Part 2

»Hah, hah, hah, herra Jules», nauroi iäkäs puutarhuri. »Hyve ja synti ovat kaksoissisaruksia, jotka juoksujalkaa rientävät tottelemaan saman isän, halun, käskyjä. Jollei olisi halua, ei olisi hyvettäkään, ja koska toinen haluaa sellaista, mitä toinen ei halua, niin kukapa voi väittää, onko hänen halunsa lapsi syntiä vaiko hyvettä. Tai toisaalta: jos ystäväni haluaa omaa vaimoaan ja jos se on hyvettä, niin eikö sekin ole hyvettä, jos myöskin minä haluan hänen vaimoaan, koska haluamme samaa? Mutta jos meidän tyydyttääksemme haluamme olisi välttämätöntä panna nivelemme alttiiksi Thamesin sumulle, silloin olisi kotiin jääminen hyveellistä.»

»Puheenne kuulostaa oikealta, vanha myyrä», virkkoi de Vac hymyillen. »Toivoisinpa oppivani järkeilemään teidän ihmeteltävän logiikkanne mukaisesti; se taitaisi olla minulle hyväksi, ennenkuin tulen paljoa vanhemmaksi.»

»Koko kristikunnan paras miekan käyttäjä ei kaipaa muuta logiikkaa kuin miekkaa, luulisin minä», vastasi Brus, palaten työhönsä.

* * * * *

Samana iltapäivänä de Vac seisoi asesalin ikkunan ääressä, katsellen kauniiseen puutarhaan, joka levisi hänen edessään lähes kahdensadan metrin päässä olevaan joenpuoliseen muuriin saakka. Etualalla oli puksipuiden reunustamia teitä, tasaisia, sileitä nurmikkoja ja säännöllisiä, upeita kukkapenkkejä; siellä täällä välkkyi metsänneitojen ja satyyrien marmorisia patsaita, jotka kimaltelivat kirkkaassa auringonpaisteessa tai olivat puolittain pimennossa yläpuolelleen kaartuneiden pensaiden suojassa, samalla kun valon ja varjon vallaton leikki teki ne elävän näköisiksi niitä kattavien lehvien heiluessa sinne tänne lievässä tuulessa. Kauempana kohoava joenpuolinen muuri oli sankemman pensaikon piilottama, ja etualan muodollisen, geometrisen täsmällisyyden sijasta oli takalistolla viiniköynnösten peittämiä lehtimajoja ja runsaasti pieniä puita sekä kukkivia pensaita, jotka oli sijoitettu harkittuun epäjärjestykseen.

Tässä viidakolta näyttävässä osassa pujotteli mutkikkaita polkuja, ja puutarhan avoimen osan hakkauksin koristetut kivi-istuimet olivat antaneet tilaa yksinkertaisille penkeille ja hedelmäpuiden oksiin ripustetuille keinuille.

Tätä lumoavaa paikkaa kohti olivat lady Maud ja hänen pieni suojattinsa prinssi Rikhard verkkaisesti kävelemässä lainkaan aavistamatta, että heidän takanaan seisoi ikkunassa pahansuopa tähyilijä.

Komea riikinkukko asteli ylpeästi tien poikki heidän editseen, ja kun Rikhard lapsen tavoin lähti juoksemaan sen jäljessä, kiiruhti lady Maud pienelle takaportille ja avasi sen nopeasti, päästäen sisälle ulkopuolella odottaneen rakastajansa. Lukittuaan portin jälleen rakastuneet menivät käsikkäin pieneen lehtimajaan, joka oli heidän kohtauspaikkansa.

Rakastuneiden puhellessa kokonaan syventyneinä omiin asioihinsa leikki pikku prinssi hilpeästi puiden ja kukkien keskellä, eikä kukaan huomannut tuimia, päättäväisiä kasvoja, jotka pälyilivät lehvistön lävitse vähän matkan päässä leikkivästä pojasta.

