Part 1

KADONNUT PRINSSI

Historiallinen seikkailuromaani

Kirj.

EDGAR RICE BURROUGHS

Englanninkielestä [The Outlaw of Torn] suomentanut

Alpo Kupiainen

Kariston nuorisonkirjoja 84.

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1928.

ENSIMMÄINEN LUKU

Tämä tarina on ollut salassa seitsemänsataa vuotta. Aluksi sen esti pääsemästä julkisuuteen eräs Englannin plantagenetilainen kuningas. Sitten se unohdettiin. Minä osuin kaivamaan sen käsiini sattumalta. Sattuma oli se, että vaimoni serkku on sukua erään hyvin vanhan eurooppalaisen luostarin esimiehelle.

Viimemainittu salli minun penkoa homehtuneita ja ummehtuneita käsikirjoituksia, ja käsiini osui tämä. Se on hyvin kiinnostava — osittain sentähden, että se on kappale tähän saakka julkaisematonta historiaa, mutta etupäässä sen vuoksi, että siinä kerrotaan tarina perin merkillisestä kostosta ja sen viattoman uhrin — Rikhardin, kadonneen englantilaisen kuninkaanpojan — seikkailuelämästä.

Sitä kertoessani olen jättänyt pois enimmät historialliset seikat. Minun mieltäni kiinnitti se ainutlaatuinen henkilö, jonka ympärille tarina on punoutunut — se ratsastaja, joka piti kypärinsilmikkonsa ummessa ja joka — mutta malttakaamme, kunnes ehdimme häneen saakka.

Se kaikki tapahtui kolmannellatoista vuosisadalla, ja aikanaan se järkytti Englantia pohjoisesta etelään, idästä länteen saakka; ja ulottuipa järkytyksen vaikutus Kanaalinkin ylitse, häiriten Ranskaa. Se sai suoranaisen alkunsa Henrik kolmannen palatsissa Lontoossa ja oli seuraus kuninkaan ja hänen mahtavan lankonsa, Leicesterin kreivin Simon de Montfortin, välisestä riidasta.

Riita jääköön silleen, se on historiallinen piirre, ja tarkan selostuksen siitä voi kukin lukea sopivana aikana. Mutta tänä kesäkuun päivänä Herramme vuonna 1243 Henrik unohti itsensä siinä määrin, että tuiki aiheettomasti syytti de Montfortia valtiopetoksesta useiden kuninkaan hoviin kuuluvien herrasmiesten kuullen.

De Montfort kalpeni. Hän oli kookas, komea mies, ja kun hän oikaisi vartalonsa täyteen mittaansa ja käänsi harmaat silmänsä suuttumuksensa esineeseen, kuten hän teki sinä päivänä, teki hän sangen valtavan vaikutuksen. Hän oli Englannissa valtatekijä, joka jäi jäljelle ainoastaan kuninkaasta, rohkea kuin leijona, ja vastasi kuninkaalle niin, ettei ainoakaan muu ihminen koko Englannissa olisi uskaltanut sillä tavoin vastata.

»Herrani ja kuninkaani», huudahti hän, »ainoastaan se, että olet herrani ja kuninkaani, estää Simon de Montfortia vaatimasta hyvitystä niin karkeasta loukkauksesta. Se, että käytät hyväksesi kuninkaanasemaasi sanoaksesi sellaista, mitä et ikinä uskaltaisi sanoa, jollet olisi kuningas, ei leimaa minua kavaltajaksi, vaikka se kyllä leimaa sinut raukaksi.»

Pieni ylimys- ja hovimiesseurue joutui jännittyneen hiljaisuuden valtaan, kun nämä hallitsijalle osoitetut, kauheat sanat kirposivat alamaisen huulilta. Kuulijat kauhistuivat, sillä de Montfortin rohkea uhmailu hipoi heidän mielestään pyhyyden häväistystä.

