Part 5

»Kautta paavin takajalan, teidän rakastettava isännepä pitää englantilaisista! Suurenmoista pitäisi olla ratsastaa hänen kaltaisensa miehen jäljessä.»

»Te ratsastatte _minun_ jäljessäni, lurjus», karjaisi Norman of Torn, »ja jotta et uudelleen niin pian unohtaisi, kuka on isäntäsi, ota tästä muistuttaja!» Ja hän iski punatukkaista jättiläistä nyrkillään suoraan vasten suuta, niin että mies raskaasti kellahti maahan.

Hän oli heti jälleen pystyssä, syljeksien verta ja uhkuen raivoa. Kun hän härän tavoin syöksyi Norman of Tornia kohti, ei viimemainittu liikahtanutkaan paljastaakseen miekkaansa; hän vain seisoi käsivarret ristissä, silmäillen Shandya kylmän rauhallisesti, pää pystyssä, ylpeillä kasvoillaan röyhkeän halveksumisen hymy.

Roteva roikale epäröi ja sitten seisahtui; hitaasti levisi hänen piirteilleen säyseä hymy, hän laskeutui toiselle polvelleen, tarttui Norman of Tornin käteen ja suuteli sitä, kuten mahtava ja uskollinen ritari olisi suudellut kuninkaansa kättä rakkauden ja alamaisuuden merkiksi. Tämä teko oli tavallaan raa'an, mutta ritarillisen suurenmoinen; eikä se ainoastaan ollut merkkinä siitä, että Shandy siitä lähtien oli koko elinaikansa hartaasti ja uskollisesti kiintynyt nuoreen isäntäänsä, vaan myöskin ennusti, millaisen mielialan Norman of Torn sittemmin herätti kaikissa niissä miehissä, jotka häntä palvelivat tuhansien astuessa pitkien vuosien kuluessa sisälle Tornin portista pyytääkseen itselleen paikkaa hänen uhkaavan lippunsa alla.

Shandyn noustua polvistuivat John Flory, hänen veljensä James, Silmäpuoli-Kanty ja Erakko-Peter toinen toisensa jälkeen nuoren herransa eteen ja suutelivat hänen kättänsä. Isolta pihalta oli pieni, tuikea, harmaapäinen vanhus katsellut tätä kohtausta hymyn häive vanhoilla, pahanilkisillä kasvoillaan.

»Tämä ylittää hartaimmatkin unelmani», jupisi hän. »Kautta Jumalan kuoleman, hän on kuninkaallisempi kuin itse Henrikki. Jumala jouduttakoon hänen kruunauspäiväänsä, jolloin itsensä Plantagenet-koiran silmien edessä hänen päähänsä kruunun sijasta painetaan musta lakki ja hänen jalkojensa alla on valtaistuimen asemesta puisen hirsipuun lava!»

SEITSEMÄS LUKU

Kauniina keväisenä päivänä toukokuussa vuonna 1262 ratsasti Norman of Torn yksin kapeata polkua pitkin sille sievälle huvilalle, jonka hän oli rakennuttanut vanhan ystävänsä isä Clauden majan sijalle.

Tapansa mukaan hän ratsasti kypärinsilmikko suljettuna, eikä hänen varuksissaan eikä hänen hevosensa hihnoissa ollut minkäänlaisia arvon eikä syntyperän merkkejä. Hän oli mahtavampi ja rikkaampi kuin monet hoviylimykset, mutta hänellä ei ollut arvoasemaa eikä muuta arvonimeä kuin henkipaton nimitys, eikä hän halunnut omaksua sellaista, mitä hän oikeastaan piti vähäarvoisena.

Hän käytti rauta-asua, koska hänen vanha holhoojansa oli kehoittanut häntä niin tekemään, eikä sen tähden, että hän kaipasi sen tarjoamaa suojaa. Ja samasta syystä hän ratsastaessaan aina piti kypärinsilmikkonsa suljettuna, vaikka hän ei mitenkään saanut vanhusta selittämään, minkä tähden sellainen varovaisuus oli tarpeen.

