Part 13

Miten tyhmästi olinkaan tehnyt, kun en ennemmin ollut lähtenyt käpälämäkeen. Ensin oli se seurannut jälkiäni vaistonsa avulla, ja senvuoksi oli se joutunut hitaammin. Mutta kun minä lopulta lähdin juoksemaan, oli se todella huomannut minut, ja nyt sitä johti näkönsä, sillä poljettu tie osoitti pakoni suunnan. Kun se oli päässyt mutkan ohi, lähti se tulemaan kauheata vauhtia. Kuu valaisi sen suuret tapillaan olevat silmät, kauheat hammasrivit välkkyivät sen avonaisesta kidasta ja kynnet kiilsivät voimakkaissa etukäpälissä. Kirkaisten kauhusta minä käännyin ja ryntäsin hurjaa vauhtia eteenpäin. Takanani kuului yhä selvemmin pedon raskas läähättävä hengitys. Joka hetki luulin sen tarrautuvan selkääni. Joku ryskähti, minä putosin, yhä putosin, ja sitten kaikki hiljeni ja pimeni.

Herättyäni tiedottomasta tilastani, joka ei kuitenkaan ollut voinut kestää kauempaa kuin muutaman minuutin, tunsin inhoittavaa pistävää löyhkää. Kurottaessani käteni pimeässä osui se suureen lihakappaleeseen, ja toinen käteni tapasi kauhean ison luun. Yläpuolellani näin kaistaleen tähtikirkasta taivasta, ja sen valossa huomasin makaavani syvän kuopan pohjassa. Hitaasti nousin pystyyn ja aloin tunnustella, miten oli laitani. Koko ruumiini oli arka ja kankea, mutta ei mikään jäsen ollut vioittunut. Kun sekaiset aivoni olivat päässeet selville asemastani, katsahdin kauhuissani ylöspäin odottaen näkeväni tuon kauhean pään kelmeätä sineä vasten. Mutta hirviötä ei näkynyt eikä mitään ääntä kuulunut tuolta ylhäältä. Aloin vähitellen liikuskella tunnustellen paikkaa, jonne niin sopivalla tavalla olin syöksynyt.

Kuten jo sanoin, olin kuopassa, joka oli jyrkkäreunainen, tasapohjainen ja noin kahdenkymmenen jalan levyinen. Sen pohjalla oli suuria lihakappaleita, useimmat mätänemisen viimeisellä asteella. Ilma oli myrkyllinen ja ilettävä. Kuljeskellessani noiden lahoavien jäännösten seassa, töyttäysin jotakin kovaa esinettä vasten ja tulin huomaamaan, että suuri pylväs oli hakattu keskelle hautaa. Se oli niin korkea, että en ulottunut sen kärkeen, ja sen pinta tuntui rasvaiselta.

Äkkiä muistin että minulla oli tulitikkulaatikko taskussani. Raapaisin tulen ja voin nyt saada käsityksen paikasta, jonne olin pudonnut. Sen tarkoituksesta ei voinut olla epäilystäkään. Tämä oli -- ihmiskäden kaivama salakuoppa. Keskellä oleva pylväs oli noin kymmenen jalkaa pitkä, kärjellinen ja siihen seivästettyjen eläinten hyytyneen veren mustaama. Hajallaan viruvat jätteet olivat peräisin uhreista, jotka oli kiskottu pois paalusta, jotta se olisi taas valmiina pyydyksenä seuraaville hautaan syöksyville. Muistin silloin Challengerin sanoneen, että tällä ylätasangolla ei voinut asua ihmisiä, koska niitten heikoilla aseillaan olisi ollut mahdoton puolustautua täällä eleleviä petoja vastaan. Mutta nyt tämänkin asian oikea laita tuli selville. Asukkailla oli pienisuisia luolia, jonne suuret sauriot eivät voineet tunkeutua, sitäpaitsi he kehittyneine aivoineen olivat keksineet panna pauloja ja rakentaa oksilla peitettyjä salahautoja juuri kovaksi poljetuille eläinpoluille ja siten surmata pedot heidän voimastaan ja notkeudestaan huolimatta. Ihminen oli sentään ja pysyi luomakunnan herrana.