Henrik punehtui nöyryytyksestä ja kiukusta, nousi pystyyn ja astahti de Montfortia kohti, mutta muisti äkkiä, mitä valtaa hän edusti, ajatteli tarkemmin aiettaan, mikä se lieneekään ollut, naurahti ylpeästi ja kääntyi hovilaistensa puoleen.

»Tulkaa, hyvät herrat», virkkoi hän, »meidänhän kai piti harjoitella miekkailua tänä aamuna. Alkaa jo käydä myöhäiseksi. Tulkaa, de Fulm! Tulkaa, Leybourn!» Ja kuningas poistui huoneesta jäljessään herrasmiehet, jotka kaikki olivat loitonneet kauemmaksi Leicesterin kreivistä, kun kävi selville, että kuninkaan epäsuosio oli voimakkaasti kohdistunut häneen. Kun oviverho sulkeutui poistuneen kuninkaan jälkeen, kohautti de Montfort leveitä hartioitaan, pyörähti ympäri ja lähti huoneesta toisen oven kautta.

Kun kuningas ylimyksineen saapui asesaliin, vihloi hänen mieltänsä vieläkin de Montfortin moitteiden aiheuttama nöyryytys, ja kun hän laski syrjään päällysnuttunsa ja töyhtöhattunsa ryhtyäkseen mittelemään miekkoja de Fulmin kanssa, osui hänen katseensa miekkailunopettajaan, sir Jules de Vaciin, joka lähestyi tuoden kuninkaan säilää ja harjoituskypäriä. Henrikiä ei lainkaan nyt haluttanut miekkailla de Fulmin kanssa, joka samoin kuin kaikki hallitsijaa ympäröivät liehittelijät aina salli kuninkaan helposti voittaa jokaisessa ottelussa.

Hän tiesi, että de Vac oli liian arka miekkailumaineestaan salliakseen minkään muun kuin vastustajan etevämmyyden voittaa itsensä, ja tänään tunsi Henrik pystyvänsä voittamaan itse paholaisenkin.

Asesali oli tilava huone palatsin pohjakerroksessa vahtihuoneen vieressä. Se oli sijoitettu linnan pieneen siipirakennukseen, joten se sai valoa kolmelta suunnalta. Sen hoitajana oli lailla, harmaantunut, pergamentti-ihoinen sir Jules de Vac, ja juuri hänet Henrik komensi kanssansa miekkasille, sillä kuningas tahtoi ankarasti löylyttää jotakuta purkaukseen hillittyä raivoaan.

Niinpä hän antoi de Vacin sielunsa silmissä omaksua vihatun de Montfortin hahmon, ja seurauksena oli, että kuninkaan äkillinen ja taitava hyökkäys oli vähällä yllättää de Vacin ja hänelle nopeasti tuottaa nöyryyttävän tappion.

Henrik kolmatta oli aina pidetty hyvänä miekkailijana, mutta tänään hän osoittautui vieläkin etevämmäksi kuin tavallisesti ja kuvitteli mielessään survaisevansa miekan vale Montfortin sydämeen katsojien huimasti ilmaistessa suosiotaan. Tässä verenhimoisessa tarkoituksessa hän oli pakottanut hämmästyneen de Vacin perääntymään kahdesti salin ympäri, mutta sitten miekkailumestari teki ovelan valehyökkäyksen, astahti askelen taaksepäin, sai kuninkaan haluamaansa asentoon, kiersi salamannopeasti hiukan säiläänsä ja sinkautti Henrikin aseen kalisten yli asesalin lattian.

Hetkisen kuningas seisoi jäykkänä ja kalpeana, ikäänkuin kuoleman koura olisi tarttunut hänen sydämeensä jäisillä sormillaan. Tämä välikohtaus merkitsi hänelle enemmän kuin sitä, että hänet oli voittanut Englannin paras miekkailija — sillä se ei totisesti ollut mikään häpeä — Henrikistä se tuntui ennustavan tulevan taistelun lopullista tulosta, kun hän olisi vastakkain oikean de Montfortin kanssa; ja sitten Henrik oivalsi, että de Vac oli ainoastaan olento, jota hän mielikuvituksessaan oli pitänyt mahtavana lankonaan, ja teki de Vacille tempun, jonka hän mielellään olisi tehnyt oikealle Leicesterille. Hän kiskaisi miekkailukintaan kädestään ja meni ihan likelle de Vacia.

