Part 14

»Älä pelkää!» vastasi Simon de Montfort. »Tornin paholaisella ei ole kaunaa minua vastaan.» Hän astui kapeaa polkua myöten ovelle ja koputti. Kun vastausta ei kuulunut, työnsi hän sen auki ja meni hämärään majaan. Siellä hän tapasi isäntänsä, hyvän isä Clauden, virumassa selällään lattialla papillisen puvun rinta tummana kuivuneesta ja hyytyneestä verestä.

Palattuaan ovelle de Montfort kutsui luoksensa pari seuralaistaan.

»Englannin pienen, kadonneen prinssin salaisuus on vaarallinen taakka ihmisen kannettavaksi», lausui hän. »Mutta paremmin kuin papin mitkään mahdolliset sanat saa tämä minut uskomaan, että prinssi Rikhardin ryöstäjä ja kenties myöskin hän itse ovat vielä Englannissa.»

Majaa tarkastettaessa kävi selville, että murhaaja oli penkonut sen perinpohjaisesti. Hyllyjen ja lippaiden sisällöt viruivat lattialla joka huoneessa, vaikka oli ilmeistä, ettei tarkoituksena ollut saaliin ryöstäminen, koska useita jalokiviesineitä ja rahaa oli jätetty koskematta.

»Todellinen tarkoitus on tässä», sanoi de Montfort, osoittaen avointa takkaa, jossa oli useiden paperien ja asiakirjojen hiiltyneitä jätteitä. »Kaikki kirjalliset todistuskappaleet on hävitetty, mutta malttakaas, mitä tuolla pöydän alla on?» Ja Leicesterin kreivi kumartui ottamaan lattialta pergamenttilevyn, johon oli aloitettu kirjoittaa kirjettä. Se oli osoitettu hänelle, ja hän luki sen ääneen:

»Jos joku aavistamaton sattuma estää kohtauksemme, Herra Kreivi, lähetän sinulle tämän erään henkilön mukana, joka ei tunne sen sisältöä eikä niitä epäilyksiäni, joista tässä kerron.

Sen, joka tuo tämän kirjeen, uskon varmasti olevan kadonneen prinssi Rikhardin. Kuulustele häntä tarkoin, My Lord; silloin tiedän sinun olevan siitä yhtä varman kuin minäkin olen.

Hänen entisyydestään tiedät melkein yhtä paljon kuin minäkin, vaikka et tietäne, kuinka ihmeen ritarillinen ja jaloluontoinen on se mies, jota nimitetään —»

Tähän kirje katkesi ilmeisesti murhaajan tikarin keskeyttämänä.

»_Mon Dieu!_ Kirotun huono onni!» tuskaili de Montfort. »Vain sekunti vielä, ja se nimi, jota olemme etsineet kaksikymmentä vuotta, olisi kirjoitettu! Onko milloinkaan nähty niin hornamaista sattumaa kuin tämä, joka on auttanut tuota ruumiillistunutta pirua aina siitä saakka, kun hänen miekkansa aikoja sitten lävisti lady Maudin sydämen palatsin takaportilla lähellä Thamesin rantaa. Itse paholainen vannaankin häntä suojelee.

»Täällä emme enää voi tehdä mitään», jatkoi hän. »Minun olisi pitänyt jo monta tuntia takaperin olla matkalla Fletchingiin. Tulkaa, hyvät herrat! Ratsastamme etelään Leicesterin kautta ja käskemme sikäläisten isien huolehtia tämän pyhän miehen säädyllisestä hautaamisesta.»

Seurue nousi ratsaille ja ratsasti ripeästi pois. Puolen päivän aikaan he olivat Leicesterissä, ja kolme päivää myöhemmin he saapuivat paroonien leiriin Fletchingiin.

Melkein samalla tunnilla Leicesterin luostaria munkit suorittivat viimeiset pyhän kirkon määräämät menot isä Clauden sielun rauhan turvaamiseksi ja hautasivat hänen tomunsa kirkkomaahan.

Ja niin poistui ihmisten keskuudesta vielä yksi kaksikymmentä vuotta sitten kuninkaan asesalissa virinneen, tyydyttämättömän vihan ja kostonhimon uhri.

