Part 13

Hän oli kun olikin vain pieni tyttö, joka oli järkkymättömillä siteillä kahlittu säätynsä ennakkoluuloihin. Syntyperä ja yhteiskunnallinen asema merkitsivät hänestä samaa kuin kunnia, ja kunnia oli englantilaisen ylimyksen tyttärestä vieläkin valtavampi voima kuin rakkaus.

Sen, että Norman of Torn oli henkipatto, hän olisi saattanut antaa anteeksi, mutta se, että Norman kuulopuheiden mukaan oli halpasyntyinen mies, jonka sukuperä oli tuntematon, nosti ylipääsemättömän muurin heidän välilleen.

Tuntikausia tyttö virui nyyhkyttäen penkillä, samalla kun hänen sisällään riehui valtava, sydämen ja pään välinen taistelu.

Sieltä hänen äitinsä löysi hänet, polvistui hänen viereensä, kiersi kätensä hänen kaulaansa ja koetti tyynnyttää häntä, tiedustellen hänen surunsa syytä. Vihdoin se tuli julki, tulvahtaen murheellisesta sydämestä sellaisena toivottoman surkeuden hyökynä, jota ei edes äidinrakkaus jaksanut hillitä.

»Joan, rakas tyttäreni», säälitteli lady de Tany, »suren kanssasi sitä, että rakkautesi on ajautunut niin nurjalle ja mahdottomalle rannalle. Mutta parempi on, että olet saanut tietää totuuden, ennenkuin olisi liian myöhäistä, sillä usko minua, Joan, se katkera nöyryytys, joka sellaisesta liitosta olisi välttämättä koitunut sinulle ja isäsi suvulle, olisi pian jäähdyttänyt rakkautesi; eikä hänenkään tunteensa olisi kestänyt sitä pilkkaa ja niitä herjauksia, joita hän olisi saanut osakseen palkollistenkin taholta.»

»Voi, äiti, mutta minä rakastan häntä niin», valitti tyttö. »En tiennyt, kuinka paljon häntä rakastin, ennenkuin hän oli poissa ja kuninkaan upseeri saapui häntä etsimään, mutta silloin se ajatus, että kokonaisen valtakunnan mahtavan valtaistuimen ja suurimpien sukujen koko voima oli kiukkuisesti tähdätty häntä vastaan, tulistutti vereni raivoiseksi ja tieto rakkaudestani valtasi koko olemukseni. Äiti, sinä et voi tietää, kuinka kunniantuntoinen, uljas ja ritarillinen se mies on, niinkuin minä tiedän. Sen jälkeen, kun silurien Arthur-kuningas istui pyöreän pöytänsä ääressä, ei Englannin maaperällä ole ratsastanut toista niin nuhteetonta ritaria kuin Norman of Torn on.

»Jos vain olisit nähnyt, miten hän taisteli ja kuinka kunnioittavasti hän kohteli tytärtäsi, ja kuullut, kuinka arvokkaan kunnioittavasti hän puhui naisista, olisit sinäkin rakastanut häntä ja tuntenut, että vaikka hän onkin henkipatto, hänessä sittenkin on enemmän kunnianmiestä ja herrasmiestä kuin yhdeksässä kymmenesosassa Englannin ylimyksiä.»

»Mutta hänen syntyperänsä, tyttäreni?» huomautti lady de Tany. »Jotkut väittävät sellaistakin, että pronssisen orjanrenkaan hiertämät jäljet vielä näkyvät hänen kaulassaan, ja toiset, ettei hän itsekään tiedä isänsä nimeä ja ettei hänellä ole ollut äitiä.»

Niin, sepä tehokas perustelu! Tyttö ei osannut virkkaa mitään puolustaakseen niin kamalaa rikosta kuin alhaista syntyperää. Kaikki se, mitä mies teki, voitiin niinä julmina aikoina unohtaa ja antaa anteeksi, mutta sitä hänen äitinsä tai iso-isänsä syntiä, etteivät he kuuluneet aateliseen sukuun, vaikkapa kuinka pahamaineeseen, hän ei ikinä voinut kiertää eikä elämällään sovittaa.