»Koira!» sähähti hän, sivalsi kirpeän iskun miekkailumestarin kasvoihin ja sylki hänen päällensä. Sitten hän pyörähti ympäri korollaan ja marssi pois asesalista.

De Vac oli vanhentunut Englannin kuninkaiden palveluksessa, mutta hän vihasi kaikkea englantilaista ja kaikkia englantilaisia. Edellistä kuningasta, Juhana-vainajaa, jota kaikki muut olivat vihanneet, hän oli kuitenkin rakastanut, mutta samalla kun kuningasvainajan luut oli myöskin de Vaoin uskollisuus sitä sukua kohtaan, jota hän palveli, haudattu Worcesterin tuomiokirkkoon.

Niinä vuosina, joina hän oli ollut miekkailunopettajana Englannin hovissa, olivat kuningassuvun pojat oppineet pistämään, väistämään ja iskemään niin kuin ainoastaan de Vac osasi opettaa; ja hän oli yhtä omantunnontarkasti täyttänyt velvollisuutensa kuin järkähtämättömästi vihannut ja halveksinut oppilaitaan.

Ja nyt Englannin kuningas oli loukannut häntä niin pahasti, että se voitiin sovittaa ainoastaan verellä.

Iskun saatuaan jäntevä ranskalainen kalautti kantapäänsä yhteen, viskasi säilänsä lattialle ja seisoi isäntänsä edessä suorana ja jäykkänä kuin marmoripatsas. Hänen pingoittuneet, vääntyneet kasvonsa olivat valkean ja sinertävän kirjavat, mutta hän ei virkkanut sanaakaan.

Hän olisi saattanut lyödä kuningasta, mutta silloin hänellä ei enää olisi ollut muuta mahdollisuutta kuin kuolema omasta kädestä, sillä kuninkaan ei sovi taistella alemman kuolevaisen kanssa, eikä sellainen, joka lyö kuningasta, saa elää — kuninkaan kunniantunto täytyy tyydyttää.

Jos de Vacia olisi sivaltanut Ranskan kuningas, olisi hän saattanut iskeä takaisin ja ylpeillä kohtalostaan, joka salli hänen kuolla Ranskan kunnian tähden. Mutta Englannin kuningas — pyh! — koira, ja kukapa mielellään kuolisi koiran vuoksi! Ei, de Vac keksisi toisenlaisia keinoja tyydyttääkseen loukattua ylpeyttään; hän ihan hekumoisi kostaessaan tälle miehelle, jota kohtaan hän ei tuntenut uskollisuutta. Jos se olisi mahdollista, vahingoittaisi hän koko Englantia, mutta hän odottaisi aikaansa. Hänen kannattaisi odottaa sopivaa tilaisuutta, jos hän odottamalla saisi kostonsa hirveämmäksi.

De Vac oli syntynyt Pariisissa ja oli Ranskan parhaana miekankäyttäjänä pidetyn ranskalaisen upseerin poika. Poika oli edistynyt ihan isänsä kinterillä ja saattoi isänsä kuoltua helposti vaatia itselleen isän kunnianimeä. Se, miten hän oli poistunut Ranskasta ja astunut Englannin kuninkaan Juhanan palvelukseen, ei kuulu tähän kertomukseen. Koko Jules de Vacin elämälle antaa tähän kertomukseen nähden merkityksen ainoastaan kaksi hänen useista ominaisuuksistaan — hänen ihmeteltävä miekkailutaitonsa ja hänen peloittava vihansa toista isänmaatansa kohtaan.