KUUDESTOISTA LUKU

Samalla kun Norman of Torn ja hänen tuhat soturiaan hitaasti samosivat etelään vievää tietä myöten Doveria kohti, valmistautui Simon de Montfortin armeija ahdistamaan Lewesiä, johon kuningas Henrik, hänen poikansa, prinssi Edward, ja hänen veljensä, prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, olivat sijoittaneet kuudenkymmenentuhannen miehen vahvuiset sotajoukkonsa.

Ennen auringonnousua eräänä toukokuun aamuna vuonna 1264 paroonien armeija lähti liikkeelle Fletchingissä, lähes viidentoista kilometrin päässä Lewesistä olevasta leiristään ja eteni tiheiden metsien lävitse huomaamatta noin kolmen kilometrin päähän kaupungista.

Sieltä kapinalliset nousivat Combe-laakson yläpuolella olevalle, mahtavalle kukkulaharjanteelle, ylängön ulkonevalle reunamalle, joka salasi heidän marssinsa kaupungin puolelta. Kuninkaan puoluelaisilla ei ollut aavistustakaan uhkaavasta hyökkäyksestäpä ihan päinvastoin kuin ylimysten joukot he olivat viettäneet edellisen yön juomingeissa ja kemuissa, joten he joutuivat ihan yllätetyiksi.

Tosin Henrik oli sijoittanut etuvartion Lewesin läheisyydessä kohoavan kukkulan laelle, mutta hänen armeijassaan oli kuri niin höllä, että vahtisotilaat olivat kyllästyneet tehtäväänsä, poistuneet aamupuolella paikaltaan ja palanneet kaupunkiin jätettyään yhden ainoan miehen vahdiksi. Tämä oli yksin jäätyään heti vaipunut uneen; ja siten de Montfortin sotilaat löysivät ja vangitsivat hänet Lewesin luostarin kellotornin näkyvissä, samalla kun kuningas ja hänen kuninkaalliset liittolaisensa kaikessa rauhassa nukkuivat mainitussa luostarissa juoden, tanssien ja laulaen kuluttamansa yön jälkeen.

Jollei nyt olisi sattunut erästä tapausta, olisi ylimysten armeija epäilemättä päässyt kaupunkiin vastustajien huomaamatta; mutta sattui niin, että Henrik oli edellisenä iltana määrännyt sotilasosaston päivän koittaessa lähtemään hankkimaan muonavaroja, koska sekä ihmisten että eläinten ravinto oli vähissä.

Heti kaupungista poistuttuaan tämä joukkue joutui ylimysten sotavoimien käsiin. Vaikka heistä muutamia kaatui ja joutui vangiksi, hälyttivät pelastuneet kuningasmielisten armeijan ja ilmoittivat sille vaaran läheisyyden ja vakavuuden.

Tällöin de Montfortin armeijan kaikki neljä osastoa olivat täydelleen kaupungin näkyvissä. Vasemmalla sivustalla olivat lontoolaiset Nicholas de Segraven johdolla; keskustassa ratsastivat de Clare, John Fitz-John ja William de Monchensy, johtaen suurta osastoa, joka oli sijoittunut loivana, katkeamattomana rinteenä kaupunkiin viettävälle kukkulanhaaralle. Oikeata siipeä komensi Henry de Montfort, Simon de Montfortin vanhin poika, ja hänen muassaan olivat de Montfortin kolmas poika Guy, John de Burgh ja Humphrey de Bohun. Varajoukkoja johti Simon de Montfort itse.

Siten oli Englannin ritariston parhaisto kuningasta ja hänen puoluettaan vastassa, mutta myöskin viimemainitussa oli useita ylimyksiä, joiden sukulaisia oli de Montfortin puolella, joten veli oli veljeään vastassa, isä taisteli poikaansa vastaan tuona verisenä keskiviikkona vanhan Lewesin kaupungin edustalla.

Ensimmäisenä tuli kuinkaan puolueesta kentälle prinssi Edward; kun hän komean komppaniansa etunenässä ratsasti linnasta lippujen ja viirien hulmutessa tuulessa, kiilloitettujen rauta-asujen ja säihkyvien säilien välkkyessä aamuauringon valossa, tarjosi hän upean ja vaikuttavan näyn karatessaan lontoolaisten kimppuun, joihin hän kohdisti hyökkäyksensä kostaakseen heille sen, että he edellisessä heinäkuussa olivat Lontoon lähistöllä loukanneet hänen äitiään.