Notkean miehen ei ollut vaikea kiivetä vierua seinämää ylös, mutta kauan minä epäilin ennenkun uskalsin nousta tuon kauhean pedon ulottuville. Kuinka voin olla varma siitä, ettei se vaani pensaikossa odotellen paluutani? Sain kuitenkin uutta rohkeutta muistaessani Challengerin ja Summerleen keskustelun suurten saurioitten tavoista. Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että nämä hirviöt olivat vailla aivoja, että äly ei ollut saanut tilaa niiden pienten pääkallojen loukoissa, ja että jos ne olivat hävinneet maailmasta, oli siihen ollut syynä niiden oma tyhmyys, joka teki ne kykenemättömiksi seuraamaan vaihtelevia elinehtoja.

Jos nyt eläin olisi ollut minua väijymässä, olisi tämä todistanut sen käsittäneen tapauksen, ja tämä taas osoittaisi kykyä yhdistää syy ja seuraus. Paljon luultavampaa oli, että eläin, joka toimi ailahtelevan raateluvaistonsa johtamana, luopui metsästyksestä sitten kun minua ei enää näkynyt ja hetken hämillään odotettuaan ryhtyi väijymään toista saalista. Minä kiipesin haudan reunalle ja katselin ympärilleni. Tähdet himmenivät, taivas yhä valkeni ja lauha aamutuuli puhalsi ihanasti kasvoihini. Vihollistani ei näkynyt eikä kuulunut. Hitaasti nousin haudasta ja istuin maahan ollen joka hetki valmiina hyppäämään takaisin piilopaikkaani, jos joku vaara uhkaisi. Täydellinen hiljaisuus ja koittava päivä rohkaisivat mieltäni, ja minä aloin hiipiä hiljaa sitä tietä, jota olin tullutkin. Jonkun matkan päästä löysin pyssyni ja pian senjälkeen puron, joka taas tuli oppaakseni. Monen monta kertaa vilkuilin pelokkaana taakseni kulkiessani kotiinpäin.

Mutta äkkiä johduin muistamaan tovereitani, joiden luota illalla olin lähtenyt. Läpi kirkkaan ja tyynen aamuilman kuului kaukaa yhden ainoan pyssynlaukauksen synnyttämä pamaus. Pysähdyin kuuntelemaan, mutta sitten oli taas kaikki hiljaa. Ensin tulin levottomaksi ja pelkäsin jonkun onnettomuuden sattuneen. Mutta sitten olin keksivinäni asialle yksinkertaisemman ja luonnollisemman selvityksen. Nythän oli jo täysi päivä. Aivan varmaan he olivat huomanneet, että minä en ollut leirissä, luulleet minun eksyneen metsään ja ampuneet minulle merkinantolaukauksen. Kyllähän me olimme sopineet, että ei kenenkään pitäisi ampua, mutta jos he luulivat minun olevan vaarassa, eivät he tuota ajattelisi. Nyt täytyi minun kaikin mokomin rientää heitä rauhoittamaan.

Olin raukea ja lopen uupunut, enkä senvuoksi voinut kulkea niin nopeasti kuin olisin tahtonut, mutta lopulta saavuin kuitenkin tuttuihin seutuihin. Vasemmalla puolellani levittäytyi pterodaktylien rimpi, edessäni iguanodonien viidakko, Nyt erotti minut Fort Challengerista vain kapea metsäkaistale. Hälventääkseni tovereitteni levottomuutta huusin heille iloisella äänellä. Mutta en saanut mitään vastausta. Rohkeuttani lamautti tuo onnettomuutta ennustava hiljaisuus. Aloin juosta. Tuossa oli leiri edessäni, sellaisena kuin sen jätin, mutta käytävä oli auki. Syöksyin sisään. Kauhistuttava näky kohtasi katsettani tuona viileänä aamuhetkenä. Kaikki matkatavaramme olivat hujan hajan maassa. Toverini olivat teillä tietämättömillä, ja sammuneen nuotion vieressä inhoittava verilätäkkö värjäsi nurmen punaiseksi.

