Part 14

"Onni teille, kun pelastuitte tästä kirotusta sattumasta. Tuo intiaanisaalis saattoi heidät unohtamaan teidän olemassaolonne, muuten he varmasti olisivat kiiruhtaneet takaisin leiriin, ja silloin olisi ollut teidän vuoronne. Tietystikin he, kuten sanotte, ovat koko ajan istuneet puussa ja pitäneet meitä silmällä, ja he tiesivät aivan hyvin, että me emme ole tavallisia ilmiöitä täällä. Nyt he eivät kuitenkaan osanneet ajatella muuta kuin uutta saalistansa, ja sentähden minä, eikä joukko apinoita, herätti teidät aamulla. Kauheita asioita tapahtui sitten. Kaikki on kuin pahaa unta. Te kai muistatte ylätasangon juurella olevan bambupiikki-pensaikon, missä me näimme tuon ameriikkalaisen miehen luurangon? Se on aivan apinakaupungin alapuolella ja juuri sinne saavat heidän vankinsa hypätä. Jos tutkisimme tarkoin, löytäisimme varmaan suuren joukon luurankoja sieltä. Heillä on jonkunlainen raivattu paraatipaikka ylhäällä jyrkänteen reunalla, ja menot suoritetaan hyvin juhlallisesti. Kurjat pakanat saavat hypätä alas toinen toisensa jälkeen, ja suurimman hauskuutuksen tuottaa katseleminen, murskautuvatko he vain kuoliaaksi, vai seivästyvätkö bamburuokoihin. He veivät meidätkin katsomaan näytelmää, ja koko lauma asettui jyrkänteelle. Neljä intiaaneista hyppäsi, ja ruo'ot lävistivät heidät kuin sukkapuikko voikimpaleen. Ei ollut lainkaan kummallista, että ruoko kasvoi tuon löytämämme onnettoman yankeen reiden lävitse. Tämä oli inhoittavaa, mutta mieltäkiinnittävää samalla. Tunsi eräänlaista viehätystä, kun näki heidän noin sukeltavan syvyyteen, vaikkakin ajatteli, että meidän vuoromme oli kai hypätä ensi kerralla.

"Siitä ei kuitenkaan tullut mitään. He säästivät kuusi intiaania täksi päiväksi -- niin olin minä ymmärtävinäni asian -- ja luulenpa tarkoituksen olleen sellaisen, että me olisimme näytöksen loistokohta. Challenger ehkä välttäisi kohtalonsa mutta Summerlee ja minä olimme merkityt. Heidän kielensä oli enemmän kuin puoleksi viittomista, joten ei ollut vaikeata heitä ymmärtää. Minä huomasin ajan tulleen tehdäkseni jotain meidän pelastukseksemme. Olin jo varemmin aprikoinut asiaa, ja yhtä ja toista oli minulle selvinnyt. Kaikki riippui minusta, sillä Sumerleesta ei ollut mihinkään, ja paljon paremmin ei ollut Challengerinkaan mahdollisuuksien laita. Vain kerran he kohtasivat ja silloinkin joutuivat riitaan keskenään, kun eivät olleet samaa mieltä näitten punapäisten petojen tieteellisestä luokittamisesta. Toinen väitti, että tämä eläinlaji oli Javan dryopithecus, toinen taas, että se oli pithecanthropus. Selvää hulluutta, arvelin minä -- eikö totta? Mutta, kuten sanoin, minulle oli selvinnyt yhtä ja toista, jota ehkä voisi käyttää yhteiseksi hyödyksi. Ensiksikin, nämä eläimet eivät puuttomalla maalla voineet juosta niin nopeasti kuin ihmiset. Niillä on, nähkääs, lyhyet, väärät jalat ja raskas ruumis. Vieläpä Challengerkin voisi niistä edistää muutaman kyynärän sadan matkalla ja te ja minä olisimme heidän silmissään aivan ilmiömäisiä pikajuoksijoita. Lisäksi tulee se seikka, että he eivät ymmärrä mitään pyssyistä. Minä en usko heidän käsittäneen, kuinka se haavoittui, jota minä ammuin. Voisimmepa vain päästä käsiksi pyssyihimme, olisi kaikki mahdollista.

"Minä nousin sentähden aamulla varahin, potkaisin vartiaani selkään, niin että hän suistui suullensa, ja livistin täyttä vauhtia leirille. Siellä minä löysin teidät ja pyssyt ja tässä me nyt olemme."