Hänen hyökkäyksensä oli niin raju, että huonosti aseistetut ja suojattomat porvarit, jotka eivät olleet tottuneet tuimaan aseleikkiin, hajaantuivat kuin lampaat rauta-asuisten miesten ja heidän rautakenkäisten ratsujensa tieltä. Pitkät keihäät, raskaat nuijat, kuusiteräiset sotakirveet ja ritarien hyvin karkaistut miekat tekivät tuhoa heidän joukossaan, joten tappio oli täydellinen; mutta tyytymättä voittoonsa prinssi Edward tahtoi tyydyttää kostonhimoaan ja ajoi kaupunkilaisia takaa useita kilometrejä, teurastaen heitä suuria määriä, samalla kuin heitä paljon hukkui yrittäessään pelastautua Ouse-joen ylitse.

Kuninkaan armeijan vasenta, roomalaisten kuninkaan ja hänen uljaan poikansa johtamaa siipeä ei onnistanut niin hyvin, sillä se kohtasi tiukan vastustuksen Henry de Montfortin puolelta.

Myöskin kummankin armeijan keskustat näyttivät hyvin tasaväkisiltä, ja niin jatkui taistelua koko päivän, ja kuninkaan sotavoimat näyttivät olevan voiton puolella. Jollei Edward olisi loitonnut niin kauas ajamaan takaa lontoolaisia, olisi voitto helposti saattanut kallistua kuningasmielisille jo päivän alkupuolella, mutta kun hän siten poisti osastonsa ottelusta voitettuaan osan de Montfortin armeijaa, oli lopputulos sama kuin nämä kaksi osastoa eivät olisi olleetkaan taistelussa mukana.

Ovela Simon de Montfort oli käyttänyt pientä sotajuonta, joka vähäksi aikaa keskitti taistelun erään kummun laelle. Hän oli sijoituttanut sinne vaununsa ja useiden päälliköittensä teltat ja tavarat pienen vahtimiehistön valvontaan, joten vaunut ja siellä liehuvat liput harhauttivat roomalaisten kuninkaan luulemaan kreivin itsensäkin olevan siellä, sillä Simon de Montfortin lonkka oli hänen ratsunsa kaatuessa vain noin kuukausi sitten loukkaantunut eivätkä kuninkaan puoluelaiset tietäneet hänen parantuneen kylliksi kyetäkseen ratsastamaan.

Ja niinpä roomalaisten kuninkaan johtamat sotavoimat pakottivat Henry de Montfortin osastoa perääntymään, ja kuningasmieliset tunkeutuivat yhä likemmäksi vaunuja, kunnes pääsivät hyökkäämään niiden kimppuun, syytäen herjauksia vanhalle kreiville ja käskien häntä tulemaan esille. Surmattuaan vaunuissaolijat he huomasivat, ettei Simon de Montfort ollut niiden joukossa, vaan että hän sensijaan oli sitonut sinne kolme Lontoon suurporvaria, iäkkäitä, vaikutusvaltaisia miehiä, jotka olivat vastustaneet häntä ja auttaneet ja tukeneet kuningasta.

Prinssi Rikhard, roomalaisten kuningas, kiukustui niin pahasti, että hän karkasi paroonien sotajoukon kimppuun entistä jäntevämmin ja hitaasti, mutta jatkuvasti pakotti ne perääntymään kauemmaksi kaupungista.

Tämä näky ja se, että prinssi Edward oli nujertanut vihollisten vasemman siiven, rohkaisi ja innosti kuningasmielisiä niin, että molemmat jäljelläolevat osastot taistelivat entistä kiihkoisemmin, joten ottelu, joka hetkistä aikaisemmin oli ollut tasaväkinen, nyt näytti varmasti kääntyvän Henrik-kuninkaan voitoksi.

Sekä de Montfort että kuningas olivat syöksyneet taisteluntelmeeseen kaikkine varaväkineen; enää ei ollut merkkiäkään järjestyksestä; osastot olivat selvittämättömästi sekaantuneet toisiinsa; ystävät ja viholliset olivat sekavana myllerryksenä, taistelevana, kiroilevana sekasortona, jonka yläpuolella Englannin ylhäisimpien sukujen viirit vihaisesti liehuivat.