Ristiriitaisten tunteiden raatelemana tyttö laahusti omaan huoneeseen ja paneutui levottomaan, unettomaan vuoteeseensa ja hurjien, mahdottomien toiveiden ja turhien, rääkkäävien pahoittelujen kalvamana kävi siellä taistelua koko pitkän, katkeran yön, kunnes hän aamupuolella ratkaisi surkeutensa pulman sillä ainoalla tavalla, joka hänen väsyneestä, vertavuotavasta, pienestä sydän-parastaan tuntui mahdolliselta. Kun nouseva aurinko pilkisti sisälle kapeasta ikkunasta, näki se Joan de Tanyn ja koko hänen ympäristönsä rauhallisena; hänen vyössään riippuneen lelun kaiverruksin koristettu, kultainen kahva pisti esiin hänen rinnastaan, ja ohut, veripunainen juova ulottui lumivalkean ihon ylitse hänen allansa olevalle raidille kertyneeseen pieneen lammikkoon.

Ja niin oli hirvittävän koston julma koura ojentunut ja rusentanut vielä yhden viattoman uhrin.

VIIDESTOISTA LUKU

Kun sanoma Joan de Tanyn kuolemasta saapui Torniin, ei kukaan olisi Tornin isännän ulkonäöstä aavistanut, kuinka syvää kärsimystä tämä tieto hänelle tuotti.

Hänen seuralaisensa tiesivät vain sen, että annettiin eräitä tavattomia määräyksiä ja että samana iltana kaikki kymmenen komppaniaa ratsastivat etelään Essexiä kohti pysähtymättä matkalla muutoin kuin ihmisten ja eläinten välttämättömiä ravinnon- ja vedentarpeita tyydyttämään.

Kun Joan de Tanyn ruumista saatettiin hänen isänsä linnasta Colchesterin kirkkoon ja sieltä takaisin lopulliseen leposijaansa linnan hautakammioon, ratsasti tuhat outoa ja äänetöntä, mustiin verhottua soturia mustatamineisilla hevosilla hitaasti saattueen jäljessä.

Äänettömästi he olivat tulleet hautajaisten edellisenä yönä, ja yhtä hiljaa he katosivat pohjoista kohti seuraavan illan pidentyviin varjoihin.

Linnan asukkaiden ja suurella joukolla saapuneiden surupukuisten soturien kesken ei ollut lausuttu sanaakaan, mutta kaikki linnassaolijat tiesivät mahtavan Tornin henkipaton tulleen osoittamaan kunnioitustaan de Tanyn tyttären muistolle, ja kaikkia muita paitsi murehtivaa äitiä ihmetytti tämä kummallinen teko.

Tornin sotalauman lähestyessä Derbyn linnoitusta luovutti nuori johtaja päällikkyyden Punapää-Shandylle ja laskeutui ratsailta isä Clauden asunnon ovella.

»Olen väsynyt, isä», valitti henkipatto heittäytyessään tavalliselle istuimelleen, »Vain suru ja kuolema kulkevat jäljessäni. Minä ja kaikki tekoni ovat kirottuja, ja kirous kohtaa niitä, joita rakastan.»

»Muuta elintapasi, poikani; noudata neuvoani, ennenkuin se on liian myöhäistä! Etsi uutta ja parempaa elämää jossakin toisessa maassa ja muovaa tulevaisuutesi kunniakkaaksi ja kunnioitetuksi!»

»Kunpa sen voisin tehdä, ystäväni!» vastasi Norman of Torn. »Mutta oletko ajatellut, mitä varmasti olisi seurauksena, jos siten riistäisi sekä sydämen että pään omalta luomaltani?