Jouduin tämän odottamattoman kauhunkuvan nähdessäni aivan suunniltani ja olin menettää järkeni. Muistan hämärästi kuin unennäköä, että syöksyin metsään, harhailin tyhjän leirin ympärillä ja hurjana huusin tovereitani nimeltä. Mutta hiljaisesta metsästä ei kuulunut mitään vastausta. Jouduin mitä suurimpaan epätoivoon ajatellessani, että en koskaan enää saisi heitä nähdä, että olin nyt yksin ja turvattomana tässä kauhujen maassa pääsemättä täältä pakenemaan, ja että minun nyt olisi pakko elää ja kuolla näitten hirviöitten luolassa. Olin aivan sekaisin, niin että raastoin hiuksiani ja taoin päätäni. Nyt vasta minä älysin, kuinka suuressa määrin olin luottanut seuralaisiini, Challengerin tyyneen itsetietoisuuteen ja lordi Roxtonin ylimieliseen, hymyilyttävään kylmäverisyyteen. En tiennyt, mitä minun piti tehdä, ja minnepäin lähteä.

Istuttuani hetkisen aivan tylsänä, päätin tutkia tovereitteni onnettomuuden laatua ja syytä. Leirissä vallitseva kauhea epäjärjestys todisti, että heidän kimppuunsa oli hyökätty, ja kuulemani pyssynlaukaus ilmoitti minulle koska tämä tapahtui. Kun vain yksi laukaus ammuttiin, täytyi kaiken tapahtua silmänräpäyksessä. Pyssyt olivat maassa ja lordi Roxtonin haulikossa oli vielä patruuna jäljellä. Challengerin ja Summerleen huovat olivat lieden luona, josta päättäen heidät oli yllätetty unessa. Ampuma- ja ruokatavaralaatikkomme olivat hujan hajan valokuvakoneitten ja levyjen sekamelskassa, mutta mitään niistä ei ollut hävinnyt. Sen sijaan kaikki säiliöistä puretut runsaat ruokatavaramme olivat kadoksissa. Päätin että hävitystyön tekijät olivat eläimiä, sillä alkuasukkaat olisivat tietysti ottaneet mukaansa niin paljon kuin mahdollista.

Mutta jos tässä olisi temmeltänyt vaikkapa vain yksi ainoakin eläin, niin mitä olikaan silloin tapahtunut tovereilleni. Raivostunut peto olisi varmasti repinyt heidät kappaleiksi ja jättänyt jätteet sinne tänne. Tuo kauhea verilätäkkö puhui väkivallasta. Sellainen hirviö, jonka minä olin yöllä nähnyt, voisi kantaa saaliinsa pois kevyesti kuin kissa hiiren. Siinä tapauksessa olivat toiset toverit seuranneet mukana. Mutta silloin he tietysti olisivat ottaneet pyssyt mukaansa. Mitä enemmän minun sekaiset ja väsyneet aivoni koettivat asiaa selvitellä, sitä hämärämmäksi se kävi. Harhailin metsässä, mutta en löytänyt merkkiäkään, joka olisi ohjannut minua oikealle tolalle. Kerran jo eksyinkin ja vain sattumalta, kauan harhailtuani löysin leirin.

Äkkiä juolahti mieleeni ajatus, joka hiukan minua rauhoitti. En ollut sentään aivan yksin maailmassa. Vuoren juurella kuulomatkan päässä odotti uskollinen Zambo. Menin ylätasangon reunalle katsomaan häntä. Aivan oikein! Tuolla hän istui huopiensa keskessä nuotion ääressä. Mutta hämmästyin suuresti nähdessäni jonkun toisen istuvan häntä vastapäätä. Hetken aikaa jyskytti sydämeni ilosta, sillä luulin jonkun tovereistamme päässeen täältä sinne. Mutta pian se toivo petti. Nouseva aurinko valaisi miehen kasvot. Hän oli intiaani. Huusin suurella äänellä ja heilutin nenäliinaani. Heti katsoi Zambo ylöspäin, antoi merkin kädellään ja oli valmis kiipeämään kalliohuipulle. Jonkun minuutin perästä seisoi hän aivan lähellä minua ja kuunteli syvästi järkytettynä kertomaani tapausta.

"Itse paholainen heidät ottanut, massa Malone", sanoi hän. "Te olette sen maassa, ja se otta teidät vielä kaikki. Paras totella minu, massa Malone, ja tulla pois sieltä, muuten otta se teidät myös."

"Kuinka pääsen pois, Zambo?"

"Ottakaa köynnöskasvia puista, massa Malone, heittäkää tänne. Minä lyö ne johonkin kantoon, ja silta valmis."