Se, että koko joukko yhä siirtyi loitommaksi Lewesistä, osoitti kuninkaan aseiden olevan voitolla, ja ne olisivatkin kenties voittaneet, jollei taisteluun olisi sekaantunut uusi tekijä. Nyt ilmestyi taistelutantereen pohjoispuolella kohoavien kunnaiden laelle suuri joukko rauta-asuisia sotureita, ja heidän sijoituttuaan asemaan, josta he saattoivat silmäillä taistelua, heilautti heidän johtajansa miekkansa korkealle, ja yhtenä miehenä lähti tuhatpäinen joukko laskettamaan vinhaa laukkaa.

Sekä de Montfort että kuningas taukosivat taistelemasta katsellessaan tätä uutta, hyvin aseistettua, hyvillä ratsuilla varustettua apuvoimaa. Keitä he saattoivat olla? Kumman puolen liittolaisia he olivat? Ja kun sitten lähestyvien ratsumiesten lipuissa alkoi musta haukansiipi näkyä, oivalsivat he, että tulija oli Norman of Torn.

Nyt hän oli ihan likellä taistelijoita, ja jos aikaisemmin oli ollut epäilyksiä, hyydytti tuhannesta rajusta kurkusta kajahtava, hurja sotahuuto toiveet kuninkaan puoluelaisten rinnassa.

»De Montfortin puolesta! De Montfortin puolesta! Alas Henrik!» kaikui äänekkäästi ja selvästi ottelun hälinässä.

Heti kääntyi ottelun hyökyaalto, ja ihan pelkän sattuman avulla pelastui kuningas itsekin joutumasta vangiksi ja pääsi toistaiseksi turvaan Lewesiin.

Roomalaisten kuningas pakeni vanhaan myllyyn, salpautuen sinne, ja sieltä Norman of Torn hänet löysi. Kun ovi oli murrettu, meni henkipatto sisälle, kiskoi omin käsin hallitsijan ulos de Montfortin jalkojen juureen ja olisi surmannut hänet, jollei kreivi olisi sitä estänyt.

»Minun pitää vielä nähdä merkkini jonkun kuninkaan otsassa», sanoi Norman of Torn, »ja kiusaus on voimakas; mutta jos te sitä pyydätte, herra kreivi, on hänen henkensä teidän ja te saatte tehdä sille niinkuin parhaaksi näette».

»Olette taistellut hyvin tänä päivänä, Norman of Torn», vastasi de Montfort. »Totisesti uskon, että saamme kiittää voitostamme ainoastaan teitä. Älkää senvuoksi tahratko jalon työn mainetta tarpeettomilla, julmilla teoilla!»

»Juuri niin olisivat hekin minulle tehneet, jos minä olisin joutunut heidän vangikseen», huomautti henkipatto.

Ja siihen Simon de Montfort ei osannut vastata mitään, sillä se oli yksinkertainen totuus.

»Mistä johtuu, Norman of Torn», tiedusti de Montfort, »että heititte painavan miekkanne paroonien puolelle? Onko syynä se, että vihaatte kuningasta enemmän?»

»Enpä tiedä, vihaanko kumpiakaan», vastasi henkipatto. »Minua on syntymästäni saakka opetettu vihaamaan teitä kaikkia, mutta minkä tähden minun pitäisi vihata, sitä ei minulle ole koskaan mainittu. Mahdollisesti se on vain paha tapa, joka häipyy ehtiessäni kypsyneempään ikään.

»Mitä tulee siihen, että tänään taistelin, kuten tein», pitkitti hän, »johtui se siitä, että lady Bertraden, tyttärenne, sydän on teidän puolellanne. Jos se olisi ollut kuninkaan, hänen enonsa, puolella, olisi Norman of Torn esiintynyt tänään toisella tavoin. Huomaatte siis, herra kreivi, ettette ole minulle lainkaan kiitollisuuden velassa. Huomenna mahdollisesti ahdistan ystäviänne entiseen tapaani.»

Simon de Montfort kääntyi katsomaan häneen mutta hänen sileä kypärinsilmikkonsa ei millään merkillä paljastanut sen takana liikkuvia ajatuksia.

»Teette paljon pelkän ystävyyden vuoksi, Norman of Torn», virkkoi kreivi kylmästi, »ja epäilemättä on tyttäreni jo unohtanut teidät. Englantilaisella ylimysnaisella, joka valmistautuu tulemaan ranskalaiseksi prinsessaksi, ei riitä paljon ajatuksia tuhlattaviksi maantierosvoille.» Hänen sävynsä ja hänen sanansa olivat tahallisen röyhkeät ja loukkaavat, sillä tämän kopean ylimyksen ylpeyttä oli pistänyt se ajatus, että halpasukuinen vintiö kerskui hänen tyttärensä ystävyydellä.