Rikhard oli keskittänyt kuninkaallisen tarmonsa ajaakseen takaa vikkeläliikkeistä perhosta, jota kohtalo ohjasi yhä lähemmäksi pensaikossa väijyvää kylmää, kovaa tarkkailijaa. Pikku prinssi joutui yhä likemmäksi, ja pian hän tunkeutui kukkivien pensaiden lomitse ja jäi seisomaan, silmäillen leppymätöntä miekkailunopettajaa.

»Teidän korkeutenne», lausui de Vac, kumartaen syvään pienelle miekkoselle, »sallikaa vanhan de Vacin auttaa teitä pyydystäessänne tuota somaa hyönteistä».

Rikhard oli usein nähnyt de Vacin eikä senvuoksi pelännyt häntä, ja yhdessä he lähtivät ajamaan takaa perhosta, joka nyt oli ennättänyt pois näkyvistä. De Vac suuntasi heidän askeleensa pienelle takaportille, mutta kun hän aikoi poistua puutarhasta muassaan pikku prinssi, pani viimemainittu vastaan.

»Tulkaa, herra prinssi!» kehoitti de Vac. »Minusta näytti perhonen laskeutuvan ihan muurin taakse; hetkisessä olemme sen saaneet ja palanneet puutarhaan.»

»Käy itse se noutamassa!» tokaisi prinssi. »Kuningas, isäni, on kieltänyt minua astumasta pois palatsin alueelta.»

»Tulkaa!» komensi de Vac tuimemmin. »Teille ei voi tapahtua mitään vahinkoa.»

Mutta lapsi pani vastaan eikä tahtonut lähteä hänen mukaansa, joten de Vacin oli pakko tarttua tylysti hänen käsivarteensa. Kuninkaalliselta lapselta pääsi harmin ja levottomuuden kiljaisu.

»Päästäkää minut irti, junkkari!» kirkui poika. »Kuinka uskallatte käydä käsiksi Englannin prinssiin?»

De Vac painoi kätensä lapsen suulle vaimentaakseen sen huudot, mutta se oli liian myöhäistä; lady Maud ja hänen rakastajansa olivat kuulleet, ja seuraavalla hetkellä he riensivät takaportille upseerin juostessaan vetäessä miekkaansa esille.

Heidän saapuessaan muurin kupeelle oli de Vac ehtinyt kiskoa prinssin ulkopuolelle, ja ranskalainen oli sulkenut portin ja koetti lukita sitä. Mutta rimpuilevan pojan estämänä hän ei ennättänyt kiertää avainta, ennenkuin upseeri heittäytyi portinlankkuja vasten ja syöksähti miekkailumestarin eteen lady Maud ihan kinterillään.

De Vac pudotti avaimen maahan, tempasi miekkansa, vasemmalla kädellään yhä pidellen nyt hyvin pahasti pelästynyttä prinssiä, ja sijoittui asentoon upseeria vastaan.

Sanaakaan ei hiiskuttu, sanat olivat ihan tarpeettomia; de Vacin aikeet olivat liian selvät kaivatakseen selvittelyjä, ja niinpä miehet kävivät toistensa kimppuun tuiman vimmaisesti uljaan upseerin ahdistaessa parasta Ranskassa milloinkaan syntynyttä miekkailijaa turhaan yrittäessään pelastaa kuninkaansa nuorta poikaa.

Hetkisessä oli de Vac lyönyt aseen hänen kädestään, mutta rikkoen ritarillisuuden lakeja hän ei laskenut säilänsä kärkeä painumaan, ennenkuin se oli lävistänyt hänen rohkean vastustajansa sydämen. Yhdellä hyppäyksellä hän sitten ponnahti lady Maudin ja portin väliin, jotta neito ei päässyt palaamaan puutarhaan ja hälyttämään.

Yhä pitäen vapisevaa lasta rautaisessa otteessaan hän seisoi selkä porttiin päin, silmäillen hovinaista.