»Riittää, kun sanon sinulle, poikani», oli vanhuksen tapana vakuuttaa, »että oman etusi samoin kuin minunkin etuni vuoksi sinä et saa näyttää kasvojasi vihollisillesi, ennenkuin minä käsken. Pian toivoakseni tulee se aika, jolloin saat paljastaa piirteesi koko Englannille.»

Nuori mies ei ajatellut koko asiaa kovinkaan paljoa, tavallisesti pitäen sitä vanhan, lapselliseksi muuttuneen ukon hupsuna päähänpistona; mutta siitä huolimatta hän sitä noudatti.

Hänen sinä päivänä ratsastaessaan jyrkkää rinnettä alaspäin kohosi hänen takanaan perin toisenlainen Torn kuin se oli ollut, jota hän oli lähestynyt kuusitoista vuotta aikaisemmin, jolloin hän pienenä poikasena oli ratsastanut illan pimenevässä hämyssä ison hevosen selässä pienen vanhan eukon takana, joka heidän saavuttuaan linnaan oli muuttunut pieneksi, tuimaksi, harmaapäiseksi vanhaksi mieheksi.

Tänään tämä laaja, uhkaava rakennus kohosi isompana ja vaikuttavampana kuin konsanaan entisen suuruutensa loistavimpina päivinä. Jäljellä oli alkuperäinen runko suunnattomille, tukipatsailla varustettuine, saksilaisine torneineen, joiden valtavia, neljän ja puolen metrin paksuisia seiniä lävistivät portaikot ja holvatut kammiot; valoa tuli ikkuna-aukoista, jotka muurin ulkopinnassa olivat pelkkiä rakoja, mutta laajenivat sisäänpäin, niin että jotkut muodostivat pienien, kolmikulmaisten huoneiden kokoisia komeroita.

Vallikaivantoa oli laajennettu ja syvennetty, ja se kaarsi linnaa kolmelta puolelta sisemmän ja ulomman muurin välissä, joihin oli sopivien välimatkojen päähän rakennettu pieniä, ulkonevia torneja, sellaisilla ampuma-aukoilla varustettuja, että hyökkääjiä voitiin sivultapäin ampua jousilla ja kaaripyssyillä sekä heitellä keihäillä.

Muurien ympäröimän alueen neljäs sivu oli korkean jyrkänteen partaalla, ja tämä luonnollinen suoja teki tornit sillä puolella tarpeettomiksi.

Linnan pääportti oli lännen puolella, ja sieltä lähti koukerteleva, kivinen tie vuorien välitse laaksoon. Isolta portilta avautuva näköala oli rauhallisen, jylhän kaunis. Etualalla olevan vähäisen ylängön ylitse, jossa kasvoi vain niukalti yksinäisiä, pahkaisia tammia, saattoi esteettömästi nähdä laajat, viehättävät niityt, joiden halki kiemurteli Trentin kimalteleva syrjäjoki.

Vielä kaksi muuta porttia vei vankkaan linnoitukseen, toinen pohjoisen, toinen itäisen muurin lävitse. Kaikilla kolmella portilla oli lujat, torneilla ja tukipatsailla varustetut etuvarustukset, jotka täytyi vallata, ennenkuin päästiin varsinaiselle portille. Kaikkien etuvarustusten sisäänkäytävä oli varustettu suojaristikolla, ja kullakin sisäportilla oli samanlainen turvalaite sekä lisäksi nostosilta, joka alas laskettuna peitti kaivannon, mutta joka vihollisten lähestyessä voitiin nostaa pystyyn tehokkaasti estämään heidän etenemisensä.