»Miten arvelisit käyvän, jos Norman of Torn päästäisi suuren hirtehislaumansa johtajatta Englannin kimppuun? Oletko sitä ajatellut vai etkö, isä?

»Hengittäisitkö hetkistäkään turvallisesti, jos tietäisit Orja-Edwildin hillittömänä harhailevan Derbyssä? Edwildin, jonka isältä jäsen toisensa jälkeen revittiin irti kidutustelineillä, koska hän ei tunnustanut tappaneensa uudessa metsässä kaurista, joka oli kaatunut toisen miehen nuolesta; Edwildin, jonka äidin pyhä kirkko poltti noitana?

»Entä Tanskalais-Horsan? Kuinka turvallisia luulisit sekä rikkaiden että köyhien olevan maanteillä, jos päästäisin Tanskalais-Horsanin valloilleen heitä ahdistamaan?

»Entä espanjalainen don Pensilo? Etevä päällikkö, mutta tyyten säälimätön mies. Kun hän liittyi meihin ja näki merkkimme kaatuneiden vastustajaimme otsassa, halusi hän olla Herodestakin herodesmaisempi ja merkitsi käsiinsä joutuneet elävät ihmiset, polttaen tulikuumalla raudalla ison P:n heidän kumpaankin poskeensa ja kärventäen oikean silmän täydelleen pois. Olisiko sinusta, isä, mieluista tietää, että don Piedro Castro y Pensilo samoilisi valtoimenaan Englannin metsissä ja kunnailla?

»Entä Punapää-Shandy, Flory-veljekset, Erakko-Peter, Silmäpuoli-Kanty, Gropello, Campanie, Cobarth, Mandecote ja tuhat muuta, joilla kullakin on jotakin erikoista kaunaa jotakin luokkaa tai yksilöä vastaan ja joita kaikkia kannustaa veren-, ryöstön- ja saaliinhimo?

»Ei, isä, en saa vielä lähteä, sillä Englantia, jota minut on opetettu vihaamaan, olen oppinut rakastamaan eikä sydämeni salli minun päästää sen kaunista rintaa raastamaan hornamaisia petoja, jotka eivät tunne muita lakeja, järjestystä ja säädyllisyyttä kuin ne, jotka minä pidän voimassa.»

Norman of Tornin lakattua puhumasta istui pappi vaiti useita minuutteja.

»Sinulla on tosiaankin suuri vastuunalaisuus, poikani», virkkoi hän vihdoin. »Sinun ei hevin sovi lähteä, jollet vie muassasi laumaasi pois Englannista, mutta sekin saattaa olla mahdollista; kukapa muu kuin Jumala tietää?»

»Minä puolestani», tokaisi henkipatto nauraen, »olen valmis luovuttamaan kaikki Hänen käsiinsä, kuten kristittyjen tapa näyttää olevan. Kun halutaan kaihtaa vastuuta tai selittää erehdystä, vieritetään kaikki Luojan niskoille, kas siinä!»

»Pelkään, poikani», lausui pappi, »niiden jumalanpelon siemenien, joita olen koettanut sinuun kylvää, tuottaneen huonosti hedelmiä».

»Se riippuu katsantokannasta, isä; koska en ota Luojaa kumppanikseni menestyksessä, tuntuu minusta kehnolta ja raukkamaiselta sälyttää surujani ja pulmiani Hänen niskoilleen. Saatan olla väärässä, sillä olen huonosti perehtynyt uskonnollisiin asioihin, mutta minulla on Jumalasta ja syntipukista se käsitys, etteivät ne merkitse samaa.»

»Uskonnosta, poikani, on ystävysten hyödytöntä väitellä keskenään», vastasi pappi, »ja sitäpaitsi on juuri nyt sydäntäni likempänä eräs toinen asia, jota haluaisin sinulta kysyä. Loukkaan sinua ehkä, mutta tiedäthän, ettei se ole tarkoitukseni. Haluaisin tiedustaa, luotatko täydelleen isäksesi nimittämääsi vanhukseen.»