TOINEN LUKU

Westminster-palatsin eteläpuolella on puutarha, ja kolmantena päivänä sen jälkeen, kun kuningas oli loukannut de Vacia, nähtiin siellä mustatukkainen nainen, jonka sinipunaisessa viitassa oli upeita kultakirjailuja kaula-aukon ympärillä ja väljäsuisten, melkein viitan alaliepeen samalla tavalla koristettuun reunukseen ulottuvien hihojen alaosissa. Komeatekoinen, jalokivillä somistettu nahkavyö, jota piti paikallaan iso, kaiverruksilla kaunistettu, kultainen solki, kiinnitti viitan hänen uumentensa ympärille, niin että sen yläosa ulkoili puseron tavoin vyön ylitse. Vyössä oli pitkä, kaunistekoinen tikari. Hänen jalassaan oli sievät jalkineet, ja sinipunainen, kultaripsujen reunustama silkkihuntu verhosi hauskasti hänen päätänsä ja hartioitaan.

Hänen vierellään asteli kaunis, noin kolmen vuoden ikäinen poika, joka oli puettu samoin kuin kumppaninsakin hilpeäväriseen asuun. Hänen pienessä, tulipunaisesta sametista valmistetussa päällysnutussaan oli runsaasti korukirjailuja, ja sen alla oli ruumiinmukainen, valkeasilkkinen takki. Hänen ihokkaansa oli tulipunainen, ja hänen pitkät, valkeat housunsa olivat ristikkäin käyvillä, tulipunaisilla nauhoilla sidotut tiukalle pienistä kengistä polviin saakka. Hänen ruskeakiharaisen päänsä takaraivolla oli leveälierinen, pyöreäkupuinen hattu, jossa yksi ainoa valkea sulka heilui ja nuokkui uljaasti pienen, ylvään pään jokaisesta liikkeestä.

Lapsen piirteet olivat hyvin muodostuneet, ja hänen avoimet, kirkkaat silmänsä antoivat poikamaisen hyväsydämisyyden ilmeen hänen kasvoilleen, jotka muutoin olisivat olleet liian röyhkeät ja kopeat niin nuoren lapsen kasvoiksi. Kun hän puheli kumppaninsa kanssa, saivat vähäiset käskevän arvokkuuden välähdykset, jotka tekivät omituisen vaikutuksen niin pienessä pojassa, nuoren naisen silloin tällöin kääntämään päänsä toisaalle, jotta poika ei olisi nähnyt hymyilyä, jota hän tuskin jaksoi pidättää.

Äkkiä poika otti pallon takkinsa povelta, osoitti heidän lähellään kasvavaa pientä pensasta ja käski: »Seisokaa te tuolla, lady Maud, luon pensaan luona! Tahtoisin heitellä palloa.»

Nuori nainen totteli, ja hänen sijoituttuaan paikalleen ja käännyttyään poikaan päin viskasi viimemainittu pallon hänelle. Niin he leikkivät asesalin ikkunoiden alla; poika juoksi aina vilkkaasti noutamassa pallon, milloin ei saanut sitä ilmassa käsiinsä, ja nauroi ja huuteli hilpeän rattoisesti saatuaan pallon siepatuksi erikoisen hyvin.

Eräässä asesalin puistonpuolisessa ikkunassa seisoi tuikea, harmaapäinen, vanha mies, nojaten ristissä oleviin käsivarsiinsa, kulmakarvat tiukattuina pahanilkiseen rypistykseen, suupielet jäykistyneinä tuimaksi, kylmäksi juovaksi. Hän katsoi puutarhaan, siellä leikkivään lapseen ja viehkeään naiseen päin, mutta hänen silmänsä eivät nähneet, sillä de Vac mietti suurta tehtävää, koko elämänsä suurinta.