Uudet, Norman of Tornin ja hänen isäksi nimittämänsä tuiman vanhuksen johdolla vanhaan runkoon lisätyt tornit ja rakennukset olivat normannilaista tyyliä; ikkunat olivat laajemmat, kaiverrukset huolellisemmin tehdyt, huoneet valoisammat ja tilavammat.

Muurien ympäröimälle laajalle alueelle oli syntynyt kohtalainen kaupunki, sillä Tornin henkipatto, jolla oli tuhat soturia, tarvitsi paljon aseenkantajia, lakeijoja, kokkeja, keittiöpoikia, aseseppiä, hevosenkengittäjiä, tallirenkejä ja muita sellaisia huolehtimaan hänen pienen armeijansa tarpeista.

Avaroissa talleissa oli tuhatviisisataa sotaratsua ja viisisataa kuormajuhtaa, kun taas itäisellä pihalla vilisi lehmiä, härkiä, vuohia, lampaita, sikoja, kaniineja ja kanoja.

Hitaiden, kuhnustelevien härkien vetämiä, isoja, puisia vankkureita kävi joka päivä tässä uhkaavassa rakennusrykelmässä, tuoden muonaa sekä ihmisille että eläimille ympäristön viljeltyjen seutujen köyhiltä saksilaisilta talonpojilta, joille Norman of Torn maksoi tuotteiden hinnan hyvässä kullassa.

Nämä raataja-poloiset olivat pahemmassa kuin orjan asemassa ylpeiden ylimysten, heidän viljelemänsä maan omistajien, vallassa, ja kuninkaallisella julistuksella heitä oli kielletty kuoleman uhalla myymästä tai antamasta penninkään arvosta ruokatarpeita Tornin henkipatolle, mutta siitä huolimatta hänen tukevat vankkurinsa kävivät säännöllisesti ympäristöllä, aina palaten täyteen kuormitettuina, ja vaikka talonpojat kertoivat surullisia tarinoita herroilleen Tornin paholaisen kauheista ryöstöretkistä, joiden aikana hän anasti heidän tavaroitaan väkisin, puhuivat he silloin hampaittensa ulkopuolelta paholaisen kullan painaessa heidän laskujaan.

Ja ylimysten alkaessa vihata häntä yhä enemmän, talonpoikien rakkaus häntä kohtaan niin ollen yhä lujittui. Heitä hän ei milloinkaan vahingoittanut; heidän aitauksensa, karjansa, viljansa, vaimonsa ja tyttärensä saivat olla rauhassa, vaikkakin heidän herrojensa naapurilinnat saatettiin ryöstää viinikellarista korkeimman tornin lakivarustuksiin saakka. Eikä kukaan uskaltanut esiintyä väkivaltaisesti sillä alueella, jolla Norman of Torn liikkui. Kymmenkunta hirtehisjoukkiota hän oli kartoittanut Derbyn kunnailta, ja vaikkakin ylimykset olisivat paljoa mieluummin pitäneet kaikki muut kuin hänet, palvoivat talonpojat häntä, koska hän oli vapauttanut heidät halpasyntyisistä murhamiehistä, joiden tapana oli ollut ryöstää heikoilta ja alhaisilta ja joiden tähden majojen ja mökkien naiset eivät olleet milloinkaan olleet turvassa.

Harvat heistä olivat nähneet hänen kasvonsa, ja vielä harvemmat olivat puhelleet hänen kanssansa, mutta he rakastivat hänen nimeään ja urhoollisuuttaan ja salaa rukoilivat hänen puolestaan muinaista jumalaansa Wodinia sekä alempia metsän-, niityn- ja metsästyksenjumalia, sillä vaikka he olivat nimellisesti kristittyjä, sykähteli kuitenkin monen sydämessä heikkoja maininkeja esi-isien ikivanhasta taikauskosta; ja vaikka he rukoilivat myöskin Herraa Jeesusta ja Mariaa, tuntui heistä kuitenkin, ettei voisi olla vahingoksi pysytellä hyvissä suhteissa muiden jumalien kanssa siltä varalta, että ne sattuisivatkin olemaan olemassa.