»_Mon Dieu_, sir Jules», parkaisi neito, »olette tullut hulluksi?»

»En, mylady», vastasi mies, »mutta en ollut ajatellut tehdä sitä, mikä minun nyt on tehtävä. Minkä tähden et hillinnyt kieltäsi ja antanut tämän ruhtinaspoikasen suojeluspyhimyksen huolehtia hänen onnestaan? Ajattelemattomuutesi on saattanut sinut ilkeään pinteeseen, sillä jommankumman meistä täytyy kuolla, enkä minä voi ruveta vainajaksi. Rukoile rukouksesi ja valmistaudu kuolemaan!»

* * * * *

Henrik kolmas, Englannin kuningas, istui neuvottelusalissaan ympärillään seurueeseensa kuuluvat mahtavat herrat ja ylimykset. Hän odotti Simon de Montfortia, Leicesterin kreiviä, jonka hän oli kutsunut voidakseen syytää hänelle lisää solvauksia, alentaakseen ja nöyryyttääkseen häntä siinä määrin, että hän poistuisi Englannista iäksi. Kuningas pelkäsi tätä mahtavaa sukulaistaan, koska tämä niin rohkeasti neuvoi häntä karttamaan typeriä hullutuksia, jotka saattoivat hänen kuningaskuntansa vallankumouksen partaalle.

Millainen tämän kohtauksen lopputulos olisi ollut, sitä on mahdoton arvata, sillä heti kun Leicester oli astunut sisälle ja tervehtinyt hallitsijaansa, sattui keskeytys, joka hukutti kuninkaan ja hovimiehen vähäiset kiistat yhteiseen, kaikkien sydäntä koskettavaan suruun.

Salin yhdeltä laidalta kuului melua, oviverho työnnettiin sivuun, ja Eleanor, Englannin kuningatar, hoippui valtaistuinta kohti kyynelten valuessa hänen kalpeilla kasvoillaan.

»Voi, herrani ja kuninkaan!», valitti hän, »Rikhard, poikamme, on murhattu ja heitetty Thamesiin!»

Silmänräpäyksessä oli kaikki muuttunut sekavaksi myllerrykseksi, ja vain perin vaivaloisesti sai kuningas vihdoin yhtenäisen selostuksen kuningattarelta.

Kävi ilmi, että kun lady Maud ei ollut tuonut prinssi Rikhardia takaisin palatsiin määräaikana, oli siitä ilmoitettu kuningattarelle ja aloitettu heti etsintä — etsintä, joka päättyi vasta yli kahdenkymmenen vuoden kuluttua; mutta sen ensimmäiset tulokset olivat jähmetyttäneet hovilaisten sydämen kiveksi, sillä avonaisen takaportin vierellä olivat viruneet lady Maudin ja erään kaartinupseerin hengettömät ruumiit, mutta prinssi Rikhardista, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen toisesta pojasta ja siihen aikaan valtakunnan nuorimmasta prinssistä, ei missään näkynyt merkkiäkään.

Vasta kahden päivän kuluttua huomattiin de Vacin poissaolo, ja silloin eräs kuninkaan seurassa oleva ylimys muistutti hänen majesteetilleen miekkailuharjoituksissa sattuneesta kohtauksesta, ja kuninkaan pikku pojan ryöstämisen syy selvisi.

Julkaistiin määräys, että Englannin kaikki lapset piti tarkastaa, sillä pienen prinssin rinnan vasemmalla puolella oli hyvin läheisesti liljaa muistuttava syntymämerkki, ja kun vuoden kuluessa ei löydetty ainoatakaan lasta, jolla olisi ollut sellainen merkki, eikä de Vacin jäljille päästy, ulotettiin etsintä Ranskaan, eikä siitä tyyten luovuttu yli kahteen vuosikymmeneen.

Ensimmäinen olettamus, se, että lapsi oli murhattu, hylättiin pian, kun sitä punnittiin järjen valossa, sillä ilmeisesti olisi murhamies voinut surmata pikku prinssin samalla kertaa, kun hän tappoi lady Maudin rakastajineen, jos hän olisi niin halunnut.