Norman of Torn ei vastannut mitään, ja jos Leicesterin kreivi olisi nähnyt kumppaninsa kasvot, olisi hän hämmästynyt huomatessaan, että tuiman vihan ja suuttumuksen sijasta Tornin henkipaton piirteet olivat vääntyneet tuskaiseen ja suruiseen ilmeeseen, sillä isän kannasta hän päätteli, mitä hänen sopi odottaa tyttäreltä.

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Kun ne kuningasmieliset, jotka eivät olleet luopuneet herrastaan ja suinpäin paenneet rannikolle, olivat päässeet linnan ja luostarin turviin, luovutettiin kaupunki ryöstettäväksi ja hävitettäväksi. Siihen Norman of Torn ja hänen sotilaansa eivät ottaneet osaa, vaan olivat leirissä hiukan syrjässä seuraavan aamun päivänkoittoon saakka, jolloin he lähtivät itään päin, Doveria kohti.

He ratsastivat aina myöhään seuraavaan iltaan asti, poiketen noin kolmekymmentä kilometriä tieltään käydäkseen tarkastamassa erästä kuningasmielisten linnoitusta. Sinne sijoitetut joukot olivat paenneet saatuaan muutamia tunteja aikaisemmin pakolaisilta tiedon Henrikin armeijan Lewesissä kärsimästä tappiosta.

Norman of Torn tarkasti linnan löytääkseen etsimänsä henkilön, mutta huomattuaan sen ihan autioksi hän jatkoi samoamistaan itään päin. Lähes kymmenen kilometriä kauempana hän saavutti joukon lippunsa luota karanneita kuningasmielisiä sotilaita, ja heiltä hän uhkauksien avulla helposti sai haluamansa tiedot; he kertoivat, mihin suuntaan autioksi jätetystä linnasta lähteneet pakolaiset olivat poistuneet sekä kuinka paljon heitä oli, ja kuvasivat seurueen jäseniä niin tarkoin kuin osasivat.

Taaskin hänen oli pakko muuttaa etenemissuuntaansa, ja tällä kertaa hän kääntyi pohjoiseen, Kentiin. Vasta illan pimettyä hän saapui määräpaikkaansa ja näki edessään Roger de Leybournin linnan tutut ääripiirteet. Tällä kertaa henkipatto sijoitti rajun laumansa täydelleen piirittämään varustettua rakennusta, ennenkuin lähti vakoilemaan muassaan parikymmentä tanakkaa hurjimusta.

Varmistuttuaan siitä, että nostosilta oli pystyssä ja ettei hän sieltä voinut toivoa salavihkaa pääsevänsä sisälle, hiipi hän hiljaa ison rakennuksen taakse, ja siellä kasvavasta pensaikosta hänen sotilaansa etsivät niitä tikkaita, jotka Norman of Torn oli nähnyt lady Claudian lurjusmaisen palvelijan ottavan esille, jotta henkipatto pääsi ilmoittamatta tapaamaan Buckinghamin kreiviä.

Pian he sen löysivät, ja tuokiossa niiden yläpää oli nostettu alhaalla olevan ikkunan ala-, reunaa vasten, joten kaikki kaksikymmentä miestä pian seisoivat päällikkönsä ympärillä Leybournin muurien sisällä.

Meluttomasti he liikkuivat linnan saleissa ja käytävissä, kunnes keittiöstä isoa leivosta kantava palvelijatar käännyttyään jyrkästä nurkkauksesta törmäsi suoraan Tornin henkipattoon. Päästäen parkaisun, joka olisi saattanut kuulua Lewesiin, hän pudotti vadin kivilattialle, pyörähti ympäri ja juoksi, yhäti kirkuen, suoraan avaraan ruokasaliin.

Pieni henkipattojoukko oli niin likellä hänen kinterillään, että vieraat olivat tuskin ennättäneet nousta pöydästä tyrmistyneinä tytön kimeästä kirkumisesta, ennenkuin Norman of Torn syöksähti sisälle leveästä ovesta jäljessään kaksikymmentä paljastettua miekkaa.