He olivat köyhää, sorrettua, poljettua, tietämätöntä, taikauskoista väkeä, miespolvien aikana tottuneita alistumaan milloin minkin valtaajan ja väliajoilla läänitysherrojensa — jos sellaisia oli — ja saaliinhimoisten itsevaltiaittensa tallattaviksi.

Ihmekö sitten, että sellaiset ihmiset jumaloivat Tornin henkipattoa, sillä sen jälkeen, kun heidän rajut saksilaiset esivanhempansa olivat hekin valloittajina tulleet Englantiin, ei kukaan muu ollut koskaan nostanut kättänsä turvatakseen heitä sorrolta.

Tällaisesta alemman väestön, maaorjien ja vapautettujen, kohtelusta eivät Norman of Torn ja hänen isäkseen nimittämänsä vanhus olleet milloinkaan päässeet yksimielisiksi. Viimemainittu tahtoi käydä vainosotaansa kaikkia englantilaisia vastaan, mutta nuori mies ei halunnut kuullakaan sellaisesta eikä sallinut kenenkään, joka lähti Tornista ratsastamaan, ahdistaa rahvasta. Risainen takki oli tätä hurjaa laumaa vastaan varmempi suoja kuin vankka keihäs ja vaakunalla koristettu kilpi.

Kun Norman of Torn ratsasti valtavasta linnastaan vierailulle isä Clauden luokse auringon säteiden leikkiessä hänen kalahtelevilla varuksillaan ja heijastuessa hänen kilpensä kuparinupista, ei niin ollen ollut kovinkaan merkillistä nähdä pientä metsästäjäryhmää paljastetuin päin tiepuolessa polvillaan hänen mennessään ohitse.

Astuttuaan papin työhuoneeseen Norman of Torn riisui aseistuksensa ja laskeutui alakuloisena penkille, nojaten selkänsä seinään ja ojentaen voimakkaat, joustavat jalkansa eteenpäin.

»Mikä sinua vaivaa, poikaseni», tiedusti pappi, »kun näytät noin lohduttomalta näin kauniina päivänä?»

»En tiedä, isä», vastasi Norman of Torn, »jollei syynä ole se, että kysyn itseltäni: 'Mitä varten kaikki tämä?' Minkä tähden isäni opetti minut aina ryöstämään lähimmäisiltäni? Pidän taistelusta, mutta taistella saa yllin kyllin laillisestikin, ja mitä hyötyä minulla on kaikista ryöstetyistä varoistani, jollen saa mennä ihmisten asumasijoille niitä kuluttamaan? Jos pistäisin pääni Lontoon kaupunkiin, jäisi se epäilemättä sinne hamppuisen kaulanauhan pidättämällä.

»Mitäpä kaunaa minulla on kuninkaalle tai aatelisille? Heillä tosin on kylliksi syytä vihata minua, mutta siitä huolimatta en käsitä, minkä tähden minun piti vihata heitä niin kiihkeästi, ennenkuin olin kyllin vanha tietämään, kuinka kunnottomia he todella ovat. Senvuoksi minusta tuntuu, että olen vain vanhuksen häijyyden välikappale tietämättä edes, minkä loukkauksen kostamiseen toinen ihminen on pyhittänyt elämäni.

»Ja vanhemmaksi tultuani, isä Claude, olen joskus suuresti epäillyt, onko Tornin nimetön vanhus lainkaan isäni, niin vähän minä muistutan häntä, enkä koko elämäni aikana ole kuullut ainoatakaan isällisen hellää sanaa enkä tuntenut hyväilyä, en edes pikku lapsena. Mitä siitä arvelet, isä Claude?»