»En tiedä», oli vastaus, »hänen koskaan hautoneen kavallusta minua vastaan. Kuinka niin?»

»Kysyn, koska olen kirjoittanut Simon de Montfortille, pyytäen häntä kohtaamaan minut ja kaksi muuta henkilöä tärkeässä asiassa. Olen saanut tietää hänen aikovan tällä viikolla saapua Leicesterin linnaansa muutamiksi päiviksi. Hänen pitää ilmoittaa minulle, milloin hän tulee, ja silloin lähetän noutamaan sinua ja Tornin vanhusta; mutta yhtä hyvä olisi, poikani, jollet mainitsisikaan tästä asiasta isällesi etkä ilmaisisi hänelle, milloin tulet tänne siihen kohtaukseen, jossa de Montfort on mukana.»

»Kuten haluat, isä», lupasi Norman of Torn. »En ollenkaan käsitä ihmeellisiä juoniasi, mutta se riittää, että sinä haluat minun tekevän niin taikka niin. Nyt minun täytyy lähteä. Torniin; siis hyvästi!»

Seuraavaan kevääseen saakka Norman of Tornin puuhana olivat edelleenkin silloin tällöin järjestetyt ryöstöretket ympäröivien kreivikuntien kuningasmielisiä vastaan, ja hänen patrullinsa vahtivat yleisiä maanteitä niin tarkoin, että se kävi tuiki tuskalliseksi kuninkaan puolueelle, sillä siinä piirissä ei ollut turvassa yksikään, joka edes oli myötätuntoinen kuninkaalle, ja monien vainajien otsassa oli Tornin paholaisen kaamea merkki.

Vaikka hän ei ollut muodollisesti liittynyt kannattamaan paroonien asiaa, näytti nyt sangen vähän epäiltävältä, että ratkaisevalla hetkellä hänen harmaa lippunsa liehuisi heidän puolellaan.

Pitkät talvi-illat vietettiin Torn-linnassa usein raaoissa, hurjissa kemuissa isossa salissa, jossa saattoi istua tuhat miestä, laulaen, tapellen ja juoden, kunnes kalpea aamuhämärä hiipi sisälle itäpuolen ikkunoista tai Erakko-Peter, tuima taloudenhoitaja, kyllästyneenä meluun ja rähinään astui pönäkkänä saliin miekka kädessä ja sivalteli sen lappeella reuhaajia pakottaakseen heidät tottelemaan hajaantumiskäskyjään.

Norman of Torn ja vanhus olivat harvoin mukana näissä hurjissa mässäyksissä, mutta kun joku lauluniekka, trubaduuri tai tarinainkertoja harhaantui hänen synkkään pesäänsä, istui Tornin henkipatto, nauttien talven ikävän yksitoikkoisuuden keskeytyksestä, niin myöhäiseen hetkeen kuin kuka muu tahansa; eikä ainoakaan hänen suuren, rajun laumansa mies jaksanut juoda pöydän alle päällikköä, milloin hän antautui nauttimaan viinimaljasta. Väkijuomilla näytti olevan häneen ainoastaan se vaikutus, että ne kiihoittivat hänen taisteluhaluaan, joten hänen oli tapana rakentaa tarpeettomasti riitaa ja turvautua miekkaansa vähäisimmästäkin aiheesta tai ihan aiheettomasti. Senvuoksi hän joi vain harvoin, koska hän aina katui huumauksen kannustamia tekoja, mutta se paholainen sai sananvaltaa ainoastaan silloin, kun järki uhkasi hukkua.

Usein seurue tällaisina iltoina huvikseen kuunteli kertomuksia jäsentensä hurjasta harhailuelämästä. Kuultiin tarinoita seikkailuista, rakkaudesta, sodista ja kuolemasta maailman kaikilta tunnetuilta seuduilta; ja kukin kymmenestä kapteenista kertoi, miten hän oli joutunut Tornin joukkoon. Ja kun miehet saivat päivällä otella kylliksi pysyäkseen hyvällä tuulella, kului siten talvi, ja tuli kevät, tuoden tullessaan elämän aina ihmeellisen heräämisen, lauhkeat länsituulet, lämpöiset sateet ja aurinkoisen taivaan.