Sali oli täynnä ritareja, aatelisnaisia, palvelijoita ja sotilaita. Viisikymmentä miekkaa lennähti yhtä monesta tupesta, kun seurueen miehet näkivät vihamielisiltä näyttävät tulijat, mutta ennenkuin ehdittiin sivaltaa ainoatakaan iskua, kohotti Norman of Torn miekka oikeassa kädessä vasenta kättänsä ylöspäin, tehden hiljaisuutta vaativan eleen.

»Seis!» huusi hän, kääntyi suoraan Roger de Leybournin puoleen ja jatkoi: »Minulla ei ole mitään riitaa sinun kanssasi, mylord; mutta taaskin olen tullut etsimään erästä vierasta salistasi. Minusta tuntuu, että sinulla on yhtä huono maku valitessasi kestittäviäsi kuin kauniilla vaimollasi oli.»

»Kuka olet sinä, joka noin karkeasti tunkeudut häiritsemään linnani rauhaa ja rohkenet loukata vieraitani?» kysyi Roger de Leybourn.

»Kuka olen! Jos maltat odottaa, näet merkkini tuon virnistelevän paviaanin otsassa», vastasi henkipatto, osoittaen rautakudoksen peittämällä sormellaan de Leybournin likellä istunutta miestä.

Kaikkien silmät kääntyivät henkipaton jäykän sormen osoittamaan suuntaan, ja siellä oli tosiaankin kauhistuneen näköinen mies. Hän seisoi kasvot harmaina, nojaten pöytään tukea saadakseen; polvet tutisivat pelosta hänen lihavan ruhonsa alla, samalla kun hänen huulensa olivat vetäytyneet erilleen toisistaan hänen keltaisia hampaitaan vasten ja vääntyneet kauhuisen pelon kammottavaan irvistykseen.

»Jollette te minua tunnekaan, sir Roger», virkkoi Norman of Torn kuivasti, »on arvossa pidetyllä vieraallanne ilmeisesti parempi muisti».

Vihdoin pelon lamauttama mies sai takaisin puhekykynsä, ja vaikka hänen katseensa ei hetkeksikään hievahtanut tuiman, rauta-asuisen henkipaton uhkaavasta hahmosta, puhutteli hän Leybournin isäntää, kiljuen kimeällä, pelon akkamaiseksi muuttamalla falsettiäänellä: »Ottakaa hänet kiinni! Surmatkaa hänet!

»Käskekää sotilaittenne karata hänen kimppuunsa! Jos mielitte elää enää hetkeäkään, paljastakaa miekkanne ja puolustautukaa, sillä hän on Tornin paholainen ja hänen päästänsä on luvattu suuri palkkio!

»Oi, pelastakaa minut, pelastakaa minut! Hän on tullut tappamaan minua», lopetti hän, surkeasti ulisten.

Tornin paholainen! Kuinka se nimi hyydyttikään kokoontuneiden vieraiden sydämiä!

Tornin paholainen! Hitaasti sir Roger de Leybournin pöydän ympärillä seisovat miehet käsittivät, mitä se kammottava nimi oikein merkitsi.

Hetkisen vallitsi huoneessa jännittynyt hiljaisuus, syvä kuin haudassa; sitten muuan naisista kirkaisi ja kaatui pitkäkseen pöydälle. Hän oli nähnyt Tornin paholaisen merkin puoliso-vainajansa otsassa.

Ja sitten Roger de Leybourn puhkesi puhumaan.

»Norman of Torn, ainoastaan kerran ennen olette astunut Leybournin muurien sisälle, ja silloin te erästä toista henkilöä palvellaksenne teitte suuren palveluksen Leybournin suvulle ja olitte luonani yön kunnioitettuna vieraana. Vain hetkinen sitte lausuitte, ettei teillä ole mitään minua vastaan. Minkä tähden siis olette täällä? Puhukaa! Pitääkö Leybournin isännän tervehtiä Norman of Tornia ystävänä vaiko vihollisena, käsi ojossa vaiko miekka kädessä?»

»Olen tullut etsimään tuota miestä, jolla kaikki näette olevan hyvän syyn pelätä minua. Ja poistuessani vien osan hänestä muassani. Minulla on hyvin kiire, ja senvuoksi mieluimmin ottaisin suuren, hyvän ystäväni Peter of Colfaxin kenenkään häiritsemättä; mutta jollette siihen suostu, on meitä kaksikymmentä miestä näiden muurien sisällä ja lähes tuhat väijyy ulkosalla. Mitä sanotte, mylord?»