»Olen miettinyt sitä paljon, poikaseni», vastasi pappi. »Se on aina ollut vaivaavana pulmana mielessäni, ja minulla on omat epäluuloni, joita olen hautonut vuosikausia, mutta joiden ajatteleminenkin peloittaa minua niin, että minua puistattaa kuvitellessani, mitä seurauksia niiden lausumisesta koituisi. Norman of Torn, jollet ole isäksi nimittämäsi vanhuksen poika, varjelkoon Jumala Englantia milloinkaan aavistamasta, ketkä oikeat vanhempasi ovat! Enempää en rohkene sanoa muuta kuin sen, että jos pidät arvossa mielenrauhaasi ja henkeäsi, pidä kypärinsilmikkosi suljettuna äläkä antaudu vihollistesi kynsiin.»

»Tiedätkö siis, minkä tähden minun tulee pitää kypärinsilmikkoni suljettuna?»

»Voin vain arvata, Norman of Torn, koska olen nähnyt erään toisen henkilön, jota sinä muistutat.»

Keskustelun keskeytti ulkoa kuuluva häly, hevosten kavioiden kapse, miesten huudot ja aseiden kalske. Heti kiiruhtivat molemmat miehet pienelle, lasittomalle ikkunalle. Heidän kohdallaan maantiellä taisteli nyt viisi panssariasuista ritaria kymmentä tai kahtatoista teräspukuista soturia vastaan, ja hieman syrjässä kamppailijoista istui nuori nainen henkeään pidätellen ratsunsa selässä.

Pian eräs ritareista erkani taistelun tehneestä, ratsasti hänen luoksensa ja lausui joitakuita käskeviä sanoja, samalla karkeasti tarttuen hänen ratsunsa suitsiin. Tyttö kohotti ratsuraippaansa ja sivalsi useita kertoja, mutta turhaan ahdistajansa rautaista päähinettä, samalla kun viimemainittu pyöräytti hevosensa ympäri ja lasketti nopeata neliä pois näkyvistä, kiskoen tytön ratsua jäljessään.

Norman of Torn juoksi ovelle ja siitä huolimatta, ettei hänen yllänsä ollut rauta-asua, ponnahti sir Mortimerin selkään ja lähti vinhaa vauhtia siihen suuntaan, johon tyttö ja hänen ryöstäjänsä olivat menneet.

Kookas musta oli nopea, ja kun sitä ei nyt painanut ratsastajansa tavallinen, raskas asu, sai se pian pakenijat näkyviin. Tuskin puoltatoista kilometriä oli ratsastettu, ennenkuin ritari kääntyessään taaksepäin vilkaisemaan, ajettiinko häntä takaa, näki Norman of Tornin kasvot vajaan kymmenen askeleen päässä itsestään.

Kasvoillaan sekava hämmästyksen, harmin ja epäilyksen ilme ritari seisautti ratsunsa, samalla huudahtaen: »_Mon Dieu_, Edward!»

»Paljasta miekkasi ja puolustaudu!» kiljaisi Norman of Torn.

»Mutta, teidän korkeutenne», änkytti ritari.

»Puolustaudu! Muutoin pistän sinut kuoliaaksi samoin kuin olen tappanut satoja englantilaissikoja», karjui Norman of Torn.

Nelistävä ori oli melkein saavuttanut ritarin, ja hän odotti ratsastajan pysäyttävän sen, mutta mustan vasaman tavoin sir Mortimer tömähti suoraan toisen hevosen lapaan, ja sekä mies että ratsu kierähtivät maantien tomuun.

Ritari nousi pystyyn vahingoittumattomana, ja Norman of Torn hypähti maahan aloittaakseen rehellisen, tasapuolisen ottelun. Vaikka ritaria haittasi varuksien paino, oli hänelle myöskin niiden suojan suoma etu, joten he kamppailivat vimmatusti useita minuutteja kummankaan pääsemättä voitolle.