Kolme päivää oli tämä iäkäs mies hautonut harmiaan, koettaen keksiä jotakin keinoa kostaakseen Henrik-kuninkaalle hänen osakseen tulleen loukkauksen. Hänen älykkäissä, ovelissa aivoissaan oli syntynyt useita suunnitelmia, mutta tähän saakka oli ne kaikki hylätty, koska ne eivät luvanneet sitä hirveätä tyydytystä, jota hänen loukattu ylpeytensä vaati.

Hänen ajatuksensa olivat enimmäkseen pyörineet Henrikin hallituskauden epävakaisissa poliittisissa oloissa, sillä niiden nojalla hän tunsi ehkä saavansa tilaisuuden, jota hän saattaisi käyttää omiin mieskohtaisiin tarkoituksiinsa ja kuninkaan vahingoksi, mahdollisesti tuhoksi.

Palatsin monivuotisena asukkaana, joka oli usein ollut kuuntelemassa asesalissa kuninkaan harjoitellessa miekkailua ystäviensä ja suosikkiensa kanssa, de Vac oli kuullut paljon Henrik kolmannen ja hänen läheistensä kesken lausuttuja sanoja, jotka taitava ja keinokas vihamies varsin hyvin saattaisi kääntää kuninkaan vahingoksi.

Hän samoin kuin koko Englanti tiesi, kuinka äärimmäisen halveksivasti Henrik käsitteli Magna Chartan määräyksiä, joita hän sangen usein rikkoi siitä huolimatta, että hän oli kuninkaanvalallaan sitoutunut niitä noudattamaan. Mutta asesalissa sattuneiden keskustelujen sirpaleista oli de Vac saanut vihiä sellaisesta, mitä koko Englanti ei tietänyt, nimittäin siitä, että Henrik parhaillaankin neuvotteli ulkomaalaisten palkkasoturipäälliköiden ja Ranskan kuninkaan Ludvig yhdeksännen kanssa, aikoen pestata palvelukseensa kyllin suuren joukon ritareita ja sotilaita aloittaakseen hellittämättömän sodan omia suurylimyksiään vastaan ja siten tehokkaasti estääkseen heidät tulevaisuudessa sekaantumasta rajoittamaan Plantagenet-suvun kuninkaallista etuoikeutta hallita huonosti Englantia.

Kunpa hän vain saisi tietoonsa tämän suunnitelman yksityiskohdat, mietti de Vac, sen sataman, jossa ulkomaiset joukot aiottiin laskea maihin, niiden lukumäärän, ja sen, mihin ensimmäinen hyökkäys kohdistettaisiin. Oi, kuinka suloinen kosto se olisikaan, jos hänen onnistuisi tehdä tyhjäksi tämä yritys, joka oli niin likellä kuninkaan sydäntä!

Kun hän vain lausuisi sanan de Clarelle tai de Montfortille, rientäisivät suurylimykset nelikymmentuhantisena armeijana nujertamaan kuninkaan sotajoukot.

Ja hän saattaisi kuninkaan tietoon, ketä ja mitä hän saisi kiittää tappiostaan ja masennuksestaan. Mahdollisesti ylimykset syöksisivät Henrikin pois valtaistuimelta, ja silloin de Vac pilkkoisi Plantagenetia vasten kasvoja. Totisesti suloinen, mieluinen, riemullinen kosto! Ja vanhus lipaisi kielellään ohuita huuliaan ikäänkuin vielä viimeisen kerran muistaakseen jonkun herkullisen makupalan hivelevää jälkeä.

Ja silloin sattuma kiidätti pienen, nahkaisen pallon sen ikkunan alle, jonka ääressä vanhus seisoi; ja kun lapsi nauraen juoksi sitä noutamaan, osui de Vacin katse poikaan, ja hänen äskeinen kostonsuunnitelmansa häipyi, kuten sumu haihtuu keskipäiväisen auringon hajoittamalla; ja sen sijaan hänen mieleensä välähti koko hirvittävän koston kauhea suunnitelma yhtä selvästi kuin se olisi, ollut kirjoitettu hänen eteensä aukaistun ison kirjan lehdille. Eikä hän seuraavien kahdenkymmenen vuoden aikana, mikäli hän itse pystyisi määräämään, rahtuakaan muuttanut silloin elävästi käsittämänsä hornamaisen mestarillisen juonen yksityiskohtia.