Prinssi Rikhardin etsijöistä innokkain oli Simon de Montfort, Leicesterin kreivi, jonka kiintymys nuoreen kuninkaalliseen sukulaiseensa oli aina ollut niin näkyvä, että hovilaiset olivat lausuilleet siitä huomautuksia.

Siten de Montfortin ja kuninkaan välien rikkoutuminen parani joksikin aikaa, ja vaikka tältä mahtavalta ylimykseltä riistettiin hänen käskyvaltansa Gascognessa, ei hänen osakseen tullut paljoakaan sen enempää vainoa hänen kuninkaallisen valtiaansa puolelta.

NELJÄS LUKU

Vedettyään miekkansa lady Maudin sydämestä de Vac hätkähti, sillä vaikka hän olikin säälimätön, kammotti häntä tämä julma teko. Mutta hän oli mennyt liian pitkälle enää peräytyäkseen, ja jos hän olisi jättänyt lady Maudin henkiin, olisivat koko palatsin vahtimiehistö ja koko Lontoon kaupungin väestö olleet hänen kinterillään kymmenessä minuutissa; hänen pelastumisensa olisi ollut mahdoton.

Pieni prinssi oli nyt niin kauhuissaan, ettei hän osannut muuta kuin vapista ja vikistä pelosta. Hän pelkäsi niin kovasti hirvittävää de Vacia, että kuoleman uhkaus helposti vaimensi hänen kielensä, ja niin tuikea vanhus vei hänet veneelle, joka oli kätketty syvälle sankkaan pensaikkoon.

De Vac ei uskaltanut viipyä pakopaikassaan pimeään saakka, kuten hän oli aluksi aikonut.

Sensijaan hän veti teljon alle piilottamastaan mytystä likaisen, risaisen puvun ja sillä naamioi itsensä vanhaksi naiseksi, vetäen puuvillahuivin syvälle otsalleen salatakseen lyhyet hiuksensa. Kätkettyään lapsen muiden vaatekappaleiden alle hän työnsi veneen irti rannasta ja kiiruhti, lähellä vedenrajaa soutaen, Thamesia pitkin vanhalle telakalle, jossa hänen aluksensa oli edellisenä iltana ollut piilossa. Hän saapui määräpaikkaansa kenenkään huomaamatta, sousi laiturisillan alle ja työnsi veneen syvälle luolamaisen turvapaikkansa pimeään onkaloon.

Siellä hän päätti piileskellä pimeän tuloon asti, sillä hän arvasi, että kadonnutta pikku prinssiä saatettaisiin alkaa etsiä millä hetkellä tahansa ja ettei kukaan voisi liikkua Lontoon kaduilla joutumatta mitä tiukimman tarkastuksen alaiseksi.

Käyttäen hyväkseen pakollista odotusaikaa de Vac riisui prinssin ja puki hänen yllensä toiset vaatteet, jotka olivat olleet kiedottuina teljon alle piilotettuun kääröön, pienen, punaisen puuvillapuseron ja sen mukaiset housut, mustan ihokkaan ja pienoisen nahkatakin sekä nahkaisen lakin.

Prinssin entiset vaatteet hän kääri ison, laiturin rapautuvasta muurauksesta kiskotun kiven ympärille ja upotti käärön äänettömään jokeen.

Nyt oli prinssi saanut takaisin jonkun verran entistä varmuuttaan, ja huomattuaan, ettei de Vac näyttänyt aikovan tehdä hänelle pahaa, alkoi pikku mies kysellä tuimalta kumppaniltaan, sillä tämän kummallisen seikkailun herättämä lapsellinen ihmettely sai voiton hänen aikaisemmasta pelostaan.