"Sitä me olemme kyllä ajatelleet, mutta täällä ei ole niin vahvoja köynnöskasveja, että ne kannattaisivat meitä."

"Lähettäkää noutamaan köyttä, massa Malone."

"Kenen minä lähettäisin ja minne minä lähettäisin?"

"Intiaanikyliin, sir. Paljon nahkaköyttä intiaanikylissä. Tuolla alhaalla olevan intiaanin voitte lähettää."

"Kuka hän on?"

"Yksi meidän intiaani. Toiset hänet pieksi ja otti hänen palkan. Hän tuli takaisin meidän luo. Hän valmis viemään kirjeen, noutamaan köyttä -- teke mitä vaan."

"Vie kirjeen! Miksikä ei? Hän ehkä voisi hankkia apua. Joka tapauksessa hän huolehtisi siitä, että me emme turhaan ole elämäämme uhranneet ja että meidän tieteelliset saavutuksemme joutuvat kotona olevien ystäviemme tietoon. Minulla oli kaksi kirjettä valmiina odottamassa. Päätin käyttää päiväni kolmannen kirjeen kirjoittamiseen, joka selostaisi nykyisiä kokemuksiani. Ja nämä kirjeet intiaani sitten saattaisi maailmalle. Käskin siis Zambon tulemaan takaisin illalla ja vietin nyt surullisen ja ikävän päivän selostamalla edellisen yöni kokemuksia. Kirjoitin myös muutamia riviä erikseen, ja ne intiaanin piti jättää ensimäiseksi kohtaamalleen valkealle miehelle tai kapteenille. Vannotin siinä vastaanottajaa toimittamaan meille köyttä, koska henkemme riippui siitä. Nämä kirjoitukset sekä kukkaroni, jossa oli kolme sovereigniä, heitin illalla Zambolle. Rahaa saisi intiaani kaksin kerroin, jos hän palaisi takaisin köyttä tuoden.

"Ja nyt te, hyvä mr Mc Ardle, ymmärrätte, millä vaikealla tavalla tämä tiedonanto tulee käsiinne, ja saatte myös tietää totuuden, vaikkapa ette enää koskaan saisi mitään kuulla onnettomasta kirjeenvaihtajastanne. Nyt illalla olen liian väsynyt ja alakuloinen tehdäkseni uusia suunnitelmia. Huomenna täytyy minun keksiä jokin keino, miten voin pysytellä Zambon leirin yhteydessä etsiskellessäni onnettomia tovereitani."

KOLMASTOISTA LUKU

"Näky, jota en koskaan unhota."

Juuri kun aurinko laski tänä alakuloisena iltana, näin minä intiaanin yksinäisen haahmon allani olevalla suurella tasangolla. Hän oli meidän pelastuksemme ainoa heikko toivo, ja millä seurasin häntä katseillani, kunnes hän haihtui illan sumuihin, jotka auringon viime säteitten punertamina kohosivat minun ja etäisen virran väliin.

Oli jo aivan pimeä kun minä palasin hävitetylle leirillemme, ja viimeinen minkä näin oli Zambon tulen punainen loimu -- alangon ainoa valopilkku, samoinkuin tuo uskollinen palvelija oli minun synkeän mieleni ainoa lohdullinen tukikohta. Ja kuitenkin minä nyt tunsin olevani iloisempi kuin mitä olin ollut tämän ankaran kohtalon iskun minua kohdattua. Tuntui toki hyvältä ajatella, että nyt maailma ainakin saisi tietää, mitä me olimme toimineet, niin että pahimmassa tapauksessakaan eivät nimemme hukkuisi ruumiittemme mukana, vaan jälkimaailma saisi ne tietää yhdessä vaivojemme tulosten kanssa.