Pikku poika, joka niin viattomasti leikki kuninkaallisen isänsä puutarhassa, oli prinssi Rikhard, Englannin kuninkaan Henrik kolmannen kolmivuotias poika. Ainoassakaan julkaistussa historiallisessa teoksessa ei tätä pientä, kadonnutta prinssiä mainita; ainoastaan Englannin kuninkaiden salaiset arkistot kertovat tarinan hänen kummallisesta seikkailuelämästään. Hänen nimensä on pyyhitty pois ihmisten aikakirjoista, ja de Vacin kosto on häipynyt maailman näkyvistä; mutta hänen aikanaan se oli todellinen, englantilaisten sydäntä kauhistuttava asia.

KOLMAS LUKU

Lähes kuukauden päivät vanhus liikuskeli palatsissa ja tarkkaili puutarhassa pikku prinssiä, kunnes hän tunsi pojan hoitajattarien ja opettajattarien parissa vietetyn suppean elämän jokapäiväisen juoksun.

Hän näki, että kun lady Maud oli prinssin seurassa, heidän oli tapana loitota palatsialueen äärimmäisille liepeille ja että neito siellä päästi pienestä syrjäportista sisälle erään kaartinupseerin, jolta kuningatar oli kieltänyt etuoikeuden päästä hoviin.

Siellä, syrjäisessä lehtimajassa, rakastuneet kuiskivat toiveitaan ja suunnitelmiaan muistamatta kuninkaallista holhottia, joka kenenkään hoivaamatta leikki puutarhan kukkien ja pensaiden seassa.

Heinäkuun keskivaiheilla oli de Vac kypsyttänyt aikeensa hyvin. Hänen oli onnistunut houkutella Brus-vanhus, puutarhuri, luovuttamaan hänelle pienen takaportin avain selittämällä, että hän mieli antautua keskiöiseen seikkailuun, ja leveästi viittailemalla kaunottareen, jonka piti olla siinä toisena sekä, — mikä parhaiten tehosi Brusiin — samalla kertaa sujauttamalla pari kultasekiiniä puutarhurin kämmenelle.

Brus samoin kuin muutkin palatsin palvelijat piti de Vacia Plantagenet-suvun vilpittömänä kannattajana. Mitä muita kepposia de Vacin mielessä saattoikaan olla, siitä Brus oli ihan varma, että kuninkaaseen nähden takaportin avain oli de Vacin käsissä yhtä varmassa tallessa kuin se olisi ollut Henrikillä itsellään.

Vanhus ihmetteli hieman sitä, että iäkäs, jörö miekkailunopettaja antautui niin vanhana kevytmielisiin seikkailuihin, jotka paremmin sopivat ylimystön nuoremmille vesoille, mutta mitäpä se häneen kuului? Eikö hänellä ollut kylliksi ajattelemista pitäessään puutarhaa sellaisessa kunnossa, että hänen kuninkaallinen isäntänsä ja emäntänsä nauttisivat varjoisista teistä, hyvin hoidetusta nurmikosta, upeista lehvistä ja kukkapenkeistä, joita hän niin ihmeen täsmällisesti laitteli säännöllisesti järjestettyyn puutarhaan.

Lisäksi ei kahta kultasekiiniä usein saatu näin helposti; ja jos rakas Herra Jeesus katsoi äärettömässä viisaudessaan sopivaksi käyttää tällaista keinoa palkitakseen palvelija-poloistaan, niin huonosti olisi sellaisen madon kuin hänen sopinut vieroksua tätä jumalallista suosionosoitusta. Niinpä Brus otti kultasekiinit, de Vac otti avaimen, pikku prinssi leikki onnellisena kuninkaallisen isänsä puutarhan kukkien keskellä, ja kaikki olivat tyytyväisiä, mikä oli niinkuin pitikin.