»Mitä me täällä teemme, sir Jules?» tiedusti hän. »Viekää minut takaisin kuninkaan, isäni, palatsiin! En pidä tästä pimeästä onkalosta enkä tästä oudosta asusta, jonka olette pukenut ylleni.»

»Hiljaa, poika!» komensi vanhus. »Sir Jules on kuollut, etkä sinä ole kuninkaanpoika. Muista nämä kaksi seikkaa ja varo, etten enää milloinkaan kuule sinun mainitsevan sir Julesin nimeä tai nimittävän itseäsi prinssiksi!»

Poika oli ääneti, hänen ryöstäjänsä ankara sävy pani hänet taaskin pelkäämään. Pian hän alkoi itkeä, sillä hän oli väsynyt, nälkäinen ja peloissaan — pelkkä pieni lapsiparka, avuton ja toivoton tämän julman vihamiehen käsissä, koko kuninkaallinen arvo tyhjiin rauenneena, kaikki menneenä Thamesin paksussa pohjamudassa viruvien silkkihepenien muassa — ja ennen pitkää hän vaipui ruuhen pohjalla katkonaiseen uneen.

Pimeän tultua de Vac työnsi ruuhen laiturisillan ulkolaidalle, otti nukkuvan lapsen syliinsä ja kuunteli valmiina nousemaan kujalle, joka vei Til-muorin asunnolle.

Hänen siten seisoessaan kantautui hänen valppaisiin korviinsa aseiden kalinan hiljaista ääntä; se kävi yhä kovemmaksi, kunnes oli ihan epäilemätöntä, että häntä lähestyi joukko miehiä.

Vikkelästi de Vac sijoittui paikalleen ruuheen ja työnsi sen jälleen syvälle laiturisillan alle. Tuskin hän oli ehtinyt sen tehdä, ennenkuin seurue aseistettuja ritareita ja sotilaita kalisten marssi hänen yläpuolellaan oleville palkeille pimeän kujan suusta. He pysähtyivät siellä ikäänkuin neuvottelemaan, ja alhaalla kyyröttävä kuuntelija erotti selvästi jokaisen sanan heidän keskustelustaan.

»De Montfort», virkkoi joku, »mitä sinä arvelet? Saattaisiko kuningatar olla oikeassa ja Rikhard virua vainajana tämän mustan veden pohjalla?»

»Ei, de Clare», vastasi syvä ääni, jonka de Vac tunsi Leicesterin kreivin omaksi. »Sen käden, joka pystyi ryöstämään prinssin itse hänen isänsä puutarhasta lady Maudin ja hänen kumppaninsa tietämättä, olisi ollut vielä helpompi ja turvallisempi surmata hänet puutarhassa, jos se olisi ollut tämän kummallisen hyökkäyksen tarkoitus. Luultavasti, mylord, saamme pian kuulla jostakin rohkeasta seikkailijasta, joka pitää pikku prinssiä vankinaan kiristääkseen lunnaita. Suokoon Jumala, että asianlaita on siten, sillä kaikista milloinkaan näkemistäni miellyttävistä ja sydämellisistä pikku miekkosista — oma, rakas poikanikin mukaanluettuna — oli pieni Rikhard rakkain. Kunpa pääsisin käsiksi siihen riettaaseen pahukseen, joka on tehnyt tämän katalan tihutyön!»

Siltapalkkien alla, tuskin metrin päässä Leicesteristä, makasi hänen etsimänsä pienokainen. Aseiden kalina, kannuksellisten jalkojen raskaat askeleet ja ylhäältä kuuluvat äänet olivat herättäneet pienen prinssin, ja säikähdyksestä parahtaen hän nousi istumaan ruuhen pohjalle. Heti de Vaoin raudanluja käsi painui pienelle suulle, mutta sitä ennen ehti yksinäinen, hiljainen valitushuuto kantautua ylhäällä seisovien miesten korviin.

»Kuulkaas! Mikä se oli, mylord?» huudahti muuan sotilaista.

Jännittyneen äänettöminä he kuuntelivat, odottaen äänen toistumista, ja sitten de Montfort luikkasi.