"Mutta professorit!" huudahdin minä aivan järkytettynä.

"Niin, kas kyllä me kiiruhdamme sinne noutamaan heitä. Minä en voinut ottaa heitä mukaani. Challenger istui puussa ja Summerlee ei ollut enää tarpeeksi voimissaan. Ainoa mahdollisuus oli hakea pyssyt ja koettaa vapauttaa heidät. On kyllä mahdollista, että he kostonvimmoissaan ovat lyöneet heidät kuoliaaksi. En kuitenkaan usko, että he haluaisivat koskea Challengeriin, mutta Summerleen tilasta en käy takuuseen. Hänet he kuitenkin joka tapauksessa olisivat lopettaneet -- siitä olen aivan varma, niin että minä en ainakaan ole pahentanut hänen asemaansa. Mutta kunnia vaatii meitä kiirehtimään sinne takaisin ja tekemään kaiken voitavamme. Nuori ystävä, valmistukaa siis kaikkein pahimpaan, sillä on aivan epätietoista mitä ennen iltaa tapahtuu."

Olen koettanut selostaa lordi Johnin katkonaisen puheen, hänen lyhyet, voimalliset lauseensa ja hänen puolittain leikillisen, puolittain ylimielisen ajatustensa ilmaisutavan, mikä oli niin hänen kaltaisensa. Mutta hän olikin syntynyt johtajaksi. Kun vaara oli suurimmillaan, hänen huolettomuutensa vain eneni, ja hänen lauselmissaan ilmeni entistä suurempi voima, hänen kylmät silmänsä kipenöivät hehkuvaa eloisuutta ja hänen ylöspäin kierretyt viiksensä liikahtelivat tuimasti ja iloisesti. Hänen intonsa antautua vaaroihin, hänen seikkailujen jännittäväisyydestä nauttiva luontonsa, hänen mielipiteensä että jokainen elämässä meitä kohtaava vaara on vain urheilun muoto, kamppaus oman itsen ja kohtalon välillä, kuoleman ollessa veikan varana, kaikki tämä teki hänet sellaisina hetkinä korvaamattomaksi toveriksi. Me aioimme juuri nousta piilopaikastamme, kun äkisti tunsin hänen kätensä ranteellani.

"Toden totta", hän kuiskasi, "tuossa niitä nyt tulee!"

Paikalta, missä olimme pitkänämme, näimme runkojen ja oksien muodostaman pylväskäytävän holvineen. Tällä kertaa apinamiehet liikkuivat käyden. He tulivat hanhenmarssissa väärine saarineen ja kyttyräselkineen, käsien silloin tällöin viiltäessä maata, ja yhtenään he kurottelivat paitansa oikealle ja vasemmalle eteenpäin nilkuttaessaan. Niiden kumarainen asento vähensi niiden pituutta, mutta otaksun minä niiden olleen ainakin viiden jalan mittaisia; kädet olivat pitkät ja rinta valtavan suuri. Monilla niistä oli sauvat käsissään ja etäältä katsoen ne muistuttivat pörröisiä, epämuodostuneita ihmisolentoja. Hetken näin ne selvästi, sitten ne taas katosivat näkyvistäni pensaitten taa.

"Ei tällä kertaa", sanoi lordi John, joka oli tarttunut pyssyynsä. "Meidän on parasta olla hiljaa, kunnes he ovat lopettaneet etsimisensä ja poistuneet. Sitten ottakaamme pohti, voisimmeko päästä takaisin heidän kaupunkiinsa ja osua heidän kaikkein arimpaan kohtaansa. Häärätkööt nyt aikansa, me lähdemme sitten liikkeelle."

Me käytimme aikamme avaamalla yhden säilykerasioistamme ja käymällä käsiksi aamiaiseemme. Toverini ei ollut sitten eilisaamun nauttinut muuta kuin vähän hedelmiä ja söi nyt kuin nälkiintynyt ainakin. Lopulta me taskut täynnä patruunia ja pyssy kummassakin kädessä lähdimme salaiselle retkellemme. Ennen sitä me kuitenkin huolellisesti panimme merkille pensaikossa olevan piilopaikkamme ja sen aseman Fort Challengerista katsoen, jotta me tarpeen tullessa voisimme löytää sinne takaisin. Hiljaa hiivimme me pensaitten välissä kunnes pääsimme kallion reunalle, vanhan leirimme lähistölle. Täällä me pysähdyimme ja lordi John teki minulle selvää suunnitelmistaan.