Samana iltana de Vac vei avaimen Lontoon kaukaisella laidalla asuvalle lukkosepälle, sellaiselle, joka ei mitenkään voinut tuntea häntä eikä tietää avaimen olevan palatsin avaimia.

Tällä sepällä hän teetti toisen samanlaisen avaimen, varroten kärsimättömästi ukon muovatessa sitä sen ajan alkeellisilla työvälineillä.

Tästä pienestä pajasta lähdettyään de Vac asteli muinaisen Lontoon lokaisilla kaduilla ja kujilla, joita siellä täällä, pitkien välimatkojen päässä toisistaan palavat, savuavat lyhdyt valaisivat, ja saapui vihdoin vain vähän matkan päässä palatsista sijaitsevalle, likaiselle hökkelille.

Rakennuksen ohitse vievä kapea kuja päättyi äkkiä Thamesin rannassa lahoavaan, puiseen telakkaan, jonka alla joen nokimustat laineet nousivat ja laskivat, loiskuen rapistuvia vaajoja vasten ja kohisten syvällä laiturisillan alla etäisille, linnoituksille, isojen, hurjien satamarottien ja vielä hurjempien, rottamaisten ihmisten tyyssijoille saakka.

Useita kertoja de Vac asteli päästä päähän edestakaisin tällä sysipimeällä kujalla etsiessään sen talon pientä ovea, johon hän pyrki. Vihdoin hän osui sen kohdalle, ja hänen monesti kolkutettuani! miekkansa nupilla sen avasi vanha, siivoton ämmänkuvatus.

»Mitä haluatte säädylliseltä naiselta näin jumalattomaan aikaan?» ärisi hän. »Ahaa, tekö se olettekin, armollinen herra?» ehätti hän lisäämään, kun hänen kädessään olevan kynttilän lepattava liekki valaisi de Vacin kasvoja. »Olkaa tervetullut, armollinen herra, kolminkertaisesti tervetullut! Paholaisen tytär lausuu tervetulleeksi veljensä.»

»Ole hiljaa, vanha noita!» kivahti de Vac. »Eikö se riitä, että kiskot minulta kelpo kolikoita kylliksi paljon voidaksesi koko loppuikäsi käyttää pehmeitä vaippoja ja mässätä, syöden sämpylöitä ja juoden malvasiaviiniä, vai pitääkö sinun vielä vaivata minua katalan kielesi tuskastuttavalla jaarittelulla?

»Onko sinulla vaatteet valmiina mytyssä ja myöskin avain tähän kadotuksen porttiin? Entä huone, oletko sijoittanut paikalleen tänne lähettämäni huonekalut ja lakaissut lattialta ja laipiopalkeista vuosisatojen aikana kasaantuneen lian ja lukinverkot? Niin, ilmassakin oli niiden roomalais-vainajien löyhkä, jotka rakensivat Lontoon kaksitoista vuosisataa siten. Hajusta päättäen arvelenkin, että tässä pahnassa on täytynyt asua roomalaisia sikopaimenia laumoineen, ja uskallanpa väittää, ettet sinä, vanha imisä, ole kajonnutkaan luudalla tähän paikkaan, peläten sotkevasi sukulaistesi ikivanhoja jätteitä.»

»Heretkää lörpöttämästä, herra saatana!» tiuskaisi akka. »Kuuntelen rahojenne puhetta mieluummin kuin teidän omaanne, sillä vaikka ne tulevat kirottuina ja tahrattuina veijarinkädestänne, puhuvat ne kuitenkin yhtä suloisella ja käskevällä äänellä kuin jos ne olisivat ihan äsken lähteneet pyhän kirkon aarrearkuista.