Koko talven oli isä Claude odottanut tietoja Simon de Montfortilta, mutta vasta nyt hän sai sanoman, joka ilmoitti kelpo papille, että hänen kirjeensä ei ollut ehtinyt mahtavan ylimyksen käsiin, vaan seurannut hänen jäljissään, kunnes hän oli sen vasta ihan äskettäin saanut. Sanoma päättyi seuraaviin sanoihin:

»Kaikki mahdolliset, vaikkapa kuinka hämärät vihjaukset, jotka saattavat opastaa meitä saamaan selville prinssi Rikhardin todellisen kohtalon, otamme ilomielin vastaan ja kiinnitämme niihin mitä tarkinta huomiota. Jos sentähden pidät sitä sopivana, tulemme käymään luonasi, kunnon isä, viidentenä päivänä tästä päivästä lukien.»

Espanjalais-Spizo oli nähnyt de Montfortin palvelijan jättävän kirjeen isä Claudelle ja viimemainitun piilottavan sen pöydällään olevaan isoon maljaan, joten kelpo isän poistuttua majastaan Spizo tarvitsi vain hetkisen siirtääkseen kirjeen kätköpaikasta ihokkaansa povelle. Vintiö ei osannut lukea, mutta se henkilö, jolle hän sanoman vei, sai vaivoin selville sen latinankielisen sisällön.

Tornin vanhus ihan vapisi hillitystä raivosta, kun tämän kirjeen merkitys täydelleen hänelle selvisi. Vuosikausiin hän ei ollut enää kuullut mitään Englannin pienen prinssin etsinnästä, ja nyt, kun hänen äänettömyytensä aika alkoi lähestyä loppuaan, kun hänelle yhä tiheämmin tarjoutui tilaisuuksia lopullisesti täydentääkseen kauhean kostonsa, tyrmistytti hänen käsityskykyhän se ajatuskin, että hänen aikeensa raukeaisivat tyhjiin viimeisellä hetkellä.

»Viidentenä päivänä», kertasi hän. »Siis sinä päivänä, jona meidän taaskin on määrä lähteä etelää kohti. No niin; me lähdemme eikä Simon de Montfort keskustele kanssasi, sinä hupsu pappi.»

Samana kevätiltana vuonna 1264 seisautti muuan sanansaattaja ratsunsa Tornin muurien edustalle, ja vahdin luikattua hän huusi:

»Kuninkaallinen sanoma hänen loistavalta majesteetiltaan Henrikiltä, Jumalan armosta Englannin kuninkaalta, Irlannin herralta, Aquitanian herttualta, Norman of Tornille. Avatkaa kuninkaan nimessä!»

Norman of Torn käski päästää kuninkaan sanansaattajan sisälle, ja ritari opastettiin nopeasti linnan isoon saliin.

Pian astui henkipatto sisälle täydessä rauta-asussa, kypärinsilmikko suljettuna.

Kuninkaan upseeri esiintyi ylpeästi ja röyhkeästi, kuten korkeasyntyisen miehen sopi ollessaan tekemisissä halpasukuisen lurjuksen kanssa.

»Hänen majesteettinsa on suvainnut kirjoittaa teille, herraseni», lausui hän, vetäen poveltaan pergamentin. »Ja koska epäilemättä ette osaa lukea, luen teille kuninkaan määräykset.»

»Minä osaan lukea», vastasi Norman of Torn, »kaikki, mitä kuningas osaa kirjoittaa. Jollei», lisäsi hän, »kuningas kirjoita yhtä huonosti kuin hän hallitsee».