Kauheata oli nukkua tässä hirvittävässä leirissä, mutta ei ollut muutakaan keinoa. Varovaisuus olisi kyllä vaatinut pysyttelemään valveilla, mutta uupunut ruumiini sai minut vakuutetuksi siitä, ettei se olisi mahdollista. Minä kiipesin suuren gingkopuun oksalle, mutta en löytänyt mitään varmaa kiinnekohtaa, ja varmaan olisin pudonnut niskani nurin, jos olisin siellä nukahtanut. Laskeuduin takaisin maakamaralle ja tuumin mitä voisin tehdä. Lopuksi suljin leirin sisäänkäytävän ja sytytin nuotion; syötyäni sitten tukevan aterian vaivuin uneen, josta herääminen oli laadultaan yhtä odottamaton kuin mieluinen. Aikaisena aamuhetkenä juuri päivän koittaessa laski joku kätensä olkapäälleni. Rynnättyäni pystyyn ja tempaistuani pyssyni jokainen hermoni jännittyneenä minä huudahdin ilosta tuntiessani aamun sarastuksessa lordi John Roxtonin, joka oli laskeutunut polvillensa minun viereeni.

Se oli hän -- ja kuitenkaan se ei ollut hän. Jättäessäni hänet viimeksi oli hän ollut mieleltään tyyni, asultaan moitteeton ja vaateparreltaan siisti. Nyt hän oli kalpea, katse oli hurja ja hengitys läähättävä, ikäänkuin hän olisi juossut kauan ja kovaa. Hänen laihat kasvonsa olivat revellyt ja veriset, hänen vaatteensa roikkuivat riekaleina ja mitään lakkia hänellä ei ollut. Minä tuijotin häntä hämmästyneenä, mutta hän ei antanut minulle tilaisuutta kysymysten tekoon. Hän haali kokoon varastojamme puhuessaan.

"Kas niin, pitäkää nyt kiirettä, nuori mies!" huusi hän. "Ottakaa molemmat pyssyt. Minulla on toiset kaksi. Ja kaikki patruunat mitä vaan saatte mukananne kulkemaan. Täyttäkää taskunne! Edelleen vähän ruokaa! Puoli tusinaa läkkirasioita saa riittää. Hyvä on! Älkää huoliko nyt puhua tai ajatella mitään! Pankaa jalat allenne, muuten olemme hukassa!"

Voimatta unenpöpperöisenä käsittää mitä tämä kaikki merkitsi, juoksin minä kuin mieletön hänen jäljessään metsässä, pyssy kummassakin kainalossa ja erilaiset kompeet käsissäni. Hän syöksyi paksujen pensaikkojen halki kunnes päätyi tiheään vesakkoon. Sinne hän rynkäisi piikeistä välittämättä, heittäytyi suin päin pensaitten keskeen ja veti minut kyyrysilleen kanssansa.

"Kas täällä on hyvä!" hän läähätti. "Täällä olemme turvan takana. Aivan varmaan he ohjaavat tiensä leirille. Tämä aie on tietysti heidän ensimäisensä, Mutta me vältämme heidät täällä."

"Mitä tämä kaikki merkitsee?" kysyin minä vähän vedettyäni henkeä. "Missä ovat professorit? Ja ketkä meitä vainoavat?"

"Apinaihmiset", vastasi hän. "Ne ovat julmia petoja! Älkää korottako ääntänne, sillä niillä on hyvä kuulo myöskin terävä näkö, mutta, sikäli kuin olen voinut huomata, ei hajuaistia, joten minä en usko heidän voivan nuuskia meitä täältä. Missä te, nuori ystävämme, olette ollut? Oli hyvä, että pääsitte koko rytäkästä."

Lyhyesti minä kuiskailin, mitä olin kokenut, nähnyt ja kuullut.

"No ei sekään hauskaa ollut", sanoi hän kuultuaan kertomukseni dinosauriosta ja kuopasta. "Seutu ei oikein sovi lepokodin paikaksi, vai mitä arvelette? Mutta minulla ei ollut mitään käsitystä sen mahdollisuuksista, ennenkun nuo hornanhenget hyökkäsivät kimppuumme. Ihmisiä syövät papuanit saivat minut kerran käsiinsä, mutta ne olivat perin herttaisia tuon hylkiömäisen joukon rinnalla."

"Kertokaahan miten kaikki on tapahtunut", pyysin minä.