»Hoi! Kuka siellä? Kuka on sillan alla? Vastatkaa kuninkaan nimessä!»

Richard tunsi lempienonsa äänen ja koetti kiskoutua irti, mutta de Vacin säälimätön käsi lamautti puserruksellaan lapsen heikot ponnistukset, ja kaikki oli haudanhiljaista ylhäällä seisovien miesten kuunnellessa, varroten äänen uudistumista.

»Satamarottia», päätteli de Clare, ja ikäänkuin paholainen olisi omaansa suojellakseen niitä ohjannut, juoksi sitten kaksi isoa rottaa näkyviin höltyneiden lankkujen raosta, kadoten pimeään kujaan ja vinkuen mennessään.

»Olet oikeassa», myönsi de Montfort, »mutta olisin saattanut vannoa, että se oli lapsen heikko valitus, jollen olisi omin silmin nähnyt noita kahta saastaista jyrsijää. Lähdetään; mennään seuraavalle viheliäiselle kujalle! Täällä emme saavuttaneet menestystä, vaikka se vanha noita-akka, joka nimitti itseään Tiliksi, tuntui kovin kiihkeältä hieromaan kauppaa niistä lisätiedoista, joita hän toivoi voivansa meille antaa.»

Heidän loitotessaan kantautuivat heidän äänensä yhä hiljaisempina alhaalla piileksivien kuuntelijain korviin ja häipyivät pian etäisyyteen.

»Sepä oli täpärällä», mietti de Vac ottaessaan lapsen taaskin syliinsä ja valmistautuessaan nousemaan sillalle. Enää ei mikään melu häntä pelästyttänyt, ja hän oli pian Tilin talon ovella, pisti avaimen lukkoon ja hiipi hiljaa ylishuoneeseen, jonka hän oli vuokrannut rumalta emännältään.

Yläkerrasta ylisille ei ollut portaita, vaan sinne noustiin puisia tikapuita myöten, jotka de Vac veti ylös jälkeensä, sulkien ja teljeten raskaalla, vankoilla salvoilla varustetulla luukulla aukon, josta hän oli taakkoineen kavunnut.

Huone, johon he nyt joutuivat, ulottui koko rakennuksen itäpään ylitse, ja siinä oli ikkunat kolmella puolella. Niiden edessä oli paksut verhot. Huonetta valaisi pieni lyhty, joka riippui laipiossa lähellä huoneen keskustaa.

Seinät olivat valkaisemattomat ja laipio laudoittamaton; koko huone oli perin latomainen ja kolkon näköinen.

Nurkassa oli iso vuode ja huoneen toisella seinämällä pienempi lapsenvuode. Vielä oli kalustossa kaappi, pöytä ja kaksi penkkiä.

Nämä tavarat oli de Vac ostanut tähän huoneeseen sen ajan varalta, jolloin hän asuisi siinä pienen vankinsa kanssa.

Pöydällä oli musta leipä, hunajaa sisältävä savivati, maitoruukku ja kaksi juomasarvea. Näille de Vac heti omisti huomionsa, käskien lapsen nauttia, mitä halusi.

Hetkiseksi voitti nälkä pienen prinssin pelon, ja hän kävi ahnaasti käsiksi outoon, karkeaan ruokaan, jonka kömpelötekoinen pöytäkalusto ja hänen palatsihuoneistonsa kuninkaallisesta apeudesta niin räikeästi eroava, alaston ympäristö tekivät kaksin kerroin karkeammaksi.

Lapsen syödessä de Vac kiiruhti rakennuksen alakertaan etsimään Tiliä, jota hän nyt perin pahasti epäili ja pelkäsi. Hänen telakalla kuulemansa de Montfortin sanat herättivät hänessä sen varmuuden, että tässä oli hänen kostonsa täyttämisen tiellä taaskin este, joka täytyi poistaa samoin kuin hänen oli täytynyt poistaa lady Maud; mutta tässä tapauksessa ei ollut nuoruutta eikä kauneutta puhumassa aiotun uhrin puolesta eikä aiheuttamassa katumusta tuiman teloittajan mielessä.