"Niin kauan kun tiheä metsä meitä ympäröi, ovat nuo lurjukset meidän herrojamme", sanoi hän. "He voivat huomata meidät, mutta me emme näe heitä. Mutta avoimella kentällä on asianlaita toinen. Siellä me voimme liikkua heitä nopeammin. Sentähden täytyykin meidän niin paljon kuin mahdollista pysytteleidä puuttomalla maalla. Ylätasangon ulkoreunoilla kasvaa vähemmän puita kuin sen sisäosissa. Sitä pitkin meidän siis on kuljettava. Kulkekaa hitaasti, pitäkää silmät auki ja pyssy valmiina. Ja ennen kaikkea, älkää antautuko vangiksi niin kauan kun teillä on yksikin patruuna jäljellä. Muistakaa että tämä on viimeinen neuvoni."

Kun me tulimme kallion reunalle, pilkistin minä alas ja näin uskollisen, mustan Zambomme, joka istui kivellä tupakoimassa. En tiedä mitä olisinkaan tahtonut antaa saadakseni huutaa häntä luokseni ja kertoa hänelle, miten meidän laitamme oli, mutta se olisi ollut hyvin varomatonta, sillä vihollisemme olivat ehkä kuulomatkan päässä. Tuntui kuin metsät olisivat ihan vilisseet apinaihmisiä; tämän tästä kuulimme heidän ihmeellisesti narskuttavan räkätyksensä. Me aina silloin kätkeydyimme lähimpään pensaaseen ja olimme hiljaa, kunnes äänet lakkasivat kuulumasta. Meidän kulkumme sujui näinollen sangen hitaasti ja ainakin kaksi tuntia oli kulunut, ennenkun minä lordi Roxtonin hitaista liikkeistä huomasin, että lähestyimme määräpaikkaa. Hän viittoi minulle, että makaisin hiljaa paikallani, ja ryömi itse eteenpäin. Seuraavana hetkenä oli hän taas luonani, kasvojensa innosta vavahdellessa.

"Tulkaa!" sanoi hän. "Kiiruhtakaa! Minä toivon Jumalan nimessä, ettemme tule liian myöhään!"

Tunsin vapisevani hermostuneesta jännityksestä ryömiessäni eteenpäin hänen vierellään ja pensaitten välistä silmäillessäni edessäni olevaa paikkaa.

Näkemääni en koskaan unhoita. Kaikki oli niin velhomaista, niin mahdotonta, etten tiedä miten sitä kuvailisin, en liioin kuinka sen itsekään voin uskoa, jos saan elää ja muutaman vuoden perästä istun Savage-klubin sohvalla ja annan katseeni lipua Thimesin säännöllisen yksitoikkoisilla rantamilla. Minä tiedän että tämä silloin tuntuu minusta hurjalta painajaiselta, kuumehoureen kauhukuvalta. Minä sen kuitenkin nyt kuvailen, kun se tuoreelta on muistossani, ja ainakin löytyy yksi -- tarkoitan vieressäni kostealla nurmella lojuvaa miestä -- joka tietää etten valehtele.

Suuri avoin kenttä oli edessämme -- muutamia satoja syliä kunnakkin -- ja viheriä turve sekä matalat saniaiset peittivät sen aina kallion reunaan saakka. Kenttää reunusti puitten puoliympyrä, johon oli oksien lomiin, toinen toisensa yläpuolelle rakennettu lehvistä punottuja majoja. Jos kuvailee mielessään varissiirtokuntaa, missä kukin pesä on pieni talo, saa käsityksen näystä. Majojen ovilla ja puitten oksilla kuhisi apinakansaa, jotka suuruussuhteista päättäen olivat naaraita ja poikasia. He olivat taulun taustana ja kaikki he vilkkaalla mielenkiinnolla katselivat samaa näytelmää, joka kauhistutti ja järkytti meitä.