»Mytty on valmis», jatkoi hän sulkien oven nyt sisälle astuneen de Vacin jälkeen, »ja tässä on avain; mutta ensin maksu! En tiedä, millaista rumaa puuhaa suunnittelette, mutta ruma se on, siitä olen varma, koska vaaditte minua pitämään sen niin salassa, ja varmasti joku maksaisi minulle paljon, jos saisi tietää, missä ovat vanha nainen ja lapsi — sisareksenne ja hänen pojakseen te heitä väitätte — jotka niin kiihkeästi haluatte piilottaa Til-muorin ylisille. Sentähden on teidän parasta, hyvä herra, maksaa Til-vanhukselle hyvästi ja lisätä muutamia kultakolikkoja siitä, että hänen kielensä pysyy hiljaa, jos haluatte vankienne saavan rauhaa Til-vanhuksen talossa.»

»Nouda käärö, akka!» vastasi de Vac. »Kultaa saat, kun asia lopullisesti järjestetään; ja saat jopa enemmänkin kuin sovimme, jos kaikki käy hyvin ja sinä pidät kurissa riivatun kielesi.»

Mutta vanhan naisen uhkaukset olivat jo herättäneet de Vacissa levottomuuden tunteen, joka olisi monin kerroin väkevämpänä heijastunut ämmään, jos hän olisi tiennyt, minkä päätöksen hänen sanansa olivat synnyttäneet iäkkään miekkailumestarin mielessä.

De Vacin yritys oli niin vakava, ja sen ilmitulon seuraukset olisivat olleet niin vaaralliset, ettei hänen kannattanut jättää mitään petollisen juonittelukumppanin varaan. Tosin hän ei ollut edes vihjannut, kuinka suunnattomaan salahankkeeseen hän aikoi tämän vanhan naisen sekoittaa, mutta hänen tiukat, asian salassapitämistä koskevat määräyksensä olivat riittäneet herättämään toisessa epäluuloja ja samalla lietsomaan hänen uteliaisuuttaan ja ahneuttaan. Senvuoksi olisi risakenkäisen Til-mummon hyvinkin sopinut valittaa, jos hänellä olisi ollut edes hämärää aavistusta de Vacin mielessä liikkuvista ajatuksista; mutta ne ylimääräiset kultakolikot, jotka miekkailumestari tipautti hänen kuihtuneeseen käteensä hänen luovutettuaan vaatekäärön, tehosivat hyvin ja taivuttivat hänet olemaan uskollinen ja hillitsemään kieltänsä toistaiseksi.

Sujautettuaan avaimen takkinsa taskuun ja piilotettuaan käärön pitkän vaippansa povelle de Vac astui pimeälle kujalle ja lähti telakalle.

Laituripalkkien alta hän löysi sinne aikaisemmin samana iltana kätkemänsä ruuhen, ja sen tuhdon alle hän pisti myttynsä. Sitten hän irroitti ruuhen laiturista ja sousi hitaasti Thamesia ylöspäin, kunnes saapui palatsin muurien kohdalle. Siellä hän laski rantaan lähellä pientä takaporttia, josta päästiin puutarhan alapäähän.

Piilotettuaan ruuhen parhaansa mukaan lähellä vedenrajaa kasvaviin, sekaviin pensaisiin, jotka kuninkaan määräyksestä oli istutettu lisäämään jokipuolen maiseman kauneutta, de Vac hiipi varovasti takaportille, pääsi kenenkään huomaamatta sisälle ja meni omaan huoneistoonsa palatsiin.

Seuraavana päivänä hän antoi alkuperäisen avaimen takaisin kertoen Brusille, ettei hän ollutkaan sitä käyttänyt, koska hän tarkoin harkittuaan oli oivaltanut, kuinka mieletön hänen aikomansa seikkailu oli, erittäinkin sellaiselle miehelle, jonka nuoruus oli mennyt ja jonka niveliin saattaisi reumatismi päästä pesiytymään Thamesin yöusvan vaikutuksesta.