Kun hän tapasi eukon, oli tämä jo pukeutunut lähteäkseen kadulle, ja hän estikin sen aikeen ihan rakennuksen ovella. Kun hän vielä oli puettu vanhan naisen vaippaan ja huiviin, ei Til aluksi tuntenut häntä, ja kun hän alkoi puhua, purskahti ämmä hermostuneesti, kaakottavasti nauramaan sellaisen henkilön tapaan, joka on yllätetty epäilyttävässä puuhassa, eikä hänen esiintymisensä välttänyt kavalan miekkailu mestarin tarkkaa huomiota.

»Minne menossa, vanha noita?» kysäisi de Vac.

»Käymään Mag Tunkin luona kujan päässä, joen partaalla, mylord», vastasi nainen, osoittaen ranskalaista kohtaan tavallista suurempaa kunnioitusta.

»Sitten saatan sinua vähän matkaa, ystäväiseni, ja kenties sinä voit auttaa minua tuomaan tänne tavaroita, jotka jätin sinne kiinnittämääni ruuheen.»

Ja niinpä he yhdessä menivät pimeätä kujaa myöten huojuvan, osittain puretun telakan laidalle; toinen ajatteli, kuinka suunnattoman palkkion kuningas antaisi siitä tiedosta, jonka hän yksin, siitä hän oli varma, pystyisi ilmaisemaan; toinen tunnusteli vaippansa alla sinne kiinnitetyn pitkän tikarin kahvaa.

Heidän saapuessaan veden partaalle käveli de Vac oikea olkapäänsä kumppaninsa vasemman olan takana, hänen kätensä puristi terävää asetta, ja kun nainen seisahtui sillalle, upposi hänen vasemman lapaluunsa alareunan kohdalla väikkynyt kärki äänettömästi hänen sydämeensä, samalla kun de Vacin vasen käsi heilahti ylöspäin ja kouraisi hänen kurkkunsa teräsotteeseen.

Ei kuulunut ääntäkään; vain vanhat, suonenvedon tapaisesti jäykistyvät lihakset nytkähtelivät, ja de Vacin sysäämänä ruumis sitten suistui Thamesiin, ja kumea loiskaus ilmaisi sen viimeisenkin toivon sammumista, että prinssi Rikhard voitaisiin pelastaa kostajan kynsistä.

VIIDES LUKU

Kolmen vuoden aikana prinssi Rikhardin katoamisen jälkeen eli Lontoon sydämessä, kivenheiton päässä kuninkaan palatsista kumarainen, vanha nainen. Hän asui pienessä takahuoneessa, korkealla vanhan rakennuksen ullakkokerroksessa, ja hänen luonansa oli pieni poika, joka ei koskaan käynyt ulkosalla yksin eikä päiväsaikaan. Ja pojan rinnan vasemmalla kupeella oli omituinen, liljaa muistuttava merkki. Kun vanha, kumarainen nainen oli turvassa ullakkohuoneessaan, teljetty ovi takanaan, oli hänen tapansa oikaista vartalonsa, riisua yltänsä likainen vaippa ja pukea sen sijalle mukavampi, sopivampi ihokas ja housut.

Kolme vuotta hän teki uutterasti työtä, kasvattaen pikku poikaa. Hänen opinto-ohjelmassaan oli kolme ainetta: ranskankieli, miekkailu ja kaiken englantilaisen, erittäinkin Englannin hallitsijasuvun vihaaminen.

Mummo oli teettänyt pienoisen säilän ja alkanut opettaa miekkailua pikku pojalle tämän ollessa vasta kolmen vuoden ikäinen.