Tyttö istui liikkumattomana ja silmät levällään maantien ohessa, tarkkaillen ottelijain jokaista liikettä. Hän ei yrittänytkään pakoon; hänen edessään riehuvan taistelun rajuus ja mahdollisesti hänen avukseen rientäneen jättiläisen kiehtova ulkomuoto pitivät häntä ikäänkuin paikalleen naulattuna. Katsellessaan puolustajaansa hän näki joustavan, lihaksikkaan, ruskeatukkaisen nuorukaisen, jonka kirkkaista silmistä ja moitteettomasta vartalosta, koska niitä ei piilottanut kypäri eikä rautapaita, kuvastui harjaantuneen taistelijan puhdas urheiluelämä.

Hänen kasvoillaan väikkyi kopean ylpeyden vähäinen kylmä hymy, kun hänen oikea kätensä jokaisella liikkeellään paljasti valtavan voimansa ja taitonsa leikkiessään hiestyneellä, huohottavalla rauta-asuisella vastustajalla, joka saumattomasti huitoi ja hosui miekallaan. Kalahtelevien säilien ja varuksien kovasta melusta huolimatta ei kumpikaan ottelija ollut saanut paljoakaan vahingoitetuksi toista, sillä ritari ei pystynyt voimalla eikä taidolla survaisemaan miekkansa kärkeä varuksettoman vastustajansa erehtymättömästi väistävän säilän ohitse, kun taas viimemainitun oli vaikea pistää toisen rautaisen asun lävitse.

Vihdoin Norman of Torn valtavalla voimallaan työnsi säilänsä kärjen vastustajan rautapaidan renkaiden lävitse, ja tuskasta parahtaen mies vaipui hervottomana maahan.

»Nopeasti, herra ritari!» huudahti tyttö. »Nouskaa ratsaille ja paetkaa! Tuolla tulevat hänen kumppaninsa.»

Ja kun Norman of Torn kääntyi siihen suuntaan, josta hän oli äsken tullut, kiiruhti sieltä tosiaankin häntä kohti täyttä laukkaa kolme teräsasuista miestä valtavien ratsujen selässä.

»Ratsastakaa, madame!» kehoitti Norman of Torn. »Minä en pakene enkä ilman varuksia ja jalkaisin voi toivoa kykeneväni viivyttämään noita kolmea miestä muuta kuin hetkisen, mutta sillä aikaa pitäisi teidän helposti päästä pakoon, sillä heidän raskastaakkaiset hevosensa eivät mitenkään jaksa saavuttaa nopeata ratsuanne.»

Vasta puhuessaan hän tarkasti nuorta naista. Että hän oli ylhäinen nainen, sitä eivät osoittaneet ainoastaan hänen ratsastusasunsa ja hevosensa hihnoituksen upeus, vaan myöskin hänen ylimyksellinen ja kopea esiintymisensä ja kauniiden kasvojensa ylpeä ilme.

Vaikka Norman of Tornin pää oli tähän aikaan nähnyt melkein kahdenkymmenen vuoden menevän ohitseen, ei hänellä ollut tietoja eikä kokemuksia naisten tavoista, eikä hän ollut kertaakaan puhellut ainoankaan aatelisen eikä arvoasemassa olevan naisen kanssa. Tornin linnaa ei kaunistanut ainoakaan nainen, eikä poika, mikäli muisti, ollut koskaan nähnyt äitiään.

Hän käyttäytyi sen vuoksi naisia kohtaan hyvin samaan tapaan kuin miehiäkin kohtaan lukuunottamatta sitä, että hän oli vannonut aina suojelevansa heitä. Kenties hän tavallaan kunnioitti naisia, jos Norman of Tornin voitiin sanoa kunnioittavan mitään, Jumalaa, ihmisiä tai paholaista. Hänen tapansa oli pikemminkin halveksia kaikkia olentoja, jotka hän lainkaan vaivautui panemaan merkille.