»Teillä täytyy olla vakava syy olla suuttunut Peter of Colfaxiin, koska olette etsineet hänet käsiinne tällä tavoin vain päivän kestävän ratsastusmatkan päässä kuninkaan armeijasta, vaikka kuningas on luvannut palkkion päästänne, ja myöskin toisesta armeijasta, jonka miehet samoin ovat vihollisianne.»

»Menisin ilomielin helvettiin noutamaan Peter of Colfaxia», vastasi henkipatto. »Syy ei vaikuta asiaan. Norman of Torn toimii ensin ja selittää sitten, jos hän lainkaan välittää selittää. Astukaa esiin, Peter of Colfax, ja kerran elämässänne taistelkaa miehen tavoin pelastaaksenne nämä ystävänne siitä kohtalosta, joka vihdoin kaksi vuotta kestäneen kärsivällisen odotuksen jälkeen on teidät tavoittanut!»

Verkkaisesti pelkuri-raukan herpaantuneet raajat toivat hänet horjuen huoneen keskelle, johon vähitellen oli valmistettu pieni, aukea tila; seurueen miehet muodostivat ympyrän, jonka keskellä Peter of Colfax ja Norman of Torn seisoivat.

»Antakaa hänelle aimo kulaus paloviinaa!» kehoitti henkipatto. »Muutoin hän vaipuu lattiaan ja tukehtuu oman kauhunsa tuskiin.»

Kun Peter of Colfax oli pakotettu nielemään pikarin tulista nestettä, sai hän takaisin menetettyä rohkeuttaan niin paljon, että kykeni nostamaan miekkaa pitelevän kätensä asentoon ja puolustautumaan; ja kun väkijuoma alkoi kiertää hänen suonissaan ja alkuvoimainen itsesäilytysvaisto alkoi vaikuttaa, miekkaili hän yhä varmemmin, kunnes katselijat arvelivat hänellä saattavankin olla mahdollisuuksia selviytyä Tornin henkipatosta voittajana. Mutta he eivät aavistaneet Norman of Tornin vain leikkivän uhrillaan saadakseen kidutuksen kestämään kauemmin ja ennen surmaamista rangaistakseen Peter of Colfaxia yhtä hirveästi kuin parooni oli rääkännyt Bertrade de Montfortia, koska tämä ei alistunut tyydyttämään hänen alhaisia halujaan.

Vieraat kurottelivat kaulaansa nähdäkseen edessään näyteltävän kiehtovan draaman kaikki yksityiskohdat.

»Hyvä Jumala, millainen miekkailija!» mutisi joku.

»Sellaista miekkailua ei ole nähty aina siitä alkaen, kun ensimmäinen miekka kiskaistiin ensimmäisestä tupesta!» huomautti Roger de Leybourn. »Eikö se ole ihmeellistä?»

Hitaasti, mutta varmasti Norman of Torn silpoi Peter of Colfaxia vähä kerrallaan ja niin hornamaisen varovasti, että verenvuotoa lukuunottamatta mies ei millään tavoin rampaantunut; eikä henkipatto kajonnut uhrinsa kasvoihin välkkyvllää miekallaan; niitä hän säästi tarkoituksensa lopullista täyttämistä varten.

Eikä pinteeseen joutunut, henkensä edestä taisteleva Peter of Colfax ollut mitätön vastustaja edes Tornin paholaiselle. Hän otteli vimmaisesti, äärimmäisessä pelossaan syöksähdellen teloittajansa kimppuun raivokkaan tuskaisesti. Hänen sinertävälle otsalleen oli kihonnut isoja hikikarpaloita.

Ja sitten Norman of Tornin aseen kiiltävä kärki välähti salamannopeasti uhrin kasvojen editse, ja Peter of Colfaxin oikean silmän yläpuolella oli kapea, kohtisuora viillos, josta punainen veri oli parhaiksi alkanut tihkua, kun mestarillisen säilän toinen nopea liike oli piirtänyt toisen samanlaisen, edellisen suuntaisen naarmun.

Viisi kertaa kosketti partaveitsenterävä kärki Peter of Colfaxin otsaa, kunnes katselijat näkivät tuomitun miehen otsassa verikirjaimisen kuoleman merkin — NT.