankielen taidosta sellaiselle miehelle, jonka tuomio väikkyy selvänä hänen edessään. Siihen saattaa kulua vuosia, ja se saattaa myöskin tapahtua kuukausien kuluttua, mutta niin totta kuin piru on helvetissä, Norman of Torn roikkuu kuninkaan hirsipuussa. Ja sinä tiedät sen, ja hän myöskin yhtä hyvin kuin minäkin. Kaikki se, mitä sinä olet hänelle opettanut, käy yli hänen asemansa, ja niiden virittämät toiveet ja kunnianhimoiset pyrkimykset tekevät lopun vain hänestä karvaammaksi. Viime aikoina olen huomannut hänen olevan entistä haluttomamman lähtemään saalistusretkille, mutta hän on mennyt liian pitkälle kääntyäkseen enää koskaan takaisin; eikä hänellä ole paikkaa, mihin mennä. Mikä muu hän on milloinkaan ollut kuin hylkiö ja henkipatto? Mitä sen suurempia toiveita olisi hänen rinnassaan voinut lietsoa kuin se on, että hänen verivihollisensa häntä vihaisivat ja pelkäisivät?»

»En tiedä, vanhus», vastasi pappi, »minkä tähden olet omistanut elämäsi hänen elämänsä tuhoamiseen, enkä arvailultani uskalla lausua ääneen; mutta ymmärtäkäämme toisiamme kerta kaikkiaan. Niin paljon kuin teetkin ja olet tehnyt saastuttaaksesi ja turmellaksesi hänen luontonsa ylevyyttä, olen minä tehnyt ja edelleenkin teen kaiken voitavani sen torjumiseksi. Kuten sinä olet ollut hänen paha enkelinsä, niin koetan minä olla hänen hyvä enkelinsä, ja kun Norman of Torn loppujen lopuksi roikkuu kuninkaan hirsipuussa, kuten liiankin pahasti pelkään hänelle käyvän, on enemmän syytä murehtia hänen perikatoaan kuin kirota häntä.

»Hänen ystävänsä ovat alhaison riveistä, mutta niin olivat myöskin rakkaan Herramme Jeesuksen ystävät ja seuralaiset, joten se on enemmän hänen kunniakseen kuin se olisi ollut, jos hän olisi ryöstänyt jo ennestäänkin kovaosaisilta.

»Naisille hän ei ole koskaan tehnyt väkivaltaa; siitäkin puhutaan hänen kunniakseen, kun hän on poissa, ja se, että hän on ollut julma miehille, unohdetaan sen suuremman kunnian tähden, että hän on ollut sääliväinen heikkoja kohtaan.

»Mikä tarkoituksesi lienee, johtuuko se koston himosta vaiko julman ja turmeltuneen mielen luonnollisesta taipumuksesta, sitä en tiedä; mutta jos Tornin henkipaton tähden ketään kirotaan, kohtaa kirous sinua — olin vähällä sanoa, luonnotonta isää; mutta en usko, että pisaraakaan pilautunutta vertasi virtaa pojaksesi nimittämäsi nuorukaisen suonissa.»

Tornin tuikea vanhus oli istunut liikkumattomana koko tämän syytöspuheen ajan; hänen kasvonsa olivat hieman kalvenneet ja pingoittuneet, saaden pahansuovan vihan ja raivon ilmeen, multa hän oli sallinut isä Clauden keskeytymättä jatkaa loppuun asti.

»Olet täydelleen selvittänyt minulle, millainen olet ja millaiset ovat mielipiteesi», virkkoi hän katkerasti, »mutta olen hyvilläni siitä, että tunnen kantasi. Tähän saakka on välillämme vallinnut rauha, vaikka ei rakkaus; nyt tietäkäämme molemmat, että välillämme on sota ja vaino. Elämäntyöni on ollut selvänä edessäni. Muita henkilöitä, kuten sinäkin, on ollut tielläni; nyt kuitenkin olen minä tässä, mutta missä ovat he? Ymmärrätkö minua, pappi?» Ja vanhus kumartui kauas pöydän ylitse, niin että hänen mielettömän sapekkaasti kiiluvat silmänsä hehkuivat vain muutamien sentimetrien päässä papin silmistä.