Kentälle oli lähelle kallion reunaa kokoontunut muutamiin satoihin nouseva joukko noita pörröisiä, punapäisiä hyyppiöitä. Monet niistä olivat tavattoman suuria ja kammottavan näköisiä. Eräänlainen kuri vallitsi joukossa, sillä kukaan ei yrittänytkään särkeä muodostunutta säännöllistä riviä. Sen edessä oli pienoinen intiaanijoukko; ne olivat todellisia punanahkoja, joiden iho välkkyi auringon paisteessa kuin kiilloitettu vaski. Pitkä, laiha valkea mies seisoi heidän vieressään pää painuneena ja käsivarret ristissä, ja koko hänen olentonsa todisti hänen olevan pelon ja kauhun vallassa. Ei voinut erehtyä; tämä oli professori Summerleen luiseva haahmo.

Vankien murheellisen ryhmän edessä ja ympärillä näkyi muutamia apinamiehiä, jotka tarkasti heitä vartioivat, niin että heidän oli mahdoton päästä pakenemaan. Mutta jyrkästi erillään kaikista muista ja lähellä jyrkännettä seisoi kaksi olentoa, jotka olivat niin tavattomia ja näissäkin olosuhteissa niin hullunkurisen näköisiä, että ne ehdottomasti kiinnittivät huomiota puoleensa. Toinen oli toverimme, professori Challenger. Hänen takkinsa jäännökset riippuivat repaleina hänen olkapäillään, mutta hänen paitansa oli kadonnut aivan jäljettömiin ja hänen suuri partansa sekoittautui hänen valtavan rintansa mustaan pörröön. Lakkinsa hän oli kadottanut, ja matkamme aikana kasvanut tukka liehui hurjassa epäjärjestyksessä hänen päänsä ympärillä. Yksi ainoa vuorokausi näytti muuttaneen hänet, nykyaikaisen sivistyksen korkeimman tuotteen, kaikkein edustavimmaksi Etelä-Ameriikan villi-ihmiseksi. Hänen vieressään seisoi hänen herransa, apinamiesten kuningas. Hän oli, kuten lordi John oli sanonut, professorimme jäljennös kaikessa, vain sillä eroituksella, että väritys tässä mustan sijasta oli punainen. Sama lyhyt, leveä haahmo, samat raskaat olkapäät, sama käsivarsien eteenpäin riippuminen, sama tuuhea rinnalle lainehtiva parta. Ainoa huomattava ero oli silmäkulmien yllä; apinamiehen vierevä otsa ja matalana kaartuva pääkallo muodosti jyrkän vastakohdan eurooppalaisen leveälle otsalle ja suurenmoiselle pääkallolle. Muuten kuningas joka suhteessa oli professorin hullunkurinen irvikuva.

Kaikki tämä, joka on vaatinut niin pitkän ajan tullakseen kuvailluksi, selvisi minulle parina silmänräpäyksenä. Mutta meillä olikin muuta mietittävää, sillä muudan jännittävä näytelmä oli juuri käynnissä. Kaksi apinamiehistä oli tarttunut erääseen intiaaneista ja raahasi häntä jyrkänteelle. Kuningas kohotti kätensä merkiksi. He tarttuivat tuon onnettoman käsiin ja jalkoihin ja heilahuttivat häntä pari kertaa edestakaisin tavattoman väkivaltaisesti. Kauhealla vauhdilla lennättivät he nyt tuon kurjan raukan reunaman yli. Hän ihan kohosi kaarena ilmaan ennenkun alkoi vajota. Kun hän katosi näkyvistä, ryntäsi koko seurue, vartioita lukuunottamatta, jyrkänteen reunalle, ja tuli syvä hiljaisuus, jonka seuraavana hetkenä keskeytti hurjan ihastuksen kiljunta. He juoksivat kehässä ja kieputtivat pitkiä karvaisia käsiään ilmassa mylvien riemusta. Sitten he taas vetäytyivät reunalta etäämmälle, asettautuivat riviin ja odottivat seuraavaa uhria.

Tällä kertaa oli Summerleen vuoro. Kaksi hänen vartioistaan tarttui hänen ranteisiinsa ja raastoi hänet julman väkivaltaisesti ylänteen äärelle. Hänen hontelo ruumiinsa ja pitkät säärensä sätkyttelivät ja ponnistelivat vastaan, aivankuin hän olisi ollut kananpoika, jota vedetään ulos häkistä. Challenger oli kääntynyt kuninkaan puoleen ja mielettömänä väänteli käsiänsä. Hän kerjäsi, pyysi ja rukoili toverinsa hengen puolesta. Apinamies työnsi hänet töykeästi luotaan ja puristi päätänsä. Se oli hänen viimeinen tietoinen liikkeensä tässä maailmassa. Lordi Johnin pyssy pamahti, ja kuningas vaipui maahan punaisena, matelevana massana.