Katseensa ollessa kiintynyt tähän nuoreen naiseen, jonka kohtalo oli määrännyt muuttamaan koko hänen elämänsä juoksun, Norman of Torn näki, että hän oli kaunis ja kuului siihen luokkaan, jota hän oli vuosikausia saalistanut lainsuojattomille hirtehisjoukkueineen. Sitten hän taaskin kääntyi uhmailemaan tytön vihollisia, osoittaen sitä kummallista epäjohdonmukaisuutta, joka oli aina ollut hänen menettelytapojensa omituinen piirre.

Seuraavana päivänä hän saattaisi hyökätä neidon isän linnan varustuksille, mutta nyt hän oli ilomielin valmis uhraamaan henkensä hänen puolestaan — jos tyttö olisi ollut hiilenpolttajan tytär, olisi nuorukainen tehnyt samoin — se riitti, että hän oli nainen ja suojeluksen tarpeessa.

Ritarit olivat nyt melkein hänen kimpussaan ja komeasti välittämättä rehellisen taistelun vaatimuksista syöksyivät keihäät tanassa varustuksetonta jalkamiestä kohti. Mutta kun ensimmäinen ritari ehti kyllin likelle erottaakseen hänen kasvonsa, huudahti hän ällistyneenä ja tyrmistyneenä:

»_Mon Dieu, le Prince!_» Samalla hän pyöräytti nelistävän ratsunsa syrjään. Kuultuaan hänen huudahduksensa noudattivat hänen kumppaninsa esimerkkiä, ja kaikki kolme kiitivät edelleen maantietä pitkin, ilmeisesti nyt yhtä kiihkeästi pyrkien pakoon kuin äsken hyökkäämään.

»Saattaisi luulla heidän kohdanneen paholaisen», mutisi Norman of Torn, silmäillen heidän jälkeensä teeskentelemättömän hämmästyneenä.

»Mitä tämä merkitsee, lady?» kysyi hän, kääntyen neidon puoleen, joka ei ollut liikahtanutkaan paetakseen.

»Se merkitsee, että kasvonne hyvin tunnetaan isänne valtakunnassa, teidän korkeutenne», vastasi tyttö. »Eikä kuninkaan puoluelaisilla ole vähääkään halua taistella teitä vastaan, vaikka he eivät käsittäne sen paremmin kuin minäkään, minkä tähden te haluatte puolustaa Simon de Montfortin tytärtä.»

»Pidetäänkö minua siis Englannin prinssinä Edwardina?» kummasteli nuorukainen.

»Kenä muuna pitäisi teitä sitten pitää, mylord?»

»Minä en ole prinssi», sanoi Norman of Torn. »Edwardin kerrotaan olevan Ranskassa.»

»Olette oikeassa, sir», huudahti tyttö. »Mutta olette niin hänen näköisensä, että hyvin voisitte harhauttaa itse kuningattarenkin. Ja te olette kyllin uljas sopiaksenne kuninkaanpojaksi. Kuka te sitten olette, herra ritari, joka olette paljastanut säilänne ja uhmaillut kuolemaa Bertraden, Simon de Montfortin, Leicesterin kreivin, tyttären puolesta?»

»Oletteko te de Montfortin, kuningas Henrikin langon tytär?» tiedusti Norman of Torn silmiensä souketessa kapeiksi raoiksi ja kasvojensa kovettuessa.

»Olen kyllä», vastasi tyttö. »Ja kasvoistanne päätän, että te ette kovinkaan paljon rakasta de Montfortia», lisäsi hän hymyillen.

»Entä minne olette matkalla, lady Bertrade de Montfort? Vaikkapa olisitte paholaisen tytär tai sisarentytär, olette kuitenkin nainen, enkä minä sodi naisia vastaan. Minne hyvänsä haluatte, sinne saatan teidät turvaan.»

»Olin äsken isäni viiden palvelijan saattamana Maryn, Derbyn herran John de Stutevillen tyttären, luokse.»