Sanansaattaja rypisti äkäisesti otsaansa, kivahtaen:

»Noin alhaisen miekkosen ei sovi puhua niin loukkaavasti armollisesta kuninkaastamme. Jollei hän olisi niin laupias, olisi hän lähettänyt teille hirttosilmukan tuomani sanoman sijasta.»

»Suitset sinun kieleesi, ystäväiseni», vastasi Norman of Torn, »olisivat paremmin paikallaan kuin silmukka minun kaulaani. Mutta tulkaa, katsokaamme, mitä kuningas kirjoittaa ystävälleen Tornin henkipatolle!»

Otettuaan pergamentin sanansaattajalta Norman of Torn luki:

Henrik, Jumalan armosta Englannin Kuningas, Irlannin Herra, Aquilanian Herttua, Norman of Tornille:

Koska kuuluviimme on tullut, että sinä ahdistelet uskollisia läänitysmiehiämme ja ryöstelet heidän omaisuuttaan —

Niin Me Kaikkivaltiaan Jumalan meille suoman arvovallan nojalla käskemme sinua luopumaan rikollisista puuhistasi —

Ja Hänen Majesteettinsa Kuningatar Eleanorin armollisen välityksen johdosta vielä tarjoamme sinulle täydellisen anteeksiannon kaikista entisistä rikoksistasi —

Sillä ehdolla, että sinä kaikkine sotilainesi ja seuralaisinesi heti lähdet Lewesin kaupunkiin valmiina suojelemaan persoonamme turvallisuutta ja käymään sotaa noita Englannin vihollisia Simon de Montfortia, Gilbert de Clarea ja heidän rikostovereitaan vastaan, jotka parhaillaankin ovat kokoontuneet uhkaamaan persoonaamme ja kuninkuuttamme —

Muutoin joudut kärsimään kuolemanrangaistuksen hirsipuussa kauan rankaisematta olleista rikoksistasi. Tämän olemme itse vahvistaneet Lewesissä toukokuun kolmantena päivänä kahdeksantenaviidellä hallitusvuotenamme.

_Henrik Rex_.

»Viimeisen pykälän sanamuoto on pahaonninen», huomautti Norman of Torn, »sillä sen tähden täytyy kuninkaan sanansaattajan syödä kuninkaan sanoma ja siten viedä vatsassaan Norman of Tornin vastaus». Ja rypistettyään pergamentin kädessään hän eteni kuninkaan lähettiä kohti.

Ritari tempaisi miekkansa, mutta Tornin paholainen oli vieläkin vikkelämpi, joten näytti siltä kuin kuninkaan sanansaattaja olisi tahallaan viskannut aseensa salin toiseen päähän: niin nopeasti henkipatto iski miekan hänen kädestään.

Ja sitten Norman of Torn tarttui miehen kurkkuun Loisella voimakkaalla kädellään ja siitä huolimatta, että lähetti rimpuili ja huitoi rautakintaisia nyrkkejään, taivutti hänet selälleen pöydälle, vipusi miekkansa kärjellä hänen hampaansa auki ja sulloi hänen kurkkuunsa kuninkaan sanoman, vahasinetin, pergamentin ja kaiken muun.

Se herrasmies, joka puolen tunnin kuluttua lähti ratsastamaan Tornista vinhaa vauhtia etelään päin, oli menettänyt korskeutensa; hänen vatsassaan oli kuninkaan tiedonanto ja hänen suussansa oli entistä kohteliaampi kieli.

Kun hän kaksi päivää myöhemmin ilmestyi kuninkaan eteen Winchelseassa ja selosti, miten hänen tehtävänsä oli luonnistunut, joutui Henrik myrskyisen raivon valtaan ja vannoi almanakan kaikkien pyhimysten kautta, että Norman of Torn killuisi hirressä hävyttömyytensä tähden, ennenkuin lunta ensi kerran tuiskuttaisi.