"Ammu, poikaseni, ammu!" huusi toverini.

Arkipäiväisimmänkin ihmisen sielussa on ihmeellisiä punaisia onkaloita. Minä olen luonteeltani hellämielinen ja monasti ovat silmäni kostuneet, kun olen kuullut haavoittuneen koiran ulvovan. Mutta nyt minut valtasi verenhimo. Minä olin hypähtänyt pystyyn ja tyhjensin ensin toisen pyssyn, sitten toisen, latasin ja ammuin uudelleen ja tuossa touhussani kiljuin ja huusin murhaamisintoa puhkuen. Me kaksi saimme aikaan hirmuisen hävityksen neljällä pyssyllämme. Molemmat Summerleeta hallinneet vartiat olivat kaatuneet ja itse hän horjui sinne tänne kuin päihtynyt, hämmästyksessään voimatta käsittää, että hän taas oli vapaa. Apinamiesten tiheät joukot juoksivat puoleen ja toiseen, ihmetellen, mistä tämä hävityksen kauhistus tuli ja mitä se mahtoi merkitä. He huojuivat, liikehtivät, kirkuivat ja rohistuivat kaatuneitten kasaan. Äkillisen päähänpiston saaneina ryntäsivät he sitten kiljuvana laumana puihin suojaa hakemaan, jättäen tantereelle suuren joukon surmattuja tovereitaan. Vangit olivat nyt yksinään jääneet kentän keskelle.

Challengerin nopeasti toimivat aivot olivat käsittäneet tilanteen oikein. Hän tarttui hämmentyneen Summerleen käsivarteen ja molemmat juoksivat meitä kohden. Kaksi vartioista yritti liikata jäljessä, mutta lordi Johnin kuulat kaasivat heidät. Me kiiruhdimme ystäviämme vastaan ja pistimme heidän kummankin käteen ladatun pyssyn. Mutta Summerleen voimat olivat lopussa. Hän töintuskin jaksoi hoiperrella eteenpäin. Apinamiehet alkoivat jo tointua tyrmistyksestään. Niitä tuli esiin pensaista aikeissa sulkea meidän paluutiemme. Challenger ja minä vedimme Summerleeta mukanamme ja tuimme häntä kumpikin puoleltamme, lordi Johnin turvatessa paluumatkamme, ampumalla kerta kerran perästä pensaikoista pilkisteleviä ilkeästi irvisteleviä päitä. Englannin peninkulman matkan nuo räkättävät pedot olivat kintereillämme. Mutta silloin taukosi vaino, sillä alettiin tuntea meidän voimamme eikä tahdottu pitemmälti antautua varmasti tapaavan pyssyn uhreiksi. Kun me vihdoin olimme päässeet leiriimme, katsoimme me ympärillemme ja huomasimme olevamme yksinämme.

Niin me luulimme, -- mutta erehdyimme. Tuskin olimme sulkeneet orjantappuraveräjämme ja puristaneet toistemme käsiä sekä heittäytyneet pitkäksemme kuulimme me jalkojen töminää ja heti senjälkeen hiljaista uikutusta oven ulkopuolelta. Lordi John ryntäsi esiin pyssy kädessä ja aukaisi veräjän. Siinä nyt nuo neljä henkiinjäänyttä pientä intiaania makasivat edessämme, pelosta vavisten, mutta samalla rukoillen meiltä suojelusta. Ilmehikkäällä kädenliikkeellä eräs heistä osoitti ympäröiviä metsiä, tarkoittaen, että ne olivat täynnä vaaroja. Senjälkeen lankesi hän lordi John Roxtonin eteen, kietoi kätensä hänen jalkojensa ympärille ja painoi kasvonsa niitä vastaan.

"Kas nyt tulimmaista", huudahti päällikkömme ja aivan hämillään kierteli viiksiänsä, "mitä merkillistä me teemme näille ihmisille. Nouseppas nyt, ukkoriepu, äläkä hankaa kasvojasi saappaitani vasten."

Summerlee istui jo täyttämässä vanhaa piippuansa tupakalla.

"Meidän on vietävä heidät turvaan", sanoi hän. "Te olette temmaisseet meidät muut kuoleman kidasta. Kunniani kautta, se ei ollut huonosti tehty!"