"Oli aikainen aamu. Oppineet ystävämme olivat juuri heränneet. He eivät olleet vielä edes joutuneet riitaan. Mutta silloin alkoi sataa apinoita. Niitä putosi eräästä puusta kuin omenoita. Luultavasti ne olivat pimeän aikana kokoontuneet, kunnes yllämme oleva suuri puu ei enää kestänyt niiden painoa. Minä ammuin niistä yhden, mutta ennenkun olimme ehtineet tointua hämmästyksestämme, olivat ne iskeneet kyntensä meidän hartioihimme. Minä kutsuin niitä apinoiksi, mutta niillä oli sauvoja ja kiviä käsissä ja ne räkättivät aivan kuin olisivat puhuneet. Lopputulos oli se, että he sitoivat meidän kätemme selän taa käännöskasveilla ja me totesimme heidän olevan kaikkia muita eläimiä korkeammalla kehityskannalla. Apinaihmisiä he ovat, puuttuvia renkaita, jotka minä toivoisin vielä nytkin puuttuviksi. He kantoivat pois haavoittuneen toverinsa -- se vuoti verta kuin teurastettu porsas -- ja heittäytyivät kyyrysilleen meidän ympärillemme, ja jos koskaan jääkylmä murhaamisvimma kuvastuu joillakin kasvoilla, niin kyllä nyt heidän. He olivat suuria juntikoita, ihmisten kokoisia ja paljon voimakkaampia. Heillä oli ihmeellisen lasimaiset silmät punaisten, sierettyneitten silmäluomien alla, ja niin he siinä nyt kyttäsivät ja katsoa muljottivat meihin taukoamatta. Challenger ei vähistä säikähtele, mutta jo hänkin hieman kömmähti. Hän pääsi sentään jaloilleen ja kiljui heille, että he kävisivät käsiksi ja tekisivät lopun näytelmästä. Minä luulen, että tapauksen äkkinäisyys oli pannut hänen päänsä hiukan pyörälle, sillä hän raivosi ja kiroili aivankuin olisi ollut järjiltään. Jos apinat olisivat olleet joukko hänen rakastamiaan sanomalehtimiehiä, ei hän olisi voinut solvata heitä pahemmin."

"No, mitä ne tekivät?" Minä olin aivan järkytetty tästä tavattomasta kertomuksesta, jonka toverini kuiskasi korvaani, hänen terävän katseensa koko ajan väijyessä ja ladatun pyssyn ollessa ampumavalmiina.

"Minä luulin että viimeinen hetkeni oli tullut, mutta heille näytti tulleen toinen tuuma. He räkättivät ja puhuivat täyttä päätä keskenään. Sitten eräs heistä tuli Challengerin luokse. Nyt te varmaan hymyilette kun sanon, että he olivat aivan sukulaisten näköisiä. Minä en olisi tätä uskonut, ellen olisi omin silmin nähnyt. Tuo vanha apinauros oli heidän johtajansa -- eräänlainen punainen Challenger, jolla oli kaikki ystävämme kauneustunnukset vain vielä jonkunverran enemmän kehittyneinä. Hänellä oli sama lyhyt ruumiinrakenne, samat leveät hartiat, pyöreä rintakehä, ilman kaulaa, suuri punertava parta, takkuiset kulmakarvat ja silmissään sama ilme 'mitä tulimmaista te minusta tahdotte?' sekä kaikki muutkin hänen omituisuutensa. Kun apinauros asettautui Challengerin viereen ja laski kätensä hänen olkapäällensä oli yhtäläisyys aivan hämmästyttävä. Summerlee oli vähän hysteerinen ja nauroi kunnes alkoi itkeä. Apinaihmiset nauroivat hekin -- ainakin alkoivat he narskuttaa niin että se tuntui naurulta -- ja sitten he ryhtyivät kuljettamaan meitä metsän läpi. Pyssyihin ja laatikkoihin he eivät koskeneet arvelivat kai niitä vaarallisiksi -- mutta kaikki irtonaiset ruokavaramme he ottivat mukaansa. Summerlee ja minä saimme osaksemme jokseenkin huonoa kohtelua matkalla -- jonka voi huomata ihostani ja vaatteistani -- sillä he kuljettivat meitä suorinta tietä orjantappuroitten ja pensaitten läpi; heidän oma ihonsa on paksun nahan tapaista. Mutta Challengerilla ei ollut mitään hätää. Neljä heistä kantoi häntä olkapäillään ja hän matkusti kuin roomalainen keisari, Mitä se oli?"

Omituinen, napsuttava ääni, joka muistutti kastanjetteja, kuului etäältä.