Paroonien ja kuninkaan sotavoimien välisistä, Rochesterin ja Battelin luona ynnä muualla käydyistä taisteluista saapui uutisia Norman of Tornin korviin muutamia päiviä kuninkaan lähetin käynnin jälkeen, mutta samalla tuli muitakin tietoja, jotka jouduttivat hänen lähtöään etelää kohti. Nämä jälkimäiset tiedot kertoivat, että Bertrade de Montfort ja hänen äitinsä olivat prinssi Filipin saattamina nousseet maihin Doverissa ja että Peter of Colfax oli palannut samassa laivassa Englantiin. Viimemainittu oli epäilemättä rauhoittunut kaikkien sen ajan kuningasmielisten hellimästä lujasta vakaumuksesta, että kuninkaan sotajoukot varmasti selviytyisivät voittoisina uhkaavasta kamppailusta kapinallisia ylimyksiä vastaan.

Norman of Torn oli päättänyt vielä kerran tavata Bertrade de Montfortin ja keventää omaatuntoaan peittelemättä tunnustamalla, kuka hän oli. Hän tiesi, mikä seurauksena täytyi olla; hänen kokemuksensa Joan de Tanyyn nähden oli osoittanut hänelle sen. Mutta hieno ritarillinen vaisto, joka aina määräsi hänen kaikki tekonsa, milloin naisten onni tai kunnia oli kysymyksessä, pakotti häntä luovuttamaan itsensä uhriksi naisen ylpeyden alttarille, jotta hylkääjä olisi nainen, sillä nyt täytyisi näyttää siltä, että hänen rakkautensa oli jäähtynyt. Se oli katkera ajatus, sillä se ei loukkaisi ainoastaan miehen voimakasta ylpeyttä, vaan myöskin suurta rakkautta.

Kaksi päivää ennen retkelle lähtöä Espanjalais-Spizo ilmoitti Tornin vanhukselle kuulleensa isä Clauden pyytävän Norman of Tornia tulemaan isänsä kanssa papin asuntoon lähtöpäivän aamuna kohtaamaan Simon de Montfortia tärkeässä asiassa; mutta minkäluontoinen asia oli, sitä ei pappi ollut ilmaissut henkipatolle.

Tämä tieto näytti miellyttävän pientä, tuikeata, harmaapäistä vanhusta enemmän kuin mikään, mitä hän oli useihin päiviin kuullut, sillä se osoitti selvästi, ettei pappi ollut vielä ilmoittanut arvailujensa merkitystä Tornin henkipatolle.

Lähtöä varten määrätyn päivän edellisenä iltana astui isä Clauden majaan pieni, jäntevä hahmo, tuikea ja harmaapäinen. Ei kukaan tiedä, mitä kelpo pappi ja hänen vieraansa sinä iltana puhuivat toisilleen ja mitä pienessä asunnossa oikein tapahtui; mutta jo noin puolen tunnin kuluttua ilmestyi pieni, tuikea, harmaapäinen mies takaisin pimeäksi käyneestä majasta ja kiiruhti kivistä polkua myöten kunnaille kylmä tyytyväisyyden hymy huulillaan.

Jo varhain seuraavana aamuna vallitsi Tornin linnassa valmistelun kiireinen hälinä, sillä joukon oli määrä lähteä liikkeelle kello kahdeksan. Piha oli täynnä hoppuisia aseenkantajia ja palvelijoita. Sotaratsuja suittiin ja siistittiin; vankkoihin paaluihin kiinnitettyjen kuormajuhtien selkään sälytettiin sotilaiden telttoja, vuodetarpeita ja tavaroita, kun taas jo kuormatut juhdat harhailivat irrallaan muiden eläinten ja miesten seassa. Eläimet hirnuivat, näykkivät ja potkivat, miehet kiroilivat, kun kuormajuhdat törmäilivät vastakkain tai sysivät lieassa olevia sotaratsuja.