"Aivan erinomaista!" sanoi Challenger. "Aivan erinomaista! Emme ainoastaan me yksilöinä, vaan koko Euroopan tiede on teille tästä kiitollisuuden velassa. Minä en epäile sanoa, että professori Summerleen ja minun kuolema olisi aiheuttanut suuren aukon nykyaikaisen eläintieteen historiaan. Teidän nuori ystävänne ja te itse olette tehneet erinomaisen työn."

Hän katsoi meihin, tutun isällisen hymyn kuvastuessa kirkkaana hänen kasvoillaan, mutta kyllä Euroopan tiede vaan olisi hämmästynyt, jos se olisi nähnyt valitsemansa suosikin, tulevaisuutensa toivon takkuisille hiuksineen, paljaine rintoineen ja riekaleisine vaatteineen. Suuri läkkirasia oli hänen polviensa välissä ja hyppysissään oli hänellä iso kappale austraalialaista lampaanlihaa. Intiaani katsoi häneen, mutta huudahti äkkiä, kumartui syvälle ja turvaa etsien takertui lordi Johnin jalkaan.

"Älä pelkää, poikaseni", sanoi päällikkö ja taputti edessään olevaa takkuista päätä. "Hän ei rohkene katsella teitä, Challenger, ja, totta totisesti, siinä ei mitään kummaa. No noh, rauhoituhan nyt, mies parka, hän on ihminen niinkuin me muutkin."

"Mutta hyvä sir!" huudahti professori.

"On teidän onnenne, Challenger, että te olette vähän muista poikkeava. Jos ette olisi ollut niin kuninkaan näköinen, niin --"

"Kunniani kautta, lordi Roxton, te otatte kovin suuria vapauksia."

"Vaan tämä on totta."

"Pyydän teitä, sir, siirtymään toiseen aineeseen. Teidän huomautuksenne eivät kuulu asiaan ja ovat aivan käsittämättömiä. Keskustelun alaisena ollut kysymyshän oli tämä: Mitä teemme näille intiaaneille? Parastahan olisi viedä heidät kotiin, kun vaan tietäisimme, missä he asuvat."

"Siitä kyllä on meillä tieto", minä keskeytin. "He asuvat Keskusjärven tuollapuolella luolissa."

"Tämä nuori ystävämme tietää missä he asuvat. Sinne on varmaan pitkä matka täältä."

"Ainakin kaksikymmentä peninkulmaa."

Summerlee päästi valitushuudon:

"Minä ainakaan en jaksa kävellä sinne. Minusta tuntuu kuin vielä kuulisin noiden petojen narskuttavan jäljessämme."

Kun hän sanoi tämän, kuulimme me todellakin kaukaa metsän kätköpaikoista apinamiesten räkättävää kirkunaa. Intiaanit alkoivat taas hiljaa uikuttaa peloissaan.

"Meidän täytyy lähteä matkaan ja reippaasti sittenkin!" sanoi lordi John Roxton. "Te, nuori ystävä, tahtonette ystävällisesti auttaa Summerleeta. Intiaanit saavat kantaa varastoa. Kas niin, tulkaa nyt, ennenkun he näkevät meidät."

Vähemmässä kuin puolessa tunnissa olimme ehtineet pensaikossa olevaan pakopaikkaamme ja ryömineet sinne. Koko päivän me kuulimme apinamiesten kiukkuisia huutoja siltä taholta, missä meidän leirimme oli, mutta kukaan heistä ei tullut meidän luoksemme, ja väsyneet pakolaiset, sekä valkeat että punaiset, lepäsivät pitkään syvään uneen vaipuneina. Itse olin nukahtanut illalla sikeästi, kun joku ravisti käsivarttani, ja näin Challengerin polvistuneena vierelläni.

"Tehän pidätte päiväkirjaa kaikesta, mitä matkalla tapahtuu, ja tarkoituksenne on julkaista se vast'edes, mr Malone?" sanoi hän hyvin vakavasti.

"Minä olen matkalla yksinomaan sanomalehtimiehenä", vastasin.

"Aivan oikein. Te kai kuulitte lordi John Roxtonin lausuvan muutamia hyvin epäonnistuneita huomautuksia, jotka näköjään viittailivat siihen, että löytyisi jotain -- jotain yhtäläisyyttä --"

"Kyllä, minä kuulin."