Isä Claude kohtasi hänen katseensa tyynen rauhallisesti.

»Kyllä ymmärrän», sanoi hän, nousi ja poistui linnasta.

Kohta sen jälkeen, kun hän oli saapunut asunnolleen, kajahti kova koputus oveen, joka heti aukaistiin odottamatta muodollista lupaa. Isä Claude katsahti sinnepäin, näki Norman of Tornin kookkaan hahmon, ja hänen kasvoilleen levisi iloisen tyytyväinen tervehdyshymy.

»Terveeksi, poikani», toivotti pappi.

»Samoin sinulle, isä», vastasi henkipatto. »Mitähän kuuluu Torniin? Olen ollut poissa useita päiviä. Onko kaikki linnassa hyvin?»

»Linnassa on kaikki hyvin», vakuutti isä Claude, »jos tarkoitat sillä sitä, ettei ketään ole vangittu eikä hirtetty murhista. Oi, poikani, minkä tähden et tahdo luopua tästä rikollisesta elämästäsi? Tapani ei ole milloinkaan ollut torua eikä nuhdella sinua, mutta aina on sydäntäni kirvellyt jokainen Norman of Tornin syyksi laskettu uusi rikos.»

»No, no, isä», torjui henkipatto. »Mitä olen tehnyt sellaista, mihin ylimykset, kuningas ja pyhä kirkko eivät ole näyttäneet minulle hyvää esimerkkiä. Murhia, varkauksia, ryöstöjä! Kuluuko Englannissa ainoatakaan päivää, jona ei tehtäisi näistä jotakuta tai kaikkia joidenkuiden näiden nimessä?

»Onko väärin, jos Norman of Torn ryöstää sudelta, mutta oikein, että susi repii lampaita? Minusta ei. Minä otan ainoastaan niiltä, joilla on enemmän kuin he tarvitsevat, luonnollisilta vihollisiltani, kun he taas ryöstävät niiltä, joilla ei ole mitään.

»Kuitenkaan» — hänen sävynsä muuttui äkkiä — »en siitä pidä, isä. Sen sinä tiedät. Toivoisin voivani siitä luopua, mutta se on mahdotonta.

»Jos kertoisin sinulle, minkä tähden sitä toivoisin, hämmästyisit varmasti, enkä sitä itsekään ymmärrä; mutta toden totta johtuu harras toivoni päästä eroon tällaisesta elämästä siitä, että kaipaan juuri niiden vihollisten seuraa, joita minut on opetettu vihaamaan. Mutta se on liian myöhäistä, isä. Minun elämälläni voi olla yksi ainoa loppupää, ja se on hamppuisen nuoran alapää.»

»Ei, poikani; on toinenkin tapa, kunniallinen tapa», väitti kelpo isä vastaan. »Jossakussa vieraassa maassa on runsaasti mahdollisuuksia tarjona sellaiselle miehelle kuin sinulle. Ranska tarjoaa suurenmoisen tulevaisuuden sellaiselle soturille kuin Norman of Torn on. Ludvigin hovissa saisit paikan maan ylimpien miesten seassa. Olet rikas, urhea ja komea — niin, älä nosta kättäsi — sinulla on kaikki ne ominaisuudet ja enemmänkin, sillä olet paljon oppineempi kuin suurin osa ylimyksistä, sinulla on hyvä sydän ja todella ritarillinen luonne. Kun sinulla on niin ihastuttavat lahjat, ei mikään voisi sulkea sinulta tietä vallan ja kunnian korkeimmille huipuille, kun taas sinulla täällä ei ole mitään muuta tulevaisuutta kuin hirsipuu. Voitko epäröidä, Norman of Torn?»

Nuori mies seisoi hetkisen ääneti ja pyyhkäisi sitten kädellään silmiään ikäänkuin haihduttaakseen jonkun näyn.

»Eräästä syystä, isä, täytyy minun viipyä Englannissa vielä ainakin joku aika, vaikka sinun esiin loitsunasi kuva on tosiaankin ihmeen houkutteleva.»

Ja se syy oli Bertrade de Mortfort.

YHDEKSÄS LUKU