Aseenkantajia juoksenteli sinne tänne tai auttaen isäntien ylle asevaruksia, sitoen kypäriä rintapanssariin, kiinnittäen olka- ja kyynärsuojuksia ja kilpiä, sääri- ja reisihaarniskoja paikoilleen. Aseseppien ja hevosenkengittäjäin avonaiset ahjot savusivat ja sihisivät, ja alasinta kalkuttavan vasaran pauke kaikui kovemmin kuin linnan pihan tuhannet heikommat äänet, komennushuudot, teräksen kalina, rautakenkäisten kavioiden kapse pihan kiveyksellä, kun nämä taiturit tahtoivat yhdennellätoista hetkellä korjata rauta-asuja, keihäitä ja miekkoja tai kengittää vastahakoista, hyppivää hevosta.

Vihdoin saapuivat kapteenit aseistettuina kiireestä kantapäähän, ja heidän tultuaan sukeutui sekasorrosta ja metelistä jonkunlainen järjestys ja hiljaisuus. Ensinnä ajettiin nyt kuormatut kuormajuhdat vankan vartioston saattamina linnan edustalla aukeavalle ylängölle, jossa niitä pidettiin odottamassa sotajoukkoa. Sitten sijoitettiin komppaniat toinen toisensa jälkeen rivistöihin ja marssitettiin ulos portista torvien sotaisten sävelien tahdissa viirien liehuessa ja lipun hulmutessa.

Viimeisinä tulivat heittokoneet, jykevät tuhovehkeet, jotka sinkosivat lähes sadan kilon painoisia kivijärkäleitä valtavan voimakkaasti piiritettyjen linnojen muureja vasten.

Ja sitten kun kaikki olivat menneet isosta portista, astelivat Norman of Torn ja pieni vanhus rinnakkain linnan rakennuksesta ja keikahtivat kahden aseenkantajan keskellä pihaa pitelemien ratsujensa selkään.

Ulkona ylängöllä joukko parhaillaan sijoittui marssijärjestykseen, ja kun nämä kaksi ratsastivat portista liittyäkseen siihen, kääntyi pieni vanhus Norman of Tornin puoleen, sanoen:

»Olin vähällä unohtaa, että minulla on sinulle sanoma. Isä Claude lähetti eilen illalla sanan, että hänen piti äkkiä lähteä etelään päin ja että senvuoksi joku kohtaus, joka sinulla ja hänellä piti olla, täytyy jättää tuonnemmaksi; hän vakuutti sinun ymmärtävän.» Vanhus tähysti kumppaniaan tarkasti kypärinsä silmäraon lävitse.

»Sepä omituista», virkkoi Norman of Torn, mutta se oli hänen ainoa huomautuksensa. Ja sitten he liittyivät jonoon, joka liikkui verkkaisesti alaspäin laaksoa kohti, ja heidän sivuuttaessaan isä Clauden majan Norman of Torn näki, että ovi oli suljettu ja ettei rakennuksessa näkynyt elonmerkkiäkään. Hänet valtasi alakuloinen tunnelma, sillä pienen kukka-aitauksien ympäröimän majan autio ulkonäkö tuntui kaameasti ennustavan läheistä tulevaisuutta, jolloin hän ei enää näkisi ystävänsä ja neuvonantajansa säteileviä, rattoisia kasvoja.

Tuskin oli Tornin joukko ehtinyt laakson itälaitaa pitkin kadota näkyvistä, ennenkuin seurue upeapukuisia ritareja tuli etelästäpäin toista tietä pitkin joen länsirantaa myöten, meni joen ylitse ja seisahtui isä Clauden majan edustalle.

Kun heidän luikkauksiinsa ei vastattu, laskeutui muuan seurueen jäsenistä ratsailta mennäkseen rakennukseen.

»Ole varovainen, mylord», huudahti hänen kumppaninsa. »Olemme kovin likellä Tornin linnaa, ja varsin hyvin saattaa sanomassa, jolla sinut tänne kutsuttiin, olla enemmän petosta kuin totta.»