"Minun ei tarvitse sanoa, että jos jotain sellaista tulisi julkisuuteen -- jos tapahtumain kuvauksessanne ilmenisi jotakin tuontapaista pilaa, panisin sen hyvin pahakseni."

"Aion ehdottomasti pysytellä totuudessa."

"Lordi Johnin huomautukset ovat välistä sangen haaveellisia, ja hän voi selvittää kaikkein mahdottomimmalla tavalla sen kunnioituksen, jota alhaisimmat rodut aina osoittavat arvokkuutta ja luonnetta kohtaan. Ymmärrättekö tarkoitukseni?"

"Täydellisesti."

"Luotan teidän tunnollisuuteenne." Pitkän vaitiolon jälkeen hän lisäsi: "Tuo kuningas oli todellakin aivan erikoinen ilmiö -- varsin kaunis ja älykäs henkilö. Eikö teidänkin mielestänne?"

"Sangen merkillinen ilmiö", sanoin minä.

Ja keventynein mielin professori uudelleen nukahti.

NELJÄSTOISTA LUKU

"Ne saavutukset olivat todellisia."

Me olimme luulleet, että vainoojamme, apinamiehet, eivät tienneet meidän piilopaikastamme mitään, mutta tulimme pian huomaamaan että olimme erehtyneet. Metsässä ei kuulunut risahdustakaan, ei yksikään lehti värähtänyt. Mutta meidän olisi pitänyt ottaa oppia ensimäisestä kokemuksestamme ja muistaa, kuinka viekkaasti ja sitkeästi nuo olennot voivat vartioida ja väijyä aina sopivan hetken koittoon asti. Minä en voi joutua lähemmäksi kuolemaa, kuin olin tuona aamuna, tulkoon osakseni elämässäni kohtaloita millaisia tahansa. Mutta kerronpa järjestyksessä kuinka kaikki kävi.

Kaikki me heräsimme väsyneinä ja voimattomina eilispäivän kauheitten mielenliikutusten ja riittämättömän ravinnon vaikutuksesta. Summerlee oli edelleen niin heikko, että hän tuskin pysyi jaloillaan, mutta tuossa vanhassa miehessä oli annos vihaista tuikeutta, joka ei suostunut tunnustamaan minkäänlaista lamautumista. Yhteisen neuvottelun jälkeen me päätimme vielä pari tuntia pysyä paikallamme, syödä hyvin ansaitsemamme aamiaisen ja sitten lähteä vaeltamaan Keskusjärven ympäri ylätasangon toiseen laitaan noille luolille, joissa minun havaintojeni mukaan intiaanit asuivat. Olimme varmat siitä, että meidän vapauttamaimme intiaanien suositus takaisi meille heidän tovereittensakin lämpimän vastaanoton. Sitten me työmme tehtyämme ja tultuamme yhä paremmin tuntemaan Maple Whiten Maata keskittäisimme kaikki ajatuksemme tuohon elämällemme niin tärkeään ongelmaan, miten pääsisimme pakenemaan ja palaamaan kotia. Itsensä Challengerin oli tunnustaminen, että olimme täyttäneet tehtävämme ja että ensimäinen velvollisuutemme oli saattaa sivistyneelle maailmalle tieto tekemistämme hämmästyttävistä löydöistä.

Me voimme nyt lähemmin tarkastella noita pelastamiamme intiaaneja. He olivat pienikasvuisia, jänteviä, notkeita ja hartevia, heillä oli sileä musta tukka, joka oli nahkapaulalla sidottu niskaan ja heidän lantioverhonsa olivat niinikään nahkaiset. Heidän kasvonpiirteensä olivat tasaiset, hyvinmuodostuneet ja hyvänluontoiset. Heidän korvanipukkansa, jotka nyt roikkuivat reveltyinä ja verisinä, todistivat, että niihin oli kiinnitetty koristuksia, jotka apinamiehet nyt olivat ryöstäneet. Heidän puheensa, jota me emme ymmärtäneet, sujui virtanaan heidän keskustellessaan keskenään, ja kun he osoittivat toisiaan ja kerran toisensa jälkeen toistivat sanan _"Accala"_, ymmärsimme me, että tämä oli heidän kansansa nimi. Toisinaan pelko ja viha vääristivät heidän kasvonsa ja he puristivat nyrkkejänsä kohti ympäröiviä metsiä ja huusivat: _"Doda! Doda!"_, joka luultavasti oli heidän vihollistensa nimi.