»Tiedän hyvin sen linnan», virkkoi Norman of Torn, ja tuiman hymyn häive väreili hänen huulillaan, sillä tuskin kahta kuukautta oli kulunut siitä, kun hän oli vallannut tämän linnoituksen ja ottanut pakkoveroa mahtavalta ylimykseltä. »Tulkaa, teillä ei ole enää pitkä matka, ja jos kiiruhdamme, ehditte syömään ystävättärenne kanssa illallista ennen pimeän tuloa.»

Niin sanottuaan hän nousi ratsaille ja kääntyi palatakseen maantielle, mutta samassa hän huomasi vainajan, joka virui siinä, mihin oli kaatunut.

»Ratsastakaa te edelleen!» kehoitti hän Bertrade de Montfortia. »Tulen perässänne heti.»

Laskeuduttuaan jälleen satulasta hän meni äskeisen vastustajansa luokse, aukaisi kuolleelleen ritarin kypärinsilmikon ja piirsi vainajan otsaan tikarinsa kärjellä kirjaimet NT.

Tyttö kääntyi katsomaan, mikä häntä viivytti, mutta hänen selkänsä oli sinnepäin hänen ollessaan polvillaan kaatuneen vastustajansa vieressä, eikä neito nähnyt hänen tekoaan. Vaikka hän olikin uljaan isän uljas tytär, olisi hänen sydämensä sykertynyt kokoon, jos hän olisi nähnyt, mitä mies teki, ja hän olisi kauhuissaan paennut tämän Englantia vaivaavan vitsauksen luota, jonka merkin hän oli nähnyt isänsä kymmenkunnan kuolleen palvelijan ja sukulaisen otsassa.

Heidän tiensä Stutevilliin vei isä Clauden asunnon ohitse, ja Norman of Torn pysähtyi siellä pukeutumassa sota-asuunsa. Nyt hän taaskin ratsasti kypärinsilmikko suljettuna ja äänettömänä, hieman jäljempänä Bertrade de Montfortia voidakseen tarkastella neidon kasvoja, jotka äkkiä olivat alkaneet herättää hänen mielenkiintoaan.

Koskaan ennen hän ei ollut muistiaikanaan ollut niin likellä nuorta ja kaunista naista niin kauan yhtä mittaa, vaikka hän oli usein nähnyt naisia linnoissa, jotka hän oli vallannut rajuilla ja hirveillä hyökkäyksillään. Joskin kerrottiin tarinoita siitä, kuinka halpamaisesti hän kohteli naisvankejaan, ei niissä ollut ensinkään perää. Niitä vain levittelivät hänen vihamiehensä kiihoittaakseen kansaa häntä vastaan. Milloinkaan ei Norman of Torn ollut tehnyt väkivaltaa naiselle, ja hänen hirtehisjoukkonsa oli vannonut kunnioittavansa ja suojelevansa heikompaa sukupuolta kuolemanrangaistuksen uhalla.

Kun hän syrjäviistosta katseli edessään olevia viehkeitä kasvoja, liikahti hänen sydämessään tunne, joka oli pyrkinyt purkautumaan jo vuosikausia. Se ei ollut rakkautta eikä rakkauden tapaistakaan tunnetta, vaan syvää niiden henkilöiden kaipausta, joihin tyttö kuului ja joita hän edusti. Norman of Torn ei olisi osannut tulkita tätä tunnetta sanoilla, sillä hän ei tiennyt, niitä se oli; mutta se oli etäinen, heikko samanlaista verta ikävöivän veren huuto, ja siihen oli sekoittunut shakaalien parissa olevan leijonan muihin leijoniin ja kenties myöskin omaan naarasleijonaansa kohdistuvaa kaipausta.

Heidän ratsastettuaan useita kilometrejä äänettöminä neito äkkiä kääntyi häneen päin ja lausui:

»Kylläpä te, herra ritari, tarvitsette aikaa, vastataksenne kysymykseeni. Kuka olette?»