»Sinä olet maailman paras miekkailija tultuasi kaksikymmenvuotiaaksi, poikani», oli naisen tapana vakuuttaa. »Ja sitten sinun tulee lähteä liikkeelle ja surmata paljon englantilaisia. Nimesi pitää olla vihattu ja kirottu kautta koko Englannin, ja kun vihdoin seisot hirttosilmukka kaulassasi — ha, ha, sitten minä puhun. Sitten he saavat tietää.»

Pikku poika ei ymmärtänyt sitä kaikkea; hän tiesi vain sen, että hänen oli mukava olla, että hänellä oli lämpöiset vaatteet, että hän sai syödä kyllikseen ja että hänestä tulisi mahtava mies, kun hän oppisi taistelemaan oikealla miekalla ja kasvaisi kyllin isoksi käytelläkseen sellaista. Senkin hän tiesi, että hän vihasi englantilaisia, mutta sen syytä hän ei tiennyt.

Hänen pienen, lapsellisen päänsä äärimmäisissä sopukoissa tuntui väikkyvän muisto sellaisesta ajasta, jolloin hänen elämänsä ja ympäristönsä olivat olleet tuiki toisenlaiset, jolloin tämän vanhan mummon sijasta hänen ympärillään oli ollut paljon ihmisiä ja jolloin armaskasvoinen nainen oli pitänyt häntä sylissään ja suudellut häntä, ennenkuin hänet iltaisin vietiin vuoteeseen. Mutta kaikesta siitä hän ei ollut varma; kenties hän muistikin vain unta, sillä hän näki paljon omituisia ja ihmeellisiä unia.

Pikku pojan ollessa noin kuusivuotias tuli heidän ullakkokotiinsa outo mies tapaamaan kumaraista, vanhaa naista. Oli iltahämärä, mutta vanha nainen ei sytyttänyt lamppua, ja sitäpaitsi hän kuiskaamalla käski pikku pojan pysytellä alastoman huoneen kaukaisen sopen pimennossa.

Vieras oli vanha ja kumarainen, ja hänellä oli tuuhea parta, joka piilotti melkein koko hänen kasvonsa paitsi kahta terävää silmää, isoa nenää ja osaa ryppyisestä otsasta. Puhuessaan hän säesti sanojaan usein kohauttelemalla kapeita hartioitaan, huitomalla käsiään ja tekemällä muita outoja ja huvittavia liikkeitä. Lapsi oli ihastunut. Tämä oli hänen lyhyen, yksitoikkoisen elämänsä ensimmäinen huvitus. Hän kuunteli tarkka avusti ranskankielistä keskustelua.

»Minulla on juuri sellainen kuin madame haluaa», vakuutti vieras. »Se on komea aateliskartano kaukana valtatiestä. Sen rakensi muinoin Harold Saksilainen, mutta viime aikoina ovat kuolemantapaukset, köyhyys ja kuninkaan epäsuosio riistäneet sen hänen jälkeläisiltään. Muutamia vuosia sitten Henrik lahjoitti sen tuolle tuhlaavaiselle suosikilleen Henri de Macylle, joka panttasi sen minulle eikä ole jaksanut maksaa velkaansa. Nyt se on minun omaisuuttani, ja kun se on kaukana Pariisista, saatte te sen mainitsemastani pilkkahinnasta. Se on ihastuttava kauppa, madame.»

»Ja kun minä sinne ehdin, saan nähdä ostaneeni rapautuvan röykkiön raunioitunutta muurausta, joka on kelvoton kettupesueen asumasijaksi», tokaisi vanha nainen nyrpeästi.

»Yksi torni on sortunut, ja yhden siiven katto on puolelta pituudelta pettänyt ja romahtanut sisään», selitti iäkäs ranskalainen. »Mutta kolme alempaa kerrosta ovat ehyet ja täysin asuttavassa kunnossa. Se on nytkin paljoa muhkeampi kuin Englannin useiden ylimysten linnat, ja hinta, madame — niin, hinta on niin naurettavan pieni.»

Vieläkin vanha nainen empi.