"Siellä ne ovat!" sanoi seuralaiseni ja latasi toisen kaksoispyssyn. -- "Pankaa tekin kaikki panokset pyssyihin, sillä me emme antaudu elävinä, emme missään tapauksessa. Kas tuollaista ääntä he pitävät ollessaan vihaisia. Totisesti, me tuotamme heille mielipahaa, jos he käyvät kimppuumme. Me emme antaudu kädenkäänteessä. Kuuletteko nyt niiden räkätystä?"

"Etäältä."

"Heidän urkkijajoukkueitansa on kyllä hajaantuneina kaikkialle metsään. Minähän keskeytin onnettomuustarinani. Pian olivat he saattaneet meidät kaupunkiinsa -- tuhatkunta oksista ja lehdistä punottua majaa, jotka sijaitsevat suuria puita kasvavassa lehdossa lähellä jyrkänteen reunaa. Sinne on tästä kolme tai neljä engl. peninkulmaa. Nuo saastaiset elukat sormeilivat minua kaikkialta ja minusta tuntuu kuin en enää koskaan saisi itseäni puhtaaksi. He sitoivat meidät nuoriin -- se joka käsitteli minua osasi tehdä solmuja kuin merimies -- ja niin me jäimme makaamaan jalat pystyssä, yhden juntikan nuija kädessä vartioidessa meitä. Kun minä sanon 'me' tarkoitan minä Summerleeta ja itseäni. Vanha Challenger istui puussa, söi hedelmiä ja näytti pitävän hyvin hauskaa. Velvollisuuteni on kuitenkin tunnustaa, että hän myös hankki meille vähän hedelmiä ja omin käsin hellitti kahleitamme. Jos olisitte nähnyt hänen istuvan tuolla ylhäällä ja narskuttavan kaksoisveljensä kanssa ja voimakkaalla bassoäänellään laulavan: 'Kaikukohon laulu maamme, niinkuin ukko jyrisee' -- sillä kaikenlainen musiikki tuntui heitä suuresti huvittavan ette olisi voinut pidättää nauruanne, mutta, kuten hyvin ymmärrätte, meillä ei ollut suurta naurunhalua. Hän sai muutamin rajoituksin tehdä mitä hän tahtoi, mutta meitä vartioitiin ankarasti. Meille kaikille oli suureksi lohdutukseksi, kun tiesimme teidän juoksevan vapaana ja huolehtivan arkistosta.

"Ja nyt, nuori mies, saatte kuulla jotakin hyvin merkillistä. Te sanotte nähneenne ihmisten jälkiä, nuotiopaikkoja, loukkuja ja muuta sellaista. Voitteko uskoa, kun sanon, että me olemme nähneet itse alkuasukkaita. Oikeita kuvatuksia he olivat, pieniä poloisia, masentuneita raukkoja, mutta sitä ei sovi suinkaan ihmetellä. Nuo oikeat ihmiset näyttävät asuvan sillä ylätasangon puolella, missä te näitte luolia -- ja apinaihmisille taas kuuluu tämä puoli. Alituinen sota käy heidän välillään. Sellaiset ovat olosuhteet, jos minä ne olen oikein ymmärtänyt. Eilen näyttävät apinamiehet saaneen saaliikseen tusinan oikeita ihmisiä ja kuljettaneen heidät vankeina kaupunkiinsa. Ette ole milloinkaan kuullut mitään, mitä voisitte verrata näiden eläinten räkätykseen ja kiljunaan. Ihmiset olivat pieniä punaisia miehiä, ja niitä oli niin purtu ja kynsitty, että ne tuskin pääsivät kulkemaan. Apinamiehet tappoivat kaksi heistä paikalla -- yksinkertaisesti tempaisivat toiselta kädet irti -- ja tuo näytti kovin vastenmieliseltä. Urhoollisia pikku veitikoita he vaan olivat, tuskin kuuli ainoatakaan valitushuutoa. Mutta me voimme sangen pahoin katsellessamme tuota. Summerlee pyörtyi ja itsensä Challengerin oli vaikea pysytteleidä puussa. Nyt kai ne ovat lähteneet loitommaksi, vai miten teistä tuntuu?"

Me kuuntelimme tarkasti, mutta metsän syvää rauhaa keskeyttivät vain lintujen huudot. Lordi John jatkoi kertomustaan.